sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Vuoden runot 2018

Runo 19.2.2018
Talviauringon valossa
kävelen kapeaa polkua jokirantaan
lumihangen keskellä.
Tänä talvena
lunta on enemmän kuin kohtuullisesti.
Mikään ei enää ole kohtuullista
ilmastonmuutoksen aikakautena.
Joki on sula helmikuun lopulla
paperitehtaan lauhdevesipäästöjen johdosta.
Vesilintuja joessa ei näy.
Kuljen hiihtoladun pohjaa pitkin
katsomaan Kummelia, taideteosta.
Sen leuat ovat nyrjähtäneet talven mittaan.
Yritän korjata leukaluita sen verran,
minkä pakkaspäivänä tarkenen.
Aamulla yli 10 astetta pakkasta.
Istun puistonpenkillä,
joka on lähes hautautunut lumeen,
katselen toivorikkaasti etäisen auringon suuntaan,
joka jaksaa lämmittää jo aivan vähän.


Runo 18.3.2018

Viherpeipot visertävät ja vihertävät.
Kevään alkua on ilmassa,
tuuli hönkii sitä Atlantilta
niin että ikkuna on sulanut umpijäästä
ja näen taas ulkolämpömittarin, -2 C.
Vuorimäentiellä matalan omakotitalon katolla
nuori pariskunta on lumitöissä,
miehellä lumilapio, naisella lumikola.
Pukkaavat puolimetristä kinosta katolta,
miehellä on yllään t-paita ja verryttelyhousut.
Rinnassa kevään odotus.


Runo 4.4.2018

Viimeöiset
kissan tassuttelun jäljet
pihamaalla, keväthangella.
Kuistilta niitä pitkin seuraan katseella,
mitä se on puuhannut.
En tiedä kenen kissa se on,
mutta se on kiintynyt
kenottavaan liiteriini.
Sinne se on mennyt määrätietoisesti nytkin,
käynyt tutkimassa jotain kiinnostavaa,
jatkanut sitten matkaa epävarmemmin,
ilman tarkempaa päämäärää.

Runo 6.4.2018
Olen keksinyt hyrrän,
joka kerran pyörimään lähdettyään
pyörii koko ajan kiihtyvällä vauhdilla
kunnes kohoaa pyörimisvoimalla lentoon
ja putoaa jonnekin tietymättömiin.
Minun mieleni on se hyrrä
ja kehoni on sen akseli.

Runo 7.4.2018
Kotimatkalla,
linturetkeltä palatessa,
Auvilan pelloilla kuulin sen vihdoin:
pulmusten taivaallisen kilinän.
Neljä pulmusta muuttomatkalla pohjoiseen.
Pulmunen, vanhan kansan pyhä lintu,
eräs pyhimmistä, puhdas lintu. valkiainen.
Keväällä se saapuu, kuten tiedetään,
joutsenen siivellä istuen Suomeen.

Runo 9.4.2018
Kieli on kirjoitusta, jota ihmiset puhuvat.
“Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.” (Dylan Thomas)
“Rakkaus on koira helvetistä.” (Charles Bukowski)
Kieli on kirjoitusta jota puhutaan.
Rakkaus on kirjoitusta jota puhutaan.
Mutta kuulemmeko me, ymmärrämmekö, mitä puhutaan?
Puhutaan eri kieliä, tietokoneen kieltä (omg hymiö),
politiikan kieltä, kapitalismin kieltä
ja luonnon tuhoamisen kieltä.
Mutta ymmärrämmekö yhtään enempää
näin Mikael Agricolan päivänä,
suomen kielen päivänä 2018,
kuin Agricolan aikaan,
jolloin juuri kukaan ei osannut lukea,
ei ainakaan hänen keksimiään sanoja,
mitä puhutaan, mitä kirjoitetaan?
Rakkaus on valo, rakkaus on koira helvetistä,
mutta kauas ymmärryksestä on karannut
näin suomen kielen päivänä se,
mitä kirjoitetaan ja puhutaan.

Runo 10.4.2018
Kurjen huuto;
se nousi metsän takaa pystysuoraan ylös
ja lensi sieltä suoraan korvaan.

