torstai 29. elokuuta 2019

Kuka on Uuninpankkopoika Saku Timonen?


Tutustuin Uuninpankkopoika Saku Timoseen noin kymmenen vuotta sitten netitse. Koskaan emme ole henkilökohtaisesti tavanneet. Minä harvoin puutun toisten ihmisten elämään liittyviin asioihin ja nytkin teen sen Saku Timoselta lupaa kysymättä. Kerron kuitenkin hieman taustaa omasta näkökulmastani. 
Olin opettelemassa tätä modernia nettiä kirjastossa ja onnistuin liittymään erinäisiin ryhmiin kuten Puolangan pessimistipäivät. Kerroi kaverilleni T. Sameli Rajalalle, että minäkin haluaisin perustaa jonkin ryhmän. Hän lupasi auttaa. “Mikä ryhmän nimi on?” “Häh? No vaikka Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliike PKI” “Mikä on ryhmän tarkoitus?” “Tota noin, mä meen kotiin kahville ja mietin puoli tuntia.” Olin kyllästynyt ryppyotsaiseen luonnonsuojeluun ja ideani oli perustaa humoristinen luonnonsuojeluryhmä, josta voisivat kiinnostua nekin, jotka eivät varsinaisia luontoihmisiä olleetkaan. Tämä tapahtui 2009
Piti ryhmään löytää myös jäseniä. FBn mukaan ainakaan silloin ei ainoastaan yhden henkilön ryhmä ollut mahdollinen. Puolangan Pessimismipäiviltä löysin ensimmäiset jäsenet, Uuninpankkopoika Saku Timonen oli 5 ensimmäisen ryhmääni hyväksytyn jäsenen joukossa. Kaikki ensimmäiset jäsenet olivat jostain syystä Puolangan pessimistejä, koska en ketään muita netissä tuntenut.
PKIn historia oli mikä oli, mutta tavallaan netitse ystävystyin moniin ryhmän jäseniin. PKIn ensimmäisessä itsenäisyyskonferenssissa tapasinkin joitakin kymmeniä heistä. Uuninpankkopoika mökötti konferenssin ajan kotona uuninpankolla vai oliko se nyt ruumislaudalla. 
Osapuilleen samoihin aikoihin ellei jo aiemmin Sakari Timonen oli itse ryhtynyt julkaisemaan blogia Uuninpankkopoika Saku Timonen. Hän julkaisee ja on julkaissut käytännössä päivittäin uuden blogitekstin. Nykyään blogit ilmestyvät APU-lehden blogeina. Uuninpankkopoika on näissä blogeissaan 10 vuoden ajan kirjoittanut suvaitsevaisuuden puolesta, köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan, antanut neuvoja kaltoin kohdelluille kansanryhmille sekä oikaissut sekä lain epäoikeudenmukaisista (huonosti valmistelluista) säädöksistä, että esimerkiksi vain 9 euron päiväpalkalla lain vastaisesti pakkotyöllistettyjen uhrien asemasta.
Uuninpankkopoika itse kuvailee itseään ja blogiaan näin: Kuka on Uuninpankkopoika?
“Uuninpankkopoika on juukalaisen 61-vuotiaan sosionomi ja oikeustieteen kandidaatti Sakari Timosen alter ego, joka tarkastelee ja kommentoi yhteiskunnan eri ilmiöitä kriittisesti. Juridiikka, politiikka ja tiedonvälitys ovat mielenkiintoni tavallisimmat kohteet, mutta aihepiiri ei ole niihin rajattu. Saatan kirjoittaa ihan mistä tahansa ihan milloin tahansa.
Olen tähänastisen elämäni aikana toiminut mm. haudankaivajan apulaisena, taksikuskina, kirjastoapulaisena, Maaningan kunnan taloussihteerinä, Vantaan kaupungin lastensuojelun sosiaalityöntekijänä, Tiehallituksen ylitarkastajana, Helsingin kaupungin apulaiskaupunginsihteerinä ja Helsingin kaupungin rakennusviraston toimistopäällikköna sekä avustajana oikeudenkäynneissä erinäisiä kertoja. Olen myös Juuan kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen jäsen (SDP). Älkää siis antako Uuninpankkopojan ylvään tittelin hämätä.
