Talvipäivänseisaus (Minä ja Pekka Kejonen)

Pekka Kejonen

Talvipäivänseisaus

WSOY 1998

I Pekka Kejonen

En varsinaisesti tunne Pekka Kejosta. En ole tavannut häntä koskaan.

Hurjassa nuoruudessani luin paljonkin kirjoja, muun muassa Kejosen siihenastisen tuotannon. ”Napoleonin epätoivo” jäi erityisesti mieleen. Pelkästään kirjan nimen perusteella. Kejosen kolme ensimmäistä romaaniahan ovat kaupunkivaellusromantiikkaa ja kertovat ajasta, jolloin runoilijallekin saatettiin tarjota tuoppi baarissa.

Näitä tarjoilun kohteita olivat muun muassa Pekka Kejonen, Pentti Saarikoski ja Jorma Ojaharju (jotka kaikki saivat myöhemmin maksakirroosin). Joukossa saattoi liikkua myös pari tunnettua tai tuntematonta kuvataiteilijaa, joista nyt mainitsen ainakin fb-kaverini Mattijuhani Koposen.

Sitten tuotantoon syntyi aukko.

Tässä vaiheessa minun on tukeuduttava naistenlehtien juoruihin ja entisen vuokraisäntäni kertomuksiin siitä, että Kejonen oli ryyppäämiseensä kuolla ja herättyään uudelleen henkiin häipyi pelilaudalta. Joku nainen vei hänet pohjoiseen.

Kejonen kalasteli Utsjoella kymmenen vuotta ja alkoi raitistumaan.

II Minä

Vuonna 1997 sain ainutlaatuisen mahdollisuuden.

Itkin Kemissä Ravintola Cumuluksessa minut hylänneiden naisystävien perään. Paikalle saapui Kemin Kylähullukonttorin päällikkö (joka nykyään tunnetaan paremmin nimellä Harmaa Susi).

Hän tuli pöytään ja tarjosi teet. Kysyi mitä itken. Selitin asian: Muuankin entinen naisystäväni on kiinnostunut kivenveistosta. Että jos saisin vaikka muutaman kadunreunakiven niin voisin tehdä niistä Kiviajan, Stonehengen hengessä tehdyn veistoksen Kemin Jalokivigallerian eteen.

Sus sano: ”Elä sie hättäile. Mie muuten tunnen yhen miehen joka on kanssa kivistä kiinnostunu.”

(Siinä vaiheessa en tiennyt että Kylähullukonttorin alakerrassa oli Mäntylä Mining Systemsin pääkonttori, joka oli Kemin kaupungin toiseksi suurin veronmaksaja, ei sitä muuten tiennyt kaupunginjohtajakaan)

Niin jäin juomaan teen loppuun. Päätin kulkea puiston kautta kotiin. Ravintola Gringon terassilla näin uudelleen Harmaasuen. Hän vinkkas minut pöytään. ”Täs on tää kivimies, josta puhuin.” Kättelin Ahti Mäntylää joka oli noussut sotaorvosta lapsesta aluksi yhdellä traktorilla urakoimalla 4 kaivoksen ja 12 louhoksen omistajaksi.

Hän sanoi, että kun kukaan ei ole hänen elämäntyölleen tehnyt muistomerkkiä, niin sinä saat sen tehä. Sillä ehdolla että sinulle ei makseta mittään, mutta minä maksan materiaalikulut. Miten isona haluat sen Stonehengesi tehdä?

Silloin piru iski mieleen: Jos kaivosyrittäjälle sopis edes 1:2 tästä alkuperääsestä?

Näin alkoi 1,5 vuoden suunnitteluprojekti, jonka aikana olin köyhempi kuin koskaan. Lopputuloksena oli 140 000 kiloa punaista graniittia, Kemin Ruutinpuistossa sijaitseva Kiviaika-StoneAge, jonka päälle nyt ollaan kaavoittamassa 7-kerroksisia kivitaloja.