Vaellusruno 12.4.2018
Illansuussa lähdin jokirantaan kulkemaan.
Otin kiikarit ja olkalaukun ja lähdin.
Kuljin rautatiesillan yli, käännyin rantatielle,
kuljin myllyn ohi ja Kellokalliota kohti.
Joen takana kolme joutsenta soitti trumpettia,
ne nousivat pellolta ilmaan,
mittasivat kaarroksellaan manttaalin
ja laskeutuivat takaisin hangelle pellon päähän.
Tulin Tuuralammille ja istuin penkille
lintujenkatselutasanteelle.
Jokisuvannossa uiskenteli tavanomaisia lintuja,
kaksi joutsenta on ottanut koko alueen reviirikseen.
Meteliä syntyy aina kun muita joutsenia
lentää jokivartta pitkin ohi.
Illan hämärtymössä kaksi kurkea
lensi jäälle rantaan vajaan 50 metrin päähän.
Mustarastas varoitteli kuusimetsässä
ja kaksi punarintaa viserteli terveisiä toisilleen joen yli.
Olin päättänyt istua rannalla yöhön
mutta pimeän tulo kesti pitkään, tuntikausia.
Käärin aikani kuluksi silloin tällöin sätkän
ja join retkieväänä hitaasti kalijaa.
Lopulta pimeä alkoi laskeutua keskitaivaalta.
Auvilan suunnassa se säilyi kirkkaan vaaleansinisenä
ja auringonlaskun suunnassa,
kuusimetsän yläpuolella
taivas hohti maagista valkoista valoa.
Veden peilissä kuusimetsän ikkuna mustui
ja siihen rajautuivat hohtavina
vastarannan koivujen ja haapojen varjot.
Olin valmis lähtemään kotiin,
kun läheisen rautatien varteen syttyivät valot.
Mutta en ehtinyt kuin rantatielle,
kun kuulin sen mitä en ole kuullut vuosiin:
lehtopöllö huhusi rautatien ja maantien takaa,
kuusimetsästä, vaikka vain kahdesti.
Tulin Kellokalliolle;
siellä kuulin vihdoin kevään ensimmäisen lehtokurpan.
Oikasin rautatien yli ja metsikön läpi maantielle,
oli melkein hankikanto, mutta vain melkein.
Tulin vihdoin uupuneena kotiin.
Ajattelin juoda vaelluksen päätteeksi oluen,
mutta olkalaukkuun katsoessani huomasin,
että olinkin juonut sen jo rannalla.

Runo 12.5.2018
kevät etenee kuin etana,
se välillä pilkistää sarvensa näkyviin
välillä piiloutuu takaisin.
Se on kuin ihmissuhde
olen menettänyt monta ihmissuhdetta
yhtään voittoa en ole saanut.
Liian vanha kilpailemaan
okei
mutta sittenkin kevät,
tulen ulos kun aika on.

Runoja 18.6.2018
Jokivarressa istun ja ihmettelen.
Rantasipi valittaa loputtomasti.
Olen kai sen reviirillä.
Luhtakerttunen säveltää lähistöllä uutta melodiaa.
Kirjani on vihdoin valmis
35 vuotta sen kirjoittamiseen meni.
Minulla on tyhjä ja uupunut olo.
Ruskea ja mutainen joki
virtaa hitaasti ohitseni '
ja elämäni ohi.
Jokivarressa lehtokertut laulavat loputtomasti.
Kyykin kuuntelemassa niiden laulukilpailua.
Istun aikani
kuulen rytikerttusen yhtyvän lauluun
Punarinta rätisee kiihkeästi.
Olen tainnut rakentaa majani sen tontille. Siipeensä saanut
kanahaukka räpyttää
naakkoja karkuun.

Tähän jokivarsipusikkoon tulee lintukansaa koko ajan lisää.
Kymmenkunta lajia tunnistan äänistä.
Lapsena minulle opetti linnunlaulut
lintujen äänistä tunnistamisen Suomen mestari.
Sellainenkin urheilulaji on.
Mutta joka kevät nuo linnunäänet
pitää opetella uudestaan.

Tässä rannassa on hyvä olla vain
ja miettiä kaikenlaista kuten vesihyönteisiä.
Kaksi kirkkaansinistä korentoa
lentää jokiuomaa pitkin ohi.

Mietin montako miljoonaa lintua Suomessa pesii ja ajattelen,
miten ne sopivat pesäpaikat keskenään.
(Rajariitojakin tietenkin tulee.)
Mietin että kaikki maailman 70 miljoonaa pakolaistakin
mahtuisivat hyvin Suomeen,
jos maailmanhallitus sopisi kustannuksista.
He kotoutuisivat
ja muutamassa sukupolvessa olisivat täysin suomalaisia,
kuten Järvenpään tataarit.
Mieleeni tulee ihan kummallisia ajatuksia tänään.
Sipilän hallitus kyllä siinä vaiheesssa kaatuisi.

Runo 29.6.2018
Sadepilvet piiskautuvat yli taivaan.
Vettä maa jo kaipaakin
alkukesän jatkuvan kuivuuden jälkeen.
Tulee madonmetsästysilma.


Runo 16.7.2018

Jokivarressa
istun rantapusikossa, varjossa.
Helleaalto (voiko sitä nimittää aalloksi?)
on lähes pysäyttänyt veden liikkeen.
Aurinko paistaa vastarannan jokitörmään
ja liikkumattoman veden pinnan läpi,
se syventää vedenalaiset värit.
Jokin keskikesään kuivunut lehti
kelluu etanannopeudella ohi veden pinnalla.
Pikkukalat ovat ryhtyneet perhokalastajiksi
ja hyppivät veden pintaan
pyöreitä, laajenevia väreitä.
Sinisiä neidonkorentoja purjehtii pitkin jokivartta ohi
omilla metsästysmatkoillaan,
puoli metriä veden pinnan yläpuolella.
Siinä hiljaa istuessa tulee mieleen
Erkki Ahosen kirjan nimi:
Tänään ei paljon tapahdu.
Nousen kankein jaloin
ja lähden kulkemaan johonkin toisaalle.

