tiistai 18. huhtikuuta 2017

Vaelluskirjaa - Lyhyt luontovaellus 18.4.2017

Aamutupakalla kuistilla, intiaanikyykyssä, katselin maantien yli ja jokivarren yli ja metsiköiden yli matalalle vaaralle, jonka yläpuolella taivas oli kirkas. Äkkiä kurjen huuto halkaisi taivaan. Kolme kurkea kaarteli ilmavirrassa korkealla ja otti nosteesta lisää korkeutta lähes saavuttaen pilvenhattarat taivaalla. Neljä joutsenta lensi hyvin paljon niiden alapuolella kiireisemmin, kailottaen pohjoista kohti, jonne kurjetkin sopivan lentokorkeuden saatuaan suntasivat. Harakkakoiras lensi risumajaansa, josta alkoi kuulua parittelun ääntä. Eihän harakoita muuten koiraiksi tai naaraiksi erota, mutta arvelin naaraan hautovan munia pesässä.
 
Otin olkalaukkuni, jossa oli vanha heikkotehoinen kiikarini ja lähdin vaeltamaan. Ylösnousemuksen päivän jälkeisenä aamuna tuuli oli tyyntynyt, aurinko paistoi ja ilma tuntui taas keväisemmältä. Kävelin maantien yli ja bussipysäkin takaa metäpolkua rsdsn vsrteen. Radanvarresta löysin pari valkoista pientä tyhjää kotiloa, jotka saivat miettimään, mistä ratakivimurke oikein oli peräisin. Miten ne kotilot tänne olivat joutuneet?
 
Ylitin radan ja tulin rantatielle. Sitä pitkin jatkoin Kellokalliota kohti. Kallio ei ole kummallinen, siksi en aluksi ollut edes löytänyt sitä. Pieni kalliokieleke ulokkeena joella, Arvenmäen kyläyhdistys on rakentanut tähän grillikatoksen. Rannassa on kanootteja kumollaan. Kallion päälle on rakennettu pieni kalastusterassi.
 
Mutta Kellokallio on nähtävyys siksi, että paikkaan liittyy tarina.
Kansanperionteenä kerrfotaan että Isonvihan aikaan Kellokalliolta heitettiin kirkonkellot jokeen, etteivät ne joutuisi venäläisten kasakoiden saaliiksi. Sen jälkeen niiyä on etsitty ja yritetty nostaa monta kertaa ylös, mutta joki ei ole antanut omaansa takaisin. Kerrotaan kerran että yhden kuparikellon nostossas lähes onnistuttiin, mutta se lipsahti irti veneen laidalta ja vjosi takain joen pohjaan. Muistona on pylvään päässä pieni jälkeenpäin paikalle tuotu kuparikello.
 
Jatkoin eteenpäin. Peipot, vihervarpuset ja tiaiset pitivät kevätkonserttia. Äkkiä huomasin pikkutikan, joka lensi lähelle koivunrankaan nakuttelemaan. Katselin sen touhuja pitkään. Vuoden ensimmäinen pikkutikkani. Kännykälläkin sain siitä jonkinmoisen kuvan.
 
Jatkoin edelleen pitkospuille, jotka johtivat Suomen matalimmalle lintutornille Tuuralammin rannassa. Minut havahdutti sirisevä linnunääni. Kaksi pyrstötiaista lensi lähikoivuun nokka täynnä jotain höytyviä. Toden totta, ne rakensivat pesää oksanhankaan vain muutaman metrin päässä minusta.
 
Pyrstötiaiset ovat yleensäkin melko pelottomia, eikä läsnäoloni tuntunut niitä kummemmin häiritsevän. Istuin pitospuun laidalle katselemaan touhukasta pesänrakennupuuhaa. Toinen linnuista näytti olevan rakennusmestari, toinen kuljetti rakennustarvikkeita paikalle. Pyrstötiainen tekee pallomaisen pesän. Nyt urakka näytti olevan suunnilleen puolivälissä.
 
Tuurasuvannon linnut olivat pääosin keskittyneet lintutornin edustalle rantaveteen. Koko suvannossa oli kaikkiaan parisataa naurulokkia, jonkin verran heinäsorsia ja 15 joutsenta. Neljä joutsenta nousi lammesta ja lensi jokivartta pitkin ohitseni. Yritin heittolaukausta kännykällä, mutta ser ei suostunut räpsähtämään ennen kuin joutsenet olivat ohittaneet paikan.
 
Kiipesin lintutorniin. En niinkään nähdäkseni lintuja paremmin, koska kiikarini näyttää enimmäkseen sumua ja usvaa auringonpaisteessakin. Vaan, koska tornitasanteella on penkit, joissa on hyvä istua, kääriä sätkää ja poltella sitä katsellen samalla lahden tapahtumia. Joutsenet noustessaan vedessä pystyyn ja levitellessä suuria siipiään ovat vaikuttava näky. Kevään ensimmäinen västäräkkikin lensi tirskuen ohitseni.
 