Uuninpankkopoika ei kirjoita iloa tihkuvaa tekstiä. Hyväntuulinen Sakari Timonen löytyy joko henkilökohtaisen tuttavuuden kautta tai jopa facebookista kaveripyynnöllä. Yleensä hyväksyn kaveripyynnöt, jos profiilin takana näyttää olevan ihan oikea henkilö.
Asiattomuuksia kirjoittelevat poistan kavereista ja laitan eston päälle. Fb-kaveruus ei tarkoita sitä, että voisitte kaataa lakiongelmanne minulle ilmaisten neuvojen toivossa. Sähköpostitse en enää ota vastaan henkilökohtaista palautetta. Oma lähestymistapanne määrittelee minun suhtautumiseni. Asiallisiin asioihin suhtaudun asiallisesti, huumoriin huumorilla ja rähisijät otan vastaan ilkeydellä tai mykkyydellä. Kunnianloukkaukset ja laittomat uhkaukset käsitellään käräjäoikeudessa.”
Minun näkökulmastani katsottuna Uuninpankkopoika on ihmisoikeusaktivisti joka erään toisen fb-ystäväni Sira Moksin kanssa kuuluu samalla fb:n rasistisiiven eniten vihaamien blogistien ja suvaitsevaisuuden puolesta julkaisevien henkilöiden joukkoon. Viha näitä oikeudenmukaisuutta puolustavia kannanottajia kohtaanhan ilmenee paitsi jatkuvina tiettyjen rasististen ryhmien uhkailuina ja verhoiltuina tappouhkauksina sekä Sira Moksin pilapiirrosten kohdalla jatkuvina tiettyjen ryhmien ilmiantojen aiheuttamina banneina myös jonain paljon järkyttävämpänä.
Uuninpankkopojan historiasta tiedän sen, että hän asuu nykyään Juuassa (tai Juukassa) vanhan äitinsä luona ja muiden toimiensa ohella auttaa pitkälti yli 80-vuotiasta äitiään selviytymään kotonaan elämän jokapäiväisissä asioissa kuten vaikkapa lumitöiden tekemisessä ja sen sellaisessa. Tätä suomalaiset uusnatsit eivät voi sulattaa. Ajatus on: “Siellä se uuninpankkopoika elelee äitinsä siivellä tekemättä yhtään mitään.” Tällaisia mielipiteitä esittävät pääosin työtätekemättömät alkoholisoituneet rasistit pilvipäissään ja öisin.
Karmeinta oli jokin vuosi sitten tapahtunut episodi, jossa kahdelle suomalaiselle yhteiskunnallisesti vaikuttavalle ns. “suvakille” lähetettiin postipakettina kuollut rotta, ihan noin niin kuin humoristisena uhkauksena. Saku Timosen kohdalla paketin vastaanottajaksi ei kuitenkaan ollut merkitty Sakaria itseään vaan hänen äitinsä. ikään kuin äidille olisi yritetty vihjata hänen poikansa tulevaisuudesta jotain. Onneksi äiti ei koskaan paketin sisältöä nähnyt, mutta myöskään pakettien lähettäjää ei saatu koskaan kiinni.
Tämänpäiväisessä blogissaan Uuninpankkopoika Saku Timonen kirjoittaa uunituoreesta Abdirahim Husu Husseinin tapauksessa. Tämä oli saanut postipakettina hirttoköyden ja siitähän syntyi valtava twitter-riemu rasistipiireissä. Näitä kunnianloukkauksia tai suoranaisia tappouhkauksia poliisin tai ns. nettipoliisin voimavarat eivät riitä tutkimaan, joten ne päässääntöisesti jäävät omaan arvoonsa.
Minullakin on oma arvomaailmani. Arvostan erittäin korkealle fb-ystäväni Sakari Timosen täyspäiväisesti ja toimisesti tekemää työtä ihmisoikeuksien, ihmisyyden ja suvaitsevaisuuden lisäämiseksi Suomessa ja tässä kehotan lukemaan hänen blogiaan Uuninpankkopoika Saku Timonen ainakin aina silloin tällöin. Olisi helkkarin hienoa nähdä että hänet joutilaaksi nössöksi ja tapettavaksi luteeksi tuomitsevat rasistit itse edes joskus tekisivät jotain sillä tavalla yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä kuin Sakari Timonen on tehnyt paitsi blogistina olemisen, myös koko työhistoriansa ajan.