Runo 25.7.2018
Tänäänkin istun jokivarressa, siimeksessä.
Vastarannan aukkohakkuu on nyt kasvanut
hoitamattomaksi pensaistoksi.
Sillä rannalla laulaa lehtokerttu,
tällä rannalla leppälintu.
Kahden rannan välissä joessa
sukeltelee telkkäpoikue.
Emo lepää rantakivellä
(se on väsynyt yksinhuoltajuudesta)
silmä ja korva kuitenkin tarkkana.
Auringonvalossa joen tyyni ruskea vesi
on kuin katselisi akvaariota.
Särkiparvi askartelee aivan pinnan alla,
nyppii pinnasta vesimittareita,
jotka yrittävät juosta ja hyppiä parven yli pintaa pitkin
huonolla menestyksellä.
Joen virtaus on helteessä hidas,
jokin ukonkorento ajelehtii kuolleena
veden pinnassa hitaasti ohi.
Tässä on kaikki mitä minulla tänään on nyt.
Se on vähän, mutta olen tähän kaikkeen hyvin tyytyväinen.
II
Toista viikkoa tämäkin runo on odottanut jokirannassa,
se ui joesta ja nousi rannalle, jäi vartoomaan minua,
että kuljettaisin sen kotiin, mutta helteessä en jaksanut,
sidoin sen hämähäkin seittilangalla kuuseen
ja kävin tarkistamassa päivittäin,
aina tuli säe tai pari lisää.
Tänään vihdoin pitkän hellejakson aikana
sen verran pilvistyi,
että otin runon olkalaukkuuni
ja pääsimme yhdessä vihdoin kotiin.

Runo 26.7.2018
Kävelen hautausmaalla.
Normaalisti hiljaiset vainajat
huutavat käheään ääneen:
“On jano, tuokaa juotavaa,
viiniä tai edes vettä!”
Hautojenkastelijatkin näyttävät haamuilta
jotka uupuneina kulkevat kirkkomaata
kuin Hugo Simbergin Kuoleman puutarhassa.
Hellekausi vain jatkuu.

Runo 28.7.2018
näe mitä et etsi
katso mitä et koe
ole vääjäämätön

Runo 6.8.2018
Istuin tänäänkin rannalla
mitä minä rannalla teen?
Kun tuuli puuski niskaan ja vihmoi sadetta
menin niska kyyryyn ja puun alle suojaan.
Vastarannalla kolme kyyhkystä
istui huojuvassa koivussa sen näköisenä
että lentotehtävät tältä päivältä on peruutettu,
Mitä minä enää rannalla tein
katselin sateenpiirtämiä ympyröitä veteen
ja miten ne kohdatessaan muuttavat muotoaan.

Runo 7.8.2018
- Kävelen joka päivä jokirantaan.
- Miksi sinä sinne kävelet?
- Istumaan ja katselemaan kaikkea.
- Mitä sinä siellä katselet?
- Lintuja, kaloja, vesihyönteisiä.
- Mitä niissä on nähtävää?
- Katselen miten särjet nyppivät hyönteisiä veden pinnalta, 
katselen miten juoksujalkaiset uivat, 
katselen lintujen lentoa taivaalla.
- No mitä sinä siitä kostut?
- En tiedä, ehkä runon tai en mitään.

Runo 26.8.2018

Männyn varjosta kasvaa koivu.
Varjo saa sen hohtamaan valkoisuutta.
Koivun vieressä kivi,
ne ovat toisiinsa kiintyneet.
Kun katselen pitkään,
vain varjo liikkuu
mihinkään kiinnittymättä:
ohittaa hitaasti koivun ja kiven,
kunnes lopulta katoaa
havunneulasten ruskeaan
illan hämärtymöön.
Ja lopulta katoavat koivu ja kivi
ja on yö.

Runo 5.9.2018
Tuohikihlattu morsiameni paistaa ahvenia.
Minä mietin syvällisiä asioita,
kuten aikaa ja ajan historiaa.

Runo 10.9.2018
Kauhuissani katson maailmaa.
Ruotsidemokraatit saa pientä valtaa.
Runoilijan tehtävä ei ole ottaa kantaa.
Mutta jumalan tähden,
missä tässä kaikesssa on ihmisyys,
Olof Palme, hyvinvointiyhteiskunta.
nämä vaalit ovat sosialidemokratian hautajaiset
ja uusnatsismin suuri voitto.
Kuitenkin:
Enemmistö kansasta ei halunnut tätä,
fasisteilla on alle viidesosa äänistä.

Vaellusruno 4.10.2018
Olen matkustajana autossa,
en tarkkaan tiedä mihin olemme matkalla,
kuljettajalla on kyllä suunnitelmia,
mutta ne muuttuvat matkan varrella koko ajan.
Tämä matka muistuttaa elämääni:
minulla on kyllä tavoitteita ja päämääriä,
joista useimmat jäävät toteutumatta
ja aina kun etsin jotain, löydän jotain muuta,
yleensä tärkeämpää.
Ajamme pohjoisen halki,
ja lopulta äkkiä huomaan,
että olemme perillä siinä misssä nyt olen.
Mutta tämäkin on vain välietappi,
ei lopullinen matkan pää.
Jo huomenna jatkamme taas uusiin suuntiin.

Runo 23.10.2018
Katselen vähän kaikkea.
Paikat ovat samoja, tuttuja,
mutta eivät koskaan samanlaisia.
Joka päivä ihmettelen uudella silmällä.