Olin nähnyt tarpeeksi ja lähdin pois. Kuusi joutsenta oli lentänyt muuttolennolla paikan yli ja ohitseni. Ne muodostivat epäsymmetrisen auran yhden halkaistessa tuulta ja muiden tullessa ilmavirran peräaalloissa. Niiden tapa muodostaa aura on älykäs. Ne vaihtavat aika ajoin keulasoutajaa jolloin johtava joutsen jättytyy auran hännille aivan kuin maantienpyöräilykilpailuissa.
 
Reitti olisi jatkunut rautatiesillan ali kohti Jämsää, mutta minä oikaisin rautatien yli takaisin mantielle. Kuljin kylmän huoltoaseman ohi tienvartta kärsien liikenteen äänistä, kunnes pääsin Urheilutien kautta Mulikontielle ja takaisin kotiin.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Auvilan raiskio raastaa sielua



1.

Kirjoitin 2. huhtikuuta blogitekstin "Viekää perkele loputkin!" http://nevaranta.blogspot.fi/2017/04/viekaa-perkele-loputkin.html   Lähetin saman tekstin mielipidekirjoituksena Jämsän Seutu -lehteen, mutta tietääkseni sitä ei lehdessä ole julkaistu. Ymmärrän syynkin. Kuntavaalit olivat tulossa ja tunnettuahan on, että vaalien alla joka neljäs vuosi ehdokkailla on yhtäkkiä roppakaupalla asiaa ja palstojen täydeltä mielipiteitä. Yhden luonnonystävän hätähuuto vanhojen metsien puolesta ei tähän saumaan mahtunut.


Yllättäen kuitenkin sain palautetta blogitekstistä ihan henkilökohtaisesti ja yksityisesti. Jämsän kaupungin metsävastaava Ritva Matilainen lähetti minulle kirjeen, joka on päivätty 6.4. Tosin löysin sen postilaatikostani vasta kiirastorstai-iltana, mutta postin nykyiset kiireethän tiedetään. Kirjeessä Matilainen odotetusti puolustelee hakkuita.


Mutta eipä siinä vielä kaikki. Tänään pölähti sähköpostiini kirje vihreiden valtuutetulta Tommi Tapiaiselta, joka oli erityisen ihmetyksen aiheena blogitekstissäni. Hän on kirjoitukseni johdosta nähnyt niin paljon vaivaa, että on keskustellut metsävastaavan kanssa hakkuista ja pyöräillyt jopa nyt pääsiäispyhinä henkilökohtaisesti katsomaan luontopolun tilannetta.


Olen ilahtunut saamastani palautteesta. Harvoin minä blogeistani olen mitään palautetta saanut pieniä tekstin jälkeisiä kommentteja lukuunottamatta, joita yleensä en edes huomaa seurata. Molemmat kirjeet olivat ystävällisiä ja asiallisia, vaikka itse asiasisällöstä olen edelleen täysin toista mieltä.




Tiivistän lyhyesti ydinajatukset:


Ritva Matilainen kertoo, että alueelta on poistettu läpimitaltaan alle 15 cm havu- ja lehtipuurunkoja, koska "rungot kasvoivat liian tiheässä, jolloin seurauksena on niiden riukuuntuminen." Lisäksi taimikon päältä poistettiin osa koivuista taimikon kasvutilan lisäämiseksi. "Tekemämme toimenpide edesauttaa liito-oravan elinmahdollisuuksien laajenemista nyt hoidetulle alueelle." Toimenpiteeseen on haettu ja saatu ELY-keskuksen lupa.


Tommi Tapiainen pahoittelee sitä, että hänen mielipiteidensä takia en suostunut äänestämään ketään Jämsän Vihreistä, vaikka ehdolla olisi ollut jopa luontokartoittajan koulutukseen saanut henkilö. Taajamametsät ovat olleet hoitamatta 20 vuotta ja nyt sieltä on pakkokin poistaa metsää, joka kasvaa esimerkiksi liian lähellä tiestöä. "Jälki saattaa näyttää dramaattiselta, mutta edelleen olen sitä mieltä, että siinä maisemallisesti on onnistuttu", Tapiainen toteaa yleisesti Jämsän taajamahakkuista. "Toki jos lähtökohtaisesti on sitä mieltä, että metsää ei saa hakata, sitä ei voi hyväksyä."


Tapiainen kävi siis tutustumassa myös Auvilan hakkuisiin. Hän huomasi, että metsäkoneita on käytetty, mutta jälki ei ole niin paha kuin annan ymmärtää. Toisaalla hän muistuttaa että Jämsän keskustassa on Pukinvuoren pururadan ympäristössä on luonnontilainen lähimetsä. Hakkuut eivät siis tarkoita sitä, että viedään viimeisetkin puut metsästä. Lopuksi hän muistuttaa, että valtuusto ei tällaisesta kaupungin toiminnasta erikseen päätä.



II




Kävin eilen uudelleen Auvilan hakkuualueella, vaikka "syrän siellä märkänee". Varmistin, etten ensimmäisellä kerralla nähnyt harhanäkyjä. Aivan yhtä lohduttomalta raiskiolta hakkujälki näytti kuin edelliselläkin kerralla, ellei vielä lohduttomammalta - näistä kauniista hakkuiden puolustuspuheista huolimatta.