III Pekka Kejonen

Olin kevätpäiväntasaukseen 1998 mennessä suunnitellut vähän yli puolet duunista valmiiksi, saanut rakennusluvan 35 kivipaadelle, teettänyt niistä 3-D mallinnokset jne sekä alkoi kivisaha soimaan OK-Graniitilla Oulaisissa. Tässä vaiheessa päätin että harjakaiset olisivat kesäpäivänseisauksena.

Vaikka tein noin 127 tuntista työviikkoa tuohon aikaan, eksyin uupuneena kirjastoon, jossa silmiini törmäsi Pekka Kejosen Talvipäivänseisaus. Lainasin ja luin sen. Kolahti.

Oma ympäristötaideteokseni Kemissä liittyy Stonehengen hengessä näihin vuodenaikojen rytmeihin.

Soitin samana iltana Kejoselle kotiin Utsjoelle. Ehdotin, että hän tulisi esittämään Talvipäivänseisauksen runojaan Kiviajalle kesäpäivänseisauksena. Koskaan ennen en ole runoilijalle soittanut. Puhuimme tunnin puhelimessa. Lopputulos oli

”Muuten kyllä joutaski, mutta sillon kesäkuussa alkaa justiin se kala-aika.”

Otin siis Kejosen tilalle Pelle Miljoonan.

IV Talvipäivänseisaus

Mikä Kejosen Talvipäivänseisauksesta tekee niin erityisen että edes kosketan tätä? Se että vuosiin en ollut lukenut kirjaa, jossa kirjailija puhuu niin rehellisesti omalla voimallaan.

Kokoelman alussa hän vihjaa että rappioalkoholisti on päässyt takaisin raittiuden syrjään kiinni, käy läpi mennyttä, eikä kadu mitään tekemäänsä:

”...Tein toisin.

Kirjoitin runot miten sattui

tai miten ne minua satuttivat

enkä päässyt kuin yhteen kirjaan

jota kutsutaan elämäksi.

En jättänyt siihen jälkeäkään

mutta se piirsi arpensa minuun,

arpeutumattomat haavat...”

Mutta pohjoinen muuttaa runot ja arpeuttaa haavoja. Kirjaa selatessa on yhä enemmän läsnäoleva tosi. Kolisi myös se miten hän kommentoi omaa rakasta runoilijaani Eeva-Liisa Manneria:

”Täällä ei savua

edes suru.

Se jäätyy pystyasentoon

Veistä siitä kevät

jos pystyt.”

Kirjan viisi viimeistä osastoa osuvatkin sitten suoraan todellisuuden ytimeen, niin kuin ne minua koskettavat, ja kertovat syvemmästä kuin elämänsuunnanmuutoksesta:

”Kretele-krii-tir

kritle-kretle-tyy

titli-tyteli-tyy,

matkin lintukirjaa

saadakseni lapinsirkun näyttäytymään.

Vaimo raahasi minut sisälle

ja lupasi etsiä kuvan kirjasta

jos en enää menisi pihalle huutelemaan.

Suomea puhuvaan naapuriin on vain kilometri.”

V Minä ja Pekka Kejonen

Mikä sai minut soittamaan Pekka Kejoselle numerotiedustelun kautta juuri silloin kun itse tein Suomen painavinta ympäristötaideteosta ja painavinta runoani, Kiviaikaa, henkeni kaupalla, oli kirjan viimeinen osasto ”Irtokiviä” ja sieluni värähti kuin nokilinnun siipi lukiessani sieltä yhden runon:

”Runo asettuu kiveen

kun otat sen käteesi,

ja katoaa

kun heität sen jokeen.

Kun katsot tarkkaan ja kuuntelet,

sinulla on joenpohjallinen runoja.”

JK. Pekka Kejosen seuraava kokoelma oli vuonna 2000 ilmestynyt Kevätpäiväntasaus, mutta tietääkseni hän ei ole saanut koskaan Kesäpäivänseisausta tai Syyspäiväntasausta kirjoitettua, koska Kesäpäivänseisauksena on kala-aika. Sen sijaan hän on kirjoittanut muita hyviä runokokoelmia tälläkin vuosituhannella.

