perjantai 4. joulukuuta 2015

Olen vieras sattumalta

 

Toivo Laakso: Olen vieras satttumalta
valitut runot 1966-1986
103 s. Otava 1985

I



En tiedä mistä ovenkulmasta pääsisin tähän kirjaan sisälle. Ryhdyin aktiivisesti lukemaan kotimaista lyriikkaa 70-luvun puolivälissä. Niiden runoilijoiden joukko joista pidin ja jotka ovat kuolleet on pitkä. Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner, Leif Färding, Arto Melleri, Bo Carpelan... Paljon on kuollut myös runoilijoita jotka eivät ole olleet minulle niin tärkeitä. Haloo, vuodesta 1975 on sentään 40 vuotta aikaa.



Toivo Laakso aloitti kirjailijanuransa vuonna 1966 kirjallaan Epäkiitolliset näyt. Olin tuolloin 9-vuotias enkä lukenut runoutta. Myöhemmin kuitenkin erinäisistä divareista kulkeutui kotiini tämä kirja ja sen ohella Maan reunalla (1972), Tapahtukoon sade, huuhtokoon ikävä (1981) sekä tämä tänään kirjahyllystäni vastaan hyökännyt kirja Olen vieras sattumalta (1985). Olen vieras sattumalta sisältää valitut runot Toivo Laakson ensimmäisen 20 vuoden runoilijatuotannosta, kuudesta ensimmäisestä runoteoksesta.



Siinä mielessähän kyse ei ole Valituista runoista, että Toivo Laakso on julkaissut kaikkiaan parikymmentä kirjaa ja kirjoittaa aktiivisesti edelleen. Hän voi ensi vuonna järjestää merkkitapahtuman 60-vuotisesta runotuotannostaan. Mutta jo 70-luvulla minua koskettivat hänen ensimmäiset kokoelmansa.



”Yö tulee, uni ei.

Varjot läikkyvät huoneessa.

Läpi hampaitten sokerin,

katonrajasta,

pimeys kaatuu suuhun kuin musta kahvi.”



(Maan reunalla, 1972)



II



Toivo Laakso ei ole mikään luontorunoilija, mutta eniten minuun osuvat hänen runoudessaan tarkat luontokuvat ja lauseet jotka ovat täsmällisiä ja tosia, vaikka Laaksoa on kehuttu surrealistiksikin. Ikävä taipumukseni on etsiä runosta olennaista, silvon kirveellä runoista esiin virkkeitä:



”Mielessä muistot,

kuin nokkosten kosketus.”



(Epäkiitolliset näyt, 1966)



Omintakeinen runoilija Laakso on tuotantonsa alusta lähtien yhtä kaikki. Hän puhuu omalla äänellään. Pakko sanoa myös että kaikesta hänen kirjoittamastaan en pidä. Mielestäni henkilöhistorialliset tapahtumat eivät kuulu runouteen, runo on kuva ja tarkka lause (Vaikka runojen sisällä kipinöi täällä ja siellä.)



Mutta siitä runouden tarkkuudesta, osuvuudesta ja merkityksestä Toivo Laakson kokoelmassa ovat loistavana esimerkkinä Parnassossa alunperin ilmestyneet Olen vieras sattumalta (1985) osaston proosarunot.



”Käyn soraksi ja käperryn kirjavan kiven ympärille...”



(Olen vieras sattumalta, 1986)


torstai 3. joulukuuta 2015

marraskuun runot


Kaksi runoraakiletta 10.11.2015

I
Emäkallioon
on louhittu luolasto,
josta valvotaan koko Pohjois-Itämerta
ja sen ilmatilaa.
Sotilaspoliisiauto
pysäköitynä pommisuojan eteen;
sotilaat vartioimassa tutkakeskusta,
jonka armeija on rakentanut
mitaristisiin tarkoituksiinsa.
Kaksi korppia tutkamaston päässä
suorittavat omaa ilmavalvontaa
rauhanmaisesti, ronkkuen.
Puukiipijä kipuaa käärmekuusen runkoa
myöhäisiä hönteisiä etsien.
Hippiäisparvi askartelee männynlatvustoissa
sinne tänne lennellen.
Linnut eivät piittaa vähääkään
tutkavalvonnasta
tai siitä kuka ilmatilan omistaa.

II
Illanpimeässä
tutka-aseman suulla
kalmankeltainen valo.
Sotilaspoliisiauto parkissa
luolaston oven edessä,
miehet valvontalaitteita valvomassa.
 .....

Kolme haikua ilman vuodenaikaa 10.11.2015

I
kaksi korppia
tutkamaston kärjessä
ilmavalvontaa

II
puukiipijä kiertää
käärmekuusen runkoa
ruokaa etsien

III
hippiäisparvi
puuhailee latvuksessa
hiljaa siristen
.....


Tanka ja kaksi haikuuta 12.11.2015

Tanka

Olla samooja,
vaeltaa paikasta paikkaan
ilman päämäärää.
Lopulta tulee vastaan
ainoa välttämätön.




Haikuut
1.
kaksi joutsenta
ui usvaverhon alta
näkymättömiin

2.
kaksi haikua
jo valmiina mielessä
hukkasin toisen
.....
Pariisille 16.11.2015 (i.m. 13.11.2015)

Rauhankyyhkynen
päättömänä kävelytiellä
verta kainalossa
....

Haiku 19.11.2015

poijut tyhjinä
veneet nostettu maihin
talven aavistus
....

Ja sama tankana 19.11.2015

Poijut tyhjinä.
Veneet nostettu rantaan.
Kaislanruskeaa.
Vastarannalta piirtyy
emäkallio veteen.
....

Haiku II - 19.11.2015

sienet metsässä
eivät vielä aavista
talven tuloa

....

Haiku 20.11.2015

metsänpeitossa
samooja kuljeskelee
pyrkimättä pois
....

2 haikuversiota (ilman vuodenaikaa) 21.10.2015
I
puolikuu hohkaa
pilviverhon lävitse
kylmää valoa

II
kylmä puolikuu
hohkaa iltataivaalla
luista valoa

....


Haiku 22.11.2015

viimeiset sienet
sinnittelevät vielä
lakit huurteessa
....


Tanka ja haiku (kaksi versiota) 23.11.2015
Tanka
Ruosteinen kehä
kuun ympärillä lupaa
lumisadetta.
Mutta yöllä selkenee.
Aamulla maa kohmeessa.

