tiistai 25. joulukuuta 2018

Elämän musiikkia


Kirjoja hyllystäni:
Andreï Makine:
Elämän musiikki
suom. Annikki Suni
111 s. WSOY 2001

Andreï Makine syntyi vuonna 1957 Neuvostoliitossa Krasnojarskissa Siperiassa. Hän valmistui kirjallisuustieteen tohtoriksi Moskovan valtionyliopistosta, mutta loikkasi 1987 Ranskaan, josta sai poliittisen turvapaikan. Makine on kirjoittanut kirjallisen tuotantonsa ranskaksi, jota hän oppi jo lapsena ranskalaissyntyiseltä isoäidiltään.

Makinen Elämän musiikki on surullisenkaunis romaani, jossa käydään läpi kuvitteellisen lahjakkaan venäläisen pianistin elämäntarina läpi Stalinin puhdistusten, toisen maailmansodan ja Siperian vankileirin vapautumiseen asti, tämä kaikki vain hieman yli sadalla sivulla. Kirjan teemoja ovat musiikki ja elämä, nimensä mukaisesi Elämän musiikki.


Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Se alkaa luvulla, joka paljastuu eräänlaiseksi johdannoksi. Kirjailija pohtii kahta sanaa, joilla Müncheniin paennut filosofi Aleksandr Zinovjev määritteli sen elämän, jota tuolloin 240 miljoonaisen Venäjän kansa eli. Ne kaksi sanaa olivat Homo societicus. Tästä ajasta ja kertojan kuvaamasta tapaamisesta on kulunut neljännesvuosisata.


Neljännesvuosisata aiemmin kertoja herää jonkin uralilaisen kaupungin aseman odotushuoneesssa nähtyään unta musiikista. Paikka on merkityksetön, ei-missään, jossain radan varrella Siperian ja Moskovan välimaastossa. Juna on kuusi tuntia myöhässä, mutta se ei hätkähdytä ketään. Mies kuulee uudelleen musiikin ja löytää lopulta soittajan, joka osoittautuu pianisti Aleksei Bergiksi. Eväsleipänsä Aleksei Berg on käärinyt vanhaan konserttijulisteeseen.


Junan vihdoin lähtiessä Moskovaan miehet jatkavat matkaa yhdessä. Nyt romaanin päähenkilö ja aikahorisontti vaihtuu ja saamme kuulla Aleksei Bergin elämäntarinan. Ollaan Moskovassa toukokuussa 1941. Nuoren lahjakkaan pianistin ensikonsertti on tulossa kuulalaakeritehtaan kulttuuritaloon viikon  kuluttua. Hänellä olisi edessään loistava ura ja avioliitto varakkaan perheen tyttären kanssa.


Mutta kohtalo muuttaa koko elämän suunnan. Kaksi päivää ennen konserttia Aleksei Bergin vanhemmat vangitaan, ensikonsertti jää pitämättä ja hän itse joutuu pakenemaan sukulaistensa luokse Ukrainaan, jonka yli pian vyöryvät saksalaisten panssarit. Berg anastaa kaatuneelta sotilaalta itselleen uuden henkilöllisyyden ja jatkaa elämäänsä läpi sodan, sodan jaloissa, sotilaana, kaksi kertaa haavoittuen, toisella vakavasti.


Sodan jälkeen Berg saa aseman erään kenraalin autonkuljettajana, pelastettuaan kenraalin hengen sodassa. Kenraalin tytär soittaa pianoa, tosin keskinkertaisesti. Soittotaidottomaksi tekeytyvä Aleksei Berg - nyt Maltsev nimisenä - ihastuu kenraalin tyttäreen, mutta tämä rakkaus ei saa koskaan täyttymystä. Lopulta musiikki kavaltaa päähenkilön  ja edessä on 10 vuotta Stalinin vankileirillä. Sen yli mennään kertojan ja Aleksei Bergin eron hetkellä nopeasti parilla lauseella.


Niin, juna on saapunut Moskovaan ja päähenkilöksi vaihtuu jälleen kirjan kertoja. Jäähyväiset Aleksei Bergille jätetään konsertissa, jossa hän ei kuitenkaan soita itse vaan on paikalla vain katsojana, upoten  ja kadoten lopulta musiikkiin. 