Aamu-unisesta lintubongarista ja muusta sellaisesta

Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset
päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle
WSOY 2011
I

Olin melkoisen yllättynyt, hämmentynyt ja vähän närästynytkin löytäessäni Kauhajoen kirjastosta Lars Sundin teoksen: "Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset".

Yllättynyt olin siitä, että olen tutustunut Lars Sundiin 1970-luvun puolivälissä Turussa. Tuolloin mikään ei viitannut siihen, että Lars Sund olisi jonkin sortin lintubongari. Omien epäonnistuneiden opiskelujeni siimeksessä vietin runsaasti aikaa kristiinalaisen runoilijaystäväni Gunnar Högnäsin kanssa Åbo Akademin ruotsalaisella ylioppilastalolla Kårenilla. Täällä Lars Sund esiteltiin minulle "oikeana kirjailijana". Hän oli Kårenilla jonkinlainen ruotsinkielisten opiskelijoiden nuori saarikoski, joka poltti piippua, näytti kirjailijalta, bongaili lähinnä naisia ja nämä vastavuoroisesti oikeaa kirjailijaa. (Sund oli tuolloin julkaissut Söderströmin kautta kaksi kirjaakin.)

Hämmentynyt olen siitä, että lintubongarin tunnustukset viittaa ilmiselvästi kirkkoisä Augustinuksen (354-408) tunnustuksiin, jotka ovatkin niin härskiä luettavaa, että housunpuntit tutisevat niitä lukiessani.

Lars Sundista olisin uskonut vaikka mitä, mutta sitä että hän on lintubongari en olisi hevillä uskonut. Itse olin siihen aikaan 1975 melko kokenut lintuharrastaja, nähnyt noin 185 lajia ihan lintuja varsinaisesti bongaamattakin (koska nykyaikaiseen lintubongaukseen kuuluvat piipparit, autot ja kaikensortin kaukoputket, yksisilmäinen kiikarini jää todella toiseksi tässä lajissa).

Kirjasta käy kuitenkin ilmi että hän on nuoruudessaan Pietarsaaressa harrastanut lintuja ja ryhtynyt ”bongariksi” vasta 1980-luvun alussa muutettuaan Uppsalaan. No, täytyy myöntää että silloin Turun yliopiston aikoina itsekin yritin bongailla jotain ihan muuta kuin lintuja.

II

Lars Sund on kirjoittanut kirjaansa 52 linturetkeä toukokuusta joulukuuhun (ja viimeisen tammikuun alussa). Jokaisen hän on nimennyt jonkin bongaamansa ja välillä havaitsematta jääneen linnun mukaan. Sivuilta löytyy kuitenkin pienen lintukirjan verran siinä sivussa havaittuja ja osittain kommentoituja lajeja.

Sundin kirja ei ole kuitenkaan mikään tavanomainen lintupäiväkirja. Kukin linturetki ja linnun nimi, havainto, laajenee esseeksi, joka käsittää paitsi maiseman, myös lintutieteen eli ornitologian, lintuharrastuksen ja lintubongauksen historian, sekä kirjallisuuden (erityisesti luontorunouden) ja luonnonhistorian niihin luomat alaviitteet.

Saamme siis selville että lintubongaksen aloittivat jo muinaiset roomalaiset uiguurit Capitolin kukkulalla jossa he ennustivat ohilentävistä linnuista roomalaisen valtakunnan nousua ja uhoa, että Aristoteles uskoi lintujen osaavan muuttaa olomuotoaan niin että punavarpunen muutui talvella punarinnaksi, mutta että jo Homeros Iliaassa arvelee lintujen muuttavan ”Talvi karkoittaa kurjet” ja Jobin kirjassakin lintujen tiedetään muuttavan ”Sinunko ymmärryksesi voimasta jalohaukka kohoaa korkealle, levittää siipensä kohti etelää”.