Jos kaadetaan pääasiassa alle 15 sentin läpimittaista puustoa (minun viivottimeni mukaan tämä "mittapuu" oli läpimitaltaan suurelta osin 15 - 30 senttistä, noin 35 vuotiasta) ja lisäksi suuria "koivuja" taimikon kasvutilan lisäksi ja näitä ohjeita sovelletaan ja sävelletään, niin odottaa sopiikin, että pystyyn ei jää juuri mitään. "Koivun" laitoin sitaatteihin, koska valtaosa kaadetuista vanhoista puista oli haapoja, juuri sellaisia vanhoja haapoja, joita kolopesijät rakastavat.


Metsäkoneiden möyrimän metsän pohja on kammottavan näköinen. Maa itkee ja vuotaa verta. Kannokot kauhistuttavat luonnonystävän silmää.


Metsänhoitaja ja metsänsuojelija puhuvat usein täysin eri kieltäkin. Siinä missä Matilainen puhuu ylitiheiden metsien riukuuntumisesta minä puhun luonnontilaisesti kasvavasta metsästä. Nimenomaan tiheillä tai ylitiheillä kuusikoilla on tärkeä merkitys luonnon monimuotoisuudessa ja juuri tällaiset metsät ovat kaikkialla uhattuja. Siinä missä "metsänhoitaja" näkee hoitotyön tuloksen puukuutioina ja sen tuottona, minä itken hoitamattomien ja luonnontilaisten metsien rippeiden puolesta.


Metsänhoitaja näkee tavoitteena tasamittaan tasavälein kasvatettuja puupeltoja siinä missä metsänsuojelija näkisi mieluummin luonnontilaisen rääseikön. Mieluummin minä ainakin kuljeskelen luonnontilaisessa "riukumetsissä" kuin kompastelen kantoihin ja metsäkoneiden uriin "hoitometsässä", jossa siellä täällä kasvaa armosta pystyyn jätettyjä puurankoja.


Ekologisesti kaikilla metsätyypeillä on oma juuri kyseistä metsätyyppiä suosiva kasvi ja eliökuntansa. Lintulajeja jotka viihtyvät vanhoissa ikikuusikoissa tai luonnontilaisissa tiheästi kasvavissa kuusimetsissä on leegio. Osalle juuri tiheät kuusikot ovat lähes elinehto. Tällaisia lajeja ovat vaikkapa peukaloinen, puukiipijä, mustarastas, punarinta, punatulkku pesimäaikaan, vihervarpunen, kuukkeli joka koko ajan katoaa Etelä-Suomesta, pyy, miksei helmi- ja varpuspöllökin... Monet lajit viihtyvät parhaiten juuri tällaisissa metsissä vaikka olosuhteiden pakosta tulevat toimeen muuallakin.


Uskon että myös vanhan metsän liito-oravat ovat mieluusti vierailleet Suolamminmäen suojaisissa kuusikoissa ruuanhaussa. Nyt suoritettujen hakkuiden jälkeen jäljelle jäänyt harva keskenkasvuinen puusto tuskin elinkaarensa aikana tällä alueella liito-oravaa näkee, vaikka muuten näköala on avartunut lähes silmänkantamattomiin. Surullisin näky tässä uudessa näköalamaisemassa ovat kuitenkin kaikkialla risteilevät raskaiden metsäkoneiden maahan möyrimät jäljet. Haavat jotka arpeutuvat vain hyvin hitaasti eivätkä parane kokonaan koskaan.
               



III



Minut Auvilan metsätuho vetää hiljaiseksi. En tahdo jatkaa enää aiheesta enempää. Huudan samaa hätähuutoa kuin palokärki huutaa luonnontilaisten vanhojen metsien kaipuusta runossani kokoelmassa Ihmisen alue. Sillä luonnontilaiseksi vanhaksi metsäksi tai edes metsänhoitajien vihaamaksi "riukumetsäksi" ei ainakaan Auvilan hakkuualuetta enää tämän puusukupolven rippeiden kasvun aikana, seuraavan 50-100 vuoden kuluessa koskaan enää saada. Muuttuvat osat muuttaen se valittaa Auvilan tuhotun metsän muistolle:



I



Hakkuuaukean yläpuolella

palokärjen lennon nykivä muisto,

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua

tällä paikalla kasvaa toinen metsä,

toisenlainen, kuin pellossa

viljeltyjä puita.



Haluan syvemmälle, ikimetsään,

missä puut vieläkin kuolevat pystyyn,

tuulenkaatamat maatuvat

kuulematta moottorisahan ääntä.



Istun kannolle miettimään, katselen

aukion poikki vedettyjä metsäojia.

Näen taimikon nousevan peittämään

ison tikan jäljen taivaalla.



II



Kaukaa kuulomatkan rajoilta

luulen kuulevani

ennustajalinnun

surumielisen huudon.

En pääse selville äänen alkulähteestä.



Onko palokärki lentänyt

ikimetsään josta uneksin,

jossa aikaa ei mitata näillä yksiköillä

vaan puun sydämeen kasvavilla renkailla,

auringon, kuun ja tähtien radoilla

tai silmänräpäyksellä,

kun kanahaukka iskee pyyn niskaan.