Makinen lyhyehkö romaani käsittelee Neuvostoliiton 1900-luvun historian suuria vaiheita kulkien Stalinin diktatuurista sodan yli Stalinin kuoleman jälkeiseen aikakauteen ja lopulta suurvaltion hajoamisen päiviin. Tämä kaikki käydään kuitenkin läpi yhden ihmiskohtalon kautta.


Makinen kerronta on vähäeleistä, se tihentyy pieniin yksityiskohtiin, joiden kautta ilmenee paljon yleisempää. Makine kirjoittaa varsin yksinkertaista, mutta samalla hyvin kaunista kieltä, joka tässä romaanissa soi kuin elämän musiikki.


keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Vuoden runot 2017

Runo 1.1.2017

Vaelsin isäni haudalle.
Jäätävän liukasta.
Kuljin kuin vanhus, kunnes huomasin,
että vanhushan minä jo olenkin.
Taistelin öljykynttilän liian heikon sydämen kanssa.
Suusta pääsi perkele,
vaikka hautausmailla ei kai saisi kirota.
Lopulta kynttilä syttyi.
Porisin isälle uusimmat kuulumiset
ja lähdin liukastelemaan kotia kohti.


Haiku 3.1.2017

kuu on sirppinä
niittää pilvet taivaalta
tulee hyinen yö

Haiku 10.1.2017

jäätyvät oksat
natisevat pakkasyön
melankoliaa

Haiku 16.1.2017

maa peittyy savuun
paperitehdas hönkii
puhdasta ilmaa

Haiku 19.1.2017

haavat itkevät
kyljet verestävinä
tehtaan savuja

Haiku 21.1.2017

punainen savu
nousee tummuvaan iltaan
tehtaanpiipuista

Haiku 4.2.2017

kaksi oravaa
juoksi rappausta pitkin
talon seinällä

Mietteitä 14.2.2017

Yöllä katselin Otavaa.
Paperitehtaassa oli kai jokin käyttöhäiriö kun näin tähdet.
Entisaikaan talot rakennettiin Pohjantähden mukaan.
Haudat taas kaivettiin idästä länteen tai lännestä itään.
Intiaanit, eskimot ja pohjoinen arktinen kansa
halusivat tehdä pyöreäpohjaiset asumukset,.
Jokin merkitys tällä kaikella täytyy olla.

Haiku 27.2.2017

pakkassavua
kävelen sen sisälle
näkymättömiin

Haiku 6.3.2017

käpytikka on
tutulla työpaikalla
kävynkolooja

Haiku 8.3.2017

harmaana taivas
harmaana tehdas hönkii
savunharmaaseen


Runo 11.3.2017

Mitä mietin, mietin tuolta
hallitusta mielipuolta
demoratiaa kansalainen huutaa
hallitus sille antaa raskasta luutaa
olemme oppimassa uutta itsekkyyttä
juhlimme siis itsenäisyyttä
sadan vuoden takaa kaikki aatteet
hyvinvointiyhteiskunta,
sosialidemokratia ja alkiolaisuus
ovat enää menneisyyden unta
keisarilla uudet vaatteet
isänmaalla suunta uus
Euroopassa mellastamme
vartioimme rajojamme
rakennamme muureja
emme enää siltoja
kansojen väliin, kansojen kesken
uutisissa näemme paljon julmaa
Irak turvallinen maa
sieltä uutiskuvissa tuskin huomaamme lesken
ja tapetun miehen jolla oli isänmaa.
me fundamentalistit syytämme fundamentalismia
kaikesta siitä,
johon kansallisuusaaate ei riitä,
kun se palvoo pelkkää kapitalismia.

Kevään haikuja 20.3.2017

I
puro solisee
se virtaa taas vapaana
kevättä kohti
II
kaksi joutsenta
soutaa pitkin taivasta
ja trumpetit soi

Haiku 22.3.2017

pajut kissovat
lokkeja jään reunalla
palaverissa

Haiku 24.3.2017

joskus on tiukkaa
puran vanhoja sätkiä
tupakat loppu

Haiku 25.3.2017

räntäsateessa
harakkapari töissä:
rakennustyömaa

Aforismi 25.3.2017

Kun on vähään tyytyväinen
omistaa paljon.