Kuitenkin vielä 1800-luvulla muuan asiaan perehtynyt englantilainen lintuharrastaja arveli lintujen talvehtivan kuussa ja pitkään eli luonnontutkimuksen isän Carl von Linnén arvelu, että pääskyset talvehtivat kaivautuneena järvenpohjaan ja puiden onkaloissa.

III

Luontokirjallisuus ja luontorunous olivat pitkään jäissä antiikista lähtien. Sund väittää antiikin kirjailijoiden olleen enimmäkseen kuuroja linnunlaulun soinnikkuudelle ja uudelle ajalle asti lintulyriikkaa ehkäisivät kirkkoisien ankarat varoitukset siitä, että piti ”varoa linnunlaulua”. Taustalla lienee ajatus siitä, että linnunlaulu saattaa tuoda mieleen jotain synnillistä. Vasta romantiikan läpimurron aikaan yli 200 vuotta sitten linnut lehahtivat toden teolla eurooppalaiseen kirjallisuuteen.

Vasta 1700-luvulla elänyt  Gilbert White kirjoitti ensimmäisen nykyaikaisen luonnonkuvauksen ”The Natural History of Selborne” . Ruotsalaiselle ornitologialle perustan laski Olof Rudbeck nuorempi (1660-1740). Myös Olof Rudbeckin oppilas Carl von Linné oli ornitologi vaikka hänet paremmin tunnetaan kasvitieteilijänä. Linné julkaisi vuonna 1758 teoksensa Systema Naturae, jossa hän oli kehittänyt niin kasvien, lintujen kuin muidenkin eläinten sukuihin ja lajeihin perustuvan taksonomisen järjestelmän. Linné itsekin markkinoi järjestelmäänsä ylevällä lausahduksella: ”Jumala loi, Linné järjesti”.

Lintuharrastushan pitkään 1900-luvun alkupuolelle asti oli "miehinen" laji. Kyseiset havaitut lintuharvinaisuudet ammuttiin ja sitten vasta tarkemmin määriteltiin ne lajilleen sekä myöhemmin täytettiin. Sund muistuttaa kuitenkin tärkeästä keksinnöstä lintuharrastuksen kehittämisessä, nimittäin kiikarista.

Vuonna 1608 hollantilainen Hans Lipherney haki patentin optiselle laitteelle, josta hän käytti nimitystä "kijker". Vuonna 1609 Galilei keksi teleskoopin, jolla pystyi näkemään muun muassa Jupiterin kuut ja alkoi uskoa Kopernikuksen teoriaan että maa kiertää aurinkoa, tunnetuin seurauksin. 1700-luvulla muodissa olivat pienet noin 2-3 kertaa suurentavat teatterikiikarit, joilla saattoi katsoa muun muassa oopperaa. Kuitenkin vasta vuonna italialainen Ignatio Porro 1854 kehitti kompaktin lintukiikarin ja 40 vuotta myöhemmin Ernst Abbe ja Carl Zeiss ryhtyivät valmistamaan käyttökelpoisia prismakiikareita, jotka eivät paljonkaan poikkea nykyisistä.

IV

Nykyaikainen lintuharrastus ilman lintujen ampumista määrittämistä varten ajoituu noin 1900-luvun vaihteeseen, vaikka Runeberg ja kumppanit siis runoilivat luonnosta ja linnuista jo huomattavasti aiemmin.

Lintuharrastuksen kehitykseen kuuluu joukko muilla aloilla kuuluisaksi tulleita henkilöitä, kuten Lordi Edward Grey, Britannian ulkoministeri 1905-1916, joka vuonna 1914 vei Iso-Britannian ensimmäiseen maailmansotaan. Hänen seuraajansa toisen maailmansodan syntyvaiheissa oli niin ikään lintuharrastaja, sir Alan Brooke II maailmansodan brittiläisen esikunnan yleispäällikkö, joka iloiten tammikuussa 1943 kertoo ehtineensä aamulla havaita punapiispan, kivitaskun, pulmussirrin ja tyllin, ennen kuin ehti neuvotella Chuchillin ja rooseveltin kanssa Italiaan suuntautuvasta hyökkäyksestä.