Runo 5.11.2018
Rakkaus pyrähti pihaani kuin harakka.
Se asettui taloksi,
siivosi asuntoni, tiskasi, laittoi ruokaa,
piirsi ja maalasi minusta muotokuvia.
Se oli luonani päivin ja öin viikkotolkulla.
Öisin se tuli viereeni nukkumaan,
hengitti kainalooni ja ajoittain nuoli korvaani.
Aamuvarhain se kilisi ja kolisi keittiössä
kun yritin nukkua.
Ihmettelin mitä se oikein tekee.
Minä en ymmärtänyt mikä se oli,
tai mitä sille pitäisi tehdä.
Joskus ymmärrän hyvin hitaasti
näin vaikeita asioita.
Vasta kun se lähtiessään
oli tehnyt vanukkaita
muffinsirasioihin pakastimen täydeltä
ja tiskannut viimeisen kerran
ja lähti, ja matkusti junalla pois
ja tunsin haikeutta, eräänlaista ikävyyttäkin
tajusin vihdoin,
mikä sen nimi lopulta oli ja on.

Runo 5.11.2018
Kyliltä kävelin metsään,
Orivuorelle tai Hepovaaralle,
aina en tiedä missä olen
ja mihin olen matkalla.
Laajasti ottaenhan ne ovat sama asia.
Olin sienten metsästysretkellä,
kuljin polkuja pitkin koko ajan eksyksissä,
kunnes huomasin olevani
viime vuonna löytämälläni suppilovahveropaikalla.
Suppilovahveroissa kunnioitan sitä,
että ne viettävät hiljaista ja vaatimatonta elämää
mieluusti piileskellen syksyn lehtien joukossa.
Pitää olla silmä ja korva tarkkana kun niitä etsii.
Mutta kun lopulta löytää yhden,
siinä aivan jalkojen alla on lopulta kymmeniä muita
jotka eivät ole äännähtäneetkään.
Keräsin niitä kassillisen.
Lopulta kenkäni, sukkani ja varpaani olivat likomärkinä,
kun kävelin bussipysäkille
ja takaisin kotiin kassissa ruokaa kuukaudeksi.

Runo 25.12.2018
Joulupäivän iltana
lumitähdet leijuvat taivaalta
katulampun valaisemina.



tiistai 25. joulukuuta 2018

Elämän musiikkia


Kirjoja hyllystäni:
Andreï Makine:
Elämän musiikki
suom. Annikki Suni
111 s. WSOY 2001

Andreï Makine syntyi vuonna 1957 Neuvostoliitossa Krasnojarskissa Siperiassa. Hän valmistui kirjallisuustieteen tohtoriksi Moskovan valtionyliopistosta, mutta loikkasi 1987 Ranskaan, josta sai poliittisen turvapaikan. Makine on kirjoittanut kirjallisen tuotantonsa ranskaksi, jota hän oppi jo lapsena ranskalaissyntyiseltä isoäidiltään.

Makinen Elämän musiikki on surullisenkaunis romaani, jossa käydään läpi kuvitteellisen lahjakkaan venäläisen pianistin elämäntarina läpi Stalinin puhdistusten, toisen maailmansodan ja Siperian vankileirin vapautumiseen asti, tämä kaikki vain hieman yli sadalla sivulla. Kirjan teemoja ovat musiikki ja elämä, nimensä mukaisesi Elämän musiikki.


Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Se alkaa luvulla, joka paljastuu eräänlaiseksi johdannoksi. Kirjailija pohtii kahta sanaa, joilla Müncheniin paennut filosofi Aleksandr Zinovjev määritteli sen elämän, jota tuolloin 240 miljoonaisen Venäjän kansa eli. Ne kaksi sanaa olivat Homo societicus. Tästä ajasta ja kertojan kuvaamasta tapaamisesta on kulunut neljännesvuosisata.


Neljännesvuosisata aiemmin kertoja herää jonkin uralilaisen kaupungin aseman odotushuoneesssa nähtyään unta musiikista. Paikka on merkityksetön, ei-missään, jossain radan varrella Siperian ja Moskovan välimaastossa. Juna on kuusi tuntia myöhässä, mutta se ei hätkähdytä ketään. Mies kuulee uudelleen musiikin ja löytää lopulta soittajan, joka osoittautuu pianisti Aleksei Bergiksi. Eväsleipänsä Aleksei Berg on käärinyt vanhaan konserttijulisteeseen.


Junan vihdoin lähtiessä Moskovaan miehet jatkavat matkaa yhdessä. Nyt romaanin päähenkilö ja aikahorisontti vaihtuu ja saamme kuulla Aleksei Bergin elämäntarinan. Ollaan Moskovassa toukokuussa 1941. Nuoren lahjakkaan pianistin ensikonsertti on tulossa kuulalaakeritehtaan kulttuuritaloon viikon  kuluttua. Hänellä olisi edessään loistava ura ja avioliitto varakkaan perheen tyttären kanssa.


Mutta kohtalo muuttaa koko elämän suunnan. Kaksi päivää ennen konserttia Aleksei Bergin vanhemmat vangitaan, ensikonsertti jää pitämättä ja hän itse joutuu pakenemaan sukulaistensa luokse Ukrainaan, jonka yli pian vyöryvät saksalaisten panssarit. Berg anastaa kaatuneelta sotilaalta itselleen uuden henkilöllisyyden ja jatkaa elämäänsä läpi sodan, sodan jaloissa, sotilaana, kaksi kertaa haavoittuen, toisella vakavasti.