Rasismista 25.3.2017

Rasistit mielellään höpisevät mielipiteenvapaudesta.
Mielipiteenvapautta on heidän mielestään hyökätä
Kansainvälistä Punaista Ristiä vastaan
Jyväskylässä
tai sytyttää tuleen turvapaikanhakijoiden telttoja
Helsingissä.
Ei se ole mielipiteenvapautta.
Se on rikos ihmisyyttä vastaan.

Haiku 26.3.2017

palokärjellä
kaatuneessa koivussa
toukat mielessä

Runo 27.3.2017

Harakat aamutoimissaan, minä omissani.
Minun aamutoimeni ovat paljon vaatimattomammat:
käyn paskalla, pistän kahvin tulemaan
ja seuraan kuistilla tupakinmitan harakoiden puuhia.
Niillä on työn alla omakotitalo.

Haiku 28.3.2017

Linnavuorella
kuuntelen hiirihaukkaa
aivan läheltä

Runo 29.3.2017

Kävin korvalääkärissä
kuusimetsän sisimmässä
testauttamassa kuuloani.
“Ei korvissa mitään vikaa ole,
vika on korvien välissä”,
lääkäri Hippiäinen totesi.

Haikumittaan 29.3.2017

auringon valo
välähtää pilvenraosta
sammalet hehkuu

ryönin varrella
polku on iljanteella
ryönikin jäässä

sammalmetsässä
lumi on jo sulanut
pehmeä kävellä

ruokintapaikka
pidän siinä taukoa
tupakan mitan

kirjoitan runot
vaellukseni varrelta
kuusten katveessa

hankikannolla
etenen nopeasti
ylitän pellon

multapellolla
lenkkitossut savessa
tarvon eteenpäin

heinäniityllä
kulku on taas helpompaa
joki näyttää tien

runous ei ole
tekstin kirjoittamista
vaan etsimistä

Runo 31.3.2017

Auringon noustessa
mittaan varjoni pituutta.
Rautatiesillalta se piirtyy
koko jokilaakson ja metsien yli,
kunnes etäisyydessä
lopulta himmenee ja häviää.
Sen pituus muistuttaa elämän pituutta,
jos sitä ei mittaa ajalla,
vaan olemisella ja kokemisella.
Sen pituus vaihtelee ja on epämääräinen,
yhtä aikaa rajallinen ja ääretön.
Riippuen siitä, mistä elämää katsoo,
se yltää läheltä kauas,
silmänkantamattomiin.

Runo 1.4.2017


Tänä aamuna
taivaanrajan yläpuolelle
on viiltynyt pitkä punainen viiva
kuin verinen haava.

3 haikua 3.4.2017

teeren pulinaa
soidinääntä metsästä
etäältä jostain

metsän keskellä
moottorisahan ääni
harvester säestää

sepelkyyhky soi
huhuu metsänlaidassa
rinnassa kevät

Haikuja kuistilta 18.4.2017

teeren pulinaa
soidinääntä metsästä
etäältä jostain

metsän keskellä
moottorisahan ääni
harvester säestää

sepelkyyhky soi
huhuu metsänlaidassa
rinnassa kevät

Haiku 23.7.2017

usva kohoaa
kävelen jokirantaan
vesi savuaa

Runo 27.7.2017

Kehitän mielessä kuvaa:
loittonen kohti kaukaista pistettä
yksin

2 haikua 27.7.2017
I
tyhjä jääkaappi
kerään kangasrouskuja
ruuaksi tänään

II
mustikkapaikka
löysin sen etsimällä
söin jo metsässä

Haiku 1.8.2017

tekolammella
heinäsorsat pesulla
suihkulähteessä

Haiku 12.8.2017

tekolammella
heinäsorsat pesulla
suihkulähteessä

Runo 24.8.2017

yöt pimenevät
linnut kokoontuvat parviin
eilen kurkiaura lensi ohi
pihassa viinimarjat kypsyvät
tähdet tulevat näkyviin
tuulessa on syksyn aavistus