Liitteenä Uuninpankkopojan blogi Abdirahim Husu Husseinin hirttoköydestä: https://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2019/08/29/mediakasvatusta/

tiistai 27. elokuuta 2019

Eikö köyhä saa vaihtaa edes asuinpaikkaa?

Uskoin viime syksystä tämän vuoden elokuuhun asti, että elämäntilanteeni vihdoin valkenisi. Juha Sipilän hallituksen työministeri Jari Lindströmhän oli hehkuttanut puheissaan ennen vuotta 1958 syntyneiden pitkäaikaistyöttömien armahtamista ennenaikaiselle eläkkeelle eli ns. laajennetun eläketuen piiriin.
 
Kun kyselin keväällä sekä Kelasta että TE-toimistosta, mitä tämä eläketukilaki tarkoittaa, vastaukset olivat ympäripyöreitä. Kukaan KELAn tai TE-toimiston virkailija ei oikein tuntunut tietävän, mikä on lain sisältö. Minua kehotettiin tarkistamaan asiaa Finlexistä, jonka ymmärtämiseen minun oikeustieteelliset opintoni eivät riitä (koska en ole kyseistä alaa päivääkään opiskellut muuta kuin kantapään kautta Kelassa ja työkkärissä asioidessani).
 
Sain kuitenkin rohkaisevia viestejä siitä, että ilmeisesti kuulun eläketuen piiriin, mutta sitä koskevia hakemuslomakkeita Kelaankin tulee vasta heinäkuussa (joka sittemmin muuttui elokuuksi). Täystyrmäys tulikin vasta elokuussa, kun postilaatikkooni ei ilmestynyt kirjettä, joka oli tarkoityus lähettää kaikille Kelan mielestä pitkäaikaistyöttömien ennen vuotta 1958 syntyneille eläketuen piiriin kuuluville.
 
Näitä armoeläkepäiviä odotellessani olin tehnyt jo koko joukon omaan elämääni ratkaisevasti vaikuttavia suunnitelmia. Olen alustavasti ilmoittanut vuokraisännälleni, että irtisanon asuntoni Jämsänkoskella syyskuun lopussa ja muutan Kajaaniin. Syynä muuttoon on paitsi Kajaanissa asuva naisystäväni myös se, että muuton seurauksena ja eläkkeen avulla pääsisin kokonaan eroon paitsi Kelan lippusten ja lappusten täyttämisestä ja TE-toimiston määräaikaisista kuulusteluista myös asumistuen hakemisrumbasta ja voisin viettää rauhanomaista eläkeläiselämää byrokratian rattaista vihdoin irti päässeenä enää nykyistä pahemmin kolhiutumatta.
 
Näin yksinkertaistahan asia ei tietenkään ole. Sen lisäksi että koko eläketukeni näyttää valuvan viemärinkoskesta alas, minulla köyhänä pitkäaikaistyöttömänä ei näytä olevan myöskään oikeutta muuttaa asunnostani mihinkään omaehtoisesti, ei ainakaan Kajaaniin rakastamani ihmisen luokse.
Kelan virkailija luetteli minulle tylyjä numeroita. Omatoimiseen muuttoon KELA antaa toimeentuloturvan ja perustyöttömyysturvan varassa elävälle ihmiselle yli 200 kilometrin mittaiseen muuttoon 160 euron muuttoavustuksen.
 
Siis hetkinen: Minulla on elämäni aikana enimmäkseen kirpputoreilta hankittu vaatimaton irtaimistoni: maalaukseni, kirjoittamani tekstikansiot, kaksi kirjahyllyä kirjoineen, televisio, kellarissa pesukone, keittiössä pakastin, sänky, lipasto, mikroaaltouuni, astioita, vaatteita ja muuta krääsää, monen mielestä tarpeetonta.
 
