Hyännäkönen mies valloitti yleisön Kajaanin Raatihuoneella

 

 Topi Mikkola kunnanlääkärinä.

Topi Mikkola: Hyännäkönen mies

Kajaanin Raatihuone 24.11.2019

Käsikirjoitus: Rosa Liksom

Alkuperäisohjaus: Pekka Milonoff

Ensiesitys: Kom-Teatteri 24.11.1998

Topi Mikkola (s.Sodankylässä 1949) viettää tänä vuonna tavallaan kolminkertaista juhlavuotta, Rosa Liksomin monologeja hän on esittänyt naftit 30 vuotta, taihteen tiellä hän on kulkenut 50 vuotta ja elämän matkaa tehnyt 70 vuotta. Juhlamonologinaan Mikkola kiertää nyt esittämässä Rosa Liksomin varta vasten Topi Mikkolalle kirjoittamaa monologia ”Hyännäkönen mies”, joka sai ensiesityksensä KOM-teatterissa Mekka Milonoffin Topille ohjaamana 22.11.1998.

Kajaanin Raatihuoneelle oli ahtautunut yleisöä enemmän kuin siellä koskaan ennen on yhdessä tilaisuudessa ollut. Tuoleja kannettiin lisää sekä eteen että taakse, taempaan huoneeseenkin, jonka avatuista ovista näki esityksen, niin että kaikki katsojat juuri ja juuri saatiin mahdutettua sisään, vaikka itse näyttämötilakin siinä kapeni juuri Topin kuljettavaksi kaistaleeksi. Tunnelma oli siis jo esityksen alkaessa harvinaisen tiivis.

Rosa Liksomin Hyännäköinen mies käsittää vajaa kymmenkunta humoristista monologia pienen pohjoisen paikkakunnan miehisestä elämästä. Esillä on persoonallisuuksia kunnansihteeristä ja viinaan menevästä nimismiehestä tai kehityksen kelkasta pudonneesta kunnanlääkäristä napakymppimatkan voittaneeseen poikamieheen tai tyttärensä maailman turuille pistäneeseen yksinäiseen uskovaiseen vanhukseen.

Topi Mikkola on syntynyt ja kasvanut Sodankylässä. Hän asettui 1970-luvulla Kuhmoon kulttuurisihteeriksi ja elää siellä edelleen. Monologikiertueita Mikkola tekee edelleen ahkerasti, vaikka mittariin on tullutkin jo 70 vuotta. Hoon päälle puhuminen häneltä sujuu luonnostaan ja muutenkin eri roolihahmoihin eläytyminen käy sutjakkaasti vain takkia vaihtamalla.

Mikkolan esityksestä paistaa läpi, että hän ei esitä monologeja vaan elää niitä. Monologin teho ei synny tekstin ”lausunnasta” vaan näiden henkilöiden nahkoihin asettumisesta ja kerronnan vilpittömyydestä. Surkuhupaisiahan nämä kuvitteellisen pohjoisen pikkupaikkakunnan henkilöt ovat ja kunnansihteeristä napakymppimieheen haaveet ja halut pyörivät pitkälle saman asian ympärillä.

Rosa Liksomin pohjoisen miehen ja mielenmaiseman parodiat Topi Mikkolan eläytyvästi esittämänä saavat yleisön purskahtelemaan nauruun tämän tästä eikä tunnin mittaisessa tiiviissä henkilögalleriassa ehdi pitkästymään. Tunnustan, että tämä esitys kyllä huvitti ja kosketti syvemmin kuin mikään television sketsiviihdesarja.

Topi Mikkola itse kertoi jaksavansa ja jatkavansa näitä esityksiä, koska vuorovaikutuksesta yleisöön hän itse saa energiaa. Ei voi kuin toivoa että hän jaksaa ja jatkaa vielä pitkään. Siihen viittaa ainakin ”encorena” kuultu pätkä tulevasta monologiesityksestä, jossa Mikkola vaihteeksi eläytyy syntiä tekemhän ruvenneen naisen nahkoihin. Sekin on uudelleen uunissa lämmitettyä Rosa Liksomin tekstiä.

Sulka

Yöllä mies ei enää jaksanut. Viimeiset päivät hän oli tehnyt linnunsulalla akvarelleja. Improvisaatiota sarjasta kalalokille. Epäonnistunutta sarjaa kasaantui nurkkaan. Jälki oli liian heikkoa ja kuitenkin siitä jäi puuttumaan sulanomainen luonnosmaisuus. Tekemisen kohteena oli jotain, johon hän ei päässyt kiinni eikä irti. Tahdon ja toteutuksen välillä piili ero. Kerta kerralta idea pakeni kauemmas, kunnes hän ei enää tiennyt mihin pyrki. Hän makasi selällään sängyssä ja tuijotti laatoitettua kattoa yläpuolellaan. Äkkiä jokin tuntui halkeavan. Kattoon syntyi ohut epätasainen railo kuin negatiivi pimeällä taivaasta iskevästä salamasta. Hän kiskaisi nyrkkinsä seinään, veti vihoissaan takin päälle ja lähti.