Haiku 28.8.2017

kesä on mennyt
sitä tuskin huomasi
on marja-aika

Haiku 29.8.2017

linnavuorella
varpushaukka varoittaa
sienestäjästä

Haiku 30.8.2017

ulkona sataa
ei tänäänkään sieniä
perkaan runoja

Runo 8.9.2017

lähes kokonaan olen jo kadonnut maailmasta
pikkuhiljaa murenen, elän yksin.
käyn sienimetsässä
että olisin edes itselleni olemassa.
Kaikki hyvän ideat
ovat jo vanhentuneet,
viimeinen käyttöpäivä 1982.

Runo 20.9..2017

Joenrantatöyräällä
kuuntelen linnunääniä, syyslaulua.
Rastaat lentelevät levottomina
epätietoisina matkasuunnitelmasta.
Joen pintaa pitkin ajelehtii puunlehtiä
kuin väritettyjä paperiveneitä ohi.
Olen rannalla hiljaa pitkään
vain katselen, kuuntelen
tätä kaikkea ihmeellistä.

Runo 21.9.2017

Kahlaan läpi runonraakileita,
35 vuoden ajalta,
pudonneiden lehtien mattoa.
Poimin niitä koriin
kuin sienimetsässä.
Tai kerään linnunsulkia nurmikolta.
Askartelen, puuhaan.
Tuleekohan mistään valmista?

Ajatusnyrjähdys 22.9.2017

Kerrotaan että Jeesus teki ihmeen kävelemällä veden pinnalla. “Ei se kyllä minusta mikään ihme ole”, pohti vesimittari.

Runo 22.9.2017

Syyspäiväntasaus.
Auringonkehä korkeimmalla kohdallaan taivaalla,
kun kävelen joen äyräälle
ja pysähdyn siihen.
Lehtien parvia ui uomaa pitkin alas.
Aurinko siilautuu puun lehtien läpi
tähän missä olen.
Vastarannan puut kertautuvat vedestä,
joka syventää niiden värit.
Tätä peilipintaa pitkin lipuvat lehdet joenkaarteeseen,
jossa ne tekevät rantaan lauttaa
veteen kaatuneen haavan avustuksella.
Vesimittari kirii pitkin pintaa
hitaasti virtaavassa vedessä.
Pikkukalat nyppivät vedenpintaan
laajenevia renkaita.
Tuntuu aivan kesäiseltä vielä
ja silti tietää,
että taas yksi vuodenaika on menetetty.
Syyspäiväntasaus.
Tässä on hyvä pysähtyä hetkeksi,
tehdä inventaariota kaikesta siitä
mikä on ollut ja mitä olen nyt.

Runo 24.9.2017

Kuulaankirkkaana syyspäivänä
pyöräilin sienimetsään.
Aluksi en löytänyt mitään,
mutta sienestäessähän olennaista
ei ole löytäminen vaan oleminen,
sitten löysin suppilovahveropaikan.
Kirkonkylän lähellä lakeudella
on vaikea löytää metsään
ja vielä vaikeampaa päästä ihmisistä
näkymättömiin, kuulumattomiin.
Olin Kalmarinmäellä,
parin hehtaarin metsässä.
Asfaltin jälkeen sammalpohjainen maa
tuntui pehmeältä jalkojen alla.
Ilta-aurinko paistoi viistosti kuusiin
ja sai niiden kyljet hohtamaan
valkoista valoa.
Hengitin sitä, hengitin metsää.

Syksy 6.10.2017

syksy
marja- ja sienisato
ja sataa
eikä huvita mennä metsään
koska odottaa sitä masennusta
joka kohta tulee
talvi

Runo 10.11.2017

Jotkut ihmiset kuvittelevat,
että en puhu silloin kun olen hiljaa,
silloin minä vasta puhunkin.