Sodan jälkeen Berg saa aseman erään kenraalin autonkuljettajana, pelastettuaan kenraalin hengen sodassa. Kenraalin tytär soittaa pianoa, tosin keskinkertaisesti. Soittotaidottomaksi tekeytyvä Aleksei Berg - nyt Maltsev nimisenä - ihastuu kenraalin tyttäreen, mutta tämä rakkaus ei saa koskaan täyttymystä. Lopulta musiikki kavaltaa päähenkilön  ja edessä on 10 vuotta Stalinin vankileirillä. Sen yli mennään kertojan ja Aleksei Bergin eron hetkellä nopeasti parilla lauseella.


Niin, juna on saapunut Moskovaan ja päähenkilöksi vaihtuu jälleen kirjan kertoja. Jäähyväiset Aleksei Bergille jätetään konsertissa, jossa hän ei kuitenkaan soita itse vaan on paikalla vain katsojana, upoten  ja kadoten lopulta musiikkiin. 


Makinen lyhyehkö romaani käsittelee Neuvostoliiton 1900-luvun historian suuria vaiheita kulkien Stalinin diktatuurista sodan yli Stalinin kuoleman jälkeiseen aikakauteen ja lopulta suurvaltion hajoamisen päiviin. Tämä kaikki käydään kuitenkin läpi yhden ihmiskohtalon kautta.


Makinen kerronta on vähäeleistä, se tihentyy pieniin yksityiskohtiin, joiden kautta ilmenee paljon yleisempää. Makine kirjoittaa varsin yksinkertaista, mutta samalla hyvin kaunista kieltä, joka tässä romaanissa soi kuin elämän musiikki.


keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Vuoden runot 2017

Runo 1.1.2017

Vaelsin isäni haudalle.
Jäätävän liukasta.
Kuljin kuin vanhus, kunnes huomasin,
että vanhushan minä jo olenkin.
Taistelin öljykynttilän liian heikon sydämen kanssa.
Suusta pääsi perkele,
vaikka hautausmailla ei kai saisi kirota.
Lopulta kynttilä syttyi.
Porisin isälle uusimmat kuulumiset
ja lähdin liukastelemaan kotia kohti.


Haiku 3.1.2017

kuu on sirppinä
niittää pilvet taivaalta
tulee hyinen yö

Haiku 10.1.2017

jäätyvät oksat
natisevat pakkasyön
melankoliaa

Haiku 16.1.2017

maa peittyy savuun
paperitehdas hönkii
puhdasta ilmaa

Haiku 19.1.2017

haavat itkevät
kyljet verestävinä
tehtaan savuja

Haiku 21.1.2017

punainen savu
nousee tummuvaan iltaan
tehtaanpiipuista

Haiku 4.2.2017

kaksi oravaa
juoksi rappausta pitkin
talon seinällä

Mietteitä 14.2.2017

Yöllä katselin Otavaa.
Paperitehtaassa oli kai jokin käyttöhäiriö kun näin tähdet.
Entisaikaan talot rakennettiin Pohjantähden mukaan.
Haudat taas kaivettiin idästä länteen tai lännestä itään.
Intiaanit, eskimot ja pohjoinen arktinen kansa
halusivat tehdä pyöreäpohjaiset asumukset,.
Jokin merkitys tällä kaikella täytyy olla.

Haiku 27.2.2017

pakkassavua
kävelen sen sisälle
näkymättömiin

Haiku 6.3.2017

käpytikka on
tutulla työpaikalla
kävynkolooja

Haiku 8.3.2017

harmaana taivas
harmaana tehdas hönkii
savunharmaaseen


Runo 11.3.2017

Mitä mietin, mietin tuolta
hallitusta mielipuolta
demoratiaa kansalainen huutaa
hallitus sille antaa raskasta luutaa
olemme oppimassa uutta itsekkyyttä
juhlimme siis itsenäisyyttä
sadan vuoden takaa kaikki aatteet
hyvinvointiyhteiskunta,
sosialidemokratia ja alkiolaisuus
ovat enää menneisyyden unta
keisarilla uudet vaatteet
isänmaalla suunta uus
Euroopassa mellastamme
vartioimme rajojamme
rakennamme muureja
emme enää siltoja
kansojen väliin, kansojen kesken
uutisissa näemme paljon julmaa
Irak turvallinen maa
sieltä uutiskuvissa tuskin huomaamme lesken
ja tapetun miehen jolla oli isänmaa.
me fundamentalistit syytämme fundamentalismia
kaikesta siitä,
johon kansallisuusaaate ei riitä,
kun se palvoo pelkkää kapitalismia.

Kevään haikuja 20.3.2017

I
puro solisee
se virtaa taas vapaana
kevättä kohti
II
kaksi joutsenta
soutaa pitkin taivasta
ja trumpetit soi

Haiku 22.3.2017

pajut kissovat
lokkeja jään reunalla
palaverissa

Haiku 24.3.2017

joskus on tiukkaa
puran vanhoja sätkiä
tupakat loppu

Haiku 25.3.2017

räntäsateessa
harakkapari töissä:
rakennustyömaa

Aforismi 25.3.2017

Kun on vähään tyytyväinen
omistaa paljon.

Rasismista 25.3.2017

Rasistit mielellään höpisevät mielipiteenvapaudesta.
Mielipiteenvapautta on heidän mielestään hyökätä
Kansainvälistä Punaista Ristiä vastaan
Jyväskylässä
tai sytyttää tuleen turvapaikanhakijoiden telttoja
Helsingissä.
Ei se ole mielipiteenvapautta.
Se on rikos ihmisyyttä vastaan.