Haiku
kuun ympärillä
pilviverhossa hehkuu
ruosteinen kehä

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kilpikonnasaaren runot

Gary Snyder: Kilpikonnasaari
suom. Aki Räsänen, 204 s.
Basam Books 2014

Kilpikonnasaari ”Turtle Island” on alkuperäiskansojen Pohjois-Amerikan mantereelle antama nimi.Se liittyy myyttiin maapalloa tai jopa maailmankaikkeutta kannattelevasta suuresta kilpikonnasta. Intiaanimyyteissä maa, tässä tapauksessa Pohjois-Amerikan manner on muodostunut tämän jättiläiskilpikonnan kuoren päälle.

”Turle Island” on myös Gary Snyderin alunperin vuonna 1974 ilmestyneen runokokoelman nimi. Se kuuluu Snyderin runouden tärkeimpiin teoksiin, josta hän sai Pulitzerin palkinnon vuonna 1975. Suomeksi Kilpikonnasaari ilmestyi 40 vuotta myöhemmin Aki Räsäsen kääntämänä.

Turtle Islandia Snyder kirjoitti kaikkiaan viiden vuoden ajan, vuodesta 1969 lähtien. Snyder oli tuolloin palannut Kilpikonnasaarelle asuttuaan pääosan 1960-lukua Japanissa, perehdyttyään tuolla syvällisesti zen-buddhismiin ja matkailtuaan Tyynellä valtamerellä eri alkuperäiskulttuureihn tutustuen.

Turtle Islandin alkutahdit on kirjoitettu aikana jolloin USAssa nousi voimakas Vietnamin sodan vastainen liike, hippiliike huipentui Woodstockin festivaaleilla, ympäristöherätys saavutti amerikkalaiset, jotka olivat tuhonneet Pohjois-Vietnamin viidakoita napalmilla ja myrkyillä. Lyhyesti: Maailma tuntui olevan valmis muutokseen.

Snyder itse oli liittynyt 60-luvun lopun ja 70-luvun ”takaisin maalle”-liikkeeseen, jossa pyrittiin ekologisempaan elämäntapaan, ja rakentanut Sierra Nevadaan vuoren rinteelle pienen talon, jonka nimi oli Kitkitdizze (miwokinkielinen nimi eräälle ikivihreälle pensaalle).

Syväekologiseen ajatteluun liittyy myös kirjan lopussa oleva essee ”Neljä muutosta”, jossa luodaan katsaus väestön, saastumisen ja kulutuksen tilaan sekä luodaan toimenpidemalleja niiden muuttamiseksi kestävän kehityksen linjoille niin että ihmisestä tulisi todellinen osa luontoa ja energian iankaikkista virtaa.

II

”...
Mustakarhu nousee mäkeä
Plumasin piirikunnassa,
pyöreä takapuoli heilahtaa pajukon läpi -

Karhuvaimo liikkuu pohjoiseen pitkin rannikkoa

missä karhunvatukkapuskat
puskevat puroihin.

Ja saarten kaarta kiertäen
sumuiset tulivuoret
eteenpäin Pohjois-Japaniin. Karhut
& ainujen kalakeihäät.
Giljakit.
...”

Kuin karhuvaimo myös Snyder vaeltaa runoissaan jälleen pitkin maanpiiriä. Vaikka runot on kirjoitettu usean vuoden aikana ja ne ovat alunperin ilmeisestikin ilmestyneet useampina pieninä niteinä, on kokoelma jälleen kuin yhtä virtaavaa suurta runoelmaa.

Vaikka runojen keskiössä on Kilpikonnasaari ja sen alkuperäiskulttuurit, kokoelma sisältää koko Snyderin tuohonastisen elämänkokemuksen, hän yhdistää runouteensa sujuvasti hindulaista ja buddhalaista filosofiaa yhtä hyvin kuin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen viisautta.

”Snyder on runoillut Kilpikonnasaareen koko laajan sivistyksensä: biologisen ja geologisen osaamisen, alkuperäiskansojen tuntemuksensa, perehtynesyytensä Itä- ja Etelä-Aasian kuttuureihin sekä laajan lukeneisuutensa. Niinpä käsinkosketeltava luontokokemus hänen runossaan tai runo-osaston sisällä voi toisinaan kurkottaa sille tietoisuuden tasolle, jolla ihmismieli hindulaisen ja buddhalaisen ajattelun mukaan yhtyy maaimankaikkeuden perimmäiseen todellisuuteen”, kirjoittaa suomentaja Aki Räsänen esipuheessa.

Snyder itse kirjoittaa teoksen esipuheessa: ”Runot puhuvat paikasta ja energian teistä, jotka pitävät elämää yllä. Jokainen elävä olento on pyörre virrassa, muodon saanut kertoliike, ´laulu´. Maa, koko planeetta, on myös elävä olento – omassa tahtilajissaan.”

Ja runossa Frazier Greekin putouksilla:

”Tämä elävä, virtaava maa
on kaikki mitä on, ikuisesti

Me olemme sitä
se laulaa meissä -

Voisimme elää tämän Maan kamaralla

ilman vaatteita ja työkaluja!”

lauantai 14. marraskuuta 2015

Uni


Yllätyin, kun Kari Laita kutsui minut kyläilemään Keski-Pohjanmaalle Jomalaan. Lähdin sinne punaisella 73-mallin Kadetillani. Emme olleet ennen tavanneet. Hän oli jonkin sortin käsityöläinen. Minä pitkätukkainen taiteilija. Tervehdimme iloisena, olisin vieraana joitakin päiviä. Ajattelin jatkaa sitten matkaa pohjoiseen.

Karilla oli perhettä, vaimo ja kaksi lasta. Hänen tyttärellään oli tulossa ylioppilasjuhlat. Jossain vaiheessa havaitsin kuitenkin perheessä olevan tragedian. Nuorin lapsi oli syntynyt keskosena ja häntä pidettiin hengissä lasipurkissa jossakin nesteessä. Ennuste oli että lapsi kuolisi lähiviikkoina ja Karin vaimo oli siitä surullinen. Vistaa olikin nähdä lasipurkissa jossain nesteessä sätkivä epämuodostunut rääpäle.