Runo 27.10.2017

Puut, vanhemmat veljemme
ovat melkein kaikki tässä sodassa
jo kaatuneet.
Vanhat viisaat kuuset, entit,
eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,
vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.
Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,
vaikka ne on istutettu määrämittaan
kuin sotilaat,
ne antavat lintujen puhua puolestaan.
Koivu heiluttaa vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta
ja kuiskaa:
“Emme me omista tätä maata,
emme me, mutta et ainakaan sinä.”


Isälle 12.11.2017

Ilta on jo pimentynyt
kun tulen hautausmaalle
jota joulukynttilät valaisevat.

Pysähdyn haudalle,
jonka hautakiven olen suunnitellut,
kiviveistämö sen veisti,
siellä maan alla arkussa lepää isäni.
Sytytän kynttilän hänen muistokseen.

Hautausmaan laidalla
jokirannassa poltan tupakan.
Yritän kuvata täysikuuta
ja sen heijastusta vedestä.
Mietiskelen kaikenlaista vaikeaa
kuten elämää.

Otan viinipullosta ryypyn
ennen kuin jatkan
takaisin sinne mistä lähdinkin.


Haikuja 16.-23.11.2017


Haiku 16.11.2017
taivaalla tähdet
näen väinämöisen miekan
ja ison karhun

Haiku 18.11.2017
syntymäpäivä
vanhenin yhden vuoden
kohti kuolemaa

Haiku 23.11.2017

silmiini sataa
jääpuikkoja matkalla
kohti päämäärää

Haiku 27.11.2017

kissa tassuttaa
joen yli siltaa pitkin
kävelytiellä

Jouluhaiku 25.12.2017

joulupäivänä
yöllä jäätynyt joki
tuorekelmua




sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Erotiikasta, moraalista ja lukemisesta

Kirjoja hyllystäni:

Bernhard Schlink: Lukija
suom. Oili Suominen
227s. WSOY 1998



"Kun olin viidentoista, sairastin keltataudin." Tästä lähtee liikkeelle Bernhard Schlinkin Lukija. Kirjan päähenkilö saa oksennuskohtauksen palatessaan koulusta kotiin ja hänet ottaa hoiviinsa huomattavasti vanhempi nainen. Samana iltana lääkäri toteaa pojalla keltataudin. 

Kun poika tervehtyy riittävästi voidakseen ulkoilla, hän lähtee kiittämään auttajaansa, vie kukkakimpun. Tästä alkaa epätavallinen eroottinen suhde. Jokin vetää päähenkilön takaisin naisen luo, he päätyvät sänkyyn ja se siitä: "Seuraavana yönä minä rakastuin häneen."

Schlinkin kirja jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan. Sen sisällä on ikään kuin kolme pienoisromaania, joiden päähenkilöt ovat samat: minä-kertoja ja nuoruudenrakkaus, Hanna. Heidän elämänpolkunsa risteytyvät kolmena eri aikakautena ja kolmessa erilaisessa olosuhteessa.

Tiivistettynä voisi sanoa, että kirjan ensimmäinen osa käsittelee erotiikkaa, toinen syyllisyyttä ja moraalia ja kolmas osa lukemista ja vapautumista. Niin, ensimmäinen osa on hyvin eroottisesti latautunut. Erotiikan rinnalla kulkee jo lukeminen. Poika lukee naiselle kirjoja ääneen. Salasuhde päättyy naisen yllättävään poismuuttoon kaupungista, eräänlaiseen pakenemiseen, joka jättää päähenkilön hämilleen.

Toisessa osassa muutamaa vuotta myöhemmin lakitiedettä opiskeleva nuori mies kohtaa naisen uudelleen yllättävässä tilanteessa. Opiskelijoiden tehtäväksi tulee seurata erästä sodanjälkeistä keskitysleirioikeudenkäyntiä, yhtä monista, ei kovin merkittävääkään. Oikeudenkäynnissä päähenkilö näkee Hannan syytettyjen penkillä.

Syytettynä on viisi naista, jotka ovat olleet vartijoina pienessä Auschwitzin alaisessa keskitysleirissä lähellä Krakovaa. Pääsyyte koskee keskitysleirin pommituksen aikaisia tapahtumia. Vartiosotilaat ja naisvartijat olivat lukinneet satoja naisvankeja kirkkoon, joka syttyy tuleen pommitusyönä. Vartijat pitävät ovet lukittuina kirkossa, josta tulee vankien krematorio. Vain kaksi vankia, äiti ja tytär, selviävät ihmeen kaupalla tulipalosta hengissä.

