Runot 2017-kesäkuu 2022
Haiku 16.1.2017
maa peittyy savuun
paperitehdas hönkii
puhdasta ilmaa
haavat itkevät
kyljet verestävinä
tehtaan savuja
punainen savu
nousee tummuvaan iltaan
tehtaanpiipuista
kaksi oravaa
juoksi rappausta pitkin
talon seinällä
Yöllä katselin Otavaa.
Paperitehtaassa oli kai
jokin käyttöhäiriö kun näin tähdet.
Entisaikaan talot
rakennettiin Pohjantähden mukaan.
Haudat taas kaivettiin
idästä länteen tai lännestä itään.
Intiaanit, eskimot ja
pohjoinen arktinen kansa halusivat tehdä pyöreäpohjaiset
asumukset,.
Jokin merkitys tällä
kaikella täytyy olla.
pakkassavua
kävelen sen sisälle
näkymättömiin
Haiku 6.3.2017
käpytikka on
tutulla työpaikalla
kävynkolooja
Harmaana taivas
harmaana tehdas hönkii
savunharmaaseen
I
puro solisee
se virtaa taas vapaana
kevättä kohti
II
kaksi joutsenta
soutaa pitkin taivasta
ja trumpetit soi
pajut kissovat
lokkeja jään reunalla
palaverissa
joskus on tiukkaa
puran vanhoja sätkiä
tupakat loppu
räntäsateessa
harakkapari töissä:
rakennustyömaa
Kun on vähään
tyytyväinen
omistaa paljon.
palokärjellä
kaatuneessa koivussa
toukat mielessä
Harakat aamutoimissaan,
minä omissani.
Minun aamutoimeni ovat
paljon vaatimattomammat:
käyn paskalla, pistän
kahvin tulemaan
ja seuraan kuistilla
tupakinmitan harakoiden puuhia.
Niillä on työn alla
omakotitalo.
Haiku 28.3.2017
linnavuorella
kuuntelen hiirihaukkaa
aivan läheltä
auringon valo
välähtää pilvenraosta
sammalet hehkuu
ryönin varrella
polku on iljanteella
ryönikin jäässä
sammalmetsässä
lumi on jo sulanut
pehmeä kävellä
ruokintapaikka
pidän siinä taukoa
tupakan mitan
kirjoitan runot
vaellukseni varrelta
kuusten katveessa
hankikannolla
etenen nopeasti
ylitän pellon
multapellolla
lenkkitossut savessa
tarvon eteenpäin
heinäniityllä
kulku on taas helpompaa
joki näyttää tien
runous ei ole
tekstin kirjoittamista
vaan etsimistä
Auringon noustessa
mittaan varjoni pituutta.
Rautatiesillalta se
piirtyy
koko jokilaakson ja
metsien yli,
kunnes etäisyydessä
lopulta himmenee ja
häviää.
Sen pituus muistuttaa
elämän pituutta,
jos sitä ei mittaa
ajalla,
vaan olemisella ja
kokemisella.
Sen pituus vaihtelee ja on
epämääräinen,
yhtä aikaa rajallinen ja
ääretön.
Riippuen siitä, mistä
elämää katsoo,
se yltää läheltä
kauas,
silmänkantamattomiin.
Runo
23.7.2017
usva
kohoaa
kävelen
jokirantaan
vesi
savuaa
Runo
27.7.2017
Kehitän
mielessä kuvaa:
loittonen
kohti kaukaista pistettä
yksin
2
haikua 27.7.2017
I
tyhjä
jääkaappi
kerään
kangasrouskuja
ruuaksi
tänään
II
mustikkapaikka
löysin
sen etsimällä
söin
jo metsässä
Haiku
1.8.2017
tekolammella
heinäsorsat
pesulla
suihkulähteessä
Haiku
12.8.2017
rannalla
syöty
sepelkyyhky
sulkina
linnun
kohtalo
Runo
24.8.2017
yöt
pimenevät
linnut
kokoontuvat parviin
eilen
kurkiaura lensi ohi
pihassa
viinimarjat kypsyvät
tähdet
tulevat näkyviin
tuulessa
on syksyn aavistus
Haiku
28.8.2017
kesä
on mennyt
sitä
tuskin huomasi
on
marja-aika
Haiku
29.8.2017
linnavuorella
varpushaukka
varoittaa
sienestäjästä
Haiku
30.8.2017
ulkona
sataa
ei
tänäänkään sieniä
perkaan
runoja
Muistikirjaa 7.9.2017
Eilen vaelsin metsään ja
olin siellä hämärän tuloon asti.
En löytänyt mitään
kerättävää.
Puolukat eivät tunnu
kypsyvän ollenkaan.
Kourallinen kanttarelleja
olkalaukussa palasin kotiin.
Tänään on satanut koko
päivän.
Katsoin sääennusteen ja
seuraavat 15 vrk sataa
ainakin jonkin verran joka
päivä.
Olen ollut henkisessä
lamassa.
Viikkoon en ole edes
avannut kirjekuoria,
joissa on printattuna
runokirjani raakile.
Olen katsonut Areenan
kaikki dekkarit läpi,
sivutyönä
urheilulähetykset.
Väitetään että
sellainen taiteilija,
joka ei ole
maanisdepressiivinen,
ei ole taiteilija.
Tänään ryhdistäydyin
ja avasin kirjeet,
rei’itin ne kansioon ja
numeroin sivut.
Noin sivuille jaettuna
vähän yli 200 sivua,
vajaat puoli tuhatta
runoa, ehkä.
Syyskuun päivät minulla
on aikaa
lukea, tiivistää,
täsmentää ja kirjoittaa uudelleen,
karsia ja karsinoida.
Kiitän E-J Salmista ja
Kesuuraa
tarkasta lukemisesta ja
kommenteista.
Ilman ulkopuolista
palautetta olisin jo uponnut tähän suohon.
Viimeinen hengitys
8.9.2017
Lähes kokonaan olen jo
kadonnut maailmasta
pikkuhiljaa murenen, elän
yksin.
käyn sienimetsässä
että olisin edes
itselleni
ja äidilleni olemassa.
Kaikki hyvän ideat
ovat jo vanhentuneet,
viimeinen käyttöpäivä
1982.
Runo 20.9.2017
Joenrantatöyräällä
kuuntelen linnunääniä,
syyslaulua.
Rastaat lentelevät
levottomina
epätietoisina
matkasuunnitelmasta.
Joen pintaa pitkin
ajelehtii puunlehtiä
kuin väritettyjä
paperiveneitä ohi.
Olen rannalla hiljaa
pitkään
vain katselen, kuuntelen
tätä kaikkea
ihmeellistä.
Runo 21.9.2017
Kahlaan läpi
runonraakileita,
35 vuoden ajalta,
pudonneiden lehtien
mattoa.
Poimin niitä koriin
kuin sienimetsässä.
Tai kerään linnunsulkia
nurmikolta.
Askartelen, puuhaan.
Tuleekohan mistään
valmista?
Runo 22.9.2017
Syyspäiväntasaus.
Auringonkehä korkeimmalla
kohdallaan taivaalla,
kun kävelen joen äyräälle
ja pysähdyn siihen.
Lehtien parvia ui uomaa
pitkin alas.
Aurinko siilautuu puun
lehtien läpi
tähän missä olen.
Vastarannan puut
kertautuvat vedestä,
joka syventää niiden
värit.
Tätä peilipintaa pitkin
lipuvat lehdet joenkaarteeseen,
jossa ne tekevät rantaan
lauttaa
veteen kaatuneen haavan
avustuksella.
Vesimittari kirii pitkin
pintaa
hitaasti virtaavassa
vedessä.
Pikkukalat nyppivät
vedenpintaan
laajenevia renkaita.
Tuntuu aivan kesäiseltä
vielä
ja silti tietää,
että taas yksi vuodenaika
on menetetty.
Syyspäiväntasaus.
Tässä on hyvä pysähtyä
hetkeksi,
tehdä inventaariota
kaikesta siitä
mikä on ollut ja mitä
olen nyt.
Runo 24.9.2017
Kuulaankirkkaana
syyspäivänä
pyöräilin sienimetsään.
Aluksi en löytänyt
mitään,
mutta sienestäessähän
olennaista
ei ole löytäminen vaan
oleminen,
sitten löysin
suppilovahveropaikan.
Kirkonkylän lähellä
lakeudella
on vaikea löytää
metsään
ja vielä vaikeampaa
päästä ihmisistä
näkymättömiin,
kuulumattomiin.
Olin Kalmarinmäellä,
parin hehtaarin metsässä.
Asfaltin jälkeen
sammalpohjainen maa
tuntui pehmeältä
jalkojen alla.
Ilta-aurinko paistoi
viistosti kuusiin
ja sai niiden kyljet
hohtamaan
valkoista valoa.
Hengitin sitä, hengitin
metsää.
Runo
6.10.2017
Syksy.
Marja- ja sienisato
- ja sataa,
eikä huvita mennä
metsään,
koska odottaa sitä
masennusta,
joka kohta tulee:
talvi.
Runo
24.10.2017
Jotkut ihmiset
kuvittelevat,
että en puhu silloin kun
olen hiljaa,
silloin minä vasta
puhunkin.
Metsien ja puiden puolesta 10.11.2017
Puut, vanhemmat veljemme
ovat melkein kaikki tässä
sodassa
jo kaatuneet.
Vanhat viisaat kuuset,
entit,
eivät enää tee liittoa
ihmisten kanssa,
vaikka niiden
halaamisesta saa energiaa.
Männyt ovat jäyhiä ja
yleensä hiljaa,
vaikka ne on istutettu
määrämittaan
kuin sotilaat,
ne antavat lintujen puhua
puolestaan.
Koivu heiluttaa
vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta
ja kuiskaa:
“Emme
me omista tätä maata,
emme me, mutta et
ainakaan sinä.”
Haiku 16.11.2017
taivaalla tähdet
näen väinämöisen
miekan
ja ison karhun
Haiku 18.11.2017
syntymäpäivä
vanhenin yhden vuoden
kohti kuolemaa
Haiku 23.11.2017
silmiini sataa
jääpuikkoja matkalla
kohti päämäärää
Haiku
27.11.2017
kissa tassuttaa
joen yli siltaa pitkin
kävelytiellä
Runo 19.2.2018
Talviauringon
valossa
kävelen kapeaa polkua jokirantaan
lumihangen
keskellä.
Tänä talvena
lunta on enemmän kuin
kohtuullisesti.
Mikään ei enää ole
kohtuullista
ilmastonmuutoksen aikakautena.
Joki on sula
helmikuun lopulla
paperitehtaan lauhdevesipäästöjen
johdosta.
Vesilintuja joessa ei näy.
Kuljen hiihtoladun pohjaa
pitkin
katsomaan Kummelia, taideteosta.
Sen leuat ovat
nyrjähtäneet talven mittaan.
Yritän korjata leukaluita sen
verran,
minkä pakkaspäivänä tarkenen.
Aamulla yli 10
astetta pakkasta.
Istun puistonpenkillä,
joka on lähes
hautautunut lumeen,
katselen toivorikkaasti etäisen auringon
suuntaan,
joka jaksaa lämmittää jo aivan vähän.
Runo 18.3.2018
Viherpeipot visertävät
ja vihertävät.
Kevään alkua on ilmassa,
tuuli hönkii sitä
Atlantilta
niin että ikkuna on sulanut umpijäästä
ja näen
taas ulkolämpömittarin, -2 C.
Vuorimäentiellä matalan
omakotitalon katolla
nuori pariskunta on lumitöissä,
miehellä
lumilapio, naisella lumikola.
Pukkaavat puolimetristä kinosta
katolta,
miehellä on yllään t-paita ja
verryttelyhousut.
Rinnassa kevään odotus.
Runo 4.4.2018
Viimeöiset
kissan
tassuttelun jäljet
pihamaalla, keväthangella.
Kuistilta niitä
pitkin seuraan katseella,
mitä se on puuhannut.
En tiedä
kenen kissa se on,
mutta se on kiintynyt
kenottavaan
liiteriini.
Sinne se on mennyt määrätietoisesti nytkin,
käynyt
tutkimassa jotain kiinnostavaa,
jatkanut sitten matkaa
epävarmemmin,
ilman tarkempaa päämäärää.
Runo 6.4.2018
Olen keksinyt hyrrän,
joka
kerran pyörimään lähdettyään
pyörii koko ajan kiihtyvällä
vauhdilla
kunnes kohoaa pyörimisvoimalla lentoon
ja putoaa
jonnekin tietymättömiin.
Minun mieleni on se
hyrrä
ja kehoni on sen akseli.
Runo 7.4.2018
Kotimatkalla,
linturetkeltä
palatessa,
Auvilan pelloilla kuulin sen vihdoin:
pulmusten
taivaallisen kilinän.
Neljä pulmusta muuttomatkalla
pohjoiseen.
Pulmunen, vanhan kansan pyhä lintu,
eräs
pyhimmistä, puhdas lintu. valkiainen.
Keväällä se saapuu,
kuten tiedetään,
joutsenen siivellä istuen Suomeen.
Runo 9.4.2018
Kieli on kirjoitusta, jota
ihmiset puhuvat.
“Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.”
(Dylan Thomas)
“Rakkaus on koira helvetistä.” (Charles
Bukowski)
Kieli on kirjoitusta jota puhutaan.
Rakkaus on
kirjoitusta jota puhutaan.
Mutta kuulemmeko me, ymmärrämmekö,
mitä puhutaan?
Puhutaan eri kieliä, tietokoneen kieltä (omg
hymiö),
politiikan kieltä, kapitalismin kieltä
ja luonnon
tuhoamisen kieltä.
Mutta ymmärrämmekö yhtään enempää
näin
Mikael Agricolan päivänä,
suomen kielen päivänä 2018,
kuin
Agricolan aikaan,
jolloin juuri kukaan ei osannut lukea,
ei
ainakaan hänen keksimiään sanoja,
mitä puhutaan, mitä
kirjoitetaan?
Rakkaus on valo, rakkaus on koira helvetistä,
mutta
kauas ymmärryksestä on karannut
näin suomen kielen päivänä
se,
mitä kirjoitetaan ja puhutaan.
Runo 10.4.2018
Kurjen huuto;
se nousi
metsän takaa pystysuoraan ylös
ja lensi sieltä suoraan korvaan.
Vaellusruno 12.4.2018
Illansuussa lähdin
jokirantaan kulkemaan.
Otin kiikarit ja olkalaukun ja
lähdin.
Kuljin rautatiesillan yli, käännyin rantatielle,
kuljin
myllyn ohi ja Kellokalliota kohti.
Joen takana kolme joutsenta
soitti trumpettia,
ne nousivat pellolta ilmaan,
mittasivat
kaarroksellaan manttaalin
ja laskeutuivat takaisin hangelle pellon
päähän.
Tulin Tuuralammille ja istuin
penkille
lintujenkatselutasanteelle.
Jokisuvannossa uiskenteli
tavanomaisia lintuja,
kaksi joutsenta on ottanut koko alueen
reviirikseen.
Meteliä syntyy aina kun muita joutsenia
lentää
jokivartta pitkin ohi.
Illan hämärtymössä kaksi kurkea
lensi
jäälle rantaan vajaan 50 metrin päähän.
Mustarastas
varoitteli kuusimetsässä
ja kaksi punarintaa viserteli terveisiä
toisilleen joen yli.
Olin päättänyt istua rannalla yöhön
mutta
pimeän tulo kesti pitkään, tuntikausia.
Käärin aikani kuluksi
silloin tällöin sätkän
ja join retkieväänä hitaasti
kalijaa.
Lopulta pimeä alkoi laskeutua keskitaivaalta.
Auvilan
suunnassa se säilyi kirkkaan vaaleansinisenä
ja auringonlaskun
suunnassa,
kuusimetsän yläpuolella
taivas hohti maagista
valkoista valoa.
Veden peilissä kuusimetsän ikkuna mustui
ja
siihen rajautuivat hohtavina
vastarannan koivujen ja haapojen
varjot.
Olin valmis lähtemään kotiin,
kun läheisen
rautatien varteen syttyivät valot.
Mutta en ehtinyt kuin
rantatielle,
kun kuulin sen mitä en ole kuullut
vuosiin:
lehtopöllö huhusi rautatien ja maantien
takaa,
kuusimetsästä, vaikka vain kahdesti.
Tulin
Kellokalliolle;
siellä kuulin vihdoin kevään ensimmäisen
lehtokurpan.
Oikasin rautatien yli ja metsikön läpi
maantielle,
oli melkein hankikanto, mutta vain melkein.
Tulin
vihdoin uupuneena kotiin.
Ajattelin juoda vaelluksen päätteeksi
oluen,
mutta olkalaukkuun katsoessani huomasin,
että olinkin
juonut sen jo rannalla.
Runo 12.5.2018
kevät etenee kuin
etana,
se välillä pilkistää sarvensa näkyviin
välillä
piiloutuu takaisin.
Se on kuin ihmissuhde
olen menettänyt
monta ihmissuhdetta
yhtään voittoa en ole saanut.
Liian vanha
kilpailemaan
okei
mutta sittenkin kevät,
tulen ulos kun
aika on.
Runoja 18.6.2018
Jokivarressa istun ja
ihmettelen.
Rantasipi valittaa loputtomasti.
Olen kai sen
reviirillä.
Luhtakerttunen säveltää lähistöllä uutta
melodiaa.
Kirjani on vihdoin valmis
35 vuotta sen
kirjoittamiseen meni.
Minulla on tyhjä ja uupunut olo.
Ruskea
ja mutainen joki
virtaa hitaasti ohitseni '
ja elämäni
ohi.
Jokivarressa lehtokertut laulavat loputtomasti.
Kyykin
kuuntelemassa niiden laulukilpailua.
Istun aikani
kuulen
rytikerttusen yhtyvän lauluun
Punarinta rätisee kiihkeästi.
Olen
tainnut rakentaa majani sen tontille. Siipeensä saanut
kanahaukka
räpyttää
naakkoja karkuun.
Tähän jokivarsipusikkoon
tulee lintukansaa koko ajan lisää.
Kymmenkunta lajia tunnistan
äänistä.
Lapsena minulle opetti linnunlaulut
lintujen
äänistä tunnistamisen Suomen mestari.
Sellainenkin urheilulaji
on.
Mutta joka kevät nuo linnunäänet
pitää opetella
uudestaan.
Tässä rannassa on hyvä olla vain
ja miettiä
kaikenlaista kuten vesihyönteisiä.
Kaksi kirkkaansinistä
korentoa
lentää jokiuomaa pitkin ohi.
Mietin montako
miljoonaa lintua Suomessa pesii ja ajattelen,
miten ne sopivat
pesäpaikat keskenään.
(Rajariitojakin tietenkin tulee.)
Mietin
että kaikki maailman 70 miljoonaa pakolaistakin
mahtuisivat hyvin
Suomeen,
jos maailmanhallitus sopisi kustannuksista.
He
kotoutuisivat
ja muutamassa sukupolvessa olisivat täysin
suomalaisia,
kuten Järvenpään tataarit.
Mieleeni tulee ihan
kummallisia ajatuksia tänään.
Sipilän hallitus kyllä siinä
vaiheesssa kaatuisi.
Runo 29.6.2018
Sadepilvet piiskautuvat
yli taivaan.
Vettä maa jo kaipaakin
alkukesän jatkuvan
kuivuuden jälkeen.
Tulee madonmetsästysilma.
Runo 16.7.2018
Jokivarressa
istun
rantapusikossa, varjossa.
Helleaalto (voiko sitä nimittää
aalloksi?)
on lähes pysäyttänyt veden liikkeen.
Aurinko
paistaa vastarannan jokitörmään
ja liikkumattoman veden pinnan
läpi,
se syventää vedenalaiset värit.
Jokin keskikesään
kuivunut lehti
kelluu etanannopeudella ohi veden
pinnalla.
Pikkukalat ovat ryhtyneet perhokalastajiksi
ja
hyppivät veden pintaan
pyöreitä, laajenevia väreitä.
Sinisiä
neidonkorentoja purjehtii pitkin jokivartta ohi
omilla
metsästysmatkoillaan,
puoli metriä veden pinnan
yläpuolella.
Siinä hiljaa istuessa tulee mieleen
Erkki Ahosen
kirjan nimi:
Tänään ei paljon tapahdu.
Nousen kankein
jaloin
ja lähden kulkemaan johonkin toisaalle.
Runo 25.7.2018
Tänäänkin istun
jokivarressa, siimeksessä.
Vastarannan aukkohakkuu on nyt
kasvanut
hoitamattomaksi pensaistoksi.
Sillä rannalla laulaa
lehtokerttu,
tällä rannalla leppälintu.
Kahden rannan
välissä joessa
sukeltelee telkkäpoikue.
Emo lepää
rantakivellä
(se on väsynyt yksinhuoltajuudesta)
silmä ja
korva kuitenkin tarkkana.
Auringonvalossa joen tyyni ruskea
vesi
on kuin katselisi akvaariota.
Särkiparvi askartelee aivan
pinnan alla,
nyppii pinnasta vesimittareita,
jotka yrittävät
juosta ja hyppiä parven yli pintaa pitkin
huonolla
menestyksellä.
Joen virtaus on helteessä hidas,
jokin
ukonkorento ajelehtii kuolleena
veden pinnassa hitaasti ohi.
Tässä
on kaikki mitä minulla tänään on nyt.
Se on vähän, mutta
olen tähän kaikkeen hyvin tyytyväinen.
II
Toista viikkoa tämäkin
runo on odottanut jokirannassa,
se ui joesta ja nousi rannalle,
jäi vartoomaan minua,
että kuljettaisin sen kotiin, mutta
helteessä en jaksanut,
sidoin sen hämähäkin seittilangalla
kuuseen
ja kävin tarkistamassa päivittäin,
aina tuli säe
tai pari lisää.
Tänään vihdoin pitkän hellejakson aikana
sen
verran pilvistyi,
että otin runon olkalaukkuuni
ja pääsimme
yhdessä vihdoin kotiin.
Runo 26.7.2018
Kävelen
hautausmaalla.
Normaalisti hiljaiset vainajat
huutavat käheään
ääneen:
“On jano, tuokaa juotavaa,
viiniä tai edes
vettä!”
Hautojenkastelijatkin näyttävät haamuilta
jotka
uupuneina kulkevat kirkkomaata
kuin Hugo Simbergin Kuoleman
puutarhassa.
Hellekausi vain jatkuu.
Runo 28.7.2018
näe mitä et etsi
katso
mitä et koe
ole vääjäämätön
Runo 6.8.2018
Istuin tänäänkin
rannalla
mitä minä rannalla teen?
Kun tuuli puuski niskaan ja
vihmoi sadetta
menin niska kyyryyn ja puun alle
suojaan.
Vastarannalla kolme kyyhkystä
istui huojuvassa
koivussa sen näköisenä
että lentotehtävät tältä päivältä
on peruutettu,
Mitä minä enää rannalla tein
katselin
sateenpiirtämiä ympyröitä veteen
ja miten ne kohdatessaan
muuttavat muotoaan.
Runo 7.8.2018
- Kävelen joka päivä
jokirantaan.
- Miksi sinä sinne kävelet?
- Istumaan ja
katselemaan kaikkea.
- Mitä sinä siellä katselet?
- Lintuja,
kaloja, vesihyönteisiä.
- Mitä niissä on nähtävää?
-
Katselen miten särjet nyppivät hyönteisiä veden
pinnalta,
katselen miten juoksujalkaiset uivat,
katselen
lintujen lentoa taivaalla.
- No mitä sinä siitä kostut?
- En
tiedä, ehkä runon tai en mitään.
Runo 26.8.2018
Männyn varjosta kasvaa
koivu.
Varjo saa sen hohtamaan valkoisuutta.
Koivun vieressä
kivi,
ne ovat toisiinsa kiintyneet.
Kun katselen pitkään,
vain
varjo liikkuu
mihinkään kiinnittymättä:
ohittaa hitaasti
koivun ja kiven,
kunnes lopulta katoaa
havunneulasten
ruskeaan
illan hämärtymöön.
Ja lopulta katoavat koivu ja
kivi
ja on yö.
Runo 5.9.2018
Tuohikihlattu morsiameni
paistaa ahvenia.
Minä mietin syvällisiä asioita,
kuten aikaa
ja ajan historiaa.
Runo 10.9.2018
Kauhuissani katson
maailmaa.
Ruotsidemokraatit saa pientä valtaa.
Runoilijan
tehtävä ei ole ottaa kantaa.
Mutta jumalan tähden,
missä
tässä kaikesssa on ihmisyys,
Olof Palme,
hyvinvointiyhteiskunta.
nämä vaalit ovat sosialidemokratian
hautajaiset
ja uusnatsismin suuri voitto.
Kuitenkin:
Enemmistö
kansasta ei halunnut tätä,
fasisteilla on alle viidesosa
äänistä.
Vaellusruno 4.10.2018
Olen matkustajana
autossa,
en tarkkaan tiedä mihin olemme matkalla,
kuljettajalla
on kyllä suunnitelmia,
mutta ne muuttuvat matkan varrella koko
ajan.
Tämä matka muistuttaa elämääni:
minulla on kyllä
tavoitteita ja päämääriä,
joista useimmat jäävät
toteutumatta
ja aina kun etsin jotain, löydän jotain
muuta,
yleensä tärkeämpää.
Ajamme pohjoisen halki,
ja
lopulta äkkiä huomaan,
että olemme perillä siinä misssä nyt
olen.
Mutta tämäkin on vain välietappi,
ei lopullinen matkan
pää.
Jo huomenna jatkamme taas uusiin suuntiin.
Runo 23.10.2018
Katselen vähän
kaikkea.
Paikat ovat samoja, tuttuja,
mutta eivät koskaan
samanlaisia.
Joka päivä ihmettelen uudella silmällä.
Runo 5.11.2018
Rakkaus pyrähti pihaani
kuin harakka.
Se asettui taloksi,
siivosi asuntoni, tiskasi,
laittoi ruokaa,
piirsi ja maalasi minusta muotokuvia.
Se oli
luonani päivin ja öin viikkotolkulla.