Muita tunnettuja lintubongareita ovat ainakin James Watson joka keksi DNA kierteen yhdessä Edward Crickin kanssa ja kumppanukset saivatkin sittemmin Nobelin palkinnon, eivät lintuharrastuksesta, vaan DNA mallin keksimisestä. Kirjallisuudessa lintuharrastajia on leegio, mutta mainittakoon erikseen dekkarikirjailijat Agatha Christie ja Ian Fleming.

Lintuharrastuksen historian eräs käänteentekevä teos on Peterson, Mountford, Hollomin 1954 ilmestynyt ja sittemmin suomeksi nimellä Euroopan linnut käännetty teos, jota edelleen itse käytän ainoana lintujenmääritysoppaanani. Samainen Peterson aloitti myös niin sanotun lintubongauksen vaeltaessaan ystävänsä kanssa Pohjois-Amerikan halki ja havainneensa matkan aikana yli 500 lintulajia. Pian joku ilmoitti nähneensä yli 600 lajia ja näin alkoi omituinen bongauskilpailu.

Lintubongariudern historiaan kuuluvat tietenkin myös seksipalvelut. Kun puhelimeen kehitettiin palvelunumerot, oli seksipalvelu ensimmäisenä ajan hermolla. Hieman myöhemmin myös lintubongarit keksivät puhelinpalvelut havaintovälineeksen, sitten bongaukseen ilmestyivät piipparit, myöhemmin kännykät ja internet. Kerättiin rakseja ja etsittiin harvinaisuuksia, ilmoitettiin niistä eri menetelmillä muille bongareille ja pian siinä paikassa missä jokin harvinainen lintu oli havaittu havaittiinkin parvittain bongareita.

V

Läheskään kaikkea Lars Sundin aamu-unisuudesta ja lintubongariudesta en tietenkään voi tähän kirjoittaa, mutta otan esiin vielä erään Sundin ihaileman lintubongariuden legensan naisbongarin Phoebe Snetsingerin, pitkäaikaisen lajien bongauksen maailmanennätyksen haltijan. Vuonna 1981 Phoebe Snetsinger meni lääkäriin vertavuotavasta syntymämerkistä, joka lääkäreiden mielestä oli pahanlaatuinen melanooma ja he antoivat hänelle vuoden elinaikaa. Phoebe oli harrastanut lintubongausta ja kuolemantuomion kuullessaan oli havainnut vajaat 2000 lintulajia.

Tästä alkoi hänen lähes 20 vuotinen odysseiansa. Hän kierteli maapalloa ja oli lopulta ensimmäinen ihminen, joka oli nähnyt yli 7000 lintulajia, yli puolet maailman lintulajeista. Kolmannen kerran melanooman akutisoitua hän kuoli havaintonaan 8444 lintulajia maapallolla. Snetsinger kirjoitti päiväkirjaansa jotenkin niin että silloin kun minä katselen lintuja unohdan hetkeksi kuolemanpelon.

Sundin kirjassa kerrotaan kaikenlaista muutakin, mutta se aiheesta kiiinnostuneen pitää lukea itse. Lopetan kirjoitukseni merisirriin jonka Sund bongasi Hjällstavikenissä lokakuussa 2009: Katselen merisirriä joka havaittiin ensimmäistä kertaa yli 100 vuoteen Upplannin sisämaajärvessä. Edellisen kerran syksyllä 1904 konservaattori Gustaf Kotloff ampui kaksi lintu Mälarenissa.

VI

Niin miksi olen tästä kirjasta myös närästynyt. Se epäilyttävän paljolti muistuttaa tekotavaltaan ja ajattelultaan omaa pöytälaatikossa muhivaa Vaelluskirjaani niin, että joko pitää otattaa hampaat suusta tai sitten nostaa rimaa ja kirjoittaa paremmin.

