maanantai 27. helmikuuta 2012

Kalevala. 5. runo. Väinämöinen kohtaa Ainon kalana

Sana Ainon kuolemasta kiiri Väinölän ahoille. Vaka vanha Väinämöinen itkee illat, itkee aamut, yöt enemmän itkee. astuu ainoa huokaillen meren rannalle ja kysyy untamolta, unennäkijältä, maan alla asuvalta, missä on ahtolan asunto, missä Vellamon neidot elävät. tuossa ne asuvat, nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen, alla aaltojen syvien, päällä mustien mutien. väinämöinjen ottaa siimansa ja onkensa, soutaa sinne saaren päähän, laskee onkensa veteen. jo muutaman päivän päästä ottaa onkeen outo kala. Sen Väinämöinen vetää veneeseensä. ihmettelee kalaansa, kun ei tuota tunne. Liian sileä siiaksi, liian kapea kojamoksi, liian hailu haueksi, evätön emokalaksi. väinämöisellä on vyöllään hopeinen veitsi, aikoo sillä tappaa kalan ateriaksi, vaan silloin kala kimmahtaa takaisin veteen. Kala on heti seitsemännellä selällä, yhdeksännen aallon päällä. Sieltä ilmoittaa itsensä. ei ollut tuleva leikattavaksi loheksi vaan kainaloiseksi kanaksi, polviseksi puolisoksi.

En ollut merilohia,
syvän aallon ahvenia.
olin kapo, nuori neiti,
sisar nuoren Joukahaisen,
kuta pyysit kuun ikäsi,
puhki polvesi halasit.

Ohoh, sinua, ukko utra,
vähä mieli Väinämöinen,
kun et tuntenut piteä
Vellamon vetistä neittä,
ahon lasta ainokaista.

Väinämöinen pyytää toistekin tulemaan, vaan ei tule toiste sisar Joukahaisen. väinämöinen sitoo sulkkunuotan, sillä kalastaaa kaikki vedet, saa kaikkia kalalajea, vaan ei toiste tätä yhtä. siinä Väinämöinen pahoilla mielin miettii miehuutensa menneeksi, vähämieleksi muuttuneensa.

Kuta vuotin kuun ikäni,
kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä,
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,
se osasi onkeheni,
vierähti venoseheni:
minä en tuntenut piteä,
en kotihin korjaella,
laskin jälleen lainehisin,
alle aaltojen syvien!

Väinämöinen siinä murehtii, käetkin ovat lakanneet kukkumasta, surusta sortaneet äänensä. ei tiedä enää Väinämöinen, miten olla, kuin eleä. Jos olisi emo elossa, sepä saattaisi sanoa, miten jaksaisi pystyssä pysyä, murheisiinsa murtumatta. emo havahtuu haudastansa, vastailee aaltojen alta neuvon murheen murtamalle: mene Pohjolan tyttäriin, siellä on tyttäret somemmat, neidot kahta kauniimpia.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Kalevala. 4 runo. Ainon kohtalo

Joukahaisen sisar Aino, neito nuori, on hakemassa lehdosta vihdaksia. Kun kulkee kotia kohti, vastaan astuu Väinämöinen. Tämä kosiskelee Ainoa, pyytää ettei Aino kantaisi korujaan, koristaisi itseään, muita kuin häntä varten. Aino inttää, ettei kanna koruja häntä varten, eikä muita varten, mieluummin asuu kotioloissa syöden leivän kannikoita. Aino tulee itkien kotia. Taatto kysyy, veli kysyy, lopulta emo kysyy, mitä Aino itkee. Emolle Aino kertoo surunsa, miten kohtasi Väinämöisen, miten viskasi pois korunsa. Emo ei tuosta huoli, käskee syödä vuoden voita, toisen sianlihaa, kolmannen kuorekokkareita, niin kasvaa entistä kauniimmaksi. Emolla on itsellä aitassa arkku, siinä kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta: ne on Kuutar kutonut, Päivätär kehrännyt. Sieltä Aino saa uudet silkit, korut entistä kauniimmat. aino ei tuosta ilostu, menee itkien pihalle, kulkee kaihoten kartanolle: miettii miten on mieeli poloisella, on kuin allien ajatus, on kuin hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä. Parempi olisi ollut syntymättä, kasvamatta, parempi kuolla jo kehdossa. Itkee päivän, itkee toisen, emo kysyy mitä itkee. Sitä itkee, kun emo oman lapsensa lupasi vanhalle varaksi, turvaksi tutisevalle. Parempi olisi olla meressä aaltojen alla, sisarena siikasilla. Aino hakee arkusta hopeavyöt, sinihameet, pukee ne ylleen, astuu ahon poikki, kulkee synkkiä saloja, miettii: jo olisi aika manalle mennä, ikä tulla Tuonelaan. Aino kulkee kolme päivää, kunnes saapuu meren rantaan, jää siihen vesikivelle istumaan, itkemään pitkin yötä. Aamulla anivarhain näkee näyn niemen nenässä.

kolme on neittä niemen päässä,
ne on merta kylpemässä!
Aino neiti neljuänneksi...
kivi on kirjava selällä,
paasi kullan paistavqainen.
Kiistasi kivelle uia,
tahtoi paaelle paeta...
asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle,
paistavalle paaterelle...
kilahti kivi vetehen,
paasi pohjahan pakeni,
neito kiven keralla,
Aino paaen palleassa.