Haiku 26.3.2017

palokärjellä
kaatuneessa koivussa
toukat mielessä

Runo 27.3.2017

Harakat aamutoimissaan, minä omissani.
Minun aamutoimeni ovat paljon vaatimattomammat:
käyn paskalla, pistän kahvin tulemaan
ja seuraan kuistilla tupakinmitan harakoiden puuhia.
Niillä on työn alla omakotitalo.

Haiku 28.3.2017

Linnavuorella
kuuntelen hiirihaukkaa
aivan läheltä

Runo 29.3.2017

Kävin korvalääkärissä
kuusimetsän sisimmässä
testauttamassa kuuloani.
“Ei korvissa mitään vikaa ole,
vika on korvien välissä”,
lääkäri Hippiäinen totesi.

Haikumittaan 29.3.2017

auringon valo
välähtää pilvenraosta
sammalet hehkuu

ryönin varrella
polku on iljanteella
ryönikin jäässä

sammalmetsässä
lumi on jo sulanut
pehmeä kävellä

ruokintapaikka
pidän siinä taukoa
tupakan mitan

kirjoitan runot
vaellukseni varrelta
kuusten katveessa

hankikannolla
etenen nopeasti
ylitän pellon

multapellolla
lenkkitossut savessa
tarvon eteenpäin

heinäniityllä
kulku on taas helpompaa
joki näyttää tien

runous ei ole
tekstin kirjoittamista
vaan etsimistä

Runo 31.3.2017

Auringon noustessa
mittaan varjoni pituutta.
Rautatiesillalta se piirtyy
koko jokilaakson ja metsien yli,
kunnes etäisyydessä
lopulta himmenee ja häviää.
Sen pituus muistuttaa elämän pituutta,
jos sitä ei mittaa ajalla,
vaan olemisella ja kokemisella.
Sen pituus vaihtelee ja on epämääräinen,
yhtä aikaa rajallinen ja ääretön.
Riippuen siitä, mistä elämää katsoo,
se yltää läheltä kauas,
silmänkantamattomiin.

Runo 1.4.2017


Tänä aamuna
taivaanrajan yläpuolelle
on viiltynyt pitkä punainen viiva
kuin verinen haava.

3 haikua 3.4.2017

teeren pulinaa
soidinääntä metsästä
etäältä jostain

metsän keskellä
moottorisahan ääni
harvester säestää

sepelkyyhky soi
huhuu metsänlaidassa
rinnassa kevät

Haikuja kuistilta 18.4.2017

teeren pulinaa
soidinääntä metsästä
etäältä jostain

metsän keskellä
moottorisahan ääni
harvester säestää

sepelkyyhky soi
huhuu metsänlaidassa
rinnassa kevät

Haiku 23.7.2017

usva kohoaa
kävelen jokirantaan
vesi savuaa

Runo 27.7.2017

Kehitän mielessä kuvaa:
loittonen kohti kaukaista pistettä
yksin

2 haikua 27.7.2017
I
tyhjä jääkaappi
kerään kangasrouskuja
ruuaksi tänään

II
mustikkapaikka
löysin sen etsimällä
söin jo metsässä

Haiku 1.8.2017

tekolammella
heinäsorsat pesulla
suihkulähteessä

Haiku 12.8.2017

tekolammella
heinäsorsat pesulla
suihkulähteessä

Runo 24.8.2017

yöt pimenevät
linnut kokoontuvat parviin
eilen kurkiaura lensi ohi
pihassa viinimarjat kypsyvät
tähdet tulevat näkyviin
tuulessa on syksyn aavistus

Haiku 28.8.2017

kesä on mennyt
sitä tuskin huomasi
on marja-aika

Haiku 29.8.2017

linnavuorella
varpushaukka varoittaa
sienestäjästä

Haiku 30.8.2017

ulkona sataa
ei tänäänkään sieniä
perkaan runoja

Runo 8.9.2017

lähes kokonaan olen jo kadonnut maailmasta
pikkuhiljaa murenen, elän yksin.
käyn sienimetsässä
että olisin edes itselleni olemassa.
Kaikki hyvän ideat
ovat jo vanhentuneet,
viimeinen käyttöpäivä 1982.

Runo 20.9..2017

Joenrantatöyräällä
kuuntelen linnunääniä, syyslaulua.
Rastaat lentelevät levottomina
epätietoisina matkasuunnitelmasta.
Joen pintaa pitkin ajelehtii puunlehtiä
kuin väritettyjä paperiveneitä ohi.
Olen rannalla hiljaa pitkään
vain katselen, kuuntelen
tätä kaikkea ihmeellistä.

Runo 21.9.2017

Kahlaan läpi runonraakileita,
35 vuoden ajalta,
pudonneiden lehtien mattoa.
Poimin niitä koriin
kuin sienimetsässä.
Tai kerään linnunsulkia nurmikolta.
Askartelen, puuhaan.
Tuleekohan mistään valmista?

Ajatusnyrjähdys 22.9.2017

Kerrotaan että Jeesus teki ihmeen kävelemällä veden pinnalla. “Ei se kyllä minusta mikään ihme ole”, pohti vesimittari.