Oikeusopillisesti eräs seminaarin kysymys ja koko Saksan sodanjälkeisen trauman taustalla oleva kysymys on kysymys taannehtivasta tuomitsemisesta. Miten tuomita jälkikäteen ihmisiä teoista, jotka niiden tapahtumahetkellä eivät olleet laittomia eivätkä tuomittavia, mutta jotka yhtä kaikki ovat inhimillisesti katsoen hirvittäviä. Miten nuori sukupolvi tuomitsee vanhempiensa osallisuuden juutalaisten tuhoamisen hirveyteen?

Päähenkilön moraalinen pulma on yleisen syyllisyyskysymyksen lisäksi hänen suhtautumisensa Hannaan ja tämän syyllisyyteen. Hannan puolustuspuheenvuorot sujuvat huonosti. Hän ajautuu ryhmässä pääsyytetyksi ja tuomitsemisen kannalta keskeisen raportin kirjoittajaksi. 

Oikeudenkäyntiä kiihkeästi seuraavalle päähenkilölle selviää välähdyksenomaisesti, että Hanna on luku- ja  kirjoitustaidoton. Siksi hän on halunnut päähenkilön lukevan kirjoja ääneen. Siksi hänen on ollut mahdotonta kirjoittaa raporttia, jonka tekijäksi häntä väitetään. Mutta miten menetellä, kun syytetty mieluummin ottaa vastaan ankarimman mahdollisen tuomion kuin tunnustaa olevansa luku- ja kirjoitustaidoton? Mikä on hänen moraalinen oikeutensa tai velvollisuutensa tässä tilanteessa puuttua oikeudenkäynnin kulkuun?

Kirjan kolmas osa käsittelee Hannan vankeuden aikaa. Elinkautinen tuomio merkitsee lopulta 18 vuoden vankeutta. Tänä aikana päähenkilö jatkaa omaa elämäänsä, oman elämänuransa rakentamista ja elämänsuunnitelmansa toteuttamista, mutta se ei suju kivuttomasti, koska suhde Hannaan kummittelee edelleen painolastina hänen elämässään.

Mies ryhtyy uudelleen lukemaan ääneen kirjoja, lukee niitä ääneen kasetille ja lähettää vankilaan Hannalle, viikon tai muutaman viikon välein. Harvakseltaan Hanna vastaa lyhyillä kirjeillä, jotka osoittavat, että hän opettelee ja oppii kirjoittamaan vankilassaoloaikana. Mitään muuta yhteydenpitoa heillä ei 18 vuoden aikana ole. Kunnes Hannan vapautumisen päivä lähestyy.

Vankilasta ottaan yhteyttä kertojaan, ainoaan henkilöön, joka vankeuden aikana on pitänyt yhteyttä Hannaan ja pyydetään tämän apua sopeuttamisessa takaisin siviilielämään. Päähenkilö joutuu jälleen kohtaamaan Hannan kasvotusten. Samalla hän joutuu kirjan lopussa kohtaamaan itsensä, omat moraaliset kysymyksensä:

"... olinko kieltänyt ja pettänyt hänet, olinko syyllinen koska olin rakastanut häntä, ja olisiko minun pitänyt  sanoutua tai päästä hänestä irti ja jos olisi pitänyt, niin miten?" Muun muassa näitä kirjan kertoja joutuu kysymään itseltään. Kysymyksiä, joihin ei ole vastausta ja vain yksi johtopäätös, joka ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu: "Mitä tein tai jätin tekemättä, mitä hän teki minulle - se on kaikki minun elämääni."

