Kirjoja hyllystäni:
Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi
Otava 1971
”Puut liikkuvat
keväisessä metsässä,
kypsyttävät vihreänsä yhtäkkiä
kuin takeiksi harteilleen.”
Kirjahyllyssäni on kirja:
vaasalaisen runoilijan Risto Rasan (s.1954) esikoisrunokokoelma ”Metsän seinä
on vain vihreä ovi”. Sen on Otava julkaissut vuonna 1971. Etusivulla on
alkuperäisen omistajan Tiina Rantasen nimikirjoitus ja vuosiluku 1975. Minä
olen näköjään ostanut kirjan jostain divarista sittemmin 6 markalla.
Veikkaan että kirja on
kulkeutunut minun omistukseeni joskus 1980-luvun puolivälissä luultavasti
Vaasasta Ohlssonin antikvariaatista. Sen kansi on haalistuneen vihreänruskea.
Auringonvalo on vuosien varrella syönyt osan sen vihreästä, siitä keväisestä
vihreästä, josta Rasa itse runossaan puhuu.
Kirja on kulkeutunut mukanani
lukuisissa muutoissa siis jo lähes 30 vuoden ajan. Minulla ei ole aikomustakaan
luopua siitä. Se on eräs Tärkeistä kirjoistani. Vaikka en ole vuosikausiin
lukenut kirjaa, osaan edelleen useita sen runoista lähes ulkoa. Nyt on
kuitenkin koittanut kirjan uudelleenlukemisen aika. Metsän seinään viittaan
nimittäin itsekin uusimmassa kokoelmassani ”Ihmisen alue”.
”Sade on lakannut,
kivet alkavat kuivua,
ja ruoho ja maa,
kaikki kuivuu,
ja puiden latvoihin muodostuu
pieniä pilviä
joihin hyttyset lentävät
sisään.”
Tuttavuuteni Risto Rasan
runouden kanssa on kestänyt huomattavasti kauemmin kuin omistussuhde tuohon
hänen esikoiskokoelmaansa. Noin vuonna 1973 perheeni muutti
Kristiinankaupunkiin. Isäni joka oli tuolloin koneinsinööri oli päässyt töihin
Pohjolan Voiman silloisen öljyvoimalaitoksen rakennustyömaalle ja sittemmin
valmistuneeseen voimalaitokseen. Minua kiinnostivat tuohon aikaan linnut,
luonto, luonnonsuojelu, kolmannen maailman nälkä, maailmanrauha ja
kirjallisuus. Noihin aikoihin ryhdyin myös lukemaan runoutta – ja kirjoittamaan
sitä vähitellen itse.
Vuonna 1973 oli ilmestynyt
suomeksi Bo Carpelanin siihenastisten runojen antologia ”Elämä jota elät”,
jonka runot kolahtivat minuun niin, että kokoelmasta tuli tähänastisen elämän
mittainen oppaani siitä, millainen hyvän runon tulisi olla. Kristiinankaupungin
kirjaston runokirjaosasto oli suppea ja oma kiinnostukseni runouteen vielä
huomattavasti suppeampi. Mutta löysin Eeva-Liisa Mannerin, josta tuli toinen
pysyvä oppaani ja ihanteeni modernissa kotimaisessa runoudessa. Hänenkin
runojensa vaikutusta voi nähdä omassa runoudessani vieläkin.
Muistaakseni keskikoulun
viimeisellä luokalla kirjoitin ensimmäisen runoaineeni Veikko Huoviselta
lainatulla otsikolla ”Sinisiä ajatuksia”. Jonakin aineen aiheena luokallemme
annettiin käsiteltäväksi myös minulle silloin tuntemattoman Pentti Saarikosken runo
kokoelmasta ”Alue”. Nuoruuden kaikkitietävyyden voimalla murskasin Saarikosken
runon ja kirjoitin konseptillisen tekstiä siitä miksi Bo Carpelan on hyvä ja
Pentti Saarikoski huono runoilija.