Se oli loppu nuoren neidon, loppu kaunihin kanasen.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Kalevala.3. runo. Väinämöinen ja Joukahainen

Väinämöinen elelee väinölän ahoilla, laulaa syntyjä syviä. Laulut kiirivät aina Pohjolaan asti. Nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen, vanhempiensa varoituksista huolimatta päättää lähteä kilpalaulantaan: lupaa laulaa Väinämöiselle kiviset kengät, kivisen riipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille, päähän paatisen kypärän. Tulta turvasta iskevällä ruunalla, kultaisella reellä, Joukahainen tulee Väinölän ahoille, ajaa pahki väinämöisen hevoseen. alkaa kilpalaulanta, jossa Joukahainen kertoo tietonsa luonnosta, ne Väinämöinen pitää lapsen tietona, naisen muistina. Joukahainen kertoo tietonsa tulen, tuulen, raudan ja vasken synnystä, mutta se ei Väinämöiselle riitä. Joukahainen ylpistyy väittämään olleensa mukana aikojen alussa, merta kyntämässä, kalahautoja kaivamassa, taivaankaarta kantamassa, Otavaa asettelemassa. nyt Väinämöinen tietää joukahaisen varsin valehtelevan. joukahainen uhkaa kysyä mieltä miekaltaan, mutta tähänkään Väinämöinen ei ryhdy. Joukahainen uhkaa loitsia tietäjän siaksi, sortavan sontatunkioon. nyt julmistuu väinämöinen, loihee itse laulamaan, järvet järkkyy, maa vapisee. Laulaa Joukahaisen suohon suonivöistä, niittyyn nivuslihoista, kankaaseen kainaloista, jalkaan kivisen kengän. Siitä nuori joukahainen tuskaantuu, pyytää väinämöistä pyörtämään pyhät sanansa. lupaa tälle toisen kahdesta jousestaan, toisen kahdesta purrestaaan, toisen kahdesta hevosestaan, kultia kypärin, hopeita huovalliset, hietapeltonsa ja aumansa, mutta näistä ei huoli Väinämöinen, jolla kaikkea on jo monin verroin. Joukahainen yhä syvemmälle suohon uponneena tekee viimeisen tarjouksen.

Toki viimein tuskastui,
kun oli leuka liettehessä,
parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa,
hampahin haon perässä.

Sanoi nuori Joukahainen:

Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen.
Kun pyörrät pois pyhät sanasi,
annan Aino siskoseni
sulle pirtin pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
kutojaksi kultavaipan,
mesileivän leipojaksi.

Siitä vajnha Väinämöinen ihastuu ikihyväksi, loitsii vapaaksi Joukahaisen, joka ajaa kotiinsa mieli murheen murtamana, parkua pidättäen, kun lupasi sisarensa vaimoksi vanhalle miehelle, turvaksi tutisevalle. Emo ilahtuu, on ikänsä toivonut sukuunsa suurta miestä, vävyksensä Väinämöistä. Vaan Aino itse itkulle apeutuu, tuota itkee ikänsä kaiken, jos nuorena joutuu peittämään huivilla hiukset, jättämään kotiolonsa.

Kalevala. 2 runo. Väinämöinen täydentää luomistyön

Väinämöinen viettää vuosia puuttomassa saaressa, miettii kenet saisi kylvötöihin: Sampsa Pellervoisen. Pellervoinen, pellon poika, kylvää maat, suot ja kankaat metsiksi, kylvää niihin kaikki puulajit. Vain jumalan puu, tammi, jää itämättä. Väinämöinen näkee utuisen pellon nenässä neljä neitoa niittämässä, tursaan nousevan merestä ja tunkevan heinät tuleen, polttavan kaiken poroksi. Siihen kasvaa iso tammi, puu kasvaa, latva peittää taivaankannen, pidättää pilvet juoksemasta, päivän nousemasta. Mutta merestä nousee peukalonkorkuinen vaskipukuinen mies veden väkeä, joka aikoo tammen kaatajaksi, kasvaa äkisti niin että pää hipoo pilviä, parta on edessä polviin asti. Iskee tuimasti kirveellä, tuli tuiskii kirveen nenässä ja kolmannella iskulla tammi kaatuu. Niin pääsee taas päivä paistamaan, metsät kasvamaan, linnut puissa laulamaan. Mutta vielä on vilja kasvamatta. Väinämöinen löytää seitsemää lajia siementä, tiaisen neuvosta kaataa mahdottoman kasken, jättää yhden koivun linnuille leposijaksi, käelle kukuntapuuksi. kokko (kotka) ilahtuu istumapuusta ja iskee tulta, joka polttaa kaiken kasken. Väinämöinen ryhtyy kylvötöihin, saa siemenet kasvamaan mieluisaksi sadoksi. käki lentää paikalle ihmettelemään, miksi koivu on jätetty kaatamatta.

Siksipä tuo on jätetty

koivahainen kasvamahan:

sinulle kukuntapuuksi.

Siinä kukkuos, käkönen,

helkyttele kultarinta!

Kuku illoin, kuku aamuin,

kerran keskipäivälläki,

ihanoiksi ilmojani,

mieluisaksi metsiäni,

rahaisiksi rantojani,

viljaisiksi vieriäni!


Kalevala. Maailman synty. (suom. Keijo Nevaranta)



1. runo. Maailman luominen. Väinämöisen synty

"Ilmatar, ilman impi, veden emo, ajelehtii vuosisatoja aalloilla ja niiden raskaaksi saattamana, synnytystuskissaan. sotka sapuu ja munii immen polvelle kuusi munaa, rautamunan seitsemäntenä. Sotka hautoo, tuli polttaa polvea. ilmatar liikauttaa jalkansa ja munat murskautuvat mere
...en. niistä muruista syntyvät maa ja taivas, kuu ja tähdet. Ilmatar ajelehtii vielä yhdeksän vuotta, kunnes nostaa päänsä ja luo kättä liikauttamalla niemet, saaret ja mantereet, luo jalkoja pohjaamalla kalahaudat ja lohiapajat, kylkeä kääntämällä sileät rannat, pohjaa koskemalla syvänteet. väinämöinen on ilmattaren kohdussa vielä kolmekymmentä vuotta, kunnes avaa ahtaan asunnon evet ja lukot, putoaa meren, saapuu lopulta vuosikausia uituaan puuttoman saaren rantaan, nousee maihin ja alkaa tutkiskella taivaita ja tähtiä.