Öisin se tuli viereeni
nukkumaan,
hengitti kainalooni ja ajoittain nuoli
korvaani.
Aamuvarhain se kilisi ja kolisi keittiössä
kun
yritin nukkua.
Ihmettelin mitä se oikein tekee.
Minä en
ymmärtänyt mikä se oli,
tai mitä sille pitäisi tehdä.
Joskus
ymmärrän hyvin hitaasti
näin vaikeita asioita.
Vasta kun se
lähtiessään
oli tehnyt vanukkaita
muffinsirasioihin
pakastimen täydeltä
ja tiskannut viimeisen kerran
ja lähti,
ja matkusti junalla pois
ja tunsin haikeutta, eräänlaista
ikävyyttäkin
tajusin vihdoin,
mikä sen nimi lopulta oli ja
on.
Runo 5.11.2018
Kyliltä kävelin
metsään,
Orivuorelle tai Hepovaaralle,
aina en tiedä missä
olen
ja mihin olen matkalla.
Laajasti ottaenhan ne ovat sama
asia.
Olin sienten metsästysretkellä,
kuljin polkuja pitkin
koko ajan eksyksissä,
kunnes huomasin olevani
viime vuonna
löytämälläni suppilovahveropaikalla.
Suppilovahveroissa
kunnioitan sitä,
että ne viettävät hiljaista ja vaatimatonta
elämää
mieluusti piileskellen syksyn lehtien joukossa.
Pitää
olla silmä ja korva tarkkana kun niitä etsii.
Mutta kun lopulta
löytää yhden,
siinä aivan jalkojen alla on lopulta kymmeniä
muita
jotka eivät ole äännähtäneetkään.
Keräsin niitä
kassillisen.
Lopulta kenkäni, sukkani ja varpaani olivat
likomärkinä,
kun kävelin bussipysäkille
ja takaisin kotiin
kassissa ruokaa kuukaudeksi.
Runo 25.12.2018
Joulupäivän
iltana
lumitähdet leijuvat taivaalta
katulampun valaisemina.
11.1.2019
Jokainen polku jota kuljet
palaa takaisin
lähtöpisteeseensä
ja vaikka itse teet nämä
polut
ja kuljet vaikka mihin
suuntaan
olet illan hämärtyessä
takaisin kotona
tai sitten olet
pulassa
26.1.2019
Aamulla lähden kävelemään
joka aamu on käveltävä
uusi polku
kotoa maantielle ja siitä
eteenpäin
sillä vaikka joka päivä
kävelen uuden alun
ja vaikka samaa reittiä
en koskaan ennen ole
kulkenut näin
ja tämä häikäisee
minut
etäisen auringon kylmä
valo
punertaa koivut
kunnes ne illan myötä
tummuvat
ja katoavat yötä pitkin
näkymättömiin
ja kun tulen vihdoin
takaisin kotiin
olen iloinen että löydän
avaimen
ovenpielestä,
keittiövaa’an alta.
24.2.2019
Talvenselän yli olen
vaiennut.
Olen istunut
tarkkailupisteessä,
kuistin lasioven edessä,
kuvannut lintuja
ruokintapaikalla.
Oven karmit ovat rajanneet
näkymän lumiseen pihaan
ja vastapäisen
kerrostalon seinään.
Olen miettinyt
kirjoittamattomuutta
ja etsinyt tapaa ilmaista
tarkemmin.
Tuntuu kuin pelaisi
lautapeliä
ja joutuisi palaamaan
vankilan kautta
takaisin lähtöruutuun.
Vaellusruno
27.2.2019
I
Hengenahdistus:
Heti herätessä ahdistaa
niin että on vaikea
hengittää.
Sairaudella on toinenkin
nimi:
Melankolia.
Aamukahvin jälkeen
ystäväni menee kellariin
hääräämään ja
puuhaamaan
akryylimaalauksia.
Minä istun totisena
sohvalla,
kunnes on pakko lähteä
ulos kävelemään.
Sairaudeksi tämän tekee
se,
että mitään syytä
ahdistumiselle ei ole.
II
Liukastelen polkua pitkin
ja jäistä rinnettä alas
laavulle.
Runovihko kulkee mukanani
olkalaukussa.
Tarkennun luonnon pieniin
yksityiskohtiin:
käpyihin, risuihin ja
naavaan,
joita tuuli on viskonut
hangelle.
Kävyt elävät omaa
hidasta elämäänsä ajattelen.
III
Laavulla istun pitkään,
katselen Hoikanlampea,
jonka kevätaurinko
valaisee.
Vastarannalla vaalea
terrieri karkaa omistajiltaan
ja juoksee kärppänä
lammen yli.
Edelläni polkua kulkenut
tyttö
on kiertänyt koiransa
kanssa
jo lammen ympäri,
kun minä vain olen
istunut tässä
ja miettinyt ajatuksiani.
Kuuntelen vesipisaroiden
monirytmistä melodiaa
laavun katolta.
IV
Televisiosta tulee
urheilua
ja minua pelottaa
ilmastonmuutos,
kun MM-kisoissa hiihdetään
helmikuussa t-paidassa,
vaikka täällä on ollut
luminen talvi
ensimmäistä kertaa
moneen vuoteen.
V
Käymme Generaattorilla
katsomassa
teatteriesityksen köyhyydestä;
se on tapauskertomus
neljän henkilön
näkökulmasta,
koskettava ja tosi.
Se saa jälleen
miettimään.
VI
Odotan yötä.
Joka yö ystävä tulee
makuuhuoneeseen,
tekee linnulle pesän.
Siinä on hyvä
ajatuksettomasti nukahtaa.
28.2.2019
olen liiskaantunut naiseen
kuin yöperhonen auton
tuulilasiin.
Aforismi 26.3. 2019
Tyhjyys! Me
taolaiset
kaadamme sen ämpäriin
että ihmiset voisivat sen
nähdä.
Rakkausruno 22.4.2019
Rakkaus on tullut
nukkumaan näinä öinä minun vierelleni.
Unissaankin se hyväilee
hellästi käsivarttani,
suutelee kevyesti selkään.
Vuosien yksinäisyyden
jälkeen
se huimaa.
25.4.2019
Istun kuistilla.
Punarinnan laulu solisee
purona
piharakennuksen takana
havumetsässä
aamusta iltaan.
Pihapensaiden väliin on
kasvanut
idänsinililjojen
kukkamatto.
Neitoperhonen kiertelee
bussipysäkin ympärillä.
Leskenlehdet kukkivat
maantien pientareella.
Kuljemme jokivartta pitkin
rakkaani kanssa
ja pysähdymme
lintutornille syömään retkieväitä.
Uusia muuttolintuja
ilmestyy maisemaan päivittäin.
Mustarastaat konsertoivat
vastarannalla moniäänisesti.
Kellokallion
rantaterassilta katselen
pienen ahvenparven
uiskentelua vedessä.
Saavumme takaisin
kotipihaan.
Minä istun pihakeinuun
katselemaan ja kuuntelemaan kaikkea.
Aurinko paistaa niin
lämpimästi,
että on riisuttava paita,
vaikka on vasta huhtikuu.
Tällaiset yksinkertaiset
tapahtumat
saavat elämän maistumaan
mielekkäältä.
Haiku 27.4.2019 klo 0.25
yöllä
kuuntelen
lehdet kasvavat puihin
puut rahisevat
Runo 27.4.2019
Lähden kävelemään.
Kierrän pihan ja katson
mitä uutta maasta on versonut esiin.
Kevätesikot kukkivat
pihakiven edessä.
Orapihlaja-aidan alta
pilkistää pieniä keltakukkaisia käenrieskoja.
Ne ovat jännittäviä
kasveja:
Ennen kukkimista niitä ei
erota ruohosta.
Lyhyen kukinnan jälken ne
katoavat.
Maamme pienin sipulikasvi,
vain keskisormen
mittainen.
Melkein yhtä pieniä ovat
idänsinililjat,
joita on ilmestynyt pihaan
päivä päivältä lisää.
Pihapensaiden väliin ne
ovat kasvattaneet sinisen maton,
josta sieltä täältä
ponnistaa niiden yläpuolelle villiintyneitä krookuksia.
Annan pihan olla
luonnontilassa niin kauan kuin täällä asun.
Se ehkä ärsyttää
joitakin naapureita,
mutta minua ärsyttävät
tasamittaan leikatut pihanurmikot
jotka viimeistellään
kynsisaksilla.
Ei luontoa pidä
tasapäistää, ajattelen.
Jatkan pihasta maantielle
ja mäkeä pitkin alas
katua
joka päättyy umpikujaan,
mutta alhaalta lähtee
polku
jota jatkan radan sivua
pitkin.
Neitoperhonen lepattelee
pyörteillen polun varressa
pysähtyy levähtämään
lämpimässä auringonpaisteessa
niin että saan siitä
valokuvan.
Sitruunaperhosiakin on
liikkeellä,
mutta näyttää kuin ne
lentäisivät alinomaa
laskeutumatta maahan
koskaan.
On poikkeuksellisen lämmin
huhtikuun loppu.
Minua kauhistuttaa ajatus
ilmastonmuutoksesta
ja myöhempien sukupolvien
kohtalosta.
Isaac Newtonin
matemaattisten laskelmien mukaan
maailmanloppu tulee vuonna
2060.
Ihmiskunnan loppua Newton
tarkoitti,
ei maailma mihinkään
lopu.
Jatkan polkua pitkin
kaikenlaista miettien,
kuuntelen, katselen ja
annan ajatusten vaeltaa
miten ja minne ne
mielivätkään mennä
tai mistä
tiedostamattomasta tajuttavaksi tulla.
Polku on hieman
hankalakulkuinen,
heinittynyt, vähän
kuljettu, epätasainen.
Aina ajoittain hukkaan
koko polun,
joka löytyy uudelleen kun
katson etäämmälle suuntaa.
Polku on ihmisen vanhin
tie,
nykyään vain harvat
ihmiset
kulkevat enää polkuja
pitkin,
no sieni- ja marja-aikaan
ehkä,
mutta nykyään on
polkujen kulkemista muodikkaampaa
mennä henkilöautolla
lenkkeilemään kävelyteitä pitkin.
Omissa ajatuksissa
kulkiessakin silmät seulovat näkymiä
ja luonnon pieniä
yksityiskohtia:
kalliorinnettä ja sen
laella kasvavaa männikköä
yksittäisiä
pystyynkuolleita keloja
hakattua ja hakkaamatonta
metsää,
joka tuskin missään saa
enää
kasvaa rauhassa vanhuuteen
asti.
Pysähdyn ison kannon
ääreen
ja lasken vuosirenkaat.
Kuusi on moottorisahan
toimesta
kokenut äkkikuoleman 83
vuoden iässä.
Se on siementynyt hieman
ennen toista maailmansotaa,
suunnilleen äitini
ikäisenä kaadettu, huomaan.
Polku kaartaa ja muuttuu
kuljetummaksi.
Näkyviin tulee asutusta.
Päädyn maantielle joka
johtaa kotipihaani.
Matkan varrella mieli on
puhdistunut hieman
siitä arkipäiväisestä
hölynpölystä,
jota nimitetään
yhteiskunnalliseksi toiminnaksi
tai moraalisiksi
velvollisuuksiksi.
Siitä kiitän mielessäni
jotain sellaista,
jota nimitän
maailmankaikkeuden rakkaudeksi.
Usein esitän tälle
rakkaudelle pyyntöjä,
liian harvoin muistan olla
kiitollinen
jokaisen eletyn hetken
ainutlaatuisuudesta.
28.4.2019
Punarinta laulaa vienosti
ja katkonaisesti.
Kello on 2.30 yöllä.
Minä mietin, onko se
menossa yöpuulle
vai jo herännyt keskelle
pimeää,
eikö se malta nukkua
lainkaan
vai laulaako kenties
unissaan.
Tämä yölaulu jää
soimaan korviini
ja tuudittaa minut
nopeasti uneen.
Rakkausruno 11.5.2019
Rakkaani puhe on kuin
punarinnan laulu:
Se herkistää korvia,
se pulppuilee kevätpurona
aamuvarhaisesta
iltamyöhään.
Annan puheen solista
korvien läpi;
kuuntelen
sointia.
Juhannusruno 22.6.2019
Kesäpäivänseisauksen yö
kääntyy jo aamun
puolelle
ei tämä yötön yö ole
mutta ei valotonkaan
punarinnat lehtokertut ja
rastaat
laulavat jo uutta aamua
ennen kuin minä suljen
tietokoneen
ja silmäluomeni
ja ryhdyn katsomaan unia
Runo 22.6.2019
Istun puistonpenkillä.
Mietin olemistani
ja sitä mitä nimitän
elämänsuunnitelmaksi.
Elämänsuunnitelmahan ei
ole yksi
niitä on monta, koko ajan
vaihtuvia
haaveita, tavoitteita,
pyrkimyksiä.
Elämä itse tekee
useimmat tyhjiksi,
mutta turhaa ja tuulen
tavoittelua
edes tuulen tavoittelu ei
ole.
8.7.2019
Lumpeita on puhjennut
kukkaan
siellä täällä
Hoikanlammella.