Kajaaniin on matkaa Jämsänkoskelta noin 500 kilometriä. Miten helvetissä minä saan muutettua omaisuuteni itseni mukana Kajaaniin 160 eurolla? Enhän saa kaikkea tätä rojua vietyä edes Jämsänkosken kaatopaikalle sillä hinnalla. Itse arvelen muuttokuorma-auton maksavan noin 2000 euroa kahdella muuttomiehellä noin 16 tunnin työstä, kuorma-autosta ja bensoista.
Muuttaessani Ylistarosta Jämsänkoskelle sain muuttoavustusta kuitenkin muistaakseni 650 euroa, joka sisälsi kilpailutuksen jälkeen halvimman muuttokuljetuksen. “No se oli sosiaalitoimiston kautta”, Kelan virkailija totesi. “Meillä Kelassa on nämä taksat”.
 
Jätin taas yhden hakemuksen jossa pyysin muuttotukea ja joka luultavasti vetää vesiperän. Ystävällisesti Kela-virkailija kirjoitti kuitenkin toimeentulotuen muutoshakemukseen:
“Asiakas irtisanomassa nykyisen asunnon 30.9.2019 ja muuttamassa naisystävänsä luokse Kajaaniin. Kertoo tarvitsevansa kaksi muuttomiestä ja kuorma-auton muuttoa varten. Kertoo ettei ole apua muuttoon ja joutuisi hoitamaan muuton yksin. Hakee maksusitoumusta muuttopalveluun. Asiakkaalla on paljon painavaa tavaraa (kaappeja, kirjahyllyujä, pesukone, pakastin yms.) Pelkää että joutuu hävittämään omaisuutta, jos ei saa muuttoon muuttopalvelua.”
 
Kaiken sen nöyryytyksen jälkeen mitä olen viimeisen 25 vuoden aikana sosiaalitoimen, Kelan, työvoimaministeriön ja muiden byrokraattisten instanssien taholta kohdannut, en jaksa olla muuttoni suhteen tippaakaan toiveikas. Pahaa pelkään että olen 1.10. asunnoton ja joudun matkaamaan Kajaaniin korkeintaan selkärepullinen 61 vuoden aikana kertyneestä omaisuudesta mukanani.
 
Minun 495 euron käteenjäävillä kuukausiansioillani ei 2000 euron muuttokuljetusta makseta.

Eläketukihakemus 27.8.2019

Työhistoriastani 1981-2019

Olen työskennellyt Pohjanmaan Kansa/Pohjanmaan Demari lehdessä vuosina 1981-1991
toimitusharjottelijana, toimittajana ja toimitussihteerinä.
Vuosina 1985-1986 olin opiskeluvapaalla Pohjanmaan Kansasta.
Syksyllä 1985 kävin Oriveden opiston 4 kuukauden kirjoittajakurssin ja sen päätyttyä
työskentelin hoitoapulaisena Rinnekodin kehitysvammalaitoksessa,
kunnes minut kutsuttiin takaisin Pohjanmaan Kansan toimitukseen keväällä 1986.
Vuonna 1990 Pohjanmaan Kansa -lehti yhdistettiin Demari-lehteen ja alkoi ilmestyä Pohjanmaan Demari -nimisenä lehtenä.

Tässä vaiheessa koko entisen Pohjanmaan Kansan toimittajamäärää ryhdyttiin nopeasti vähentämään ja seurauksena oli lopulta koko Pohjanmaan Demarin lakkauttaminen.
Itse irtisanouduin Pohjanmaan Demarista vuonna 1991 ja ryhdyin freelance-toimittajaksi Kemiin.

Toimin vuosina 1991-1993 Pohjolan Työn vakituisena avustajana ja kirjoitin lisäksi artikkeleita juttuja lukuisin muihin valtakunnallisiin ja maakunnallisiin ölehtiin (mm. Ilta-Sanomat, Ilkka, Vaasa, Vasabladet, Pohjolan Sanomat, Uusi Nainen, Suomen Luonto, Niin&Näin, Uusi Nainen, Tiede 2000).