Antti Tuuri: Alkemistit - maallinen rakkaus

Antti Tuuri

Alkemistit

- Maallinen rakkaus

382s

Otava 2013

Antti Tuuri on jossain haastattelussa todennut vähän siihen suuntaan, että pohjalaisessa hulluudessa, itsepäisyydessä, yrittäjyydessä ja tämän heimon historiassa on niin paljon kirjoitettavaa, että se riittää kyllä yhden elämän ja kirjoittamisen tarpeiksi. Ja siitähän on osoituksena Helsingissä asuvan mutta kauhavalaissyntyisen Tuurin lähes koko tähänastinen tuotanto.

Antti Tuurin tänä vuonna ilmestynyt teos ”Alkemistit – Maallinen rakkaus” on kuitenkin poikkeus pohjalaisuuteen piirretystä tähänastisesta kaaresta. Se käsittelee Pohjanmaata vain nimeksi, parin Vaasan matkan verran, joita niitäkään ei tee kirjan päähenkilö.

Kirja on historiallinen romaani, joka sijoittuu vuosiin 1787 ja 1788. Se kertoo August Nordenskiöldin suuresta suunnitelmasta valmistaa kultaa Emanuel Swedenborgin oppien pohjalta. Apulaisekseen ja oppipojakseen Nordenskiöld houkuttelee Carl Henrik Bergklintin joka on Turun Akatemian käynyt maanmittari ja kasvanut ottopoikana vuorikapteeni Nordenskiöldin veljen Majurin ja Frugårdin kartanon herran talossa.

Täältä August Nordenskiöld houkuttelee nuoren maanmittarin kullantekoon Uuteenkaupunkiin kevättalvella 1787.

II

Kirjaan hieman taustaksi kannattaa luoda silmäys ruotsalaisen vuori-insinöörin, alkemistin ja enkelten näkijän Emanuel Swedenborgin elämään ja filosofiaan. Emanuel Swedenborg (1688-1772) oli jo aktiivisen työuransa aikana laajasti lukenut ja tunnustettu tiedemies, joka oli kiinnostunut kaikista aikakautensa keskeisistä ongelmista. Varsinaisen kuuluisuutensa Swedenborg hankki kuitenkin eläkevuosiensa toimesta henkien näkijänä, itseoppineena profeettana sekä alkemistina joka muun muassa keksi Viisasten kiven oikean olemuksen ja kullanvalmistuksen periaatteen.

Kun alkemiaa vielä 1700-luvun lopulla pidettiin hyvin varteenotettavana tieteenhaarana, myös Swedenborgin tutkimukset tällä alalla sekä hänen taivasmatkansa ja enkelien näkemisensä synnyttivät pienimuotoisen filosofisen kansanliikkeen - swedenborgilaisuuden - ei ainoastaan Pohjoismaissa vaan laajemminkin Euroopassa ja tämä liike nopeasti rantautui myös Suomeen erityisesti ruotsinkielisen aateliston ja sivistyneistön keskuuteen.

Niinpä Turussa esimerkiksi Magnus Otto Nordenberg oli rakentanut laboratorion, jossa hänen oli tarkoitus valmistaa kultaa ja kun Vuorikapteeni käytti nuorelle Bergklintille tämän laboratorion nuoren maanmittarin elämänsuunta muuttui ja hän tajusi elämänsä tarkoitukseksi puhdistaa itsensä sisäisesti niin valmiiksi, että hän voisi olla mukana myös maallisen kullan valmistuksessa.

August Nordenskiöldin kullanvalmistusperiaatteet olivat kuitenkin hieman toiset kuin Nordenbergin ja niin vuorikapteeni perusti oman kullanvalmistuslaboratorionsa talvella 1787 Uuteenkaupunkiin. Kesällä vuorikapteeni oli tullut Frugårdiin Uudellemaalle veljensä majurin luokse ja pyytänyt tämän ”ottopoikaa” maanmittari Bergklintiä mukaan kullanvalmistukseen. Sinne mentiin Hämeen härkätietä talvella reellä ja hevosella, mukana reessä olivat majurin huostassa olleet August Nordenskiöldin lapset.