Joitakin vuosia sitten
lammen rannat olivat niitä
täynnä
kuin Monet´n
maalauksissa,
kertoo ystäväni.
Onko lammen vedelle
tapahtunut jotain,
joka tappaa hitaasti
lumpeet,
niin että vain heimonsa
viimeiset
sinnittelevät vielä?
Yöksi lumpeet vetävät
terälehtensä umppuun
ja sukeltavat pinnan alle
suojaan nukkumaan,
ystäväni kertoo.
Osaavatko ne siis ajatella
vai toimivatko
vaistonvaraisesti oikein?
Mistä tämä
tiedostamaton
tai tiedollinen viisaus on
peräisin?
Se on luonnon ekonomiaa,
päättelen
ja jään ihmettelemään
yhden
lähellä rantaa kasvavan
pohjanlumpeen
terälehtien kauneutta.
Aamuisin lumpeet nostavat
päänsä
jälleen veden pinnalle
avaavat verhiönsä kuin
jonkin korkeamman käskystä
ja ryhtyvät jälleen
kukkimaan.
10.7.2019
Istun Hoikanlammella
onkilaiturilla.
Koho kelluu jo vedessä.
Vapa lepää
laiturilautojen raossa.
Mukana on myös
avokelavirveli,
josta maksoin 15 euroa,
ja kaksi 30 vuotta vanhaa
uistinta.
Hävettää tunnustaa,
mutta onkimadotkin olen
ostanut kaupasta.
Salakalastan virvelillä
silloin,
kun kalapoliisin näköisiä
ihmisiä
ei liiku lähistöllä.
Koen sen oikeudekseni,
kuulunhan
alkuperäiskansaan
ja muistaakseni
alkuperäiskulttuurin edustajilla
on oikeus kalastukseen ja
metsästykseen.
Roman Schatz on lisäksi
Maamme-kirjassaan sanonut,
että kaikilla Suomessa on
jokamiehenoikeus
kalastaa, marjastaa ja
sienestää missä tahansa.
45 euron
Kalastuksenhoitomaksu on täysin kohtuuton minulle,
joka en kalasta
ammattimaisesti,
en edes harrastukseksi
vaan virkistykseksi
välittämättä siitä
tuleeko saalista vai ei.
Kainuun Prikaati omisti
ennen Hoikanlammen alueen,
nyt sen lampineen omistaa
kuulemma metsähallitus.
Enkä minä vieläkään
kykene ymmärtämään,
miten joku voi omistaa
maan ja vedet.
Kalastusluvattomuudella
kapinoin vastaan.
olen kansalaistottelematon
ja täynnä tyytyväisyyttä
tottelemattomuudestani,
kalastusrikoksesta jos
niin haluaa sanoa,
kun koho kelluu
yksitoikkoisesti vedessä,
ja kalat ajattalevat
kalliista onkimadoistani:
"EVVK!"
10.7.2019
Istun ongella.
Tähän jää koukkuun.
Jos kala on syönnillään,
onkimista ei malta
lopettaa
niin kauan kuin kalaa saa.
Tänään on päinvastoin:
koho ei värähdäkään,
vain vesimittari kiertää
ihmettelemässä sitä.
Eikä millään malta
luovuttaa
ja lähteä rannalta,
sitä vain odottaa,
että koho liikahtaisi,
ahven tai särki
kiskaisisi sen upoksiin
ja pihasiili saisi
illalliseksi
edes yhden kalan.
10.7.2019
Vanhemmat veljet on
eristäytynyt heimo
Amazonin sademetsissä.
He elävät alkuperäistä
elämäänsä reservaatissa,
luoksepääsemättömäsä
paikassa.
Kerran he ovat ottaneet
yhteyttä
YK:n päämajaan Genevessä
ja kertoivat että heillä
on viesti ihmiskunnalle.
Siksi he päästivät
dokumenttiryhmän köysitikkaita pitkin
Amazonin erää kuohuvan
kosken yli heimon luo.
Heidän viestinsä
ihmiskunnalle oli tämä:
He olivat nähneet lumen
hitaan sulamisen
ikijäisten vuorten
reunamilta.
He olivat tajunneet,
että on tapahtumassa
ilmastonmuutos
ja ihminen on tuhoamassa
tämän planeetan.
Se oli heidän viestinsä
ihmiskunnalle:
muuttakaa elämäntapaanne
ennen kuin kaikki
on jo liian myöhäistä.
He pyysivät ihmisiä
viestimään tätä sanomaa edelleen.
Näin dokumentin lähes 30
vuotta sitten,
nyttemmin se lienee jo
kadonnut kaikista arkistoista
vanhentuneella tekniikalla
kuvattu tai nauhoitettu päälle.
Mutta tarina on syöpynyt
mieleeni
ja kuvat nousseet
uudelleen esiin mielessäni,
kun ilmastonmuutos on
jokapäiväinen uutinen
jopa päivälehdissä.
Viekää tätä sanomaa
edelleen kaikille,
vanhemmat veljet sanoivat
lopuksi
kuvausryhmälle ja sen
kautta katsojille
kuten minulle joka näin
tämän kaikki.
Kuvausryhmän lähdön
jälkeen
he katkaisivat joen ja
kosken yli johtavat köysitikkaat.
Vasta nyt päätin toimia,
kun Arktis, Antarktis ja
Grönlannin ikilumet, ikijäät
hupenevat hirvittävää
vauhtia
ja kirjoitin viestin
runoon,
joka tavoittaa ehkä
parikymmentä fb-kaveria
ja sulaa nopeasti kuin
arktinen jäätikönreuna
näidenkin lukijoiden
muistista.
30.7.2019
Kajaaninjokivarressa
kävelen runopolkua
pitkin.
Runoja on ripustettu
esitepylväisiin
polun varrelle.
Löydän muun muassa Aila
Meriluodon,
kaksi Aale Tynniä, Katri
Valan
ja Hannu Salakan.
Luontopolun varrella runot
puhuvat luonnosta.
Tosin Salakka sanoo,
että vaikka hän on
täällä,
hän haluaisi olla joku
muu jossakin muualla.
Minä kävelen kauemmas,
kunnes runot lopulta
loppuvat
ja Renforsin kävelytie
törmää Kuurnan asuntoalueeseen.
Yhtään omaa runoa en
polun varrelta löydä,
ellei tämä sitten ole
juuri se.
2.8.2019
Neljä varista oli
hautajaissaattueena
tapaturmaisesti kuolleen
oravan ympärillä.
Saisiko tästä runon?
3.8.2019
1.
Lupasin rakkaalleni:
lähden metsään
kävelemään;
tuon tullessani kotiin
runon.
2.
Polku kiertää
Hoikanlammen ympäri.
Minä kierrän sen mukana.
Tulee kuuro sade.
Olen kuusen alla kyykyssä.
Kuusi on nuori, mutta hyvä
sateenvarjo.
3.
Mietin vaikeita,
keskivaikeita ja helppoja asioita.
Ne kaikki ovat pään
sekasotkussa yhtä aikaa,
mutta täysin
rauhallisesti
yritän saada niitä
kirjoitettavaan muotoon.
puut kuuntelevat hiljaa
mitä kirjoitan.
4.
Vaikeita asioita on
ilmastonmuutos:
“Ellemme
tee mitään,
maa on pian karrelle
palanut ja kuollut”
sanoi Brasilian
ympäristöministeri
Jose Antonio Luzenberger
1970-luvulla.
Siitä ja Pentti Linkolan
ensimmäisistä kirjoista lähtien
olen potenut
ilmastoahdistusta.
Olemmeko me vanhempi
sukupolvi
tehneet mitään? Emme!
5.
Maapallon tälle vuodelle
lasketut luonnonvarat
on taas käytetty loppuun
jo heinäkuussa.
En ole täysin selvillä
miten tämä laskuri
toimii,
mutta sen tiedän
että kulutamme enemmän
kuin pitäisi,
yhteiskunnan kone toimii
jatkuvan kasvun ideologialla,
kuka helvetti osaa sen
ikiliikkujaa pysäyttää?
6.
Itse kannatan jatkuvan
vähenemisen ideologiaa ihmiskunnalle
vaikka ystäväni
taiteilija tanninen väittää,
että runossa ei saa
esittää mielipiteitä.
7.
Mietin keskivaikeita
asioita,
tai oikeammin asioita,
jotka ovat yhtä aikaa
helppoja ja vaikeita
kuten rakkautta.
Ajattelen, että rakkaus
on kuin ilmakupla
joka laajenee, mutta sen
sisältö ei vähene vaan kasvaa.
Ajattelen rakkautta
luontoon ja rakkautta ihmiseen,
joka antaa minulle
mahdollisuuden rakastaa.
Tätä minun on vaikea
ymmärtää.
Ja ajattelen
maailmankaikkeuden rakkautta,
joka huolehtii minusta,
kuten nyt täällä kuusen
suojassa,
vaikka mistään
uskonnollisestakaan ei kai pitäisi puhua.
8.
Kuusen juurella ajattelen,
olenko tehnyt riittävästi
ilmastotekoja?
Elän niukasti, mutta olen
hankkinut käyttööni auton.
Ruotsalainen nuori Greta
Thunberg
on huolissaan siitä
planeetasta,
jonka jälkeemme jätämme.
Eilen nuoret marssivat
ilmaston puolesta Saksassa.
Itse olen liian laiska tai
vanha,
heilutan korkeintaan
lippalakkia kulkueen reunalla.
9.
Kotona ilmastotukija on
selittänyt
aamutelevisiossa
ilmastonmuutosta.
Grönlannin jäätiköiden
sulaessa
valtamerten pinta nousee 7
metriä,
Afrikan elinkelpoisuuden
tuhoaa kuivuus
ja ilmastopakolaisten
tulvat kasvavat.
Mutta mitään syytä
ilmastoahdistukseen ei ole.
En ole yhtään
huojentunut.
Ajattelen että
tulevaisuuden ihmiskunta
voi kyllä elää
jonkinlaisessa ilmakuplassa
ikäänkuin suurissa
kaupunkien yli levittäytyvisssä
jalkapallohalleissa, jossa
viljelevät maan antimia.
Muistan että USAn
kuulentoprojektin eräs idea oli
etsiä muita asuttavia
paikkoja
ihmisen tuhotessa tämän
ainoan jossa elämme juuri nyt.
10.
Mietin näitä kuusen
juurella
kunnes sade tihenee
ja lopulta mietin helppoja
asioita:
istunko vain tässä
kuusen katveessa
sadetta pitämässä,
katselemassa lumpeenlehtiä
ja vesimittareita,
vai lähtisinkö takaisin
kotiin.
Enkä osaa päättää
oikein sitäkään.
11
Kunnes jalat ohjaavat tien
kotiin,
ja mietin olisiko tämä
se runo?
30.8.2019
Omantunnon
oikeudenmukaisuus
on ainoa heinäseiväs
joka pitää minua
pystyssä.
3.9.2019
Olen elämäntilanteen
muutoksen edessä.
Jokainen muutos on aina
vaikea.
Varsinkin jos vuosikausien
yksinäisyydestä
yrittää muuttaa
parisuhteeseen.
Sitä tarvitsisi ikään
kuin oman tilan,
aikaa olla henkisesti
yksin myös parisuhteessa.
Onko se edes mahdollista?
Vaatisi jotain sopimuksia
ja kompromissseja.
Kykeneekö yksinäinen
edes parisuhteeseen?
Tarkoittaako rakkauden
löytäminen sitä,
että jokin perustavalla
tavalla on mennyt pieleen.
Joko entisessä tai
tulevassa elämässä?
Kysymyksiä joihin en
löydä vastausta on paljon,
mutta olin jo kyllästynyt
kaikkeen entiseen.
Jonkin uuden ja
kummallisen ääressä vihdoinkin taas olen.
4.9.2019
Rakkaushan on myös
mahdollisuus:
yksinäisyyden jälkeen
mahdollisuus uudistaa tai uudistua.
Olen ikään kuin
pesemässä kasvojani
ensimmäistä kertaa
moneen vuoteen:
Naama puhdistuu, mutta
itse kasvot
ajatus ja mieli pysyvät
perustuksillaan.
Otan vastaan kaikkea tätä
uutta,
nöyrästi opettelen
kuuntelemaan sitä
mikä minussa, meissä
kahdessa
tai ylipäätään
kaikessa olemisessa on tärkeintä.
6.9.2019
Kolea kesä meni ohi niin
että ovi kolisi
ei sulkenut ovea
mennessään
syksy pujahti sisään
huomaamatta
istui illalla vieresssäni
katsomassa televisiota
huomasin sen viileästä
hengityksestä
että yöksi kannattaa
laittaa lämmitys päälle.
11.9.2019
Sain tänään rakkaaltani
lahjan.
Hän oli tonkinut multaa
puutarhassaan:
“Se
on iso liero, onkimato,
jolla voi saada ainakin
kaksi ahventa siilille.
En uskaltanut ottaa sitä
käteen,
laitoin sen multineen
sinulle tuohon purkkiin.”
Itse vapautin yhden
ampiaisen takaisin ulkoilmaan
kirjoituspöytäni
äärestä,
se oli lahja ampiaiselle,
ei vastalahja rakkaalleni.