Onko edes palokärki löytänyt sinne

vai hakkaako nyt koloaan

ladon kylkeen metsän laidassa,

rummuttaako ikäväänsä,

parinkaipuuta,

suurjännitejohtojen metallipylvään päähän

lankojen siristessä kevättalven pakkasessa

kuin heinäsirkat, niityllä.



Metsä on kasvanut täyteen mittaan,

harvennettu virheettömäksi.



.....


JK. Aivan lopuksi minä haluan kiittää Ritva Matilaista ja Tommi Tapiaista aktiivisesta yhteydenotosta minuun, tavalliseen kuntalaiseen, tässä asiassa. Vaikka olemmekin asiasta pysyvästi eri mieltä, juuri näin kunnallisen demokratian ja päättäjien tulisi yleisemminkin toimia.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Vaelluskirjaa – Kevätvaellus 29.3.2017



Osa I

Lähdin kulkemaan. Olin päättänyt kiertää Mulikontietä Auvilaan, sieltä päätielle ja jokivartta pitkin takaisin. Vaikka olen asunut Mulikontie 1:ssä marraskuusta lähtien en ole koskaan kävellyt tietä pitkin tämän kauemmas. Otin olkalaukkuni, jossa oli kiikarit, ja lähdin. Harakkapari askarteli pesäkuusessaan, tiaiset lauloivat kevättä.

Tie oli vielä Arvenmäellä jäinen, liukas. Liukastelin eteenpäin. Kuulin ensimmäistä kertaa peippojen laulua, ne tuovat kevään, oli ystäväni sanonut. Yhteensä neljä peippoa lauloi tienvarren puissa matkalla Mulikkoon. Vihervarpusia oli liikkeellä paljon. Ne ovat osittaismuuttajia. Pääjoukot ovat nyt palaamassa takaisin kotikonnuilleen.

Äkkiä näin omakotitalon pihassa männyssä sarvipöllön. Se oli puusta veistetty, mutta niin taitavasti että etäämpää näytti oikealta tai täytetyltä linnulta. Hiivin pihalle katsomaan pöllöä lähempää. Sen väritys oli aito ja tarkka kuin von Wright-veljesten maalauksissa. Se oli luonnollisen kokoinen. Mietin oliko joku paikallinen tuntematon mestari mahdollisesti veistänyt linnun ja onko näitä lintuveistoksia jossain enemmänkin.

Kevätaurinko paistoi ja lämmitti heikosti. Auvilan pelloilta lumi oli jo lähtenyt. Kuulin joutsenten ääniä ja lopulta näinkin kaksi joutsenta lentämässä etäällä peltoaukean laidassa. Paikallisia kiertelijöitä. Kiikaroin sänkipeltoja. Odotan kiuruja ja töyhtöhyyppiä saapuvaksi, mutta niitä ei näkynyt.

Käännyin vastakkaiseen suuntaan Auvilantielle. Pelloilla oli hiljaista. Multapellolla mullos oli vielä jäässä. Etäämpänä maatalojen takana näkyi yhtenäinen metsä. Metsä tuli viistosti lähemmäs peltosaran laitaa pitkin. Tulin paikkaan jossa metsänraja saavutti maantien. Siinä tien laidassa oli vanha lato. Ladon päätyseinässä huomasin esitetaulun ja kartan. Olin löytänyt luontopolun, jota en tiennyt olevan olemassa.

Olet tullut ilvesten ja pöllöjen valtakuntaan, esitteessä luvattiin. Kulkureittejä oli kaksi, niin sanottu Vanhan metsän reitti ja toinen joka johti lintutornille ja … ympäri. Polkua pitkin lähdin kävelemään vanhan metsän sisään. Ilahduin: sammalpohjainen metsä oli todellakin tämän lyhyemmän reitin varrella koskematon. Mutta tästä metsästä ja toisen luontoreitin tuhosta olen kirjoittanut kolumnin toisaalle blogiini: http://nevaranta.blogspot.fi/2017/04/viekaa-perkele-loputkin.html .

Kolumnin karuun kertomukseen voin lisätä vain, että hakkuilla tuhotussa metsässä on asustanut aiemmin tehdyn valtakunnallisen liito-oravainventoinnin mukaan monien muiden eläinlajien ohessa liito-oravakin, jonka yksistään olisi luullut pysäyttävän alueen raiskaamisen. Kaupungin päättäjät ovat antaneet tuhotyön tapahtua viime syksynä. Lisäänkin tähän vain, että säästetyn ikimetsän puolella näin ensimmäistä kertaa tänä vuonna hömötiaisia, töyhtötiaisia ja hippiäisiä, nekin kaikki vanhojen metsien lintuja.

Kun järkyttyneenä tulin metsästä takaisin tielle, kyyneleet pyrkivät tulemaan silmänurkasta ulos. Kun itku kurkussa kävelin eteenpäin, minua ei paljon lohduttanut edes kulkutiellä, tien ylittävällä sähkölinjalla istuva tuulihaukkanaaras. Nekin olivat kuolla 70-luvulla sukupuuttoon peltojen myrkyttämisen ja salametsästyksen tähden. Mutta nyt asenteet ovat muuttuneet ja tuulihaukat ovat tulossa takaisin. Monen ladon kyljessä on nykyisin tuulihaukan pönttö. Se on lohduttavaa, vaikka juuri nyt mikään ei minua lohduttanut.