III

Uudessakaupungissa kullanvalmistus ei ota sujuakseen kuitenkaan niinkuin on suunniteltu. August Nordenskiöld sukkuloi milloin Tukholmaan, milloin Turkuun tai Vaasaan hankkiakseen rahoitusta kullanvalmistushankkeelle, jonka perimmäisenä tarkoituksena on kohoaminen korkealle vuorelle ja maallisesta itsekkyydestä ja pyyteistä irtipääseminen. Vuorikapteenin kopea rouva epäilee kuitenkin että miehellään on muitakin siveettömämpiä hankkeita matkoillaan; näihin tavallaan oikeuttaa myös Swedenborgin opetus siitä, että miehellä on oikeus harjoittaa haureutta esiaviollisesti ja myös silloin jos vaimo ei anna miehelle kaikkea sitä tyytyväisyyttä mitä vaimolta kuuluisi saada.

Anna Charlotta -vaimollakaan ei tunnu olevan aivan puhtaat jauhot pussisssa vaan hän haikailee Uudenkaupungin moukkamaisen ja sivistymättömän porvariston piiristä takaisin Tukholmaan ja sen seurapiireihin. Uudessakaupungissa hän kokee ainoaksi sivistyneeksi ihmiseksi Turun Akatemiaa käyneen maanmittarin ja rasittaa tätä henkisen tien kulkijaa monilla odotuksilla ja vaatimuksilla. Lisää harmaita hiuksia aiheuttaa näsäviisas nuori Aurora-neiti joka on monella tavalla tullut jo äitiinsä ja aateluudestaan tietoinen.

Mutta Bergklint on kullanvalmistuksen odotuksessa uskollinen apuri, joka yrittää puhdistaa henkeään kullanvalmistusta varten samalla kun hän kuitenkin traagisesti rakastuu kauppiaantytär Katariina Paléniin. Suhde jää kuitenkin hyvin henkiseksi koska kullanvalmistuksen yhteydessä pitää ainakin valmistuksen ajan ja jo kuukausia ennen sitä pidättäytyä kaikesta seksuaalisuudesta. Tässä spidättäytymisen vaatimuksessa maanmittarilla on epäilyksiä kuitenkin August Nordenskiöldin oman pidättyvyyden suhteen.

Uudenkaupungin kauppiailla ja porvareilla ei puolestaan tunnu olevan suurta kiinnostusta kullanvalmistusta kohtaan muuta kuin siinä mielessä, että saisivat velkaantuneelta Nordenskiöldiltä saatavansa takaisin. Sysiä miiluun ei tunnu saatavan mistään ja kullanvalmistus vaatisi 12 – 15 kuukauden yhtämittaisen tulen ylläpidon kullan jalostamiseksi ja lisäämiseksi.

IV

Antti Tuuri kirjoittaa ylipäätään kaikissa kirjoissaan mainiota epäsuoraa kerrontaa, jossa jokainen virke ja kappale kirjassa on kuin tiiliskivi, joista hän rakentaa taloa vähä vähältä. Ihmiset ovat hykerryttävän sanavalmiita ja kommentit ovat kuin naulapyssyllä seinään naulatut.

Tuurin kirjan pintarakenteessa ovat heikkouksineen ja vahvuuksineen elämäänsä elävien ihmisten väliset suhteet, mutta sen perustuksena on 1700-luvun lopun alkemistinen tiede Swedenborgin, Nordenbergin ja August Nordenskiöldin omien kirjoitusten pohjalta. Tuurin romaanissa sekoitetaan jälleen faktaa ja fiktiota, mutta kirjan henkilöt ovat tosipohjaisia ja Tuurin tapaan tyypiteltyjä. Kullanvalmistuksen idea, into ja yritys Uudessakaupungissa 1700-luvun lopulla on kuitenkin tosipohjainen ja aito.