"Kaipaus ja häpeä, hellyys ja vastuu ovat tämän surumielisen romaanin teemoja", kiteytetään kirjan takakannessa. Minut kirjan kerronta otti kyllä mukaansa, vaikka varsinaista tapahtumista romaanissa on loppujen lopuksi vähän. Pinnallisten juonenkäänteiden sijaan sen rakenteista löytyy syvempää sisältä jotain muuta. Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva "Lukija". Ystäväni mukaan elokuva on kaunis rakkaustarina. Itse en ole sitä nähnyt.





sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Silkin ja rakkauden näkymättömät langat

Alessandro Baricco: Silkki
suom. Elina Suolahti
114 s. WSOY 1996

"Hervé Joncour oli 32-vuotias.
Hän osti ja myi.
Silkkiperhosen toukkia."

Ranskalaisen Alessandro Bariccon kirja Silkki on pieni, kevyt ja kaunis kirja kuin koru, mutta ei rubiini vaan ametisti.

Se kertoo kahdesta henkilöstä Baldabiousta, joka oli tullut Lavilledieuin kylään parikymmentä vuotta aikaisemmin ja Hervé Joncourista, joka eli elämäänsä nyt, vuonna 1861. Silloin silkkiperhoset lehahtivat hänen tielleen.

Lyhyesti kirjan juoni on tämä: Lavilledieun kylään saapuu Baldabiou, joka kantaa mukanaan ideaa silkkiperhosten kasvatuksesta Ranskassa. Idea poikii omaisuuksia ja lukuisia silkkikehräämöitä. Kulkutaudit ryhtyivät kuitenkin jäytämään eurooppalaisia silkkiperhosen toukkia ja niin Balbadiou sai idean tuottaa silkkiperhosen toukkia ensin Egyptistä, sittemmin maailman äärestä, Japanista. Suunnitelmien toteuttamiseen hän pestasi Hervé Joncourin.

Kirja kertoo myös Hervé Joncourin kahdesta rakkaudesta, toisesta, jonka hän on jo saavuttanut, ja toisesta, jonka hän kohtaa Japanissa, ja jota on mahdoton saavuttaa. Se kertoo myös silkkiperhosen kutoman silkin keveydestä ja itse kirja on musiikillinen, kevyt ja kaunis kuin japanilainen akvarelli. Baldabiou ja sittemmin Joncour rikastuvat, mutta rikkaudella ei voi saavuttaa sitä mitä he etsivät.

Herve Joncour tekee lukuisia matkoja Japaniin, silkkitietä pitkin, suljettuun valtioon, salakuljettaen silkkiperhosen munia. Hänellä on kuitenkin kaksi suurta haavetta: 

Lavilledieun kylään hän on vuosikymmeniä suunnitellut puistoa, jonka kaltaista kukaan ei ollut koskaan nähnyt. Sen hän lopulta toteuttaa. Hänen viimeisellä silkkiperhosten toukkien hakumatkalla tuottamansa munat kuolevat kesken matkan. Joncourin ura silkkiperhosten tuottajana päättyy siihen.

Uuden vuoden alussa 1866 Japani ilmoitti sallivansa silkkiperhosen toukan munien viennin maastaan. Seuraavalla vuosikymmenellä pelkästään Ranska tuotti Japanista munia kymmenen miljoonan frangin arvosta. Vuonna 1868 Suezin kanava avattiin ja se lyhensi matkaa maailman ääreen. Ranskalainen Chardonnet patentoi keinosilkin 1884.

Joncourin silkkiperhosura on päättynyt, hän viettää hiljaiseloa tilallaan, kun hän saa kirjeen saavuttamattomalta rakkaudeltaan. Se on japaninkielinen kaunis rakkaudentunnustus. Seuraavat vuodet Joncour viettää niin kuin mies jolla ei ole mitään erityisiä tarpeita. Vasta kun hänen vaimonsa Hélène sairastuu aivokuumesseeen ja kuolee, Joncour saa tietää totuuden kirjeestä.  Hän elää vielä 23 vuotta suurimman osan ajasta terveenä ja rauhallisin mielin.

Mutta Alessandro Bariccon kirja on tarina paitsi silkistä ja silkkiperhosen toukista (ja kömpelösti sekä hutiloiden esittämästäni kirjan juonesta) samaan aikaan jostain muusta. Se on musiikillinen, hengittävä ja kevyesti kirjoitettu. historialliset faktat sitovat kirjan kauniisti todellisuuteen.