Jälkeenpäin kadutti.
Ajattelin, että kai Saarikoskessakin jotain hyvää täytyi olla, kun hänen
kirjojaan kerran julkaistiin ja niin ryhdyin perehtymään Saarikoskeen. Ja
hänestä tulikin mielirunoilijoitani, vaikka Alue -kokoelma on edelleen
mielestäni Saarikosken tuotannon huonoimmasta päästä.
Niin. Ja sitten kirjastosta
kulkeutui mukaani Risto Rasan ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”. Se osui ja
upotti. Hänen runonsa iskivät kuin nuoli runoudesta orastavasti kiinnostuneen
luonnonystävän sydämeen.
”Metsän seinä
on vain vihreä ovi
josta valo
ohjaa ystävänsä.”
Kuten tarkkaavaisemmat lukijat
ovat saattaneet huomata, Rasa oli esikoiskokoelman ilmestyessä vasta 17-vuotias
koululainen Vaasan lyseossa. Hän ei ole vaasalainen siinä mielessä, että hänen
molemmat vanhempansa ovat syntyneet Lappeenrannassa ja hän itse on syntynyt
Helsingissä. Mutta Rasa asui Vaasassa lapsuutensa ja nuoruutensa ja vaikka
ylioppilaaksi tulon jälkeen elämä on kuljettanut muualle (hän on toiminut
kirjastonhoitajana eri paikkakunnilla, vuodesta 1989 Somerolla) niin hän yhtä
kaikki sanoo olevansa vaasalainen ja sillä siisti.
Ilmestyessään nuoren
esikoisrunoilijan teos herätti välittömästi huomiota. Teosta voidaan sanoa
omintakeiseksi, kypsäksi ja ehjäksi kokoelmaksi. Se oli jotain aivan muuta kuin
mitä suuntia suomalaisen modernin lyriikan valtavirta 70-luvun vaihteessa oli
kulkemassa.
”Auringon valo on nyt
keltaista,
se saa vastarannan
männynrungot
hohtamaan kirkkaasti.
Ja metsä on kuin tuoksuja
keitettäisiin.”
Että ymmärtäisi miten Risto
Rasan runot lennähtivät kotimaisen lyriikkan kenttään kuin kevyt, herkkä ja
outo perhonen, on katsottava mitä runoudessamme yleisemmin 70-luvun vaihteessa
tapahtui. Vuonna 1969 oli ilmestynyt Pentti Saarikosken käänteentekevä kokoelma
”Katselen Stalinin pään yli ulos”. Se nosti pintaan politisoituneen kantaa ottavan
runouden virtauksen, jossa perässähiihtäjiä oli leegio.
Samoihin aikoihin maihinnousua
Suomeen teki amerikkalainen beatrunous. Vuonna 1969 oli Tajon kautta ilmestynyt
Allen Ginsbergin ”Kuolema van Goghin korvalle” ja pienkustantamo Tajosta tuli useaksi
vuodeksi erilaisten runokokeilujen ja jos niin voi sanoa suomalaisen
hippirunouden kustannuskanava.
Toki muutakin runoutta
ilmestyi. Eeva-Liisa Manner kulki omia mystisiä polkujaan, vaikka hänkin
julkaisi kokoelman ”Jos suru savuaisi” pamflettina Tsekkoslovakian miehitystä
vastaan. Mirkka Rekola ja eräät muut kotimaisen loppusoinnuttoman runouden
edelläkävijät, jotka olivat aloittaneet uransa jo 50-luvun lopulla, jatkoivat
omilla linjoillaan.
Mutta metsän seinän, sen
vihreän oven kokoinen aukko runoudessamme oli 1970-luvun alussa olemassa.
”Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa
kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen ääniltä
erottaa
astioiden helinää.
Toukka tiskaa.”