Mutta näin elämän
pitäisi kaiketi toimia:
kun saa vastaanottaa
jotain,
voi lahjoittaa jotain
jollekin muulle johonkin toisaalle?
Pelkään kyllä että
liero taas luikertelee
kadoksiin matopurkistani
ennen aamua.
Rajakivet 13.9 2019
Elämän matkan varrella
olen pystyttänyt
rajakiviä sinne ja tänne
tärkeisiin paikkoihin
joihin olen vaelluksellani asettunut.
Nyt pystytän jälleen
uuden rajakiven.
Vanhat polut on kuljettu
loppuun
ja on taas jonkin uuden
etsimisen aika.
Rajakivet ovat paikkoja,
niiden sijainnilla on
kartalla koordinaatit.
uusin rajakiveni sijaitsee
paikassa 64,2 N 27,7 E.
Rajakivet ovat muistin
apuvälineitä.
Muisti on merkillinen
keksintö:
et voi muistaa mitään
mitä et ole konenut,
nähnyt, kuullut,
haistanut, maistanut tai tuntenut,
mutta ne kaikki ihminen
muistaa.
Jopa havaittavan
rajamailta muistin kellarikomeroihin
kätkeytyy arkistomappeja,
joita päivätietoisuus ei
nimenomaan muista olevan olemassa.
Mutta unissa tekee joskus
kummallisia keksintöjä.
Unet selaavat alitajunnan
ja ylitajunnan komeroita
ja tekevät niistä
huvikseen joskus
melko surrealistisia
johtopäätöksiä,
joissa logiikka heittää
voltteja.
Siksi pystytän rajakiviä.
Että mistä kulloinkin
aamuisin lähden
ja mihin illalla tai
joskus palaan takaisin
ellen ole jo matkalla
täysin toisaalle
uusia rajakiviä
pystyttämään,
uusia polkuja kulkemaan.
18.9.2019
Kuljemme yhdessä
Hoikankangasta.
Vuosien yksinäisyyden
jälkeen
meitä on nyt kaksi.
Emme varsinaisesti etsi
mitään,
mutta mukana on
sienipussit.
Sienten löytäminen ei
ole päämäärä,
ulkoilemme vain,
katselemme syksyn tuloa.
Minä tuuletan päätäni.
Edessä on muutto ja
muutos,
byrokratian kanssa on
monenlaista setvimistä,
jonka metsässä voi
unohtaa kulkemisen ajaksi.
Sieltä täältä
pusseihin kerääntyy
jokunen tatti ja rousku,
kehnäsieniä olisi
runsaastikin,
mutta niiden keräämisen
jätän toiseen päivään.
Olen katsonut kartalta
lammen,
jota olisin halunnut käydä
katsomassa,
mutta Kainuun prikaati on
vallannut isänmaata
varikoksi ja
harjoitusalueeksi,
joka on ympäröity
aidalla
ja vielä aidan
päättymisen jälkeenkin
sotilasalue jatkuu niin,
että kulkeminen on
rangaistuksen uhalla kielletty.
Näemme vain metsäpuron,
joka laskee lammelta
Karankajärveeen.
Siitä heijastuvat puiden
kaksoiskuvat,
kellastuneiden
haavanlehtien kulta ja taivaan hopea
ja ajattelen että olen
rikas,
kun saan nähdä tämän.
Minä kannan isänmaata
selkärepussani, mietin,
se on tämä planeetta
kaikkineen ilman rajoja,
tämä jota ihmiskunta
säälimättä jatkuvan kasvun himossa tuhoaa.
Se on maaperä, jota
pitkin kulloinkin astelen,
myrkyttyvät vedet ja
kuolemansairas ilmakehä.
Ensimmäiset tilhiparvet
ovat tulleet pohjoisemmassa,
ne vaeltelevat vailla
varsinaisen muuton aikomusta vielä.
Kuusimetsässä viheltää
pyy.
Käymme Karankajärven
rannassa.
Joitakin valokuvia tarttuu
kameran muistiin.
Ja alkaa tihuuttaa vettä.
Kiipeämme metsätietä
pitkin rinnettä ylös
takaisin Hoikankankaalle,
Keräämme kourallisen
puolukoita,
ja jatkamme metsäpolkua
pitkin kotiin,
asuntoon joka on nyt
minunkin kotini.
21.9.2019
Runojen suhteen minulla
oli tänään hieno aamupäivä.
En tosin kirjoittanut
mitään enkä lukenut mitään,
mutta kävelin kylälle ja
takaisin
ja mietin matkalla
kaikenlaista.
Haiku 25.9.2019
illanhämärä
punarinnan naksutus
vaikenee yöhön
Haiku
5.10.2019
haavanlehdissä
tuulen hento värinä
aavistaa talven
7.10.2019
Vanhat polut on kuljettu
loppuun.
Olen muuttanut majani
neljä kukonharppausta
pohjoiskoilliseen.
Täällä etsin nyt uusia
reittejä
tai valmiita, lukemattomia
kertoja kuljettuja,
mutta minulle
ennenkulkemattomia polkuja
maalaamiseen,
kirjoittamiseen, kävelemiseen.
Kierrän Hoikankangasta
lammen ympärillä.
Kerään muistikortille
syksyn sävyjä,
lehtien moniväristä
kuolemaa;
puut, pensaat ja sitkeät
kukkakasvit
eivät tahtoisi luopua
niistä vielä,
vaikka elämänneste
lehdistä on jo ehtynyt,
ensilumikin tullut ja
mennyt.
Lepänlehdet vielä siellä
täällä vihreinä,
haavat hohtavat keltaista
ja okraa,
pihlajat oranssiksi ja
ruosteenpunaisiksi tulehtuneita,
horsmien umbranruskeat
varret
ja niiden kukkalatvojen
luonnonvalkea pumpuli:
kaiken luonnollisen värin
kirjopyykki
häikäisee silmiä syksyn
kuulaudessa.
Yksinäinen isokoskelo
piirtää vanaa lammen peilityyneen,
johon vastarannan puut
heijastavat värileikkinsä.
Minä kerään kourallisen
katajanmarjoja poronkäristykseen
ja jatkan matkaa ilman
mitään määränpäätä.
8.10.2019
Pihlaja on marjoista
tyhjentynyt
rastaat jatkaneet jo
matkaa,
nyt puuta koristavat
pihlajanpunaista hohtavat lehdet,
joista se kynsin hampain
pitää vielä kiinni,
ja talitiainen lennähtää
nokkimaaan marjatertun karaa.
8.10.2019
Istun puiston penkillä
ehkä viimeisiä kertoja
tänä syksynä.
Annan kevyen tuulen
kuljettaa ajatuksia pääni läpi
ja tulla ja mennä miten
mielivät.
Alkaa tihuuttaa räntää.
Mietin että meidän
runoilijoiden
pitäisi enemmän ottaa
kantaa maailman tapahtumiseen
eikä vain nököttää
kotona sulkakynä suussa.
Mietin että planeetan
päättäjien kehittyneisyys on heikko,
en usko heidän mantraansa
jatkuvan kasvun ideologiasta.
rationalistisen egoistisen
järjen ylivertaisuudesta
joka on johtanut
äärimmäiseen libertalismiin.
Muistan erään ystäväni
sanat:
Nuo vanhemmat vihaavat
omia lapsiaan.
Miksi jonkun greta
thunbergin pitää sanoa,
että kapitalismin
keisarilla ei ole vaatteita laisinkaan
ja joutua niiden
solvausten kohteeksi,
jotka me jotka olemme
tietäneet tämän kaiken jo puoli vuosisataa,
mutta emme laittaneet
tikkua ristiin,
olisimme ansainneet paljon
ennemmin
saada ympäri korvia.
13.10.2019
Kun katsot tarkasti,
vesipisarassa voit nähdä
koko
maailmankaikkeuden
18.10.2019
Yön räntäsateen jälkeen
koristevatukan lehdet ovat
nuupahtaneet nopeasti.
Ne luopuvat elämästään
kärsivän näköisesti
ja pensaan varret
luovuttavat lehtensä putoamaan maahan
ryppyisenä ja
rutistuneina kuin vanhan naisen nahka.
Tämä kaikki antaa toivon
elämän kiertokulusta,
keväällä pensaisiin
puhkeavat taas uudet lehdet
niin kuin mekin kerran
elämän päättyessä
kierrymme takaisin
kaikkeuden kohtuun
siitä samasta reiästä
josta kerran tänne tulimmekin
joskus myöhemmin
syntyäksemme joksikin muuksi
tai itse synnyttäen
jotain muuta.
22.10.2019
Vielä viime yönä kuulin
punakylkirastaan äänen
aamulla maa ja lintumökki
oli rännän peitossa
alkoi tuiskuta lisää, ei
tehnyt mieli Hoikanlammelle,
vieläkö isokoskelot
viipyvät siellä?
Autossa on huonot
talvirenkaat,
sanoi huoltomies
renkaanvaihdossa:
“Ostatko
uudet?” “En osta!”
Joutsenet eivät ole vielä
tulleet jokivarteen,
takaisin palatessa alkoi
tulla jäistä räntää kohti.
Kannoin kesärenkaat
kellariin.
Puissa ja ilmassa oli
talven odotuksen tuntu.
1.11.2019
Täällä Hoikanlammen
keittokatoksen alla
mietin laajempaa katosta
maan ympärillä, kaikkeutta.
Miten pieni on ihmisen osa
tässä kaikessa,
olemme vain mitättömiä
hiukkasia hurjassa vauhdissa koko ajan
jossain avaruuden
reunamilla.
Ja meidän sisällämme
toinen kosmos,
vielä pienempiä
hiukkasia,
soluja, atomeja ja niiden
välissä olevaa tyhjää.
Kuitenkin kaikki me maan
päällä hidasjalkaiset
ja hidasjärkiset
mitättömät olennot
kykenemme yhdessä
tuhoamaan tämän planeetan
sen elinkelpoisuuden
ainakin meille itsellemme,
ja sitä teemme
määrätietoisesti koko ajan.
5.11.2019
Vetäydyn
puun kuoreen.
kaarnan ihoon,
tirkistelen sieltä vähän
kaikkea
15.11.2010
Viisaus on vaivalloista.
Siinä pitää syventyä,
keskittyä
ja hiljentyä itseensä.
Minulle liian vaativaa.
Itse olen elänyt
mieluummin tuulten
vietävänä,
harhaillut paikasta
toiseen päämäärättä,
sillä lopullisen
päämäärän tiedän hyvin:
se on sulautuminen
maailmankaikkeuden
rakkauteen.
Olen kuljeksinut
eksyksissä
ja jokaista seutua mitä
vaeltelen
nimitän nuotiopaikaksi,
rajakiviksi
tai miten nyt milloinkin.
En etsi lopullista
viisautta
ja kavahdan lopullisen
näkemistä jopa peilistä.
Heitä arvostan, jotka
ovat nähneet
ja nähneet vaivaa
nähdä sisemmälle ja
syvempään
kuin ehkä ei ennen kukaan
muu.
Mutta ennen kaikkea ja
lähinnä
sivistymätöntä
ymmärrystä asioiden laidasta
jokapäiväistä
tavallisen elämän viisautta
arvostan kaikkein eniten
kuten juuri tällä
hetkellä öljynvaihtoa autooni.
20.11.2019
Aamunhämärän
ja illanhämärän välissä
on vain Hoikanlammen
levyinen kaistale
tihkusadetta ja
jäänharmautta.
Linnut vaikenevat
metsässä.
16.12.2019
Olen
kulkenut syksyn läpi
kuin Hermann Brochin
unissakulkijat.
Mitään erityistä ei ole
jäänyt mieleen.
Olen muuttanut, olen
järjestänyt taidenäyttelyn,
en ole kirjoittanut juuri
mitään.
Ajatuksen pitäisi olla
valmis
ennenkuin se on tosi ja
runo.
Odotan.
Aforismi
24.12.2019
Viekkaat silmät
paljastavat valheen
Epäröivät silmät
paljastavat epäröinnin
Tyhmät silmät
paljastavat niihin katsojan tyhmyyden.
24.12.2019
Aamunhämärän ja
illanhämärän välissä
on vain kapea harmaa railo
taivaanharmautta ja
lumenharmautta.
Linnut askartelevat
ruokintapaikalla
aamunpimeästä
illanpimeään
olohuoneen ja keittiön
lamppujen varassa.
Mikä minut saa kestämään
tämänkin talven
pimeimmän ajan yli.
Ehkä kuitenkin se on
rakkaus?
Runoudesta 24.12.2019
Mietin miksi runon
kirjoittaminen on vaikeaa.
Ensinnäkin sen pitäisi
sisältää itsestäänselvyyksiä,
toiseksi alkaa inttää
niitä vastaan:
Kiertääkö maa
todellakin aurinkoa? Haloo!
Pitäisi ymmärtää
ihmisen pienuus kaikkeudessa
kuunnella madon käytävän
päässä herkällä korvalla
miten se liikkuu
ja samalla ottaa kantaa
ydinvoimaan
ja 100 000 vuoden
saasteongelmiin
Ja sitten taas:
Yhteiskunta jossa
taloudellinen kasvu ei ole ikuista
on mahdoton, ja
vallankumous
mutta yhteiskunta jossa
taloudellinen kasvu on ikuista
on mahdoton ja ...