”Alkemistit – maallinen rakkaus” on monipolvinen mutta historiallisesti tarkka ajankuvaus, jonka loppu ja kullanvalmistus jää sillä tavalla keskeneräiseksi että tämän kirjan luettuaan jää vähän ketuttamaan, että mitenhän tässä loppujen lopuksi oikein kävi ja käy. Luulenkin että Tuuri on näyttöpäätteensä ääressä jo jatko-osaa tähän kirjaansa vääntämässä.

Juopunut kilpikonna

Häntä nimitettiin epätäydellisen siveltimen mestariksi. Hän oli aikansa tunnetuin kiinalainen kalligrafi, maalari ja runoilija. Hänestä on jäänyt jälkeen enemmän myyttejä ja tarinoita kuin tietoja todellisista elämänvaiheista. Yhtään hänen maalaustaan ei ole säilynyt. On esitetty epäilyjä, että häntä ei todellisuudessa ole ollut edes olemassa. Hänen siveltimensä nimi oli Vilkas Jänis.

Siihen maailman aikaan Eteläisen Sungin valtiossa järjestettiin hyvin yleisesti kilpailuja tushimaalauksen ja kalligrafian alueilla. Näissä kilpailuissa ratkottiin musteisuuden, paperiuden ja pensseliyden mestaruuksia. Kilpailut järjestettiin hyvin usein täysikuun yönä, kuunkatselujuhlien yhteydessä.

Sungin keisari (jonka nimen olen unohtanut) järjesti kilpailun, johon oli kutsuttu tämän ajan tunnetuimmat taiteilijat, vuorten erakkomunkit yhtä hyvin kuin hovien oppineet, maisemamaalauksen klassisen tyylin mestarit yhtä hyvin kuin karkean siveltimen ja pelkistetyn improvisoinnin taitajat.

Sungin keisari ilmoitti kilpailun aiheen: täysikuun yön aikana kunkin paikalle tulleen taiteilijan tuli maalata paperille kuva juopuneesta kilpikonnasta. Ja jotta taiteilijat pääsisivät tunnelmaan tarjolla oli tietenkin myös sammioittain viiniä.

”Epätäydellisen siveltimen mestari” oli tunnettu paitsi taiteellisesta ylivertaisuudestaan myös persoudesta viiniin. Tämän maalauskilpailun yhteydessä kävi niin onnettomasti, että mestari perehtyessään juopuneen kilpikonnan sisimpään sielunelämään tuli juoneeksi niin paljon viiniä, että sammui tussiin kastetun siveltimensä päälle ennen kuin ehti edes aloittaa maalaustyötä. Juopunut mestari nukkui läpi yön ja koko kilpailun ajan uneksuen kilpikonnasta.

Onnettomuudekseen ”epätäydellisen siveltimen mestari” heräsi vasta seuraavana aamuna täysikuun laskettua ja tuomariston jo kiertäessä katselemassa kilpailijoiden tekemiä toinen toistaan täydellisempiä maalauksia juopuneesta kilpikonnasta. Pahasti hämmentyneenä mestari nousi pystyyn epämukavasta asennostaan paperinsa päältä tuomariston tullessa tutkimaan hänen aikaansaannostaan.

Ja kuinka ollakaan: sammumisen hetkellä tussista oli sittenkin ilmestynyt paperille siveltimenveto, jota tuomaristo piti ylivertaisesti välittömimpänä, vilpittömimpänä, syvällisimpänä ja luonnollisimpana juopuneena kilpikonnana, joka koskaan siveltimenkärjestä oli paperille ilmestynyt. Sillä tässä siveltimenvedossa ei ollut näkyvissä vain juopuneen kilpikonnan ulkoinen olemus vaan myös sen sielu ja henki ja kaikki tämä yhdellä siveltimenvedolla ilmennettynä.