Polvin maasta ponnistihe
käsivarsin kääntelihe.
Nousi kuuta katsomahan,
päiveä ihoamahan.
Otavaista oppimahan,
tähtiä tähystämähän.

se oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan
kapehesta kantajasta,
ilmattaresta emosta.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Miten kivitalot sopivat veistoksen päälle?

Keijo Nevaranta: Kiviaika - Stone age 1998 (kuva: Kari Lunnas)


Sarjasta vanhan kertausta: Julkaisin oheisen kirjoituksen mielipiteenä Pohjolan sanomissa lokakuussa 2007 kuullessani ensimmäistä kertaa Ruutinrannan ja "Kiviaika - stone Age" -teoksen tuhoamishankkeesta:

"Ruutinpuistoa ei saa tuhota! kuulin hurjia huhuja, että suunnittelemani stone age-veistoksen päälle/ympäristöön Kemin Ruutinpuistoon ollaan kaavoittamassa kivitaloaluetta.

En tiedä miten kivitalot saataisiin veistoksen päälle anturoitua.

Käytin vuosina 1997 - 1998 noin 1,5 vuotta Stone Age -veistoksen suunnitteluun sen nykyiselle paikalle.

Kivimies Ahti Mäntylä mesenaattina vastasi 140 000 kiloa painavan teoksen materiaalikustannuksista. Pelkästään teokseen käytetyn graniittimäärän ulosmyyntihinta OK-Grabniitilla oli tuolloin noin 650 000 markkaa.

Teoksen kokonaisbudjetti oli 1,035 miljoonaa markkaa. kyseessä on tiettävästi suomen suurin graniittiveistos ja pysyvöä ympäristötaideteos.

Koko teos lahjoitettiin aikanaan Kemin kaupungille pysyväksi ja näkyväksi toisen vuosituhannen lopun inhimillisen kulttuurin muistomerkiksi. Stone agen esikuvana on ollut englannin wiltshiressä sijaitseva yli 3000 vuoden ikäinen stonehenge-aurinkotemppeli.

Stonehengen tavoin myös "Stone Age" -teoksen lähtöajatuksena on ollut siirtää jotain yli ajan kestävää ihmiskunnan henkisestä perinteestä toisen vuosituhannen lopulle ja seuraaville vuosisadoille, ihmiskunnan aamuhämärästä kenties ihmiskunnan iltahämärään asti.

Kuten Stone Age -teioksen graniittipaateen kiinnitetyssä laatassa todetaan:

"Stone Age" kantaa viestiä ihmiskunnan henkisestä perinnöstä. Veistos on muistomerkki suomalaiselle kaivosteollisuudessa, Outyokummun Elijärven kaivokselle ja lahjoittaja ahti Mäntylän elämäntyölle kivialalla."

Kun suunnittelin teosta ja sille haettiin Kemin kaupungilta rakennuslupaa, kaupungin edustajat lupasivat suullisesti teokselle 2000 vuoden takuun.

"Kyllä se tällä paikalla pystyssä pysyy ainakin yhtä kauan kuin stonehenge, joka on luonnon pohjalla. tämä on paremmin perustettu", kaupungin edustajat vakuuttivat.

Teosta suunnitellessani ja uhratessani siihen 1,5 vuotta ainutkertaisesta elämästäni en voinut mitenkään kuvitella, että jo 10 vuotta sen valmistumisen jälkeen teosta ja sen ympäristöä ollaan tuhoamassa lyhytnäköisellä kaupunkisuunnittelulla.

Materiaaliset vahingothan ovat aina korvattavissa, mutta entä minun elämäni ja teoksen suunnitteluun käyttämäni aika? Kuka ne korvaa?

Mutta yleisemmin:

Ruutinpuisto on nykyisellään jalokivi Kemin kaupungin sydämessä. Kemin kaupungin kauneus on nimenomaan sen rantapuistoissa, jotka helmijonona kiertävät koko kaupungin.

Ruutinpuisto on yleisenä virkistysalueena paljon arvokkaampi kuin yksityisten ihmisten asuinalueena. Ihmiskunnan pitkässä juoksussa jokin koirapuisto tai lasten leikkipuisto on arvokkaampi kuin tyly kivitalomaisema.

Ruutinpuistossa on arvaamattoman suuret mahdollisuudet sen kehittämiseksi yleiseen virkistyskäyttöön.

Mihin muuten on unohdettu Kemin kaupungin rantasuunnitelma ja sen toteuttaminen? ruutinpuistoa Kemin kaupungin kannattaisi kehittää veistos-, taide- ja tapahtumapuistoksi - jos kaupungilla olisi rahaa...

Epäilen että suunnitelma ruutinpuistosta asuntoalueena on syntynyt jonkun konsulttitoimiston kahvipöydässä konsultin silmäillessä huolimattomasti rakentamatonta länttiä: "Aha, tuossahan on trakentamaton alue. Rakennetaanpa sinne!"

Tämä on helpoin, lyhytnäköisin ja vaarallisin tie kaupunkisuunnittelussa. on irvokasta että juuri Stone Agesta ja sen ympäristöstä uhkaakin nyt tulla toisen vuosituhannen lopun henkisen perinnön jatkamisen sijaan ruutinpuiston tuhoamisen muistomerkki. Itse "Stone Age" -teokseen liittyy olennaisena osana myös se ympäristö, jossa monumentti sijaitsee.

Uskon että Kemin kaupungin päättäjät ovat riittävän kaukonäköisiä estääkseen Ruutinpuiston tuhoamisen.