Kun lähestyin, haukka heittäytyi lentoon, perhosenkevein siiveniskuin ja liidellen se kaartoi metsänlaitaan lentääkseen vähän matkan päässä uudelleen minua vastaan ja kenties takaisin sähkölinjalle, tarkkailupaikalleen istumaan.

Viekää perkele loputkin!


Lähdin aamulla luontoretkelle. Päätin kävellä Mulikontietä Auvilaan ja sieltä jotain muuta kautta takaisin. Auvilantiellä ilahduin paitsi muuttavista joutsenista, ennen kaikkea siitä että löysin tien varresta vanhan metsän - ”oikean metsän ” - ja luontopolun. Tuoreena jämsänkoskelaisena en tällaisesta luontoreitistä tiennytkään. Katsoin kartasta reitit ja lähdin kiertämään vanhan metsän reittiä. 
Metsää mainostettiin plakaatissa ilvesten ja pöllöjen valtakunnaksi. Sellaiselta se vaikuttikin. Metsä oli luonnontilainen ja vanha, maa sammalpohjainen, luonnonpuro virtasi metsän läpi ja sen laidassa oli ikikuusen kyljessä iso lehtopöllön pönttö. Kiertelin reittiä hiljalleen ja nautin kevätaamun luonnosta, lintujen äänistä, metsän rauhasta. 
Mutta vaikka en kiirettä pitänytkään vain muutaman sadan metrin mittainen reitti tuli kierrettyä kovin äkkiä ja päätin kiertää myös pidemmän reitin lintutornille ja Suolamminmäen ympäri. Esitteessä luvattiin, että maasto on kallioisempi ja vaikeakulkuisempi jyrkkine korkeuseroineen. Oletin siis löytäväni edellistäkin jyhkeämmän todellisen Metsän.
Järkytykseni oli melkoinen, kun äkkiä huomasin seisovani keskellä Harvesterin ketjujen maahan uurtamaa uraa, keskellä metsänhävitystä, raiskiolla. Koko Suolamminmäen metsä oli tuhottu. Ironisesti ajattelin, kun opaskyltissä kehotettiin kävijöitä tuomaan kaikki roskat pois arvokkaan luontoreitin varrelta, että ei kai sillä sentään puita tarkoitettu?
Mutta ironiani ei kestänyt. En kyennyt jatkamaan enää eteenpäin. Kyyneleet silmissä palasin takaisin. ”Viekää perkele kaikki kaunis”, ajattelin raivon ja epätoivon vallassa. Nyt ymmärsin, mistä Auvilantien varressa olevat tukkipinot olivat peräisin, luontoreitin varrelta. Irvokkaasti pinon kylkeen oli vielä kiinnitetty kyltti: ”Jämsän kaupunki, tilausmittapuu”. 
Vielä edellisenä iltana olin tutkinut Jämsän Vihreiden kuntavaaliohjelmaa miettien voisinko jotain heistä äänestää. Jo silloin silmät ällistyksestä selällään luin valtuutettu Tommi Tapiaisen blogia 11.3. missä hän puolusti vanhojen kuusten kaatamista metsänhoidollisena toimenpiteenä ja julisti, että hän ei aio puihin kettingeillä kahliutua. Kyse oli kylläkin eri metsästä, jota en tarkemmin tunne, mutta yhtä kaikki, hän on istunut valtuustossa myös Auvilan luontoreitin tuhoamisesta päätettäessä. Hakkuut on kuulemma tehty joskus viime syksynä. 
Jokaisella on tietenkin vapaus esittää lähes millaisia mielipiteitä tahansa. Mutta myös minulla on oikeus tehdä niistä omat johtopäätökseni. Pitäkää tunkkinne, harvesterinne ja metsänhoidolliset toimenpiteenne Jämsän Vihreät! Pitäkää hiekkalaatikkonne! Ainakaan minun ääntäni te ette saa! 
Keijo Nevaranta
runoilija 
Jämsänkoski

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Vaelluskirjaa - Kevätvaelluksella 27.3.2017