Vuoden 1992 pankkikriisin seurauksena freelance-toimittajan työtilaisuudet vähenivät ja palkkiot huononivat niin merkittävästi, että en pystynyt enää saamaan toimeentuloa toimittajan työstä vaan jäin työttömäksi työnhakijaksi vuonna 1993 jatkaen kuitenkin lehtikirjoittamista epäsäännöllisesti 1990-luvun lopulle asti.

Olen kuitenkin pääsääntöisesti ollut työttömänä työnhakijana vuodesta 1993 lähtien lukuunottamatta 6 kuukauden työllistämisjaksoa Kemin historiallisen museon museoapulaisena vuosina 1995-1996.
Vuosina 2003-2004 olin yhtäjaksoisesti vuoden sairaslomalla mielenterveydellisistä syistä.

Työllistämisjaksoa 1995-1996 ja sairaslomaa 2003-2004 lukuunottamatta, olen saanut työttömänä työnhakijana työttömyyskorvausta koko ajan vuosina 1993-2006, jolloin jätin menemättä erään omaehtoisesti hakemani koulutuksen (kehystäjäkurssin) pääsykokeeseen. Asuin tuolloin Seinäjoella ja koulutus olisi ollut Teuvalla, jonne totesin opiskelumatkojen julkisilla kulkuyhteyksillä mahdottomiksi.

Karenssiin joutuminen tuli minulle täytenä yllätyksenä, koska kyseessä ei ollut työvoimaviranomaisten ehdottama tai määräämä koulutus, vaan olin itse omatoimisesti hakenut koulutusta, johon osallistumisen hakupaerien lähettämisen jälkeen totesin mahdottomaksi.

Vielä suurempana yllätyksenä tuli se, että työllisyyslaki oli vuoden 2006 alusta lähtien muutettu niin, että aikaisemman 3 kuukauden määräaikaiskarenssin sijaan karensssi olikin ns. ikuinen karenssi, josta ei päässyt pois, ellei täyttänyt vähintään 5 kuukauden työssäolovelvoitetta (kts. Liite Saku Timonen: Elinkautinen karenssi.

Karenssini venyikin kaikkiaan 10,5 vuoden mittaiseksi vuosina 2006-2017. Koko tämän ajan olin samanaikaisesti kuitenkin työttömänä työnhakijana täyttäen kaikki työvoimaviranomaisten siihen asettamat vaatimukset. Työttömänä työnhakijana olemisesta vuodesta 2011 lähtien kts. Liite Todistus työttömyydestä. Tähän aikaan sisältyi vain yksi 6 vrk mittanen unohdus työnhaun uusimisesta 31.5.2012-6.6.2012.

Käytännöllisesti katsoen olen ollut työtön ja pitkäaikaistyötön vuodesta 1996 lähtien yhtäjaksoisesti tähän päivään asti yllä mainittua vuoden mittaista sairaslomaa lukuunottamatta.
Koska myös ikäni puolesta täytän ns Lex Lindström IIn eli laajennetun eläketuen edellytykset haen ikääntyville pitkäaikaistyöttömille tarkoitettua eläketukea 1.10.2019 alkaen.

Jämsänkoskella 27.8.2019
Keijo Nevaranta

Ikuisen karenssin ikuiset arvet

Olen joitakin kertoja kirjoittanut siitä, miten tietämättömyyttäni jouduin ns. “ikuiseen karenssiin” vuonna 2006, koska heikkojen kulkuyhteyksien takia jätin menemättä erään itse hakemani työllisyyskoulutuksen pääsykokeisiin. 
 
Siitä on julkaistu eräs versio blogissani http://nevaranta.blogspot.com/2017/12/koyhat-kyykkyyn.html. Tuolloin karenssiin joutuessani en edes ollut tietoinen tällaisesta päättymättömästä karenssista koska vuoden 2005 loppuun mennessä karenssi oli ollut vain 3 kuukauden mittainen.
 