Minut kutsuttiin kahvipöytään, jossa Karin lisäksi istui minulle ennen tuntematon mies. Kuulin että hän on valokuvaaja Jaakko Heikkilä vaikka ei ollutkaan yhtään tuntemani Jaakko Heikkilän näköinen. He katselivat pöydälle levitettyjä Jaakon valokuvia. Minäkin yritin kommentoida niitä, mutta minua kiellettiin, kun en kuitenkaan valouvista mitään ymmärtäisi. 

Sitten Jaakko kuitenkin käänsi kuvat ylösalaisin pöydälle ja kukin sai ottaa yhden kuvan ja niitä analysoitiin sitten. Minun valitsemassani kuvassa ryhmä tyttöjä rooliasuissa. Selitin että kuva on otettu teatterin lämpiössä ennen esitystä, mutta sitten tytöt alkoivat liikkua ja huomasin että lämpiö olikin teatterin lavastusta ja näytelmää esitttiin. Se oli kuitenkin sillä tavalla vanhanaikainen ohjaus että lavalla ei tapahtunt oikein mitään. Lausuttiin vain vuorosanoja.

Ylioppilasjuhliin olivat tulleet myös isäni, äitini, siskoni ja veljeni veljen autolla. Lähdimme juhliin kahdella autolla. Minä olin Kadetin kuskina ja poikkeuksellisesti selvin päin. Matkalla kävimme kuitenkin katsomassa missä viinakauppa on että voisin palatessa hakea viinat juhliin. Ajoimme pitkin lakeutta, välillä pitkin peltoakin. Siellä ruokaili iso joutsenparvi.

Auto temppuili, siitä katosiva jarrut kokonaan ja yhden tasoristeyksen kohdaalla ykköselle vaihtaessani päälle menikin pakki ja auto lähti peruuttamaan, minä en nähnyt peilistä missä tie menee ja jouduin peruuttamaan sokkona, kaiken lisäksi takaa lähestyi auto. Onnistuin saamaan viime hetkellä vaihteen kakkoselle ja pääsimme alta pois ja matkaa jatkamaan.

Tulimme kirkon pihaan, missä isäni, äitini ja sisarukseni jo odottivat. Meidän piti kantaa ruumisarkku kirkkoon, mutta siellä oli väkeä; edelliset hautajaset menossa, pappi messusi ja kuoro lauloi. Äitini hermostui ja ryntäsi keskelle siunaustilaisuutta ja alkoi sättiä hautajaisväkeä niin että tilaisuus keskeytyi. Äitini  oli hurjana kuin noita-akka. Isä yritti mennä väliin rauhoittamaan äitiä, mutta oli jo syntynyt yleinen hässäkkä. 

Äitini ja isäni pidätettiin ja kuulin että heidät vangittiin ehdottomaan vankeuteen odottamaan oikeudenkäntiä. Äiti kyseli ,että ei kai heitä sentään jumalanpilkasta voida syyttää, mutta juuri siitä syyte oli. Äiti arveli että heidät vapautettaisiin ja väärinkäsitys selviäisi, kun he pääsevät tuomarin puheille. Muut tiesivät että tuomio olisi vuosien vankeus. Äiti kysyi oliko isä pyytänyt jo anteeksi ja isä sanoi pyytäneensä, mutta että äidinkin pitäisi pyytää. Siihen äitini ei suostunut.

Pappi oli niin järkyttynyt että oli saanut lievän sydänkohtauksen ja voi pahoin. Minä talutin hänet punaiselle penkille lepäämään. Menin ulos tupakalle ja siellä veljeni ja siskoni olivat lähdössä. Minä kysyin eivätkö he jäisi kyläilemään, mutta heidän piti lähteä tapahtuneen johdosta heti Tampereelle. Menin takaisin sisälle. Pappi oli toipunut ja istui syömässä. Messu oli alkanut uudelleen. Minä ihmettelin eikö papin pitäisi mennä jumalanpavelukseen, mutta hän sanoi syövänsä nyt ja että hän voisi kyllä mennä vähän myöhästyneenäkin.

Minä kiipesin Kari Laidan kanssa urkuparvelle. Sieltä löytyi pienestä puulaatikosta irtolehtinä messukäsikirjoitus. Varastin siitä yhden sivun ja ajattelin tehdä siitä modernin tulkinnan, koska Shakespearen näytelmissä ei tapahdu mitään. Kari jäi sotkemaan käsikirjoituksen järjestystä että varkautta ei huomattaisi ja minä livahdin paikalta. 

Kun tulin teatterilavalle siinä istui värivalolavasteissa seitsemän veljestä kylvyssä. Piti esittää ohjaamani Lemminkäisen kuolema Jouko Turkan koulukunnan tyylillä ja veljekset hakkasivat puukoilla Lemminkäistä kuoliaaksi porealtaassa kuola suusta valuen. Koko altaan vesi muuttui pikku hiljaa vereksi.

Kritiikeistä:


Lintujen silmissä kivien kylmyys (1982)
Ihminen, luonnon osa ja tuhooja 

Keijo Nevaranta liikkuu runokokoelmassaan Lintujen silmissä kivien kylmyys perimmäisten kysymysten äärellä. Hän pohdiskelee ihmisen tarkoitusta, asemaa ja tehtävää luonnon suuressa kiertokulussa. Näkökulma on biologinen, kehtysopillinen ja eettinen, ei niinkään uskonnollinen.
   Merenranta on Nevarannan runojen maisema. Siinä yhtyvät kolme elementtiä, vesi, maa ja ilma. Meri on elämän symboli, se on kohtu, missä elämä syntyi. Meri on myös helposti haavoittuva. Öljyläikät veden pinnalla ja kuolleet lokinpoikaset kivettyneine silmineen ovat tuhon enteitä.
   Jonakin huikaisevana hetkenä ihminen voi tuntea olevansa osa luontoa ja suurta maailmankaikkeutta, mutta hänessä on myös voimia, jotka saavat hänet toimimaan luontoa vastaan, uimaan vastavirtaan ja tuhoamaan sekä itsensä että muunkin elollisen. Epävarmuus ja vastustamaton kapaus aikkeen uuteen saavat ihmisen tavoittelemaan tähtiä. Lopputulos on väistämätön, kuollut maapallo, jota avaruusromut kiertävät.
   Pohdiskelevan aineksen ohessa kokoelmassa on myös persoonallsta tilitystä ja kokemusta. Yksinäinen ranta, jossa meren ääni vielä kuuluu, huojentaa toisaalta epätoivoa ja elämäntuskaa ja auttaa kokoamaan elämän pirstoutuneen mosaiikin, mutta toisaalta se myös lisää ahdistusta: "Tästä huomiseen/ minun on mahdottomampi elää kuin lintujen./ Hiljaisuus ja meri murtavat minua./ Jalkani rikkovat rannassa/ ohutkuorisia simpukoita."
   Nevaranta kehittelee teemojaan selkeästi ja johdonmukaisesti. Luonnon, alkusynnyn ja ihmisen kehityksen kuvauksissa on sekä intensiteettiä että tehokkuutta. Nevarannan aihevalinta ei ole kuitenkaan kovin omaperäinen. Näitä tuhon profeettoja suomalaisessa runoudessa on tuskastumiseen asti. Ei ihme, että parhaimmassa runoiässä olevan nuorison maailmankuva on täysin toivoton.
   Vaasan läänin taidetoimikunta ja Kistiinankaupungin kulttuurilautakunta ovat avustaneet teoksen julkaisemsessa.