Jos nyt kuitenkin käy niin, että kaupungin päättäjät lyhytnäköisesti tahtovat pilata Kemin rantamaiseman, "Stone Age" -teoksen ja Ruutinpuiston alueen, ehdotan että "Stone Age2 siirretään Kemin kaupungintalon katolle.

Siellä se on turvallisimmassa paikassa, kun otsonikato on tappanut yläilmakehän, kasvihuoneilmiö on sekoittanut maapallon lämpötasapainon, napajäätiköt sulavat ja merten pinnat nousevat 1900-luvun lopun ja 2000-luvun tuhoamiskulttuurin seurauksena.

"Stone age" on tarkoitettu myös henkiseksi keskukseksi, joka tarjoaa puitteet erilaisten tapahtumien järjestämiseksi ruutinpuiston alueella.

"Ensi kesäpäiväntasauksena "Stone age" -monumentilla järjestetäänkin muutaman vuoden tauon jälkeen jälleen "Ilmaiskulttuurifestivaali", joka on kaikille kaupunkilaisille avoin ja ilmainen tapahtuma vuoden pisimpänä päivänä.

Tervetuloa viihtyymään niin kauan kuin alue on yleisessä käytössä!

Keijo Nevaranta

Kivirunoilija, monitaiteilija

Seinäjoki"


tiistai 7. helmikuuta 2012

Stone Agen jälkeenjääneet paperit III: stonehengen henkisestä perinteestä

Stonehenge
Wiltshire, Lounais-Englanti
n.2100 - 1500 eaa

Stonehengen henkisestä perinteestä

Kuka on runoillut nämä kivet? Mikä henkinen voima ja uskomusjärjestelmä on saanut ihmiset neoliittisen ajan lopulla ja varhaisella pronssikaudella pystyttämään erään merkittävimmistä nykyaikaan säilyneistä kulttipaikoista Wiltshiren maakuntaan noin 130 kilometriä nykyisestä Lontoosta länsilounaaseen?

Stonehenge - aurinkotemppeli, kuukalenteri, tähtitieteellinen observatorio, esihistoriallisen ajan kirkko ja kulttipaikka - otaksuttavasti kaikkea tätä! Mikä on saanut ihmiset kirjoittamattoman historian aikakautena ja useiden vuosisatojen ajanjaksolla uurastamaan tämän suunnitelmaltaan hyvin täsmällisen ja sen ajan rakennustekniikalle uskomattoman ja suunnatonta työmäärää vaativan suunnitelman toteuttamiseksi.

Stonehenge on meille muisto ja arvoitus ihmiskunnan kulttuurin kehityksen aamuhämärästä. Nykyisen tutkimuksen mukaan megaliittisista kivipaasista rakennettu kulttipaikka on rakennettu 1900 - 1400 eaa (tai 2100 - 1500 eaa).

Läpi sen olemassaolon historian mahtavat megaliittiset kivijärkäleet ovat herättäneet kysymyksiä, arvoituksen, uskomuksia, ratkaisuyrityksiä, luomaan ja runoilemaan selityksiä. Mutta itse kivet vaikenevat historiastaan, kirjoitettua tietoa ei ole ja lopulliseen selvyyteen on mahdoton päästä, tieteellistä totuutta tai jumalaa kivien takaa ei voi tavoittaa.

Neoliittinen vallankumous

ihminen oli aluksi keräilijä ja metsästäjä, sitten hänestä tuli paimen ja maanviljelijä. Tätä elämäntavan muutosta, maanviljelyskulttuurin syntyä, jonka ensimmäiset merkit löytyvät yli 10 000 vuoden takaa on nimitetty neoliittiseksi vallankumoukseksi.

Stonehengen ensimmäiset arkkitehdit ovat eläneet uudemman kivikauden lopulla, sen viimeiset rakennelmat on pystytetty pronssikaudella. Stonehenge on jättiläismäinen henkinen magneetti, joka on vetänyt ihmisiä puoleensa läpi olemassaolonsa ajan ja läsnäolijat, kävijät ja todistajat ovat voineet aistia paikassa olevan 'pyhän'.

Mutta samalla on kiehtovana todistettu arvoitusta, jota tieteellisistä tutkimuksista, lukuisista selitysyrityksistä huolimatta ei ole onnistuttu ratkaisemaan: Kuka tämän monoliittisen britannian isokivikulttuuriin laajemmin liittyvän teoksen suunnitteli, minkälaiset olivat rakennuspiirustukset, mikä ihmisjoukko sitä sukupolvesta toiseen lähes puolen vuosituhannen ajan rakensi, miksi ja kuinka?

Saksit kutsuivat pyhäkivien ryhmää "Stonehengeksi" eli "Riippuviksi kiviksi", kun taas keskiajan kirjoittajat nimittivät sitä "Jättiläisen tanssiksi". 1600-luvulla elänyt arkkitehti Inigo Jones piti stonehengea roomalaisena temppelinä, pitkään uskottiin 1700-luvulla eläneen antikvariaatti William stuceleyn teoriaan, jonka mukaan pyhät kivet ovat aikoinaan olleet druidien temppeli.

Stone Agen jälkeenjääneet paperit II: "Stone Age - Taiteilija Keijo Nevaranta"

Kiviaika - Stone Age
Kemi Ruutinpuisto 1998
Taiteilija: Keijo Nevaranta
Mesenaatti: Ahti Mäntylä - Mäntylä Mining Systems
(kuva: Kari Lunnas)

"Tämä taideteos kantaa viestiä ihmiskunnan henkisestä perinnöstä. Teos kuljettaa muistoa esikuvansa Stonehengen arkkitehdeista, neoliittisen ajan kivitaiteesta ja pyhistä kivistä nykyaikaan. Toisen vuosituhannen lopun aurinkotemppelinä teos on muistomerkki toisen vuosituhannen lopun kivenrakennustaidosta tulevalle vuosituhanneolle ja tuleville sukupolville."