Olen kirjoittanut myös blogeja ikuisesta karenssista, josta vuoden 2012 heinäkuussa voimaan tulleella lailla armahdettiin uudet karenssilaiset, mutta ei meitä vuosina 1.1.2006-1.7.2012 karenssiin joutuneita, joista useimmat olimme rämpineet karenssissa jo vuosikausia. Vihdoin muistaakseni vuonna 2015 saatiin aikaan laki, jolloin myös tämä karenssiin unohdettu kansanosa armahdettiin. 
 
Pääsimme pois ikuisesta karenssista 1.1. 2017, jonka jälkeen meille ei TE-toimistojen työvoimapoliittisten lausuntojen mukaan ollut enää estettä työmarkkinatuen maksamiselle, mutta Kela määräsi meille yllättäen 5 kuukauden mittaisen lisäodotusajan. Me “ikuiset karenssilaiset” pääsimme siis vihdoin todellisuudessa pois karenssista toukokuun lopussa vuonna 2017, jolloin olin itse ollut yhtäjaksoisesti karenssissa 10,5 vuotta. Rangaistusaikahan yhdestä työttömyyslain tahattomasta rikkomuksesta oli kohdallani suunnilleen sama kuin joukkomurhasta tuomitulla elinkautisvangilla.
 
Vuoden 2017 kesäkuussa pääsin siis vihdoin takaisin työttömyysturvan piiriin. Tosiasiassa kuitenkin olen ollut jatkuvasti työtön vuodesta 1996 lähtien (puolen vuoden työllistämisepisodia Kemin historiallisessa museossa lukuunottamatta vuodesta 1993 lähtien) ja täyttänyt tunnollisesti kaikki työvoimaviranomaisten määräämät työnhakuvelvoitteet viimeisen 23 vuoden ajan, sillä myös karenssissa ollessaan ihmisen täytyy jatkuvasti olla työtön työnhakija ja täyttää kaikki työvoimaviranomaisten asettamat velvoitteet ja siihen liittyvät lippuset, lappuset ja työvoimatoimistotapaamiset. Tämän ajan olen ollut moitteettomasti työtön (yhtä vuoden sairaslomaa lukuunottamatta, josta tulikin toinen selkkaus, koska työtön saa sairastaa vain 300 päivää kerrallaan).
 
Kun Lex Lindström I tuli voimaan olin vuotta liian nuori päästäkseni sen perusteella eläkkeelle pitkäaikaistyöttömyydestä johtuen. Sipilän hallituksen kaudella tuli kuitenkin voimaan ns. Lex Lindström II, johon itsekin uskoin kuuluvani, oltuani yhtämittaisesti työtön työnhakija noin 24 vuotta, ollut oikeutettu työmarkkinatukeen 31.8.2018 ja siitä lähtien jotain aktiivimallikoukeroita lukuunottamatta. Lisäksi olen syntynyt ennen 31.8.1958.
 
Elokuussa olisi siis postilaatikkooni pitänyt rapsahtaa kirje, jossa ilmoitetaan että minun tulee hakea tätä eläkettä elokuun aikana ja olisin päässyt etuuseläkkeen piiriin lokakuussa 2019. Mutta eihän tämä tietenkään niin yksinkertaista voi olla. 
 
Vanha ikuinen karenssini laskettiin uudeksi synniksi Kelassa. Koska en ole osannut osata keplotella sieltä mitenkään ulos, nyt onkin määritelty, että minun olisi pitänyt täyttää työttömyysetuuden saamisedellytykset vuosina 2010-2016. Ja näitä tuen saamisedellytyksiä en ole voinut täyttää koska olen lähes koko tämän ajan ollut ikuisesssa karenssissa vaikkakin samaan aikaan työttömänä työnhakijana.
 