Leena Tuomela
Ilkka 16.10.1982


Joet palaavat lähteilleen (2005)
”Keijo Nevarannan (s.1957) runot vievät matkalle pohjoiseen, halki jokien ja hakkuuaukeiden. Karikkeen seasta puskevat pintaan luonto, rakkaus ja vanhat tutut kivet ja linnut. Kiihkeä lähtemisen, sanomisen tarve leimaa kokoelman alkutaivalta kuin patoluukut olisi aukaistu pitkän suvannon jälkeen. Perillä virta pysähtyy ja luontokuvat syvenevät. Hetken vangitseminen aukenee usein sellaisenaan, toisinaan vie merkityksen seuraavalle tasolle.”
Maria Mäkelä
Ilkka 2.6.2006


Rajakivet (2008)
”Cityshamaani ja monitaiteilija Keijo Nevaranta liikkuu uudessa runokokoelmassaan Rajakivet (Non Art Books) urbaanin maailman ja luonnonympäristön sekä ihmismielen rajamailla.
  Seinäjokinen Nevaranta on kuvataiteilija, joka maalailee näkymiä sanoilla.
  Runoilija solahtaa teksteissään sujuvasti metsän peittoon ja liukuu osaksi maisemaa. Herkän havainnoitsijan toinen jalka on tukevasti rantakivillä ja puron uomassa.
  Pajuluoman runot on otsikkona osalle Nevarannan teosta. Seinäjoen kaupungin halki virtaavan puron rannoilta ja poukamista on löytynyt yllättävän runsaasti alkuperäisen näköistä luontoa, joka on innoittanut kirjoittajaa.
  Kuolemanajatus ja elämän rajallisuus ovat pysäyttäneet äskettäin 50 vuotta täyttäneen taiteilijan. Runoista käy ilmi, että monenlaista olisi vielä tehtävä, mutta onko aikaa?”
Raimo Hautanen
Pohjalainen 12.11.2008

Rajakivet (2008)
”Meri ja myöhemmin Pajuluoma ovat Keijo Nevarannan (s.1957) Rajakivet-kokoelman maisemaa. Siihen kuuluvat kaislat ja tyrnit, kirkuvat lokit, rätisevät ruokokerttuset ja ohilipuvat isokoskelot.
   Meri vaihtelee ilmettään vuodenaikojen mukaan. Se myrskyää, heijastaa valoa, peittyy riitteeseen ja jäähän, tarjoaa visuaalisia elämyksiä ja antaa taustan ja vertauskohdan mielen ailahteluille ja elämän ja tarkoituksen pohdinnalle.
   ”Nuorempana etsin itse rajoja, rajakiviä / ylittääkseni. Odotin huomista. / Nyt olen kääntynyt sisäänpäin, menneeseen”, Nevaranta kirjoittaa kokoelman nimirunossa.
   Elämästä ei oikein saa otetta, se tuntuu vain lipuvan ohi kuin vene ja purje. ”Kesän istuin rantakivellä. / Katselin miten kaislat kasvoivat. / Odotin että tulee syksy”, runojen minä muistelee.
   Syksy onkin runojen keskeisin vuodenaika. Se tuo mukanaan tyrnien oranssin, sienet ja värien kirjon. Pajuluoman runoissa luoma nousee selvästi elämän vertauskuvaksi. ”Minulla on tämä puronreuna: /pieni kaistale elämää, /joitakin linnunääniä, / jokin keskeneräinen ajatus”, runoilija tunnelmoi. Silmä seuraa puron ilmeen vaihtumista. Riitteen ja jäänkin alla virtaus jatkuu. Puro saattaa olla pimeä peili, mutta yksinäinen koivu heittää siihen valkoisen varjonsa.
   Runoja sävyttävät sivullisuus, yksinäisyys ja ehkä vieraantuneisuuskin. Luontoa runojen minä rakastaa, mutta yhteiskuntaa hän ei tunne kodikseen. Hän haluaisi olla nomadi, vailla pysyväistä majaa, Leinon sanoin kirjaton karjaton mies.
   Runoilijan roolistaan Nevaranta toteaa: ”On niin vaikeata kirjoittaa yksinkertaisesti.”
   Ikä on kuitenkin parantanut tilannetta. Ilmaisu on kirkasta ja parhaimmillaan aistimusvoimaistakin niin kuin monen alan taitajalta saattaa odottaakin.”
Leena Tuomela
Ilkka 18.1.2009

Tat Tvam asi (2013)
Monitaiteilija kirjoittaa hienopiirteisiä runoja luonnosta ja sivullisuudesta