Otin olkalaukkuni ja lähdin kulkemaan.
UPMn padon kosken partaalla kävin tapaamassa koskikaraa, joka niiaili vesikivellä yksinäisenä. Sillä ei näytä vielä olevan kiire pohjoiseen. 
Uimahallin takaa Koskikeskisen jäältä harmaalokit olivat huvenneet jonnekin. Niitä nökötti jäänreunalla vain 14 kaklattamassa. 
Jämsänkoskella on erikoisena luonnon ilmiönä ryönejä. Ennen tänne tuloa en ole koskaan ennen edes kuullut koko sanaa. Päätin lähteä katsomaan Isoryöniä, mutta lähdin kävelemään väärää tietä pitkin. Oikealle tielle ja ryönille pääsin lopulta laskettelemalla persmäkeä jyrkkää mäenrinnettä alas. Harharetkellä 40 tilhen parvi lensi pään yli. 
Tulin ryönille. Jätän tietokilpailukysymykseksi muille kuin jämsänkoskelaisille sen, mitä ryönit ovat. Otin kännykällä Isoryönistä pari valokuvaa, jotka jaan myöhemmin. Palailin tihkusateessa takaisin päin. Harmaalokit eivät olleetkaan häipyneet lopullisesti vaan nyt laskin 143 lokkia jäänreunalta. 
Heinäsorsapari uiskenteli sulassa. Tulin takaisin Vanhalle Myllylle ja käännyin siitä pappilan vierestä kohti Soutulaa. Kyltissä luki hautausmaa, mutta en minä hautausmaata löytänyt vaan uimarannan, pallokentän ja venesataman. Vasta kotona selvisi että hautausmaa olisikin ollut vastarannalla. 
Telkkäpari uiskenteli sulassa ja oli minulle uusi laji tänä keväänä. Näin myös kevään ensimmäisen satenkaaren. Tuuli alkoi muuttua myrskyisäksi kun kävelin kirjaston kautta kotiin. Sade yltyi tihkusta kaatosateeksi, jonka alta juuri ehdin kävellä kotiin.
Kaikkiaan kahdeksan joutsenta tänään.

Vaelluskirjaa 20.3.2017 - Kevätpäiväntasaus


Vaelluskirjaa – Kevätpäiväntasaus 20.3.2017

Osa II

Pääsin siis viimeksi Jämsänjoen rantaan. En arvannut, että kirjoittaja jättäisikin minut sinne lähes kahdeksi viikoksi. No, olen minä ihan hyvin viihtynyt. Linnut muuttavat, kevät saapuu, ilmat vaihtelevat. Jatkan vaellusta.

Tulin jokirantaan. Aikomukseni oli etsiä Kellokallio, joka on merkitty luontoreitin nähtävyydeksi. Olisin tarkistanut, mistä se on saanut nimensä. Minkälainen kello kalliolla on. Miten se siirretään kesäaikaan? Mutta en minä löytänyt minkäänlaista kalliota saati sitten kelloa. (Enkä ole löytänyt vieläkään, vaikka olen haravoinut koko metsän.)

Lähistöllä näin kuitenkin grillikatoksen. Olisin mennyt katsomaan sitä paikkaa lähemmin, mutta kaksi autoa oli pysäköitynä katoksen viereen. Taisin mainitakin, että täällä ainakin osan luontopoluista voi kulkea autolla. Rannassa selvisi, että kaksi miestä oli tullut katoksen edessä olevalle puiselle ”terassille” kalaan. Ja koska miehiä oli kaksi, piti tietenkin tulla kahdella autolla.

Jäin rantaan etäämmäs. Juomaan termoksesta kahvia, istumaan kivellä tupakilla, kuuntelemaan kevään ääniä. Salakuuntelemalla sain selville että tuolla oli varma kalapaikka. ”Täältä saa aina kalaa”, toinen mies selitti. Ja taisivat he jotain saadakin, aktiivisia kalamiehiä jo maaliskuun lopulla. Mutta Jämsänjokihan on käytännössä sula koko talven Jämsään asti UPM:n lauhdevesien ansiosta. Pistin tiedon kalapaikasta korvan taakse, vaikka oma virvelini on muuttokuorman tähteissä Kurikassa edelleen. Kokeilen kesemmällä.

Kaksi joutsenta lensi kailottaen jokivartta pitkin ohi. Kaksi sorsaparia kellui rantavedessä kuin verkonpolat. Vastarannan takaa metsästä kuului närhen hätääntyneitä rääkäisyjä. Samasta suunnasta kuului myös jotain oudompi ääni, jota en tuntenut. Mietin olisiko närhi yhyttänyt ketun ja rääkyi sille? Pari korppia lensi ilmassa yli. 12 harmaalokkia jäi kaartelemaan suoraan pääni yläpuolelle. Tiaiset lauloivat puissa kevättä.

Lähdin kävelemään rantatietä eteenpäin. Tulin Tuuralammille, joka on saanut nimensä kaiketi jäätuurasta. Suvannossa on kalastettu siihen aikaan kun joki vielä talvisin jäätyi. Siitä johti pitkospolku rantaan. Rannassa on luultavasti Suomen matalin lintutorni. Vain metrin korkuinen. Jään reunalla seisoi neljä joutsenta rivissä ja tarkkaili uteliaasti tuloani. Ne olivat melko kesyjä ja mieleen tuli, että ne on siinä opetettu poseeraamaan lintutornin luontokuvaajille.

Lähdin pois häiritsemästä ja jatkoin matkaa rantaa pitkin kohti Jämsää. Rantatie kulki rautatiesillan alta sen toiselle puolelle ja nousi ylös takaisin maantien varteen. Oikaisin pellon poikki tielle. Jonkin matkan päässä näin laiturin, jossa oli kaksi jokilaivaa talvehtimassa. Menin katsomaan rantaan vanhoja laivoja tarkemmin. Siellä oli parkissa Jämsänkoski I ja sen takana piileksi toinen laiva, jonka nimeä en nähnyt.