Haen tätä eläkettä kuitenkin. Luulen että turhaan. Ikuinen karenssi rankaisee minua 10,5 vuoden karenssin, siitä aiheutuneiden mielenterveydellisten ja sosiaalisten ongelmien jälkeen myös tällä lain tulkinnalla että en perkele vieläkään ole ollut riittävästi työtön päästäkseni pitkäaikaistyöttömyydestä johtuvalle eläkkeelle.

perjantai 2. elokuuta 2019

Muutamia huomioita lehtikirjoittamisesta

Kirjoitin lehdistötiedotteen Maija Keräsen näyttelystä Maalauksia monikulttuurisuudesta. Alkuperäistekstissä Maija Keräsen tarkistamat tiedot pitivät paikkansa. Alkuperäisteksti on blogistani http://nevaranta.blogspot.com/2019/07/monikulttuurisuutta-ja-maan-antimia.html. Tähän mennessä juttu näyttelystä on ilmestynyt kolmessa lehdessä: Kainuun Sanomissa, Koillis-Sanomissa ja Koti Kajaanissa. Muutamia huomioita lehdistötiedotteen käsittelyssä toimituksissa.
  1. Kainuun Sanomat: Kainuun Sanomien kulttuuritoimittaja ryhtyi epäilemään mahdollista jääviyttä lehdistötiedotteeseen, koska sen kirjoittaja sattui olemaan Maija Keräsen miesystävä. Itse olen toistaiseksi kirjoittanut kaikki lehdistötiiedotteeni omista näyttelyistäni itse eikä jääviyttäni ole koskaan epäilty, vaikka kerran olen kirjoittanut lehtijutun jopa omasta näyttelystäni.
Lopputuloksena lehdessä julkaistiinkin Oulun aluetaidemuseon näyttelysivustoon pohjautuva suurelta osin virheellinen juttu koko aluetaidemuseon näyttelyprojektista. Jutussa mm. kerrottiin että Maija Keränen on valittu yhdeksi kiertonäyttelyn taiteilijoista, vaikka hän on ainoa, joka tälle näyttelykierrokselle valittiin ja Kuusamotalon Kaamos-gallerian näyttelytilassa on esillä useita kymmeniä hänen teoksiaan.
2. Koillis-Sanomat: Kerrankin juttu oli tehty pelkästään tiedottajan materiaalin pohjalta. juttu oli tehty hyvin, loppu oli lyhennetty oivallisesti alkuperäistekstiä kunnioittaen. kirjoittajan tai kuvaajan nimeä ei näkynyt.
3. Koti-Kajaani: Juttu oli tehty lähestulkoon lehdistötiedotteestani. Yhtään asiaviirhettä ei esiintynyt. Vähäisen toimitussihteerin urani perusteella juttu oli taitettu ns. päin persettä. Muinoin muoviladontataittoaikaan aloitimme taiton aina jutun lopusta ylöspäin. Nykyisellä tietokonetaitolla juttu oli täynnä karseita tyhjiä reikiä, jotka olisi ollut taitettavissa helposti paremmin. Kuvien ottajaksi mainittiin Keijo Nevanlinna.
Minua kiinnostaa yleisemmin tämä nykyisen sanomalehtikirjoittamisen lyhyys, ytimekkyys ja huonous. Se että sanottava on pakko toimittajan mielessä muuttaa uuteen muotoon, jossa asiat häviävät. tai vääristyvät. Myös se, että kun lehdistä on kadonnut ammattiväestöä kuten taittajat ja oikolukijt, toimittajat taittavat ja oikolukevat itse juttujaan miten sattuu. Toki toimitussihteerit taittavat, mutta he eivät ole taittamiskoulutusta saaneet. En minäkään sitä saanut, mutta teimme taitossa yhteistyötä taittajien kanssa. Heiltä opin.
Nykyäänhän varsinkin korkeakulttuurisesti Taide-lehti, Gloria sun muut elitistiset lehdet tekevät ns. visuaalista lehteä graafisine suunnittelijoineen, palkkeineen, tekstityyppeineen ja pylkeröineen. Vanhaan hyvään aikaan pyrimme taitolla tekemään tekstiä luettavaksi, nykyään sen lukemista pyritään erilaisin taiteellisin keinoin tekemään mahdottomaksi ja päivä päivältä vähemmän jää kuvalta tilaa sanalle, vaikka jo 1940-luvulla taidetoimittajat valittivat, että heidän tekstinsä tuhotaan kun ei enää saa analyyttisesti kirjoittaa yli neljän sivun lehtitekstejä.
Summa summarum: pinnallisuus on in. Faktoista vähät väliä. Hutiloiminen on taidetta.