Ajatelma 24.12.2019
Joinakin hetkinä sitä
tuntee istuvansa ikäänkuin korkealla vuorella
vaikka kyykkiikin
kynnyspäässä tupakalla.
Tältä korkealta vuorelta
on helppo katsoa kauas:
Edessäpäin on usvaa,
takana selkeys.
Ja huomaa ajattelevansa
kuin mäkihyppääjä ja filosofi Matti Nykänen:
Paremminkin olisi voinut
mennä, mutta miten?
Tai huonomminkin olisi
voinut mennä, mutta onneksi ei ole mennyt.
No ei minusta ihan
mäkihypyn olympiavoittajaa tullut,
mutta tässä olen nyt
enkä kadu sitä.
Uuden vuoden runo 31.12.2019
Vuoden ja vuosikymmenen
taas vaihtuessa
katson mieluummin
taaksepäin kuin tulevaan
vaikka horisontissa on
molempiin suuntiin vain pimeää
ilmaston, luonnon,
ihmisyyden kannalta
minun elämäni ajan ja
kauemmas
100 000 vuoden päähän
ydinjätteiden tulevaisuuteen
sitten kun ihmistä ei
enää ole
100 000 vuoden päähän
menneeseen
jolloin homo faber,
tuhoava ihminen
neanderthalin ihminen
ryhtyi sivistymään
mikä tarkoittaa
älyllisyyttä, kapitalismia, tunteettomuutta
maanviljelyä, aseiden
keksimistä, luonnon riistoa, kyynisyyttä
kaikkea tätä mihin en
koskaan ole halunnut olla osallinen.
Katson taaksepäin silti,
koska sieltä muistin rajalta muistan
pikkupojan joka
uudenvuodenpäivän aamuna lähti hiihtämään
ja hiihti puoleen päivään
asti,
tutkien eläinten jälkiä
hangessa,
kuunnellen lintujen
kutsuääniä puissa
ja kuvitellen,
että tulevaisuus olisi
valoisampi
kuin kaikki sodanjälkeisen
sukupolven elämä entinen.
Aforismi 31.12.2019
Mietin tulevaa
vuosikymmentä ja ehkä kauemmas.
Elämän kohokohta on se
kun sävellys pysähtyy
loppuhiljaisuuteen
ennen ablodeja.
Runo
ystävälle 28.12.2020
”Vuodet
kuin lehdet”
Bo Carpelan kirjoitti
voimiensa päivinä.
”Lehtiä
syksyn arkistosta”
hän kirjoitti elämän
jo hitaasti ehtyessä.
Se jäi hänen
viimeisekseen.
Sinä elät kesän ja
syksyn välissä,
elämässäsi, vuosi
vuodelta
kuljettua polkua kertyy
lisää,
tehtyä matkaa, kokemista
ja muistoja,
parhaimmillaan jonkin
ymmärtämistäkin.
Onnellisuutta siitä,
että varmaa tietoa
määränpäästä ei vielä ole.
Hapuillen yhä elämää
kuin vastasyntyneet
me kaikki jatkamme
tahoillamme.
Tieto määränpäästä
kyllä on,
mutta koska ja missä,
sitä emme aavista,
kaukana edessä sumussa
vielä
se mitä kutsutaan
lopulliseksi,
vaikka ei se ole
lopullinen,
jossain muodossa jatkumme
jälkeenkin.
Sinun ei näitä tarvitse
vielä ajatella,
sinussa on kesä ja syksy
yhtä aikaa,
kaikki mennyt ja
nykyisyys
ja tulevaisuuden
mahdollisuudet'
lehdet vielä vihreät,
vasta aavistus siitä,
miten neste suonien
kuljettama
hitaasti ehtyy, puut
ruskautuvat,
vasta illansuussa,
yöpuolessa
syksy paljastaa kaikki
kauneimmat värinsä,
sitä kauneutta kohti
meidän on alati kuljettava.
Muistaa ei tarkoita:
katsoa menneeseen,
oleminen ei tarkoita:
oltava tässä,
vaan olevan ja tulevan
rajaviivan ylittämistä,
kohti jotain, mikä on
joka aamu uusi, hätkähdyttävä, outo
ja ihastusta täynnä,
la dolce vita.
Runo 10.1.2020
Metsässä on raja,
se on muuri
joka ei johda mistään
mihinkään.
Raja kahden saman välissä:
metsän toisella puolella
ja metsän toisella puolella.
Se on jo rakentuessaan
raunio,
vanhoista käytetyistä
tiilistä muurattu,
se on suora linja muutaman
metrin mittainen
vailla mitään käytännön
tarkoitusta.
Symbolisesti se merkitsee
kuitenkin erottamista, rajaa
ihminen rakentaa näitä
rajoja
ikäänkuin suojakseen,
määritelläkseen
omistamisen rajan,
metsän väki nauraa
rauniomuurille,
tuhoontuomitulle
yritykselle
jakaa metsä kahteen
osaan,
linnut lentelevät sen
ylitse miten tahtovat
puut kasvattavat juuriaan
muurin alitse
kenttäkerros kasvaa
molemmin puolin muuria samaa.
Ei keskellä metsää voi
olla luonnollista rajaa
Mutta muurilla istuu
Donald Trump kuin räsynynukke
lasten leikkikonetuliase
kädessään,
kullattuna pönkitettynä
räsynukkena, vartioimassa rajaa,
vartioimassa maata jonka
valtiaaksi hän itsensä kuvittelee,
vartioimassa tiluksiaan ja
osakesalkkujaan maailmassa,
joka on ihmiskunnan
yhteinen yritys
kasvaa, kehittyä,
sivistyä
löytää tasapaino
vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.
Tämä raja, tämä muuri
on jo murenemassa hänen allaan,
mutta vielä tämän
hetken hänen vartiopaikkansa kestää:
fasismin ja rasismin
vartioasema.
Muurin toisella puolella
hätääntyneitä käsiä,
käsineitä seipäiden
nenässä ja muuriin maalattuima
graffiteja Birkenaun
seinästä,
ihmisjoukkoja pyrkimässä
muurin yli
parempaan tulevaisuuteen.
Muurin toisella puolella
pönöttää pylväinä musta armeijakunta
hakaristit, rasismin
tunnukset ja iskulauseet muurissa:
Arbeit macht frei!
Hitlerin natsiarmeija,
Trumpin tinasotilaat
kaikki ihmisyyden
vastainen.
On kamppailu muurin
ääressä kahden maailmankuvan välillä;
pimeyden ja valon
veljeskuntien välillä
ihmisyyden ja
epäihmisyyden,
humanismin ja
totalitarismin,
antifasismin ja fasismin,
luonnon tuhoamisen ja
luonnon tasapainon välillä.
16.1.2020
Hetken
tunsin läheisyyttä
tänään.
Se saattoi olla hiuksen
kosketus,
läheinen katse,
sellainen lämpö,
joka läheltä välittyy.
Sita voisi nimittää
vaikka rakkaudeksi.
21.1.2020
Tänään ajattelin sanoja
ja merkityksiä
sanan takana on aina
jotain, historia ja nykyisyys,
tarkempi tieto, merkitys,
joka ei ehkä heti käy
ilmi.
Se liittyy aikaan ja
paikkaan
kuten muisti ja kaikki
tulevaisuuden odotukset.
Sana oli alussa
ja sen pitää olla jotain
kestävää,
se ei saa lipsua
iljanteilla,
sen pitää olla
täsmällinen ja tarkka.
Ja siksi,
koska etsin sanoja
kulkiessani
ostin nastakengät.
25.1.2020
Vähän surulliselta
tuntuu
kun ihminen ikääntyy
varsinkin jos ikääntyjä
olen minä itse.
Katson 30 vuotta vanhaa
valokuvaa
siinä mies syöttää
kuukkelia
leipäpalalla ja
margariinilla kädestä.
Ei sitä miestä enää
ole,
keho on sama,
puvuntakkia ei enää ole
yhteiskuntakelpoisuudessa
olen vajonnut alemmas
mutta yhdestä pidän
kiinni
omantunnon oikeuden mukaan
en elämääni
häpeä enkä kadu
21.2.2020
Tänään mietin tupakan
verran
kerrostalon pihamaalla.
Mietin menneitä.
Mitä vanhemmaksi ihminen
tulee,
sitä kauemmas hän
muistelee ja muistaa taakse.
Mietin elämääni,
polkuja ja polun
risteyksiä
tehtyjä ja tekemättömiä
tekoja.
Mahdollisuuksia on
lukemattomia,
missä muualla voisin olla
nyt,
en missään muualla kuin
tässä.
Tupakan verran
kerrostalon pihamaalla.
22.2.2020
Helmikuussa
olen päättänyt kiertää
Karankajärven
lähden kiertämään
toiselta puolelta
tietä pitkin joka
nopeasti muuttuu traktoriuraksi
ja lopulta jalkapoluksi
joka päättyy
liikennemerkkiin:
“yksityisalue,
pääsy kielletty!”
Minua ällistyttää tämä
ihmisen omistushalu,
haluta omistaa omat
maansa,
orjakapitalismin aikaan
maanosansa
tai ajateltaa minkälainen
sota syntyy
jos jokin kynsiviila
joutuu vahingossa vääriin käsiin.
Polku on ummessa, ohuet
vanhat askelmanjäljet siinä
yritän eteenpäin,
välillä hanki kantaa, välillä pettää
koukata saappaansa
lumesta. Jatkaa
Yllättäen tulla
lähteelle “mitä ihmettä?”
Lähteellä nappo ja puro
joka virtaa karankajärveen,
siitä ylitse tukipuut ja
jatkan
oravanjälkiä tulee
vastaan
ei mitään muuta elämää,
kunnes löydän
sähkölinjan ja sitä pitkin kompuroiden takaisin kotiin.
Vasta kotipihaa
lähestyessä
alkavat linnut uudelleen
laulaa.
25.2.2020
Vaikenen liikaa, peläten,
ahdistuen.
Jokainen sana ja lause on
mahdollisuus
vilpittömin sydämin:
tie uuteen alkuun,
keskitiehen tai loppuun,
on vain uskallettava.
Mitä minun on
uskallettava?
Varovasti puhun
totuudesta,
totuuksia on paljon,
niistä ei ole edes
vessapaperiksi.
Kirjoita paremmin,
kevyemmin ja tarkemmin!
Sodista, julmuuksista,
pakolaisista,
valtioiden hallinnosta,
vallasta,
luonnon tuhoamisesta
ja miten kaikki lopulta
luhistuu ja luisuu käsistä.
Ei, mieluummin istun
olohuoneen lasioven äärellä
ja katselen lasin läpi
maailmaa,
urpiaisparvea
ruokintamökillä
ja pidän kaukana kaiken
mikä minua pelottaa.
27.2.2020
Olen valmis lähtemään
koko ajan
lähtemään minne, se on
epäselvää,
taidekuljetuksia,
linturetkiä vai se lopullinen.
Ajattelen että olemmehan
me ihmiset energiaolentoja
sähköä ja jännitteitä,
sen tuntee olkapäästäni
jossa
kiertäjäkalvosinlihas on revennyt
ja hermopinteestä joka
saa sormet kramppeihin,
jostain jonka tuntee
sähköiskuina kädessä
tai rintakehässä.
Mitä me ihmiset olemme,
kirjoitusvirheitä
korjaillessani
unohdin jo ajatuksen
lopun.
Runo 6.3.2020
Tapahtumattomuus,
tyhjänpäiväisyys, merkityksettömyys
sitä kaikkea saa aikaan
kun ryhtyy vain
puuhaamaan.
Siksi enimmäkseen makaan
sohvalla
ja katselen kaikkeutta
suljettujen silmäluomieni
läpi..
5.3.2020
Kierrän Karankajärven.
Tie järven ympäri
muuttuu ensin poluksi
ja sitten loppuu kokonaan.
Kulkemattomassa paikassa
on lähde,
umpihangen keskellä.
Kepin nokassa korvo,
satunnaista kulkijaa
varten.
Pysähdyn siihen ja jatkan
matkaa
umpihangessa joka kantaa.
Jäniksen ja oravan jälkiä
siellä täällä.
Edes lintujen elämää ei
kuulu,
ennen kuin löydän uuden
polun
ja siitä jäiselle
tieuralle ja kotia kohti.
Ja vasta asutusta
lähestyessä
näen ensimmäiset
punatulkut, tiaiset,
tikat ja harakat,
ihmisen ruokinnan varaan
talvisin sopeutuneet
kulttuurilinnut.
15.3.2020
Kolme vuotta olen kulkenut
polkuja pitkin
yhä syvemmälle metsään,
kunnes lopulta olen ollut
kokonaan metsän peitossa,
eksyksissä runouteni
suhteen&olen vaiennut.
Opettelin kirjoittamaan
haikuuta,
haikeutta lyhyeen ja
täsmälliseen,
kuten klassisessa
japanilaisessa haikurunoudessa.
Tarkensin ja täsmentin
sanaa, kunnes huomasin
hukanneeni merkitykset
ja että tämä tie on
umpikuja.