Risto Rasa kirjoitti lyhyttä
ja tarkkaa runoa. Hän oli luontorunoilija joka tarkensi katseensa luonnon
pieniin yksityiskohtiin. Runoista on siivottu pois turhat laatusanat ja
ylipäätään kaikki rönsyily niin että jäljellä on vain täsmällinen kuva. Se kuva
on herkkä, mutta elävä, hieman panteistinen. Kun kuuntelee tarkasti, voi kuulla
miten toukka tiskaa, kun katsoo tarkasti pieneen näkee uudella tavalla.
Mielenkiintoista on, että
samana vuonna 1971, jolloin Risto Rasan esikoiskokoelma ilmestyi, marssi esiin
toinenkin merkittävä vaasalaisrunoilija Leif Färding esikoiskokokoelmallaan
”Maailmaa minä rakastan” (WSOY 1971). Näiden kahden nuoren runoilijan
kokoelmissa voi nähdä joitain yhteisiä piirteitä mutta silti ne ovat täysin
omanlaisiaan:
Kummankin runot ovat lyhyitä
ja herkkätunteisia, molempien runojen maisema on pitkälle luonto, mutta siinä
missä Rasa viihtyy metsässä Färding juoksee takki auki läpi kaupungin, missä
Rasan ote luontoon on enemmän biologinen Färdingin tekstien perussävy on
mystinen, missä Rasa täsmentää tunteen ja tunnelman yksittäiseen luontokuvaan,
siinä Färding rakastaa intohimoisesti maailmaa kaikkineen.
Kuitenkin, kaikki
määrittely-yritykset ovat aina kärjistyksiä, eikä Rasakaan missään nimessä
kirjoita mitään insinöörirunoutta, kaukana siitä. Hän soittaa herkkäkielisesti
tuulikannelta runoissaan. Niissä raotetaan taivaankantta, pilven silmästä
paistaa aurinko, tähti nukkuu ja tuikuttaa pimeästä tarhastaan unta meille.
”Nukun puiden
kosteassa ruohossa,
puhun unia.”
Jossain itse-esittelyssä Risto
Rasa kertoo esikuvakseen Veikko Polameren, joka puolestaan oli erityisen
kiinnostunut japanilaisesta haiku- ja tankarunoudesta ja kirjoitti haikuja
itsekin. Itse löydän kuitenkin hänen runojensa niukalle kielenkäytölle
vastaavuutta hieman yllättävältä taholta, Saarikosken vuonna 1968 ilmestyneestä
kokoelmasta ”En soisi sen päätyvän”, jolla luulisin olleen jonkin verran
vaikutusta Rasan oman ilmaisukielen löytymiseen.
Vaikka tässä olen käsitellyt
vain Rasan kirjahyllystäni löytyvää esikoiskokoelmaa, hänen runoilijanuransa
jatkui aktiivisesti läpi 1970-luvun vuonna 1980 ilmestyneeseen kokoelmaan
”Rantatiellä” asti. Nämä runot ilmestyivät koottuina vuonna 1982 kokoelmassa
”Laulu ennen muuttomatkaa”. Vuonna 1987 ilmestyi vielä kokoelma ”Taivasalla” ja
koko tuotanto vuonna 1992 kokoelmana ”Tuhat purjetta. Kootut runot”.
Vuonna 1987 Risto Rasa oli
vasta 33-vuotias. Tämän jälkeen hän ei ole kuitenkaan itsenäisiä uusia
runokokoelmia julkaissut. Lieneekö aika ajanut hänen runoutensa ohitse vai
kustantamot hänen ylitseen. Rasa itse on todennut olevansa ensisijaisesti
kirjastonhoitaja ja kirjoittavansa runoja siinä ohessa silloin kun se tuntuu
tarpeelliselta. Rasan vaientuminen on kuitenkin vahinko, se jättää runoutemme
kenttään omenamadon kokoisen reiän.
”Yö tulee muttei uni.
Ja vuoteesta on etsittävä
varpaille
uusi viileä kohta.”