Mies käveli varastoalueen ohi ja vilkaisi vartiokoppiin, jossa paloi valo. Ajatus liikahti toiseen ihmiseen, siihen mitä tämäkin mahtoi miettiä, miten sai aikansa kulumaan yön pitkäveteisinä tunteina, iskikö mieleen koskaan pelko. Tie jatku radan yli tasoristeyksestä, jossa kaksisilmäinen liikennevalo vilkkui valkoista. Radan jälkeen mies kääntyi oikealle, kulki peltotietä jokivarteen, saapui penkereelle paikassa, jossa joki teki jyrkän mutkan. Vesipiirin miehet olivat tästä paikasta mitanneet oikaisu-uoman niin, että vesi kulki pahimpien tulvapaikkojen ohi alavirtaan. Alajuoksulle suunniteltiin voimalaitosta. Näiden tekojen edessä taide oli voimaton, kuten kaikki muukin vastustus. Jokin ihmistä hahmottomampi kone oli laatinut suunnitelmat, joita toteutettaisiin epäinhimillisellä teholla.

Hän oli ottanut kanootin ja vienyt sen autolla yläjuoksulle, pakannut tavarat ja ryhtynyt laskemaan alaspäin. Matkan varrella hän oli katsellut jokivarsia. Välillä pysähtynyt rantaan, ottanut akvarellipaperin ja värit, kastellut paperin jokivedessä, luonnostellut nopeasti kynällä ja sutinut pensselillä vaikutelmia joesta, vesikasveista ja valon hetkellisistä heijastuksista vedessä. Matka oli kestänyt pari viikkoa. Pahimmat koskipaikat hän kiersi rannan kautta, uitti kanootin niiden ohi. Alajuoksulta hän palasi kotiin mielessä jotain yhtä vaikeaa kuin nyt. Hän oli jäsjestänyt akvarelleista näyttelyn taidehalliin. Lehdissä asiaan kiinnitettiin huomiota, sanottiin että se oli konkreettinen teko joen suojelemisen puolesta.

Nyt taivas oli elokuun yönvärinen. Ohuet pilvet olivat jähmettyneet taivaanrajassa. Vielä oli se aika vuodesta, jolloin tähtiä ei voinut nähdä. Kohta, kohta olisi syksy ehtinyt siihen asti, että taivas kävi yöllä tummaksi ja sitä puhkoivat valoisat pisteet. Kauempaa jokivarresta kuului rantasipin yksitoikkoinen surumielinen tihitys. Oikaisu-uomasta nousi ohut läpinäkyvä utukerros. Pajut uoman varressa taipuivat raskasmielisinä vettä kohti. Hän lähti kulkemaan pengertä pitkin kauemmas, pienelle nevalle jonka reunat oli ojitettu.

Hän oli kulkenut tuntikausia. Rusakko oli pelästynyt liikkeelle penkereen reunasta, puolikasvuinen, keväisiä poikasia. Neva oli keväästä kuivunut ja taivaanvuohien mäkätys hiljentynyt. Mies oli löytänyt rimmen laidasta puolittain uponneen irtopuun, kelottuneen ja alta mädän. Hän oli nostanut sen kuiville ja iskenyt pystyyn. Olkalaukkuun hän pisti muutaman riekonuntuvan ja kirjoitti muistikirjaan tarpeettoman merkinnän.

”Mitä merkitsee linnunsulalla tehty akvarelli? Mitä sisältyy sulan tarkoitukseen, mikä on tekijän päämäärä? Joki on menetetty, suo on menetetty. Riekonsulka on jäänne jostain, joka on hipaissut meitä ja hävinnyt. Minä nostan kelon vedestä ja nostan toteemiksi niille, jotka ymmärtävät ja osaavat nähdä. Ehkä jokin lintu joskus pysähtyy sen päähän, jonain keväänä kuovi varoittaa poikasiaan samanlaisesta kulkijasta kuin minä. Vaikka jokin muuttuu, jokin jatkuu yhä. Tulee toisia kulkijoita, tehdään toisia tekoja. Linnunsulka-akvarellit unohdetaan, kalalokin lennon jäljiltä ilmassa heilahtaa yksinäinen untuva.”

Mies seisoo penkereellä, paikassa jossa joki tekee mutkan. Oikaisu-uoman vesi tuoksuu levältä, joka tuo mieleen kuolleet kalat. Hän katselee vettä ja sille pudonneita lehtiä, niiden liikkumattomuutta. Yön ja aamun välissä, hämärässä joka sisältää aavistuksen kirkkautta, väsyneiden silmien pakottaessa, hän tuijottaa veteen, yrittää todistella, että se liikkuu tai pysyy paikallaan. Lehdet tuntuvat jähmettyneen kahden olomuodon väliin. Vedestä on tullut pimeää, raskasta massaa. Miehen silmät ponnistelevat, hänen tahtonsa on veden pinnassa, lehtien liikkeessä tai liikkumattomuudessa. Hän ei pääse selville tilanteesta. Hän ottaa riekonsulan laukustaan, puhaltaa sen lentämään vettä kohti.