Laiturin vieressä oli pieni koppero, jonka seinässä kyltti: ”Riistakameravalvonta.” En välittänyt siitä, sillä enhän ollut missään merirosvopuuhissa. Otin vain pari valokuvaa laivoista kännykällä. Äkkiä pärähti soimaan hälytin Jämsänkoski I:ssä, vaikka en ollut edes laiturilla. Mistä olisin voinut tietää, että riistakamera on yhdistetty hälyttimeen?

Poistuin melkoisen ripeästi paikalta. En jäänyt odottamaan että laivan omistaja ilmestyisi paikalle. Pellot olivat sulaneet. Lintuja niissä ei näkynyt. Aamupäivä oli kaunis. Talsin Auvilan risteyksen ohi, josta alunperin olin ajatellut kääntyä takaisin. En tiennyt olisiko Auvilantie vielä etäänpää jäässä. Päätin kävellä Jämsään ja palata bussilla. Minulla piti olla vielä 10 euroa rahaa pankissa. Ja koko päivä aikaa.

Tulin kirkon kohdalle. Nähtävyyskyltti osoitti vanhalle hautausmaalle. Hautausmaat ovat kiinnostaneet minua aina. Varsinkin vanhat hautausmaat. Niinpä päätin mennä sinne. Olin pettynyt kun haudat eivät olleetkaan kovin vanhoja, tavanomaisia pääosin. Äkkiä kuulin melko läheltä puusta terävää kikitystä. Talven jäljiltä lintujen ääntentuntemus on ruosteessa. Mietin huutaisiko puussa varpushaukka.

Menin varovasti ääntä kohti. Huutelija paljastui harmaapäätikaksi, joka oli kiihkoissaan keväästä. Se ryhtyi rummuttamaan hautausmaan laidalla vanhaa haapaa. Väliin rummutuksen katkaisi tuo terävä huutosarja. Seurasin tikan touhua puussa. Arvelin, että se voisi hyvin pesiäkin täällä. Toinen tikka vastasi huutoihin vaimeammin viereisestä männystä. Odotin jo orgioita, mutta toinen tikka paljastuikin käpytikaksi. No mistä sitä näinä sukupuolineutraaleina aikoina tietää.

Jatkoin kirkkotietä Jämsän keskustaan. Kuusi harmaalokkia ylitti muuttolennolla kaupungin. Päätin käydä kaupasta ostamassa kivennäisvettä, tuhlata kymppini. Kassalla odotti yllätys. Kortilla ei ollutkaan rahaa. Nordea oli rosvonnut pankkimaksuina sen viimeisen kymppini. En siis pääsisi bussilla kotiinkaan. Lompakossa oli euro rahaa. Jätin kivennäisveden tiskille. Menin jokirantaan miettimään, mitä nyt tehdä.

Jokirannassa Jämsän keskustassa kahden sillan välissä on laivalaitureita ja ympäristötaidepuisto. Minulla ei ollut muuta kuin aikaa, joten kiersin kävelyteitä rannassa sillan molemmin puolin. Katselin taideteoksia. Suunnittelin ensi kesäksi omaa teostani. Etsin sille henkisesti hyvää paikkaa. Tarkoitus on tehdä Uhrilehto ja Kummeli sekä järjestää jokilaivakonsertti Jämsästä Kaipolaan. Oliver on luvannut säveltää harmonikkakonserton jokilaivalle.

Uhrilehdolle minulla olisi omasta mielestäni paikka apteekkarin yrttimaan vieressä, mutta kaupunginpuutarhuri ei innostunut ehdottamastani paikasta. Hän tarjosi toista joen kaupunginpuolella Saharannassa. Kuljeskelin ja suunnittelin. Kävin apteekkarin yrttimaalla. Sen kohdalla joessa kolme isokoskeloa, kaksi koirasta ja yksi naaras pitivät soidinta. Toinen koiraista oli vahvemmilla ja toinen kierteli etäämpänä ympärillä kärkkyen tilaisuutta.

Joki ry on Suomen ainoa ympäristötaiteen paikallisyhdistys. Se täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Joka kesä näiden 20 vuoden ajan on jokivarressa järjestetty Siltojen välissä – ympäristötaidenäyttely. Joki ry ja Siltojen välissä tapahtuma on alunperin paikallisen, valtakunnallisesti tunnetun taiteilija Erkki Hirvelän idea. Apteekkarin yrttimaa on Joki ry:n perustama, monivuotinen rohdosyrttien käyttöä tallentava kuvataiteilija Pentti Karjalaisen suunnittelema ekologinen taideteos. Sen rakenteellisen rungon muodostaa Pentti Karjalaisen maata pitkin tiiliskivistä muotoilema Maailmanpuu.

Pentti Karjalainen ja Joki ry ovat toteuttaneet yrttimaan alunperin 2001 – 2003. 2015 se restauroitiin. Viime kesänä yrttimaalla taiteili tunnettu helsinkiläinen ympäristötaiteilija Teuri Haarla, joka toteutti paikallisten avustajien (mm. turvapaikanhakijoiden) kanssa, joka toteutti kateviljelyteoksen kierrätyslumpuista.