Stone Age on mittasuhteiltaan painavin Suomessa valmistettu taideteos. 35 pysty- ja poikkipaadesta valmistettu ympäristötaideteos ja veistoskokonaisuus painaa 140 00 kiloa. Sen toteuttamisen kustannusarvio oli noin miljoona markkaa. Teos lahjoitettiin IKemin kaupungille 1998 kulttuuriministeri Suvi-Anne Siimeksen pitäessä juhlapuheen teoksen vihkiäisjuhlassa.

Stone Age on toteutettu mittasuhteessa 1:2 Stonehengen tällä hetkellä pystyssä oleviemn kivien pohjakaavan pohjalta samojen ilmansuuntien mukaisesti Stone Agessa eletään Stonehengen aikaa. Siellä voidaan nähdä mm. kesäpäivän seisauksen auringonnousu, talvipäivän seisauksen auringonnousu, pohjoisin ja eteläisin kuun nousu Stonehengen observatorion ja aurinkokalenterin mukaisesti.

Stonehenge (rakennettu noin 2100 - 1500 eaa) kuuluu maapallon suurten, arvoituksellisten, mystisten ja pyhien rakennelmien joukkoon. Samaa (ja osittain vanhempaa ikäluokkaa) kuin Stonehenge ovat egyptiläiset papyrukselle maalatut ja nykyaikaan säilyneet taideteokset. Egyptiläiset papyrukselle maalatut "Kuolleiden kirjat" ovat vuodelta 1350 eaa, siis Stonehengen valmistumisen ajoilta.

Stone Age oli alkusysäys laajemmalle usean kunnan kulttuurimatkailuyhteistyölle, jota on tarkoitus jatkaa (vuonna 1999 Meri-Lapin Kivikesä), Metalliaika-teemalla vuonna 2000 ja Paperikausi-teemalla vuonna 2001. Hankkeessa on lähdetty Meri-Lapin alueella merkittävistä teollisuuden ja yrityselämän sektoreista: kaivosteollisuudesta, metallinjalostuksesta ja paperiteollisuudesta.

Stone Agen jälkeenjääneet paperit I: Lintujen silmissä kivien kylmyys


Keijo Nevaranta:

Lintujen silmissä kivien kylmyys

omakustanne 1981


1

prologi

hiekkaan hautautuneelle ajalle


2

Jonain määrittelemättömänä aikakautena

ennen kuin kukaan oli keksinyt

aurinkokelloa mittaamaan tunteja

tiimalasia valuttamaan hiekkaa


kun oli vain meriä ja tyhjä manner

ja ainoastaan yksi satelliitti

kiertämässä sitä, kuu


pieni vesieläin ui kömpelösti

liimautui kallion kylkeen

piirsi vaatimattoman merkin

itsestään kiveen, jäi siihen

kiven kirjoitukseksi


vesi vaihtoi paikkaa ja laski

olento nousi maihin, kasvoi

kehittyi, muuttui lopulta

itsensä näköiseksi, tähtäsi avaruuteen

kaiken aikaa eli epävarmuuden vallassa

etsi jotain, joku löysi


---------


46

epilogi

hiekkaan hautautuneelle ajalle


47

tulee aika jolloin on vain meriä

tyhjä manner

jota lukemattomat satelliiti

kiertävät, hylättyä avaruusromua


merenkulkijoita ei enää ole

rantaan huuhtoutuneena

suolaveden syövyttämänä

raudankappale

jostakin uponneesta laivasta


kukaan ei mittaa aikaa

auringonkehä kiertää vääjäämätöntä rataansa


keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Orwellin vuonna 1984

I

Marraskuun viimeisten päivien iloton aamunkoitto. Ilmavirtojen liike on yltynyt myrskyksi, jolle ei ole vielä keksitty nimeä. Tuuli vihmoo ohutta lunta pitkin kaupungin katuja, minä nostan takinkaulukset pystyyn ja kamppailen eteenpäin.

Muistan ensimmäisen viikkoni tässä kaupungissa, joka neljä vuotta myöhemmin on vieläkin yhtä outo kuin minä sille. Emme tervehdi toisiamme tavatessa. Silloin tämän paikan henki, pohjalaisuus, yrittäjyys, oli minulle kuin outo vastaantulija. Viiden rautatien risteykseen rakennettu kaupunki on muukalaisuuden vertaus. Tämä kylä on noussut pellon keskelle, lakeudelle, tavalla jota on vaikea selittää. Vielä nytkin minusta tuntuu, että täällä asioita ei tehdä, ne tapahtuvat.

Muistikuvani tarkentuvat hetkeen, jolloin viimeisiä lumia suli maasta. huhtikuun loppu, auringonpaiste - jonka muisto kulkee hermovärinänän selkää pitkin tässä kylmyydessä - olkalaukussa pullo halpaa punaviiniä, ja vieras jostain kaukaa. Tarvitsi vain lähteä kävelemään keväiseen ilmaan, etsiä sopiva rauhallinen paikka, istua auringonsulattamalle kivelle, ottaa viinipullo esiin ja juoda. Mutta tämä ei ole mikään Pariisi, viininjuonti yleisellä paikalla ei kuulu konsensukseen, ja kaupunkia kesti ja kesti. Likaisen lumivallin takana kyyristely, kun raskas liikenne kulkee vallin takana, vie innon mistä tahansa paikasta ja hetkestä.

Nyt ei ole huolta kevättauringoista tai viinipulloista, jotka jäävät juomatta. Olen unohtanut ensimmäiset kävelyretket Törnävällä ja miehen seisomassa kädet levällään suljetun osaston ikkunalaudalla. Tämä kaupunki ei tarvitse marttyyreitä, sen sankarit ovat yritttäjiä, jotka koristelevat kaupungin joulukuntoon. Tuuli heiluttaa joulutähtiä vekseliaukion yläpuolella. Joulun avajaiset ovat ohi, ilotulitusraketit hävinneet taivaalle. Markettien kaiuttimista kuuluu hiljainen taustamusiikki. Jostain mieleen muistuu vanha Descartesin miete: "Kulutan, olen siis olemassa!"