Keijo Nevarannan Tat tvam asi –kokoelman runot on viritetty verkkaiselle olemassaolon taajuudelle. Ne hakevat rytminsä ja raaminsa luonnosta ja sen kiertokulusta.
   Kokoelman keskeislyyriset runot ovat konkreettisiin havaintoihin ankkuroituvia kuvia. Runojen puhuja on sivustaseuraaja. Vallitseva tunnetila on vuoroin melankolia, vuoroin odotus.
   Tat tvam asin runoissa ollaan eräänlaisessa välitilassa. Runojen puhuja ei kuulu ihmisten maailmaan, mutta ei ole osa luontoakaan. Merkityksellistävän katseen ja tietoisuuden hinta on erillisyys. Kokoelman nimen panteistinen viittaus jää viittaukseksi. Sulautumisen kokemusta luontoon tai maisemaan runoissa ei tapahdu, ja jos tapahtuukin, se on hetkittäistä, melkein vahingonomaista: ”ranta niin hiljainen/ että mies ajattelee sen autioksi/ unohtaa olevansa itse läsnä.”
   Kokoelman toinen luku sisältää muutaman rakastetun läsnäolosta kertovan runon, mutta ihmisen läheisyyskään ei suo kokoelman runojen maailmassa vapautusta. Toisen ihmisen sydämenlyönnit osoittautuvat liian kauhistuttavaksi: ”en jaksa vastaanottaa/ näin suurta rakkautta/ kiellän sen mikä sitoutuu minuun/ odotuksen ja pelon.”
   Kokoelman hienoimmissa runoissa tapahtuu oivallus, tai oikemminkin paljastus. Tietämisen hetkelläkin on konkreettisen havainnon luonne, se on ytimeltään visuaalinen, ei-älyllinen: ”ja vesi avautuu/ sen läpi näkee kirkkaaseen pohjaan/ pikkukalaparvet/ veden sisälle taittuvan käden/ pohjassa auringon välähtävän/ kiiltävän kiven.”
   Nämä hetket ovat enemmän aavistettavissa kuin koettavissa: ”aavistan toisen kirkkauden/ kiven sisälle naulatun.”
   Runon luontokokemuksessa kaikuu usein yksin jäämisentai jätetyksi tulemisen melankolia. Joet kääntyvät, linnut lähtevät, syksy tekee tuloaan. Viimeisessä runossa kätkeydytään jo armahtavaan pimeään. Osa kokoelman runoista on runojen henkilöhahmon orpouden reflektointia luontonäkyjen kautta.
   Aktiivisen tyoimijan roolin runojen puhuja ottaa vain unessa: ”unessa minulla on ruohon tapa/ luovuttaa pois väsynyt syksy/ ja lähteä itse.”

Anne Puumala
Ilkka 9.2.2014




Ihmisen alue (2015)
Kirjoittamisen valo ja hitaat päivät
Keijo Nevaranta: Ihmisen alue. Kesuura 2015. 103 sivua. 

Seinäjokelaisen Keijo Nevarannan runokokoelman Ihmisen alue nimeen on ladattu kysymys. Mikä tai missä on ihmisen alue? 
   Vastausta voi teoksesta toki etsiä. Parempi on kuitenkin jäljittää jotain muuta. Kuten sitä, mitä Nevarannan runot kertovat luonnolle avautumisesta. 
   Kokemus maiseman muutoksesta, luonnon kiertokulusta ja ajasta on kokoelman ydin. Runoissa korva on virittäytynyt kuulemaan ja silmä näkemään pienetkin ympäristön liikahdukset. 
   Nevarannan runojen luonto on aina lähellä, ikkunan takana ja katseen ulottuvilla, välittömästi koettavana. 
   Kuten Nevarannan edellisessä kokoelmassa Tvat tvam asi, myös Ihmisen alueessa kaikuu sivullisen ääni. Olemisen läpäisevät melankolia, vieraantuneisuuden tunne ja halu eheyteen. 
Pihapuun linnut ja sään vaihtelut ovat kouriintuntuvampi todellisuus kuin yhteiskunta. Tähän tapaan: ”Uutiset radiosta eivät kuulu/ tänne asti, eivät kosketa maisemaa, / syksyä, joka on aavistus.” 
   Ulkomaailman vaateiden sijaan olemassaoloa määrittää omarytminen oleminen. Kapinaksi sitä ei voi kutsua, sopeutumattomuudeksi ehkä. Aika kuluu. Elämä toteutuu omalla vaiteliaalla tavallaan. 
”Istun ja puhaltelen käsiini, kohmeisiin./ Hitaat päivät nousevat pystyyn/ ja kaatuvat pois.” 
   Nevaranta ei rakenna runoissaan filosofisia pilvilinnoja. Asiat ovat niin kuin ovat. Havainto on ajatusta voimakkaampi ja pakottavampi. Merkitys on kätketty, ja valmiit maailmanselityksetkin torjuttu. 
   Kirjoittamisessa on kyse selkeyden hakemisesta: ”Minä himoitsen kirjoittamisen valoa./ Jokaisella rivillä näköni ehtyy.” 
   Kokoelman parhaissa runoissa ja säkeissä on hienoa voimaa ja kirkkautta. Rakkaudestakin Nevaranta kirjoittaa. Teoksen kiinnostavimmissa runoissa kierrytään kohti hetkeä, jossa sanat raukeavat ja kadottavat voimansa. 
   ”Olen kieli./ Menetän merkitystäni/ sana sanalta: / anna minä kosketan kämmenellä/ rintojasi.” 
   Jos ihmisen alueen haluaa Nevarannan runoista paikantaa, niin ehkä se löytyy kielestä, kirjoittamisesta – siitä mitä niiden avulla rajautuu pois ja mitä lopulta jää. 
   ”Jäljelle jää puheen yritys./Lause on valmis,/kun se on tarpeeksi lyhyt./Minä olen valmis,/ kun en enää kaipaa pois.” 

Anne Puumala
Ilkka 1.4.2015

tiistai 10. marraskuuta 2015

Pertti Niemiselle

Mestari sulki
runovihkonsa kannet
ja matkusti pois.
Hän astui itäportista
ja katosi tyhjyyteen.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Lokakuun runot (12.-31.10.2015)

Tanka 12.10.2015

Hevonen haassa
syö apetta saavista
närhi tarkkailee
ja odottaa vuoroaan
kukot vapaina pihassa


Runo 13.10.2015

Tänään tuulee.
Kuvat eivät kertaudu veden pinnasta.
Laituri on nostettu rannasta talviteloille.
Parvi sorsakoiraita lentää jokiuomaa pitkin ylävirtaan.
Urpiaisia on vaeltanut jo pohjoisesta tänne talvehtimaan.
Minä kirjoitan muistiin yksinkertaisia luonnonkuvia.
Suuria ideologioita tässä iässä ei enää ole.
Vain luonnon hiljaisia puheita kuuntelen.

