Toivo Laakso kokosi somerunot kirjaksi

Toivo Laakso: Somerunoja

omakustanne, 258 s.

Jyväskylä 2017

"Niin kuin toinen toistemme kaiut

mittaamme ääretöntä,

joka meistä käy

kuin neulansilmästä lävitse."

Toivo Laaksoa (s. 1944) voi hyvällä syyllä nimittää runouden pitkänmatkanjuoksijaksi. Esikoisteos Epäkiitolliset näyt ilmestyi vuonna 1966 ja runoilija kirjoittaa aktiivisesti edelleen; runoja ilmestyy tiuhaan tahtiin nykyään ajanmukaisesti facebookissa, mutta myös kirjana. Viime vuonna Toivo Laakso julkaisi omakustanteena 258-sivuisen kokoelman ”Somerunoja” vuoden ajalta. Tähän väliin mahtuu 50 vuotta runoutta ja Kirjasammon mukaan nelisenkymmentä julkaistua teosta, joista lähes kaikki ovat nimenomaan runokokoelmia.

Kokoelman avausrunona ja eräänlaisena mottona toimii ylläoleva runo ”Niin kuin toinen toistemme kaiut”. Sitä ei kuitenkaan ole kirjoitettu viimeisen vuoden aikana, vaan se on ilmestynyt 40 vuotta aiemmin kokoelmassa ”Kun elää saat” (1977). Lähes kaikki muut kokoelmassa ilmestyneet runot ovatkin sitten ymmärrykseni mukaan tuoreita runopäivityksiä vuosilta 2016-2017. Siinä missä monet fasettajat päivittävät fbhen arjen tapahtumia omista tai kissojensa elämästä, Toivo Laakso kirjoittaa fb-kavereilleen runoja - ja kuten kirjan sivumäärästä voi päätellä, niitä putkahtelee runoilijan päästä esiin lähes päivittäin.

Laakson somerunoja ei voi oikein karsinoida perinteisen vapaamittaisen runouden kenttään. Mutta vielä vähemmän hän kirjoittaa mitään runopäiväkirjaa. Kokoelmassa on runsaasti runomuotoon saatettuja muistoja ja uniakin. Aika ajoin välähtää joukkoon kirkas ja kuulas tuore runokuva. Laakso keskustelee runoillaan fb-maailmassa ystävien, tuttavien ja tuntemattomampienkin kavereidensa kanssa, muistelee menneitä, mittaa kuljettua matkaa.

Merkittävän osan kokoelmasta muodostavat Toivo Laakson runomuotoiset muistot. Muistot kerkittyvät lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen, pääosin 50-luvulle. Tämäkään kirjoittamistapa ei ole runoilijalle uusi, runomuistoja esiintyi osastollinen jo ”Kun elää saat" -kokoelmassa nelisenkymmentä vuotta sitten.

Näiden runojen kertojana ei läheskään aina ole kirjoittaja itse. Muistoissa välähtää sukulaisilta, ystäviltä ja paikallisilta persoonallisuuksilta kuultua. Runoja kirjoittava äiti on tärkeässä asemassa, häneltä Toivo Laakso on toimittanut yhden runokokoelmankin. Velipoika yrittää pistää välillä runoilijan mielikuvitusta aisoihin, yhtä heikolla menestyksellä kuin kansakoulun opettajatarkin. Taulumaalari lienee eräänlainern idoli nuoruudesta, onhan Toivo Laakso itsekin myös kuvataiteilija.

Useimmat kirjan sukulaisista, ystävistä ja tuttavista ovat jo edesmenneitä. Sarastavasta vanhuudesta käsin runoilijaa tarkastelee mennyttä, noukkii mieleenjääneitä tapahtumia kuin sieniä koriin. Mutta kuten jo alussa sanoin, myös välähtää nykyinen ja jokin koskettava, käsiintuntuva päivittäinen. Ikääntyminen ja kaikki senkin aiheuttama. Miete, joka runoilijan tietokoneella saa vääjäämättömästi runon muodon. Näissä teksteissä olennaista on, että runoilija ajattelee toisin kuin tavanmukaisesti ajatellaan.

Erään sodan nähneen ystävän suusta kuultu kiväärinpiipun makuinen muisto kuvannee tätäkin kokoelmaa:

”..hän muistelee ja sanoo

oppineensa paljon sillä reissulla

paljon siitä mikä monelta jäi kesken

mikä myöhemmin haluttiin kieltää

ja unohtaa

hän kertoo tulleensa polttamaan

piipullisen loppuun.”

Huomaan että Toivo Laakson Somerunoja on painettu vain 40 kpl painos, lähinnä kai vain läheisille ja ystäville. Mutta ketä hänen nykyinen runoutensa kiinnostaa; eiköhän siihen voi tutustua myös somessa.