Eilen illalla muuan jo
toissavuosisadalla syntynyt runoilija
Ezra Pound herätti
näkemään minut taas siihen
mihin oikeastaan koko ajan
olen tähdännyt,
tarkkaan muistin
arkeologiseen ja eeppiseen runoon
jolla on sisältö ja
merkitys.
Niitä runoja odotellessa
julkaisen tämän,
tyhjän, koska juuri nyt
tänään
ajatukseni menivät
moninkertaiseen umpisolmuun.
18.3.2020
Säätiedotus.
Etelä ja pohjoinen
tappelevat nyt keskenään
täällä Kainuussa: kuka
omistaa ilmavirrat?
Etelästä lämmintä ja
pohjoisesta kylmää.
Meillähän on jo
koronavirus ja tuhansia
telttaan jäätyviä
pikkulapsia Kreikan ja Turkin rajalla,
rajat ovat kiinni kun
lisäksi on korona,
antaa ihmisyyden jäätyä
sinnekin,
nyt on tärkeintä pitää
huolta omistamme
ja omistamisistamme.
Aforismi 26.3.2020
Jos
suupieliltämme katoaa hymy
kuolemme kaikki.
Runo 18.5.2021
Istun puistonpenkillä
Kajaaninjokivarressa ja mietin
sellaistakin, että
ihmisen elämä tai
ihmisyys yleisemmin
on aika vaikea
ammattiurheilulaji,
vaikka lähes jokainen
meistä on sen lajin ammattilainen,
ehkä vaikein kaikista
urnheilulajeista,
en ymmärrä miksi sitä
ei ole hyväksytty Tokion olympialaisiin.
istun kauan,
pari haarapääskyä
lentää pään yli,
on alkukesä, kalalokit
huutavat korvaan-
Muuan elämää nähnyt
mies tunkeutuu väkisin viereeni
puistonpenkille istumaan
ja sanoo:
en ole sarjamurhaaja,
olen 47-vuotias
eläkeläinen,
mutta tiedätkö mitä on
olla suomalainen.
Luulen nyt että versio
on Jorma Eton runosta,
mutta hän vastaa itse:
Yksikään matu ei tule
tähän puistonpenkille istumaan!
Nousen ylös ja lähden
kävelemään johonkin toiseen suuntaan elämässäni.
Runo 5.1.2021
Valo lisääntyy jo,
kahtena päivänä aurinko
on näyttäytynyt
taivaalla.
Kaamos hiipii päivä
päivältä
kauemmas pohjoiseen.
Valoisina päivinä
pakkanen tiukkenee.
Tänään katselin pitkään
joutsenta
joka makasi jäällä
Renforsin padon alapuolella.
Oliko se jäätynyt
kiinni?
Oliko se jokin päivä
sitten jokeen vapautettu joutsen?
Eikö sitä oltu
hyväksytty ruokinnalle
padon yläpuolelle
joutsenten ja sorsien joukkoon?
Miten sen mahtaa käydä
ennen kevättä?
Pystyykö edes lentämään?
Yksinäinen, syrjitty,
pyhä lintu
Runo 18.1.2021
Runo ylipäätään on
kantaaotto
olemassaolon
tapahtumisiin.
Siksi pitkään olen
vaiennut;
ei elämässäni ole
mitään tapahtumia.
Pitkän kylmän
pakkaskauden, yli -30 pakkasta
värisin sängyssä
lämpimän peiton alla
miettien että miten
tiaiset ulkona pärjäävät.
Niiden joukko ulkona
ruokintapuulla
on laskenut alkutalvesta
lähes puoleen.
Tutun tikkapariskunnan ja
sinitiaisen
näen vielä sentään
päivittäin käyvän siellä.
Kun kävelen metsissä
vaellustani
en yleensä kuule niistä
mitään linnunääntä.
Olen kerääntymässä,
kokoan itseeni,
kuin lumen painosta
jouseksi jännittynyt havupuu
ehkä kerran vielä
laukean.
Haiku 26.1.2021
linturetkellä
illanhämärä hiipii
vaivihkaa kohti
Haiku 18.2.2021
pakkaspäivänä
lumitähdet leijuvat
kirkkaat timantit
Heli Walldenin muistolle
19.2.2021
En kirjoita sinulle
muistorunoa
koska se olisi liian
pitkä:
seikkailuni sotilasalueen
portilla,
kävelymme rantapuistossa,
kiihkeät keskustelut
sotaromaaneista,
yhteisistä vähistä
rahoista
kehitetyt kauppamatkat,
sinun ilkikurinen
huumorintajusi,
hymyilevät kasvosi
vaikeuksien keskellä
aina,
seitsemän leikattua
selkänikamaasi
jamaicasi ja reggae:
”vain
sitä tanssiessani olen terve”
yhteiset hetket
pihamaalla,
funtsien, kuten tapasit
sanoa
oikeasti olimme vain
tupakilla,
se kaikki mikä nyt
muistostasi on mielessäni
on ja tulee jäämään
salaan,
se on syvemmällä
sisässäni
kuin onkiminen
merenlahdella ilman kalaa,
pidän sen itselläni.
Siksi tästä kaikesta
tuli vain kauppalista.
Runo 30.3.2021
Olen kirjoittanut niin
paljon
tarpeetonta ja turhaa
eksyin realismin poluille,
että sanan pitäisi olla
totta,
niin pitääkin mutta
samalla jotain muuta
kevään ensimmäisen
harmaalokin
näin katoavan
korkeuksiin,
kiimainen harakkakolmikko
kiertelee lähistöllä
parisuhdetta etsimässä,
jo tiedän varisten
tulevan pesäpuun
ja lehti tuulessa
heittelehtii lumivallin yli,
niin sanan todellisuus ei
riitä,
siinä pitää lopuilta
olla jotain enemmän
ja sitä tulevaa en vielä
tiedä,
en päivämäärää enkä
kellonaikaa
ja se on hyvä.
Runo 10.8.2021
Luonnossa on loppukesä ja
alkusyksy yhtä aikaa.
Muuttolinnut
suunnittelevat etelänmatkaa,
hätäisimmät kuten
kahlaajat ovat paljolti lähteneet jo.
Rastaat kerääntyvät
parviin.
Mustikat ovat jo kypsiä,
mutta pieniä ruipeloita,
ne olisivat kaivanneet
vettä silloin kun oli hellettä
ja aurinkoa silloin kun
varvut värjöttelivät sateessa.
Hyvästi vuoden
mustikkasato.
Pihlajanmarjat
kerrostaloasuntoni varjon puolella vielä oransseja,
valon sivulla hohtavat
pihlajanpunaisina jo.
Sienimetsässä en ole
ehtinyt käydä tilannetta tutkimassa,
mutta yhtenä syksyn
merkkinä ostin tänään uuden poimurin.
Se oli alitajunnan
käskyttämä heräteostos.
Tässä kaikessa en näe
vain syksyn enteitä.
Kaikkialla luonnossa
aistin jo kevään ituja.
Ja painamalla korvansa
polulla maata vasten
ja kuuntelemalla tarkasti
voi kuulla jo ensimmäisen
tulevan kevään heräämisen herkän haukotuksen.
Runo II 10.8.2021
Tänään olen miettinyt
kaikenlaista vaikeaa
kuten ilmastonmuutosta.
Miksi ei yli 40 vuoteen
ole tety mitään
vaikka sen kiihtyvä
tuhoonjohtava tie
ainakin tämän ajan on
ollut tutkijoideen ja päättäjien tiedossa.
Terassilla tupakalla
mietin ihmiskunnan julmuutta
tulevia sukupolvia ja
luontoa kohtaan.
Vihaavatko päättäjät
ja vallanpitäjät todellakin omia lapsiaan,
kuten eräs ystäväni
väittää?
Olen liiankin
ajatuksissani,
unohdan karistaa tupakan,
tulipää putoaa
housulleni ja polttaa niihin reiän.
Havahdun vasta kun housut
olivat syttyä tuleen.
En olisi havahtunut
siihenkään,
ellei kipinä olisi
alkanut polttaa reittäni.
Ehkä juuri siitä yleinen
välinpitämättömyys
että ajatteleminen on
vaikeaa, tiedostamnen vaarallista.
Ihmettelen. Pohdin.
Runo 11.8.2021
Pihlajanmarjat punastuvat
elokuuun päiviä pitkin.
Geneettisellä muistillaan
pihlajat aavistavat jo syksyn
- ja tilhet!
sekä tulevan talven ja
lumihanget
jotka kapuavat tuiskujen
myötä runkoa pitkin korkeammalle
ja niiden sielussa soi
sittenkin jossain sisimmissä sopukossa
lopulta koittava kevät,
uuden elämän juhla.
Mutta mitä puut miettivät
sitten,
kun talvea ei enää
tulekaan!
Runo 12.8.2021
Yöllä
yksinäinen tähti loistaa
pimeällä taivaalla.
Oikeammin se on planeetta,
Venus tai Jupiter,
en ole varma.
Se hohtaa yksinäisyyttä
vain hivenen etäisten
puiden latvojen yläpuolella,
kun katselen taivasta
kolmannen kerrokseen lasitetulta parvekkeelta.
Se merkitsee syksyn
saapumisen.
Koskaan ei saisi tehdä
kahta asiaa yhtä aikaa
minua on opetettu.
Tänään olen tehnyt
juuri niin.
Aamun kirjoitin
kirjoitelmaa ilmastonmuutoksesta,
se on vielä vaiheessa.
Siitä tulee eeppinen
blogiteksti,
joka sisältää myös
koko elämäni
naisia ja kuvataidetta
lukuunottamatta.
Samaan aikaan olen
maalannut akvarellia elävästä mallista,
pihlajanoksasta keittiön
pöydällä.
Kun kirjoittaminen ja
miettiminen alkoi särkeä selkää,
kävin lähikaupassa
ostamassa tupakkiaskin.
Olin niin ajatuksissani,
että hukkasin pankkikortin
ja kotiin tullessa kävelin
ajatuksissani asuintaloni ohi.
Siis ainahan laitan
pankkikortin lompakkoon ja lompakon olkalaukkuun.
Vasta kaupungilla
käydessäni huomasin,
ettei korttia lompakossa
ollutkaan.
Vaikka olin pitänyt
kassalla lompakkoa kädessäni,
en ollut osannut laittaa
korttia sinne,
vaan tunkenut taskuuni,
josta se lienee pudonnut
tupakka-askia kaivaessani
kaupan edustalle.
Sain pankkikortin takaisin
kaupan kassalta,
ystävällinen sielu oli
vienyt kortin sinne talteen.
Elävästä mallistani on
kerrottava,
että pyysin pihlajalta
luvan
saada katkaista yksi oksa
taiteellisiin tarkoituksiin.
Se katsoi minua hetken
syvälle silmiin ja nyökkäsi.
Päivällä ajattelin että
lehdistä tuli liian tummia,
en löytänyt oikeaa
pihlajanlehden vihreää.
Mutta sehän riippuu
valosta.
Iltaa pitkin pihapihlajan
lehdet muuttuivat
ensin maalaamani värisiksi
ja mustenivat sitten
pikkuhiljaa yötä kohti,
muuttuen samalla
näkymättömämmiksi.
Mutta pihlajanmarjat
hohtavat
etäisen katulampun
heikossa valossa kirkasta oranssia.
Muinaiset kiinalaiset
opettavat,
että ei pidä maalata
puiden lehtiä,
vaan niiden henki ja
hengitys.
Minulle on tarpeeksi
tekemistä pelkissä lehdissä ja marjoissakin.
Enempään en pysty.
Istun parvekkeella pitkään
ja yritän rauhoittua.
Aina käy niin, että kun
kirjoitan tai maalaan,
kaikki minussa kiehuu yli.
Lopulta yötaivaalta
lentää korvaani
rantasipiparven hätäiset
muuttoäänet.
Se on minulle valomerkki.
Lähden takaisin sisälle
ja sänkyyn etsimään unta.
Ilmastonmuutos saa odottaa
tänäiseen iltapäivään asti.
Runo 13.8.2021
Suruvaippa lentää
tanssien ohitse,
kun odotan bussipysäkillä
ystävääni.
Ihailen sen lennon
keveyttä
ja improvisoitua
kaartellua ilmassa.
Asunnossani olen nyt
pihlajanoksien
ja -marjojen ympäröimä.
Molemmin puolin asuntoa
kasvaa pihapihlaja.
Ne ylettyvät juuri
kolmannen kerrokseen korkeudelle.
Naapurin parvekkeelta
ilmestyi näkyviin maahanmuuttajan käsi,
kun marjat olivat vielä
aivan pieniä.
Käsi taittoi pihlajasta
oksan,
mietin keräsikö hän
oksasta marjat mausteeksi?
Minullakin on sisällä
pihlajanoksa soppakattilassa,
sain sen ottamiseen luvan
itse pihlajalta,
kun kerroin mihin oksaa
tarvitsen,
Sain valmiiksi akvarellin
pihlajanoksasta.
Nyt pihlajaa on sitten
ulkona, sisällä ja akvarellissakin.
Olen juonut liikaa kahvia,
kun olen keittänyt sitä
pitkin päivää
akvarellin pohjan
maalaamiseen.