Jotakin tapahtuu todella. Näyteikkunassa mallinuket värjöttelevät alastomina tälläkin hetkellä. Niiden kylmä ja vieras kauneus koskettaa oudolla tavalla. Ammattikoululla on discoilta. Käännyn kadunkulmasta ja astun kahvilaan, jonka nimi on huvittavasti Cafela. Tuuli on lyönyt Cafelan ovilasin rikki, kahdella joululyhdyllä koristeltu kangaskatos huojuu uhkaavasti. Tiskillä luovun kolikosta ja kannan pöytään olutpullon.

Levyautomaatin vieressä käydään tähtien sotaa. Videopelissä avaruussukkula taistelee kokonaisen imperiumin robottilintuja vastaan. Tätä edes Orwell ei olisi pystynyt kuvittelemaan. Kaksi markkaa raha-aukkoon ja antaa palaa! Tunnen menettäneeni jotain, kun muistan nuoruuden, jolloin flippereissä ei ollut edes ääntä, joka konemaisella englannilla kehottaa pelaamaan.

Toinen kaljapullo alkaa kusettaa. Erotan helposti huoneen, jossa tarpeiden purkaminen on mahdollista. Miesten puolella on ovenkorkuisessa julisteessa Michelangelon Daavid, naisten puolella Diana. Tämähän on kulttuurikaupunki! Joku on tumpannut tupakan Daavidin penikseen. Lukitun oven takana seinässä teksti:

"Nothing new on your cock? Clamydia?"

II

Lumi kerrostuu kaduilla kinoksiksi, vastenmielinen märkä kylmyys tunkeutuu kaula-aukosta sisään, lumihiutaleet sulavat iholle. On jatkettava näitä katuja pitkin hetkellä, jolloin nopea päivä tihenee hämäräksi. Autojen jonot valuvat kaupungilla matkalla työpaikalta kotiin. Jokaisena hetkenä jokaisella on jokin päämäärä. Tehokkuus leimaa ihmisten elämää. Vapaa-aika on ohjelmoidumpaa kuin työ.

Minulla on tapaaminen L'artistessa. Paiskaudun hyytävän tuiskun läpi ja istun sisään ravintolaan. Silmälasipäinen tuttu mies istuu nurkkapöydässä. Yllään hänellä on vanhahtavat vaatteet. Katseesta paljastuu älykkyys. Paljon ajattelevan ihmisen kasvoille rypyt lyövät oman leimansa. Pahenevasta kihdistä huolimatta hän vaikuttaa virkeältä. Mies tuntuu olevan kuin kotonaan.

Kysyn vanhukselta, mitä joisimme. Pöytään ilmestyy karahvi viiniä. Vaihdamme kuulumiset. Hermann Hesse - sillä hän on henkilö joka istuu minua vastapäätä - valittelee sitä, että aika tuntuu kuluvan nykyään liian nopeasti, vanhemmiten tässä elämisen rytmissä on vaikea pysytellä mukana. Vain sisällä ravintolassa on tunnelmallisen rauhallista. Pöydällä palaa lepattava kynttilä. Mutta Hesse eläisi mieluimmin yksinäisen arosuden elämää. koko elämänsä hän on kirjoissaan etsinyt mielenrauhaa, elämässään pyrkinyt seestymiseen, mutta nyt tämä kaikki tuntuu jotenkin etäiseltä.

- Tämä on sarjalukemistojen aikakausi, Hesse tuhahtaa halveksivasti.

Minä muistan Lasihelmipelin, jonka johdannon Hesse julkaisi vuonna 1934, välittömästi Hitlerin valtaantulon jälkeen. Hänen vastalauseensa toiselle maailmansodalle oli Lasihelmipelin yhteisö. Tavoitteena oli rakentaa peli, joka yhdisti kaiken taiteellisen ja tieteellisen ajattelun. Kun kaikki henkinen pääoma saataisiin yhdistettyä, se nostaisi ihmisen uudelle tajunnan tasolle. Edellytyksenä oli kulttuurin ja ajattelun vapaus, riippumattomuus muusta yhteiskunnasta.

- Minä ajattelin, että olisi ehkä mahdollista muodostaa taiteilijoiden henkinen yhteisö. Säilyttää henkisen ajattelun päämäärät ja arvot yli sodan, ilman että tiedemiesten ja taiteilijoiden luomisvoima alistettaisiin sodan brutaaliuden ilmentäjäksi, Hesse kertoo.(1)

Toisen maailmansodan aikana ajatus Lasihelmipelin yhteisöstä ei toteutunut millään tasolla. Keskitysleirit ruhjoivat uskoa ihmiseen. Mutta idea Lasihelmipelistä on ikuinen, perusajatus on ajankohtainen ajasta toiseen.

- Ajattelu ja kulttuuri ovat taas uhattuina. Eikä kysymys ole pelkästään sodan vaarasta, ydintuhon uhasta. Jokapäiväinen elämä, mainosten ja valmiiden ajatusten manipulaatio uhkaa ihmistä voimakkaammijn kuin koskaan. Maailmaa mitataan nyt lihakaupan tiskiltä makkaran ja rahan suhteella. kulutushysteria uhkaa länsimaista kulttuuria vakavammin kuin sota, minä selitän.

Hermann Hesse ymmärtää mistä on kysymys. Juuri siksi hän istuu tänään kanssani tänään tässä ravintolassa, jossa taiteilijoiden sijaan enimmäkseen istuvat liituraitaiset herrasmiehet ja ilmeettömiksi meikatut naiset. mutta nyt ei enää ole kysymys edes sarjalukemistojen ajasta. Halpojen viihdelukemistojen sijaan ovat tulleet videot, levyautomaatit, tv-pelit.