Yrttimaan lähistöllä on luonnontilainen rantametsikkö, jossa pysyvää ympäristötaidetta edustaa kahden puun yläoksien välissä roikkuva keltainen tuoli ja metsikössä oleva seinätön talo. Talo on siis pelkkä metallinen tukirakenne, jonka läpi näkee metsän. Rantametsikön ja yrttimaan välissä on kaistale joutomaata, jolle Uhrilehtoani kaavailin alunperin. Katsotaan nyt.

Kuljeskelin jokivarressa, kävin katsomassa kaupunginpuutarhurin ehdottamaa paikkaa. Siellä kasvaa jo ennestään täysi-ikäisiä puistopuita jo entuudestaan. Tavallaan puutarhurin ajatuksen että sinne voisi istuttaa lisää puita. Mutta omasta mielestäni olemassa oleva puusto ei tue van häiritsee omaa suunnitelmaani. Kuljeskelin ja mietin. Suunnittelin. Välillä istuin puistonpenkillä ja polttelin.

Entä Kummeli, mihin se toteutettaisiin? Ystäväni Jouni Ojutkangas on tulossa värkkäämään sitä kanssani. Myös Yhteys-ryhmäni täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Jouni on ollut mukana ryhmässä lähes alusta lähtien. Kummelihan on merimerkki. Ajattelin että omintakeisen kummelin voisi tehdä jokirantaan, kun siinä kerran on laivalaitureitakin. Laivoille merimerkiksi. Mutta ei siitä varsinaista kummelia sanan alkuperäisessä merkityksessä tule. Jonkinlainen rakennelma kuitenkin. Teemme sen pajusta ja kummeliksi sitä voi nimittää lähinnä siksi, että siitä tulee luultavasti kummallinen.

Viihdyin rannassa tuntikausia. Kun lopulta lähdin isokoskelot jäivät edelleen jokeen riiuuta pitämään. Niillä oli kevättä rinnassa. Minä kävelin LiDLiin ja ostin 60 sentillä Siti kivennäisvettä. Rautatieasemalla tyhjensin haalistuneen kahvin termoksesta maahan. Join osan kivennäisvedestä ja kaadoin loput kotimatkaa varten termokseen. Vein tyhjän pullon takaisin LiDLiin ja sain siitä 40 senttiä. Minulle jäi 80 senttiä loppukuun elämistä varten. Mutta se olisi huomisen murheita.

Lähdin kävelemään kotiin päin.


(20.3.-1.4.2017)

Maaliskuun runot 2017

Haiku 6.3.2017

käpytikka on
tutulla työpaikalla
kävynkolooja



Haiku 8.3.2017

Harmaana taivas
harmaana tehdas hönkii
savunharmaaseen

Kevään haikuja 20.3.2017

I
puro solisee
se virtaa taas vapaana
kevättä kohti
II
kaksi joutsenta
soutaa pitkin taivasta
ja trumpetit soi


Haiku 22.3.2017

pajut kissovat
lokkeja jään reunalla
palaverissa
Haiku 24.3.2017

joskus on tiukkaa
puran vanhoja sätkiä
tupakat loppu
Haiku 25.3.2017

räntäsateessa
harakkapari töissä:
rakennustyömaa

Aforismi 25.3.2017

Kun on vähään tyytyväinen
omistaa paljon.

Haiku 26.3.2017

palokärjellä
kaatuneessa koivussa
toukat mielessä

Runo 27.3.2017

Harakat aamutoimissaan, minä omissani.
Minun aamutoimeni ovat paljon vaatimattomammat:
käyn paskalla, pistän kahvin tulemaan
ja seuraan kuistilla tupakinmitan harakoiden puuhia.
Niillä on työn alla omakotitalo.
Haiku 28.3.2017

linnavuorella
kuuntelen hiirihaukkaa
aivan läheltä

Haikumittaan 29.3.2017

auringon valo
välähtää pilvenraosta
sammalet hehkuu

ryönin varrella
polku on iljanteella
ryönikin jäässä

sammalmetsässä
lumi on jo sulanut
pehmeä kävellä

ruokintapaikka
pidän siinä taukoa
tupakan mitan

kirjoitan runot
vaellukseni varrelta
kuusten katveessa

hankikannolla
etenen nopeasti
ylitän pellon

multapellolla
lenkkitossut savessa
tarvon eteenpäin

heinäniityllä
kulku on taas helpompaa
joki näyttää tien

runous ei ole
tekstin kirjoittamista
vaan etsimistä

Runo 31.3.2017

Auringon noustessa
mittaan varjoni pituutta.
Rautatiesillalta se piirtyy
koko jokilaakson ja metsien yli,
kunnes etäisyydessä
lopulta himmenee ja häviää.
Sen pituus muistuttaa elämän pituutta,
jos sitä ei mittaa ajalla,
vaan olemisella ja kokemisella.
Sen pituus vaihtelee ja on epämääräinen,
yhtä aikaa rajallinen ja ääretön.
Riippuen siitä, mistä elämää katsoo,
se yltää läheltä kauas,
silmänkantamattomiin.