Runo 14.10.2015

Tuuli on tyyntynyt.
Veden pinnasta heijastuvat kaikki värit.
Vastarannan pajujen ruskea,
kaislojen oljenkeltainen,
kuusten vihreä, koivunrungon valkoinen,
taivaan siniset laikut
ja taustan ruskea umbra syventää kaiken.
Kuka vielä väittää että vesi on väritön?
Tanka 14.10.2015

Vastarannalla
fasaanikukko yskii
kuin vanha wickström.
Kukko on kylmettynyt
eikä wickström saa bensaa.
Runo 15.10.2015

Parvi koivunlehtiä putoaa veteen
vesi kareilee,
tuuli kuljettaa kevyitä aaltoja vastavirtaan
pintaa pitkin.
Aallot eivät liiku minulle sanotaan,
ne vain nousevat veden pinnassa ylös ja alas.
Sitä on vaikea uskoa silmilläni,
kun katselen niiden virtaavaa rytmiä vedessä.
Katselen tätä jokea,
olen kuin Linnanmäellä peilimaailmassa.

Haiku 15.10.2015

Fasaanin jäljet
hiekkaan tatuoituna
pakkasyön jälkeen

Runo 20.10.2015

En enää etsi runoja,
ne tulevat,
iskevät kuin naula silmään.
Vaellan vaellustani,
sen varrelta kerään
luonnonhavaintoja, kuvia,
täsmennän lausetta tarkemmaksi.
Ei minulla mitään suurempaa ole:
luonnon pieniä yksityiskohtia,
lehden lentoa tuulessa,
takiaisten höytyväpalloja ilmavirrassa
tai myöhäisen amiraalin lepattavaa lentoa lokakuussa,
kun se lopulta istahtaa olkavarrelleni
ja katselee minua silmiin.
Ja kun saavun vihdoin kotiin,
otan kynän ja runovihkoni
tai avaan tietokoneen,
niin runo on siinä edessäni työpöydällä,
mieleen kirjoitettuna,
muistiinmerkitsemistä vaille valmis
2 haikua 23.10.2015

lintu särähtää
peukaloinen mittailee
rankapinoa

lakeus virtaa
junan ikkunan ohi
pisaroi lasiin
Runo (raakile) 23.10.2015

Jokivarresta on kaadettu
kaksi pikkutikkametsää
Kauhajoen keskustassa.
Kirkon takana vastarannalla
kaadettujen rantapuiden muiston läpi
kasvaa nyt rakennustyömaa.
Sedun vastarannalta
haapametsikkö on kaadettu
ilman suurempaa tarkoitusta,
hukkapuuna, paikalla on
hormapeltoa, etäisyydessä
metsänreuna ja omakotitalon sininen seinä
joka ennen piiloutui katseelta.
Näen evakkoon joutuneen puukiipijän
kapuavan runkoa pitkin
ja menen asemiin.
Heittolaukauksella saan kännykkä kuvan
vajaan metrin etäisyydeltä.
Tilhiparvia kiertelee pitkin kylää.


Runo 24.10.2015
Syksyn viimeisiä aurinkoisia päiviä
vietän Kauhajoen varrella
jokivarsipusikossa
intiaanikyykyssä.
Joen vesi virtaa määrätietoisena ohi.
Vastarannan kannonpäähän kasvanut sammalmätäs
hehkuu kirkkaanvihreää
kylmän auringon hohteessa.
Tiaisparvi tulee ihmettelemään minua
ympäröivien paljaiden lehtipuiden oksiin.
Yli neljäkymmentä vuotta olen opetellut
kirjoittamaan tarkemmin, tarkasti.
Minulle sanotaan, että se on lahjakkuutta.
En tiedä olenko vieläkään oppinut.
Mutta jatkan kyykkimistä tässä,
urpiaisparvi ohittaa etäämpää,
tunnistan linnut äänistä.
Elämässäni olen oppinut kaikenlaista
mitä ihmiset ylipäänsä nimittävät hyödyttömäksi
ja mitä ei saa vaihdettua rahaksi.
Enkä kyllä vaihtaisikaan
näitä syksyn hetkiä mihinkään muuhun.
Intiaanikyykyssä, kunnes jalat puutuvat,
niin että on vaikea päästä ylös.
Kun tunto palaa, jatkan vaellustani
etäisen auringon suuntaan.
Haiku 28.10.2015

joki on tyhjä
vesilinnut lähteneet
kaislat kuurassa
Runo 30.10.2015

Hämähäkin seittilanka
putoaa pystysuoraan katosta alas
tietokoneen näytön kulmaan.
Matala auringonvalo
ikkunalasin ja verhon läpi
kiillottaa sen näkyviin.
Pieni ihme. Ihastelen sitä.
Vahvinta tunnettua orgaanista ainetta.
Runo 31.10.2015

Matalan auringon valo
muuttaa metsänseinän oranssiksi.
Vien lintulaudalle jyviä,
joita varpuset rohmuavat.
Tilhet räpistelevät paikoillaan
ilmavirrassa
miettien laskeutumista pihlajaan.
Haen maalaukseni hirsiateljeesta.
Kana juoksee vapaana tien yli.
Ja on lokakuun viimeinen päivä.





maanantai 19. lokakuuta 2015

Antti Tuuri: Alkemistit II - Taivaalliset häät


Antti Tuuri: Alkemistit II – Taivaalliset häät
Otava 2014
397 s.

I



Ennustin kerrankin oikein kun arvelin tammikuussa 2014 blogissani Antti Tuurin valmistelevan jo jatko-osaa teokselle Alkemistit – Maallinen rakkaus. Itse asiassa teoksen kokonaisrakenne on Tuurilla ollut jo olemassa ensimmäisen kirjan ilmestyessä ja toinenkin osa todennäköisesti viimeistelyä vaille valmiina.



Alkemistit II siis jatkaa siitä mihin ensimmäinen kirja päättyi. Vuorikapteeni August Nordenskiöldin rahat ovat huvenneet epäonnistuneessa kullanvalmistusyrityksessä Uudessakaupungissa ja hän on perheineen taloudellisen perikadon partaalla. Omaisuus on ulosmitattu eikä vuorikapteenilla ole antaa edes kymmentä taaleria matkarahoiksi maanmittari Gustav Bergklintille, kun kuningas vihdoin lupaa ottaa tämän vastaan Tukholmassa.