Sisällä on outo
hyönteinen,
jota ensin luulin lukiksi,
mutta sillä on siivet ja
pitkä vartalo
sekä vain kuusi jalkaa.
On tähdenlentoyö.
Perseidien parvi ohittaa
Maan.
Runo 14.8.2021
Metsät liikkuvat!
Ne kulkevat junien
puutavaravaunuissa
kasvupaikoiltaan
sellutehtaille.
Niistä tehdään
kartonkia ja paperia,
että tämäkin runo
kirjoittuisi vihkoon.
Mutta näin samalla
hiilinielut ehtyvät:
Ihmisiä ja kirjoja on
maailmassa liikaa.
Itsekin istun junassa
matkalla poikki isänmaan.
Junan ikkunasta avautuu
surullisia maisemia:
Tehotalousmetsää,
määrämittaan kasvatettua,
viivottimella rajattuja
metsäpalstoja,
metsänsuikaleiden
väleissä aukkohakattuja raiskioita
Tasapäisiä
istutusmänniköitä,
jotka kasvavat riveissä
sotilaina.
Syvään auratut
kuivatusojat halkovat niitä,
kuljettavat ruskeaa
hapanta lietettä jokiin
ja niitä pitkin mereen
asti.
Oikeaa luonnonmetsää en
näe koko matkan varrella.
Ymmärrän täysin, miksi
puut hiljaa ääneti itkevät.
Koko luonto vaikenee
surusaattueessa.
Runo 27.9.2021
Aamunvalossa pajulintu
virittää
lyhyen syyslaulun ennen
muuttomatkaa,
ilmassa ei enää lentele
hyönteisiä sen syötäväksi,
paitsi se yksi joka pisti
minua eilen otsaan sienimetsässä.
Ruohikko jota pitkin
kävelen
on yön jäljiltä vielä
huurteessa.
Rastaita lentelee sinne
tänne.
Bussipysäkillä kuuntelen
miten joutsenten äänet
lentävät
metsänrajan takana kohti
etelää.
Kotona huomaan että
tilhet ovat parissa päivässä
tyhjentäneet koko
pihapihlajani, marjansyöjälinnut
ne ovat nyt pihlaja
pihlajalta vaelluksella
kohti etelää, ja tänä
vuonna niitä on runsaasti,
kuten pihlajanmarjojakin.
Mietin miten linnut
etukäteen tietävät
minkälainen marjavuosi
tulee
ja tekevät poikasia sen
mukaan.
Menen parvekkeelle
tupakalle miettimään tätä.
Naapurin olohuoneesta
kuuluu islamilainen jumalanpalvelus Allahin kunniaksi.
Se kuulostaa kauniilta,
ylevältä ja henkevältä.
Käpylintuparvi lentää
lähelle kuusten latvustoihin,
Haen kameran ja kuvaan
kolmannen kerroksen
parvekkeelta lasin läpi.
Männyt ja kuuset ovat
Kajaanissakin liian pitkiä
käpylintujen kuvaamiseen
maan tasalta.
Hädin tuskin yletyn edes
parvekkeelta.
Mutta jotain lentää
lähes kohti
ja kopsahtaa naapurin
ikkunaan,
näyttää putoavan.
Maassa en kuitenkaan näe
mitään kun katson.
Lähden lähimetsään
Pöllyvaaralle.
Ajattelen, että voisin
poimia sieltä sieniä tai runoja,
mutta kotiin tuomisiksi
minulla onkin
albumillinen valokuvia
Pöllyvaarasta,
ikimetsästä, lähimetsästä,
polkujen varrelta
nuotiopaikalle asti.
Lähden kulkemaan illan
hämärtymössä
maantien kautta kotiin
ja tunnen ikään kuin
jotain mielihyvää
tästäkin päivästä
ja siitä että olen.
Runo 29.9.2021
Tilhet ovat
järjestelmällisiä lintuja:
ne noukkivat parvena
pihlajanmarjat
latvoista alaoksiin ennen
kuin siirtyvät seuraavaan puuhun
metsänrajasta pitkin
pihlajakujaa.
Kunnes lähes viimeinenkin
puu on syöty tyhjäksi
ennen kuin huomisaamuna
herään.
Rastaat ovat
huolimattomampia,
noukkivat marjoja
hajanaisesti sieltä täältä,
ehkä ne kelpuuttavat vain
parhaat.
Arvelen että minussa on
molemminlaista vikaa.
Olen holtiton mies ja
perfektionisti,
millä päällä nyt satun
olemaankin.
Usein aikomukseni jäävät
tekemättömiksi
ja toisaalta teen paljon
turhaa ja hyödytöntä
parasta ratkaisua
etsiessäni.
Runo 4.10.2021
Joskus nuorempana vannoin:
Minä olen minä itse!
Nykyään syrjäpolkuja
pitkin
kuljen tämänkin asian
taitse.
Runo 8.10.2021
Pihapihlaja on menettänyt
marjansa ja lehtensä.
Tilhiparvet tyhjensivät
puun marjoista,
myrskyinen sade riipi
oksista lehdet.
Nyt riisutun puun oksia
koristavat
vesipisaroiden
helminauhat.
Runo 8.11.2021
Ihminen on vieraslaji.
Se pitäisi kitkeä pois
ja hävittää
ennen kuin koko luonto
tuhoutuu.
Siihen tämä laji koko
ajan
määrätietoisesti
kyllä pyrkiikin.
Runo 10.1.2022
Sana on lumen painon alle
jännittynyt oksa
odottamassa laukeamisen
hetkeä.
Tänä talvena lunta on
paljon
täällä missä asun yli
puoli metriä
ja talvi on vasta
puolivälissä,
tammikuun alkupäivinä,
nyt.
Olen lähtenyt uuteen
vuoteen
jatkamaan tätä mitä
nimitän vaellukseksi.
Vaellus on kaikkea sitä,
mitä näen, koen,
ymmärrän,
kirjoitan, maalaan ja
tiedostan.
Ja se mikä jää
tiedostamattomaksi
on ehkä kaikkein
tärkeintä minussa.
Unissa se joskus paljastaa
osittain itsensä.
Nuoruudessani vaelsin
usein pitkiäkin matkoja,
kuljin jo kuljettuja
reittejä luonnossa.
Silloinkaan kulkemattomia
metsiä ei enää ollut.
Nykyään vaellukseni ovat
lyhyempiä,
kuljen vain lähimetsiä
ja jokivarsia,
tarkennan katsettani
luonnon pieniin yksityiskohtiin,
niistä löydän vielä
aitoutta.
Joskus vaellukseni on vain
kauppamatkalla syntynyt runo,
jonka kotona
työhuoneessani kirjoitan muistiin.
Joskus levotonta vaeltelua
kotona huoneesta toiseen,
odottaen että ajatus
tulisi,
kun tunnen että jokin on
kerääntymässä
mutta ei vielä tule.
On kuin odottaisi jonkun
soittavan ovikelloa,
mutta ei se soi.
Joskus vaellan vain
ajatuksissa, sängyssä,
ennen nukahtamisen hetkeä,
silloin maailmantuskani on
usein pahimmillaan.
Kunnes uni armahtaa minut.
Kirjoitan ja maalaan,
koska en muuta osaa,
mutta siihen että
järjestän näyttelyitä ja julkaisen
on vain yksi syy: tämä
luonto,
kaikkialla ympärilläoleva,
josta olen hiukkasena
osallinen.
Se osa joka kuluttaa,
hävittää ja tuhoaa,
hyödyntää ja riistää,
niin että tämä maa on
jo ruostumassa,
kulumassa loppuun,
heikentyneenä
ennenaikaiseen vanhuuteen.
Pyrin hyvään, vakuutan
itselleni,
pyrin sanomaaan jokusen
sanan luonnon puolesta,
mutta miten heikolla
äänellä, miten voimattomasti.
Hyvä on käsitteenä
samanlainen kuin täydellisyys,
niitä kohti voi kyllä
pyrkiä,
saapumatta koskaan
perille.
Mutta vaellus on kaikki
mitä minulla on
kaikki kuljettu matka; se
on elämäni.
Kunnes lopulta
aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä
sulautuen suureen
yhteiseen, lopulliseen nimettömään.
Runo 12.-20.1.2022
Tammikuun kirkkaana
pakkaspäivänä
auringonkehä hohkaa
kylmyyttä
etäisen metsänrajan
yläpuolella.
Se valaisee maiseman,
mutta ei lämmitä.
Matala valo tulee
aamupäivällä viistoon
voimalaitoksen sivuitse
ja osuu Kajaaninlinnan
raunioihin
keskelle Linnanvirtaa.
Linnan huurteiset muurit
värittyvät ohueen
oranssiin
ja jokivarren havumetsä
piirtyy terävänä
silmiin.
Kynskin päivystävät
varikset
hälyttävät
varpushaukasta
joka kaartelee
matkalennossa korkeammalla
pitkin jokivartta
yläjuoksun suuntaan.
Rantapuistossa
käpylintuparvi kilisee ohitseni.
Sillalla pysähdyn
miettimään vettä,
jokea joka virtaa sulana
sillan ali
tummana äänettömyytenä.
Vesi liikkuu mutta
valoheijastukset
sen pinnalla väreilevät
paikoiltaan siirtymättä.
Ne eivät virtaa joen
mukana.
Jäänlaidassa joutsenten
ja sorsien ruokinta-avantoja,
mutta nyt joki on
linnuista tyhjä,
vesilinnut kaikkosivat
vuodenvahteessa etelään.
Lyhyen talvipäivän
aurinko
vaeltaa taivaanreunaa
pitkin iltapäivään
upotakseen lopulta
hitaasti horisonttiin.
Talvipäivänseisaus on
ohitettu
ja päivä päivältä
valoisa aika
huomaamattomasti pitenee.
Se saa odottamaan kevättä.
Haiku 7.2.2022
pilvinen päivä
syö maisemasta värit
lumen valo jää
Runo 24.2.2022
Päätön
rauhankyyhky lentää hädissään
viimeisen
lyhyen lennon
kuin
naapurini viikatteella tappama kana.
Sillä
on luodinreikä kyljessä ja verta kainalossa.
Lähettää
hätäviestin Ukrainan kärsivän kansan puolesta.
Mitä
varten historia on kirjoitettu, tuhansia vuosia julmuutta?
Emmekö
me ihmiskuntana koskaan tästä mitään opi?
Kaksi keväthaikua
16.3.2022
myyrä kirjoittaa
koskemattomaan lumeen
vaellustarinan
saukko sukeltaa
jäänreunalta joenpohjaan
palaa saaliitta
Runo 12.4.2022
Runoilija istuu
jokivarressa puistonpenkillä.
Hän on pysähtynyt
kuuntelemaan kevätttä.
Päättänyt jäädä
tähän olemaan vain
ajattelematta yhtään
mitään.
Runo II 12.4 .2022
näytä miten sydämesi
kuolee
miten se kärsii
arvostuksen puutteesta,
näe pahoja unia menneistä
virheistäsi,
menneistä... kaikesta
näe miten entiset ystävät
katsovat ohitsesi
ja miten sinusta
lopultakaan ei tullut mitään,
kuten isäsi ja äitisi jo
arvasivatkin
Ja mieti tätä koko päivä
ja koko elämäsi,
ja illan jo hämärtyessä
edes hetkinen
Mariupolia ja Ukrainaa
Runo 3.5.2022
Antakaa puiden puhua!
Puut puhuvat toisilleen
juurillaan
ja rihmastojen kautta.
Sienirihmastot ovat metsän
internet,
ravinto- ja
viestintäverkosto.
Ne ovat verkostoituneet jo
paljon ennen ihmistä,
joka vasta kivikaudella
keksi sanomalehdet,
nakutteli
kalliopiirroksiin viestejään
jälkeentuleville.
Mutta puut puhuvat.
Talvisessa metsässä
kulkiessani voin kuulla
- tai ehkä vain
kuvittelen kuulevani -
niiden hiljaisen, hitaan
muminan
metrisen hangen
lävitsekin,
Vanhat puut kertovat
tarinoita
muinaisesta metsien
suuruuden ajasta,
ne jakavat viisauttaan
nuoremmille
ja kenttäkerroksen
pikkuväelle,
sienillekin joita Linné
tuskastuneena nimitti
metsien kuljeskelevaksi
roskajoukoksi,
koska ei saanut niitä
sopimaan
mihinkään
määrityskaavaan,
ei kasveiksi sen paremmin
kuin eläimiksi.
Hän ei tiennyt mitään
metsän twitteristä
tai kuljetuspalveluista.
Mutta nykyään
tieteellisestikin väitetään,
että vanhat vahvat puut
voivat kerätä vettä ja
ravinteita
ja rihmastojen kautta
välittää niitä
nuoremmille ja heikommille
heimolaisilleen.
II
Mutta vanhan puukansan
tarinoita
kuulee yhä harvemmin, yhä
niukemmin
ja nekin alakuloisina
mollisointuina.
Puumaahan on hyökännyt
metsään kuulumaton
tunkeutuja,
joka väittää
suorittavansa pientä sotilasoperaatiota
tuhotessaan metsän kooko
ekologian.
Ikimetsät ovat kadonneet.
...