Se kertoo muustakin kuin jo saavutetusta rakkaudesta, jota ei havaitse eikä kykene ymmärtämään. Muustakin kuin saavuttamattomasta rakkaudesta, jota ei käsitä eikä kykene tavoittamaan. 

Se on herkkä kirja ihmisenä olemisesta, pyrkimyksistä ja toiveista ja niiden toteuttamisesta sekä haaveista jotka ovat saavuttamattomia, mutta jotka nekin kantavat eteenpäin.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Keijo Nevaranta: Aika. Vuosikirjojen runot: Syksy

Runoilija Sedun osittain tuhotussa 
rantakuusikossa
Kuva:Maija Keränen

Jokivarresta on kaadettu
kaksi pikkutikkametsää
Kauhajoen keskustassa.
Kirkon takana vastarannalla 
kaadettujen rantapuiden muiston läpi
kasvaa nyt rakennustyömaa. Sjöbergin puiston vastarannalla
haapametsikkö on kaadettu
ilman suurempaa tarkoitusta,
hukkapuuna, paikalla on
horsmapeltoa, etäisyydessä
metsänreuna ja omakotitalon sininen seinä,
joka ennen piiloutui katseelta.
Näen evakkoon joutuneen puukiipijän
kapuavan runkoa pitkin
ja menen asemiin.
Heittolaukauksella saan kännykkäkuvan
vajaan metrin etäisyydeltä.
Tilhiparvia kiertelee pitkin kylää. 

Keijo Nevaranta: Aika. 216 s. Kesuura Oy 2018.
35 e tekijältä tilattuna.

Keijo Nevaranta: Aika. Kuolinrunot

Runoilija isänsä haudalla
Kuva: Maija Keränen


Isälle

Ilta on jo pimentynyt,
kun tulen hautausmaalle,
jota joulukynttilät valaisevat.

Pysähdyn haudalle,
jonka hautakiven olen suunnitellut,
kiviveistämö sen veisti,
siellä maan alla arkussa lepää isäni.
Sytytän oman kynttiläni
hänen muistokseen.

Hautausmaan laidalla
jokivarressa poltan tupakan.
Yritän kuvata täysikuuta 
ja senn  heijastusta vedestä.
Mietiskelen kaikenlaista vaikeaa
kuten elämää.

Otan viinipullosta ryypyn
ennen kuin jatkan
takaisin sinne mistä lähdinkin.

Keijo Nevaranta: Aika. 216 s. Kesuura Oy 2018. 
(Kirjaa saa tilata nimmarilla myös tekijältä hintaan 35 euroa)

Keijo Nevaranta: Aika. Vuodenaikojen runot: Syksy

Runoilija Kauhajokivarressa
Kuva: Maija Keränen

Syksyn viimeisiä päiviä
vietän Kauhajoen varrella,
jokivarsipusikossa,
intiaanikyykyssä.
 
Joen vesi virtaa määrätietoisesti ohi.
Vastarannan kannonpäähän kasvanut sammalmätäs
hehkuu kirkkaanvihreää
kylmän auringon hohteessa.
 
Tiaisparvi tulee ihmettelemään minua
ympäröivien paljaiden lehtipuiden oksiin.
 
Yli neljäkymmentä vuotta olen opetellut
kirjoittamaan tarkemmin, tarkasti.
Minulle sanotaan, että se on lahjakkuutta.
En tiedä olenko vieläkään oppinut.
Mutta jatkan kyykkimistä tässä,
urpiaisparvi ohittaa etäämpää,
tunnistan linnut äänistä.
 
Elämässäni olen oppinut kaikenlaista
mitä ihmiset ylipäänsä nimittävät hyödyttömäksi
ja mitä ei saa vaihdettua rahaksi.
Enkä kyllä vaihtaisikaan
näitä syksyn hetkiä mihinkään muuhun.
 
Intiaanikyykyssä, kunnes jalat puutuvat,
niin että on vaikea päästä ylös.
Kun tunto palaa, jatkan vaellustani
etäisen auringon suuntaan. 

Keijo Nevaranta: Aika. 216 s. Kesuura Oy 2018.