- Minäkään en tiedä, onko idänmatkaajien veljeskuntaa enää olemassa, Hesse murehtii.

Viinikarahvi on tyhjä. Hyvästelemme. Sesse tuntuu häviävän jonnekin. Minä jatkan ravintolasta ulos ja kävelen Sokoksen ohi kohti rautatieasemaa. Sokoksen tavaratalon ulko-oven yläpuolelle seinään ilmestyy kirjaimia, punainen neon-teksti:

"TÄNÄÄN JA HUOMENNA

ANTARKTINEN ILLANVIETTO

Maagillinen teatteri

sisäänpääsyä ei kenelle hyvänsä

AINOASTAAN HULLUILLE..."(2)

III

Tämä kaupunki on kaksi vuotta minua nuorempi, muistan äkkiä. Kun Orwell 1948 kirjoitti tulevaisuudenkuvitelmaansa totalitaristisesta yhteiskunnasta, oli silloisen kauppalan kehitys vielä lapsenkengissään. Rautatieasema ja muutama kurainen katu, joihin vaununpyörät upposivat akselia myöten. Mutta aika kulkee eteenpäin kaarevaa rataansa. Kaupunki viettää nyt 25-vuotisjuhliaan. On aika tarkastella, miten pitkälle kirjailijan utopia on toteutunut.

Pyöritän kaupungin puhelinnumeron: 141344. Mutta virka-aika on jo päättynyt. Alvar Aallon suunnittelemassa hallintokeskuksessa automaattinen puhelinvastaaja lukee nauhalta tekstiä:

- Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa... klik

Hetkinen, linjassa taitaa olla häiriöitä. Joka tapauksessa on parasta yrittää seuraavana päivänä uudelleen. Masentuneena kävelen taas lumituiskuun, joka on yltynyt entisestään. Tuntuu että koko taivas ryöppyää niskaan, kun kävelen kohti kirjastoa tutustuakseni kaupungin kuntasuunnitelmaan ja seuraavan vuoden budjettiehdotukseen.

Olen muistavinani hämärästi, että joskus aikaisemmin kirjastossa oli muitakin teoksia.

- Vapautta uhkaa muun muassa mainonta, aivopesu, alitajuinen taivuttelu... Näennäisessä demokratiassa vapauden kaipuu on vähenemässä.(3)

- Yhteiskunnallinen valvonta on sisäistetty. Herruus ulottuu yltäkylläisyyden ja vapauden valepuvussa olemassaolon kaikille alueille. Se sulattaa itseensä kaiken aidon opposition ja kaikki vaihtoehdot.(4)

Mistä ihmeestä olen saanut tällaisen tekstin päähäni? Sen täytyy olla kerettiläinen harhaoppi ajalta ennen eläinten vallankumousta. Kun luen budjettikirjan esipuheesta Pääsian rauhoittavia sanoja, mieleni tyyntyy. unohdan harhaopit. Historia on kirjoitettu näihin viisivuotissuunnitelmiin.

Muistan tavaratalojen kaiuttimista tulvivat joululaulut ja lahjatarjoukset. Ihmisten tarpeet on tyydytettävä. yhteiskuntajärjestelmä perustuu tuotannon ja kulutuksen jatkuvaan kasvuun. Tavaraa on saatavissa. näin pitkälle vielä olemme vapaita.

IV

Tämä ilta on kulutettava loppuun. Huomaan, että on keskiviikko, kaupungin pakollinen ravintolailta. Suuntaan kulkuni ravintola Cumulukseen. Saavun ovelle, jonka yläpuolella lukee kansanomainen nimi: Krooppi. Muistelen että tämänkin ravintolan ulko-ovi on aikanaan ollut toisenlainen, värikkäämpi. Nyt ulko-oven harmaasta lasista näen vain oman hahmoni varjon.

Olen pohjalla. Ihmisten puheet on helppo kuulla. Täällä keskustelu on kovaäänistä. Kun humalainen mies horjuu minua vastaan ja ohikulkuhetkellä tuijottaa roikkuvan hiustupsun alta minua uhkaavasti, tunnen että tässä katseessa tiivistyy koko ihmiskunnan rehellisyys, ainakin ajan henki tässä maakunnassa.

Monet näistä ihmisistä ovat istuneet täällä aamusta alkaen. Kaupungin työttömyyaste oli lokakuun tilaston mukaan yli 5 prosenttia ja rakennusalalla 9,2 prosenttia. Ollaan siirtymässä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Iso pyörä pyörii. Entä ne, jotka eivät kestä mukana?

Ne, jotka ovat tulleet aamulla, alkavat olla humalassa. Ne, jotka ovat useimmin humalassa, ovat ongelma. He ovat haitallisia ravintolan imagon kannalta. He ovat haitallisia ravintolan imagon kannalta, heidät haluttaisiin pois näkyvistä. Ravintolanjohtaja on tiedostanut ongelman. Hän on pyrkinyt nostamaan pohjakerroksen väen tasoa muun muassa elävän musiikin yhdistyksen avulla. Mutta elävän musiikin yhdistys sai lähteä ja ilmapiiri on palannut entiselleen. Jossainhan on oltava niiden, jotka ovat pohjalla.

Ilta on ehtinyt pidemmälle. Lumisade on lakannut. Pakkanen tiukentaa otettaaan. Keskustan kortteleita kiertää loputon autojen jono. Torinkulmalla värjöttelee ihmisiä. Joku heittää tyhjän keskiolutpullon katuun. punkkarin näköinen tyttö itkee. Musta silmämeikki valuu poskelle. Poliisit saapuvat paikalle. joku on lyönyt kettingillä auton kattoon lommon. Adamsin elokuvateatterin vieressä seinässä on suurikokoinen teksti: "Säästäkää Mallas!" Ja jossain muualla: "Kemu on paskaa."