Runo 22.9.2017

Syyspäiväntasaus.
Auringonkehä korkeimmalla kohdallaan taivaalla,
kun kävelen joen äyräälle
ja pysähdyn siihen.
Lehtien parvia ui uomaa pitkin alas.
Aurinko siilautuu puun lehtien läpi
tähän missä olen.
Vastarannan puut kertautuvat vedestä,
joka syventää niiden värit.
Tätä peilipintaa pitkin lipuvat lehdet joenkaarteeseen,
jossa ne tekevät rantaan lauttaa
veteen kaatuneen haavan avustuksella.
Vesimittari kirii pitkin pintaa
hitaasti virtaavassa vedessä.
Pikkukalat nyppivät vedenpintaan
laajenevia renkaita.
Tuntuu aivan kesäiseltä vielä
ja silti tietää,
että taas yksi vuodenaika on menetetty.
Syyspäiväntasaus.
Tässä on hyvä pysähtyä hetkeksi,
tehdä inventaariota kaikesta siitä
mikä on ollut ja mitä olen nyt.

Runo 24.9.2017

Kuulaankirkkaana syyspäivänä
pyöräilin sienimetsään.
Aluksi en löytänyt mitään,
mutta sienestäessähän olennaista
ei ole löytäminen vaan oleminen,
sitten löysin suppilovahveropaikan.
Kirkonkylän lähellä lakeudella
on vaikea löytää metsään
ja vielä vaikeampaa päästä ihmisistä
näkymättömiin, kuulumattomiin.
Olin Kalmarinmäellä,
parin hehtaarin metsässä.
Asfaltin jälkeen sammalpohjainen maa
tuntui pehmeältä jalkojen alla.
Ilta-aurinko paistoi viistosti kuusiin
ja sai niiden kyljet hohtamaan
valkoista valoa.
Hengitin sitä, hengitin metsää.

Syksy 6.10.2017

syksy
marja- ja sienisato
ja sataa
eikä huvita mennä metsään
koska odottaa sitä masennusta
joka kohta tulee
talvi

Runo 10.11.2017

Jotkut ihmiset kuvittelevat,
että en puhu silloin kun olen hiljaa,
silloin minä vasta puhunkin.

Runo 27.10.2017

Puut, vanhemmat veljemme
ovat melkein kaikki tässä sodassa
jo kaatuneet.
Vanhat viisaat kuuset, entit,
eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,
vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.
Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,
vaikka ne on istutettu määrämittaan
kuin sotilaat,
ne antavat lintujen puhua puolestaan.
Koivu heiluttaa vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta
ja kuiskaa:
“Emme me omista tätä maata,
emme me, mutta et ainakaan sinä.”


Isälle 12.11.2017

Ilta on jo pimentynyt
kun tulen hautausmaalle
jota joulukynttilät valaisevat.

Pysähdyn haudalle,
jonka hautakiven olen suunnitellut,
kiviveistämö sen veisti,
siellä maan alla arkussa lepää isäni.
Sytytän kynttilän hänen muistokseen.

Hautausmaan laidalla
jokirannassa poltan tupakan.
Yritän kuvata täysikuuta
ja sen heijastusta vedestä.
Mietiskelen kaikenlaista vaikeaa
kuten elämää.

Otan viinipullosta ryypyn
ennen kuin jatkan
takaisin sinne mistä lähdinkin.


Haikuja 16.-23.11.2017


Haiku 16.11.2017
taivaalla tähdet
näen väinämöisen miekan
ja ison karhun

Haiku 18.11.2017
syntymäpäivä
vanhenin yhden vuoden
kohti kuolemaa

Haiku 23.11.2017

silmiini sataa
jääpuikkoja matkalla
kohti päämäärää

Haiku 27.11.2017

kissa tassuttaa
joen yli siltaa pitkin
kävelytiellä

Jouluhaiku 25.12.2017

joulupäivänä
yöllä jäätynyt joki
tuorekelmua




sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Erotiikasta, moraalista ja lukemisesta

Kirjoja hyllystäni:

Bernhard Schlink: Lukija
suom. Oili Suominen
227s. WSOY 1998



"Kun olin viidentoista, sairastin keltataudin." Tästä lähtee liikkeelle Bernhard Schlinkin Lukija. Kirjan päähenkilö saa oksennuskohtauksen palatessaan koulusta kotiin ja hänet ottaa hoiviinsa huomattavasti vanhempi nainen. Samana iltana lääkäri toteaa pojalla keltataudin. 

Kun poika tervehtyy riittävästi voidakseen ulkoilla, hän lähtee kiittämään auttajaansa, vie kukkakimpun. Tästä alkaa epätavallinen eroottinen suhde. Jokin vetää päähenkilön takaisin naisen luo, he päätyvät sänkyyn ja se siitä: "Seuraavana yönä minä rakastuin häneen."

Schlinkin kirja jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan. Sen sisällä on ikään kuin kolme pienoisromaania, joiden päähenkilöt ovat samat: minä-kertoja ja nuoruudenrakkaus, Hanna. Heidän elämänpolkunsa risteytyvät kolmena eri aikakautena ja kolmessa erilaisessa olosuhteessa.

Tiivistettynä voisi sanoa, että kirjan ensimmäinen osa käsittelee erotiikkaa, toinen syyllisyyttä ja moraalia ja kolmas osa lukemista ja vapautumista. Niin, ensimmäinen osa on hyvin eroottisesti latautunut. Erotiikan rinnalla kulkee jo lukeminen. Poika lukee naiselle kirjoja ääneen. Salasuhde päättyy naisen yllättävään poismuuttoon kaupungista, eräänlaiseen pakenemiseen, joka jättää päähenkilön hämilleen.