Berglint matkaa Turun kautta Tukholmaan heinäkuussa 1787 matkalukemisenaan Christian Rosenkreutzin Alkemialliset häät. Erityisesti Tuurin Alkemistit II:ssa kirjan sisällä onkin tämä toinen kirja, joka on suomennettu vuonna 1995 nimellä ”Hermeettinen romanssi, eli, Christian Rosenkreutz’in Kemialliset häät anno 1459”.



Tarinaperinteen mukaan Christian Rosenkreutz oli köyhä saksalainen ritari, jonka nimi suomennettuna tarkoittaa Ruusuristiä ja tarinan mukaan hän olisi perustanut myyttisen salaseuran Ruusuristiläiset. ”Chymishe Hochzeit ilmestyi kuitenkin sakasaksi vasta 1616, ja tutkimuksen mukaan koko ruusuristiläisyys on peräisin 1600-luvulta. Yhtä kaikki, ruusuristiläisyydestä juontaa juurensa teosofinen liike ja siitä puolestaan Pekka Ervastin Vuorisaarnan pasifismiin ja kalevalaiseen kansallisromantiikkaan pohjautuva Ruusu-Risti sekä hänen oppilaansa J.R. Hannulan siitä erkauttama suomalainen kristosofia.



Näistä salatieteiden historian myöhemmistä vaiheista Tuurin teoksen todellisella henkilöllä Carl Fredrik Bergklintillä (eikä näin ollen hänen kirjeisiinsä perustuvassa teoksessakaan) voi olla mitään tietoa. Bergklint on siis Tukholmassa ja odottaa pääsyä kuninkaan puheille mukanaan Vuorikapteenin kirje kuninkaalle. Kuninkaan tapaamista odotellessaan Bergklint vierailee myös Rosenkreutziin perehtyneen Gustaf Björnramin luona, jolta maanmittari saa vastauksia joihinkin alkemiallisten häiden herättämiin kysymyksiin. Selventävää tulkintaa Rosenkreutzin hämärä näynomainen kirja todella kaipaakin, eikä ole ihme että maanmittariparalla on pää täynnä kysymyksiä hänen perehtyessään kirjan salaisuuksiin.



Bergklintin Tukholman matkasta kuninkaan luo tuli paljon pidempi kuin hän mitenkään olisi osannut kuvitella. Kuningas suostuu ottamaan maanmittarin vasta kirjan kahdeksannessa luvussa ja elokuun viimeisellä viikolla. Vierailu kuninkaan luona jää kullanteon pyrkimyksiin nähden melko laihaksi. Kuningas ei audienssilla edes avaa Vuorikapteenin kirjettä ja Bergklint joutuu lähtemään mukanaan vain epämääräinen lupaus että Vuorikapteenin pyrkimyksiin suhtauduttaisiin suopeasti.



Rutiköyhänä Bergklint matkustaa laivalla takaisin Suomeen Raumalle, josta hän matkatavaroita ja paremmat vaatteet myytyään saa kyydin takaisin Uuteenkaupunkiin. Täällä tilanne ei ollut juuri parempi, Vuorikapteenin talo oli menossa pakkohuutokauppaan ja mies itse lähti yhdelle monista rahankeruumatkoistaan Poriin ja sen kautta teille tietymättömille. Vasta lokakuun puolivälissä Berglint saa kirjeen ”August-herralta”, joka majailikin Porin sijaan Upsalassa. Kirje oli tällä kertaa toivorikas, kuningas oli luvannut uuden laboratorion Drottningsholmiin, jonne Bergklintin piti välittömästi lähteä viidentoista kuukauden mittaiseen kullantekoyritykseen.



Pääsy Tukholmaan laivalla myöhäissyksystä ei kuitenkaan ole helppoa, mutta lopulta Bergklint saa kyydin sumppuveneestä, jolla lähdettiin viemään kalaa Tukholmaan. Matkasta vastineeksi maanmittarin piti hoitaa sumppuveneessä yhden venemiehen työt. Näin alkaa huikea kirjassa lähes 80 sivua vaativa venematkan kuvaus alkeellisella sumppuveneellä myöhäissyksyn kylmissä ja vaarallisissa tuulissa. Tuurihan harrastaa itsekin purjehdusta ja tämän venematkan kuvaus etsii todentuntuisuudessa vertaistaan kaunokirjallisten purjehduskuvausten joukossa.



Tukholmaan Bergklint pääsee parin viikon haukikeiton syömisen jälkeen vihdoin marraskuun lopulla Herran vuonna 1787 ja on valmis aloittamaan toisen kullantekoyrityksen yhdessä Vuorikapteenin kanssa. Sen moninaiset vaiheet ja Alkemiallisten häiden salatieteellinen hämärä teksti muodostuvat nyt Bergklintin elämänsisällöksi samalla kun hän kirjan ainoana henkilönä kilvoittelee henkisesti puhdasta pyyteetöntä tietä pitkin Korkealle vuorelle toivoen lopulta kohtaavansa edesmenneen kihlattunsa Katariina Palenin.



II



Jätän kertomatta tässä itse kullanteon vaiheet moninaisine vaiheineen tai Rosenkreutzin hämärän teoksen lähes yhtä hämärät selitykset, jotka siis muodostavat kirjajärkäleen loppuosan pääsisällön. Niihinhän saa selvyyden itse kirjan lukemalla. Sen sijaan jotakin kirjan taustoista. Tuuri jatkaa tässä teoksessa vähän tunnettujen uskontohistorian sivupolkujen kartoittamista. Kirjan henkilöt ovat todellisia ja heidän johtotähtenään on ruotsalaisen tiedemiehen, aatelisen ja myöhemmällä iällä itseoppineen henkiennäkijän Emanuel Swedenborgin (1688 – 1772) opetukset.



Tuurin teos nojautuu historiallisesti Ruotsin valtionarkistossa säilyneisiin Bergklintin kirjeisiin. Tältä pohjalta Tuuri kutoo romaaniaan kuin kalaverkkoa. Kerronnaltaan Alkemistit I – II on Antti Tuuria parhaasta päästä, yhtä vaikuttava kuin kirjasarja uskonsa tähden Pohjanmaalta karkotetuista mystikoista Eerikinpojista.