En ota kantaakseni noiden ihmisten murheita, jotka ovat liian nuoria päästäkseen ravintolaan. Nuorisotalolla on teeilta. Minä menen sisälle ravintola Cumuluksen ensimmäiseen kerrokseen, Epon pubiin. Sali on tupaten täynnä kauniita ihmisiä. Levyautomaatista kuuluu ties monettako kertaa sama yksitoikkoinen iskelmä. Mutta sitä ei kukaan kuule eikä kuuntele. Miljoona, miljoona, miljoona ruusua.

Keskustelun voimakkuus tuntuu huumaavalta. joskus olen ajatellut, että nämä ihmiset saattavat olla kaikkein perimmäisten kysymysten äärellä. Heidän hallittu tapansa keskustella, heidän keskittyneet katseensa, käsien liikkeet puheen aikana, kaikki osoittaa, että jotain ratkaisevan tärkeää on keskustelun kohteena. Ja näiden ihmisten yhteisellä tahdolla ravintolan kattokin nousisi puoli metriä. syvennyn lähimmästä pöydästä kuuluvaan keskusteluun ja erotan sanoja: Verryttelyhousut... tavaratalon tarjous... kuulleet sitä vitsiä... he, he, he...

Mitä minä oikein teen täällä? Etsin ihmistä, kuten muuan Diogenes ja Juice sanovat.

Istun taas valomerkkiin saakka. Sali tyhjenee. En löydä ketään joka kuuntelisi puhetta. Sitä paitsi minulla ei ole mitään sanottavaa. Olen juonut tuopin toisensa jälkeen. Oluthumalan turruttava sameus puuduttaa mielen. Kun astun ovesta ulos, minut havahduttaa yläkerrasta kuuluva discomusiikki. Cumuluksen toinen (pohjakerros mukaan laskettuna kolmas) kerros on vielä auki pari tuntia. Sieltä saisi lisää viinaa. Sieltä voisi löytää naisen.

Skarppaan ja hapuilen ovenkahvaa. Mutta vahtimestari torjuu aikomukseni. Ravintolasaliin ei pääse talvilenkkareilla. Samettifarkukin menettelevät hädin tuskin. Yritän selittää jotain työväenliikkeen taistelusta tasa-arvon puolesta, mikä pitäisi ulottaa myös pukeutumisen alueelle. Ja eikö Cumulus-ketju ole jotenkin yhteydessä työväenliikkeeseen. Mutta vahtimestarin asenne on järkähtämätön. Heillä on omat ohjeensa. Työväenluokan kolmas kerros jää näkemättä. Ylhäällä jatkuvat parempien ihmisten juhlat.

V

Aamulla olen krapulassa. Suu tuntuu kuivalta, kieli tarttuu karkeaan kitalakeen. Kaikesta huolimatta kävelen virastotalolle ja kysyn puhelinvastaajan näköiseltä naiselta, onko virkamies paikalla. minut ohjataan oven taakse ja ovesta sisään. Tuntuu kuin nauhuri napsahtaisi päälle kun virkamies alkaa selittää.

- Me olemme palvelujen kehittämisessä pyrkineet huomioimaan koko maakunnan. Kaikissa kaupungin kehittämistoimissa otetaan huomioon kaupungin asema maakuntakeskuksena.

- Uimahalli-urheilutalo, jääurheilukeskus, kuplahalli, hyppyrimäki ja Jouppilanvuoren korotus ovat kaikki investointeja, jotka palvelevat koko maakuntaa.

Muistan, että kaupungin ilme on urheilullinen. Yrittäjyyttä osoittaa se, että kaupungin korkeimmalle paikalle on rakennettu järvi, ja vuori on rakennettu itse. Riian rinnoiksi vuorta on sanottu, kaupunginarkkitehdin mukaan. Mutta entä kulttuuri.

- Lähivuosien investoinneissa kulttuuri on etusijalla. Teatterin rakentaminen alkaa vuoden alussa, musiikkisalin parin vuoden kuluttua. Rahaa uppoaa yhteensä 75 miljoonaa markkaa.

Kaupunki tuntuu kasvavan, laitoksia rakennetaan, palvelut paranevat. Maakunnalle on hyvä asia, että sillä on vahva palvelukeskus. kulttuuri- ja hallintokeskuksen arkkitehtuurikilpailu antaa uusia ideoita. Kun nauha on kelattu loppuun, otan vielä valokuvan.

Olin aikonut kysyä, miksi Kemun avustuksia vähennetään, miten käy Mallaskosken ja Herra-Jouppilan, milloin saadaan uusi nuorisotalo, mitä toimenpiteitä vesilaitoksen puhdistustehon parantamiseksi suunnitellaan, eikö voimalaitosten vuorokausisäännöstelyä voitaisi muuttaa niin, että raakavesi olisi parempaa, milloin Jouppiin saadaan alikulkutunneli... Mutta kieli on juuttunut kitalakeen, suusta ei lähde minkäänlaista ääntä. Kun virkamies on lopettanut, hän hymyilee myrkyllisen ystävällisesti hoipertelen kadulle ja huomaan, että taas on alkanut sataa lunta.

Kun kehitän valokuvan, huomaan että kuva on mennyt pilalle. Virkamies on täysin kasvoton. Lumisade ei tunnu lakkaavan koskaan.


(1) Sven Lindqvist: Myytti Wu Tao Tzusta

(2) Hermann Hesse: Arosusi

(3) Aldous Huxley: Sääli uutta sukupolvea

(4) Herbert Marcuse: Yksiulotteinen ihminen


Ilmestynyt alunperin

Pohjalaisessa Kulttuurilehdessä

Lakeuden Kutsu 4/84