Toisessa osassa muutamaa vuotta myöhemmin lakitiedettä opiskeleva nuori mies kohtaa naisen uudelleen yllättävässä tilanteessa. Opiskelijoiden tehtäväksi tulee seurata erästä sodanjälkeistä keskitysleirioikeudenkäyntiä, yhtä monista, ei kovin merkittävääkään. Oikeudenkäynnissä päähenkilö näkee Hannan syytettyjen penkillä.

Syytettynä on viisi naista, jotka ovat olleet vartijoina pienessä Auschwitzin alaisessa keskitysleirissä lähellä Krakovaa. Pääsyyte koskee keskitysleirin pommituksen aikaisia tapahtumia. Vartiosotilaat ja naisvartijat olivat lukinneet satoja naisvankeja kirkkoon, joka syttyy tuleen pommitusyönä. Vartijat pitävät ovet lukittuina kirkossa, josta tulee vankien krematorio. Vain kaksi vankia, äiti ja tytär, selviävät ihmeen kaupalla tulipalosta hengissä.

Oikeusopillisesti eräs seminaarin kysymys ja koko Saksan sodanjälkeisen trauman taustalla oleva kysymys on kysymys taannehtivasta tuomitsemisesta. Miten tuomita jälkikäteen ihmisiä teoista, jotka niiden tapahtumahetkellä eivät olleet laittomia eivätkä tuomittavia, mutta jotka yhtä kaikki ovat inhimillisesti katsoen hirvittäviä. Miten nuori sukupolvi tuomitsee vanhempiensa osallisuuden juutalaisten tuhoamisen hirveyteen?

Päähenkilön moraalinen pulma on yleisen syyllisyyskysymyksen lisäksi hänen suhtautumisensa Hannaan ja tämän syyllisyyteen. Hannan puolustuspuheenvuorot sujuvat huonosti. Hän ajautuu ryhmässä pääsyytetyksi ja tuomitsemisen kannalta keskeisen raportin kirjoittajaksi. 

Oikeudenkäyntiä kiihkeästi seuraavalle päähenkilölle selviää välähdyksenomaisesti, että Hanna on luku- ja  kirjoitustaidoton. Siksi hän on halunnut päähenkilön lukevan kirjoja ääneen. Siksi hänen on ollut mahdotonta kirjoittaa raporttia, jonka tekijäksi häntä väitetään. Mutta miten menetellä, kun syytetty mieluummin ottaa vastaan ankarimman mahdollisen tuomion kuin tunnustaa olevansa luku- ja kirjoitustaidoton? Mikä on hänen moraalinen oikeutensa tai velvollisuutensa tässä tilanteessa puuttua oikeudenkäynnin kulkuun?

Kirjan kolmas osa käsittelee Hannan vankeuden aikaa. Elinkautinen tuomio merkitsee lopulta 18 vuoden vankeutta. Tänä aikana päähenkilö jatkaa omaa elämäänsä, oman elämänuransa rakentamista ja elämänsuunnitelmansa toteuttamista, mutta se ei suju kivuttomasti, koska suhde Hannaan kummittelee edelleen painolastina hänen elämässään.

Mies ryhtyy uudelleen lukemaan ääneen kirjoja, lukee niitä ääneen kasetille ja lähettää vankilaan Hannalle, viikon tai muutaman viikon välein. Harvakseltaan Hanna vastaa lyhyillä kirjeillä, jotka osoittavat, että hän opettelee ja oppii kirjoittamaan vankilassaoloaikana. Mitään muuta yhteydenpitoa heillä ei 18 vuoden aikana ole. Kunnes Hannan vapautumisen päivä lähestyy.

Vankilasta ottaan yhteyttä kertojaan, ainoaan henkilöön, joka vankeuden aikana on pitänyt yhteyttä Hannaan ja pyydetään tämän apua sopeuttamisessa takaisin siviilielämään. Päähenkilö joutuu jälleen kohtaamaan Hannan kasvotusten. Samalla hän joutuu kirjan lopussa kohtaamaan itsensä, omat moraaliset kysymyksensä:

"... olinko kieltänyt ja pettänyt hänet, olinko syyllinen koska olin rakastanut häntä, ja olisiko minun pitänyt  sanoutua tai päästä hänestä irti ja jos olisi pitänyt, niin miten?" Muun muassa näitä kirjan kertoja joutuu kysymään itseltään. Kysymyksiä, joihin ei ole vastausta ja vain yksi johtopäätös, joka ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu: "Mitä tein tai jätin tekemättä, mitä hän teki minulle - se on kaikki minun elämääni."

"Kaipaus ja häpeä, hellyys ja vastuu ovat tämän surumielisen romaanin teemoja", kiteytetään kirjan takakannessa. Minut kirjan kerronta otti kyllä mukaansa, vaikka varsinaista tapahtumista romaanissa on loppujen lopuksi vähän. Pinnallisten juonenkäänteiden sijaan sen rakenteista löytyy syvempää sisältä jotain muuta. Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva "Lukija". Ystäväni mukaan elokuva on kaunis rakkaustarina. Itse en ole sitä nähnyt.