Kun tartuin Alkemistien ensimmäiseen osaan, minua hieman hämmästytti Tuurin aihevalinta. Alkemian, 1700-luvun lopun kullantekoyritysten ja hengentieteiden ei luulisi olevan kovin populääri aihe nykyisessä kovien taloudellisten realiteettien maailmassa. Mutta ehkä Antti Tuuri on kirjoittamisessaan jo siinä vaiheessa, että hän voi kirjoittaa juuri siitä mikä häntä itseään eniten kiinnostaa. Mihinkään suureen myyntimenestykseen en tämän kirjan osalla usko, vaikka se onkin Tuuria parhaimmillaan salaviisaine epäsuorine kerrontoineen, hersyvän humoristinen ja syvällinen, kooltaan ja sisällöltään painava romaani.



Anekdoottina kerrottakoon vain kirjan toisen päähenkilön, maallisempien rakkauksien loukuissa räpistelevän August Nordenskiöldin todellisen elämän myöhemmistä vaiheista. Kullantekohankkeen jälkeen Nordenskiöld matkusti Ruotsista Lontooseen ja Sierra Leoneen perustamaan suomalaista utopiayhteiskuntaa nimeltä Uusi Jerusalem. Paikalliset asukkaat eivät kuitenkaan ihastuneet uuteen ideologiaan vaan 1992 Nordenskiöld joko pahoinpideltiin hengiltä tai toisten lähteiden mukaan kuoli johonkin kuumetautiin.



Augustin pääkallo ja alkemistinen uuni ovat nähtävissä sukutilalla Mäntsälässä Alikartanon museossa. Jälkipolville hänen elämästään ovat säilyneet myös hänen lukuisat alkemiasta ja Uuden Jerusalemin kirkosta kirjoittamansa kirjat. Uskollisen apulaisen maanmittari Carl Fredrik Bergklintin jäljet sen sijaan päättyvät Tukholmaan, jossa hän ottaa kasvattilapsekseen August Nordenskiöldin nuorimman pojan August Carlin. Ja lopulta kirjan epilogissa maanmittari Bergklint antaa oman vastauksensa myös aikakausien halki ihmisiä askarruttaneeseen perimmäiseen kysymykseen, siihen mikä on elämän tarkoitus.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Vaelluskirjaa 20-31.8.2015


Vaelluskirjaa 20-31.10.2015 – Vaellus Välikylään osa VII

Kristiina 24.8.2015

V

Peter oli siis pyöräillyt Alkoon, minä kävelin Rantakatua pitkin entisen asuntoni ohi kirjastoon ja myin sinne Ihmisen Alueen. Kirjastonhoitaja Leenalla oli kiire, mutta hän osti kirjan ja outoa kyllä sain sovittua, että kirja maksetaan käteisellä kirjaston kassasta, kun itse olin sipissä. Kerroin että kirjassa on muutama runo Kristiinastakin.

Jatkoin Spectran talon ohi Tuulimyllynmäelle. Peter näkyi polkevan myllyn siipien suojaan edellä. Minä tulin perässä ja näin meillä oli kahden hengen leiri Kvarnsbackenilla.

Kello oli liikkunut iltapäivän puolelle, vaikka aurinko ei ollut vielä etelässä ja kaikki aurinkokellot näyttivät tunnin väärin, koska oli kesäaika. Aurinkokelloja Kristiinassa on paljon, vaikka ei läheskään niin paljon kuin Kristiinassa kulkukissoja. Asukasta kohti Kristiinassa on kissoja varmasti eniten Suomessa.

Me istuimme Tuulimyllynmäellä porisemassa ja muistelimme hurjaa nuoruuttamme Christinae Stadhissa.

VI

Peter kertoi minulle miten hänestä tuli 5-vuotiaana mykkä ja mykkyyttä kesti kaksi vuotta, koska hän oli ujo ja isä halveksi häntä. Sitten hän löysi kaverikseen Blues Lahtisen ja oppi paitsi uudestaan puhumaan myös puhumaan suomea, mitä hän nykyään puhuu paremmin kuin minä.

Peteriltä kuulin myös että Bruno Lahtinen oli kuollut jo yli kaksi vuotta sitten, samoin kuvanveistäjäystäväni Kari Salo Karijoelta. Nämä tiedot eivät asian sattuessa olleet kantautuneet minulle asti. Olin melkoisen järkyttynyt.

Joimme viiniä, joka ei ollutkaan valkoviiniä vaan vahingossa ostettua halpaa punaviiniä. Peterin piti lähteä ja minä jäin Tuulimyllyn siipien suojaan yksin lukemaan runojani Kristiinankaupungista.


77.
Hän on lähtenyt sellaisesta kaupungista,
että sen kertoo kahdella kadulla,
Tuulimyllynmäellä
ja kahdella kirkolla,
joista toisen sotilaat ovat rakentaneet
läntisiä tuulia vasten vinoon.

Olen kävellyt maailmaani läpi.
Ohimoita särkee,
linnut kirkuvat tuuleen.
Kaupunki rakentuu ympärille hirsistä ja laudoista.
Tuulimyllyn siivet harovat tyhjää ilmaa
ja naakkaparvi kajahtaa lentoon
raatihuoneen tornista.

Ulrika Eleonora!

Kirkko on nainen,
sitä pitää tuulen hyväillä.
Kirkon sisällä tekstejä:
åhr... blef denna kyrka härad
och åhr... af fienden illa spolierad”,
puiset urkupillit ja harmooni.

Sodan aikana
kuparipillit myytiin österbottens köttille
makkaranpäiksi, makkaranpitimiksi.
Niin ankea aika on ollut.
Hän ei tiedä siitä mitään.

Hän istuu kirkon etupenkissä,
joka on nimetty lahjoittajansa mukaan
ja katselee puista kristusta.
Alttaritaulu on viety uuteen kirkkoon,
niin köyhä aika tämä on,
köyhempi kuin kirkontekijöiden, hän ajattelee.

Hän on täällä nyt, kirkon etupenkissä
ihmettelemässä kaiken maailman asioita.
Kirkko on aina vaan ja vino.
Kun hän on lähtenyt kokonaan,
onko heistä kumpaakaan?
Hän ihmettelee, miten surullista tekstiä
tuuli uruissa soittelee.






78.

Olen valvonut pitkään,
mitannut menneisyyttäni, jalan kuljettua matkaa.
Istun myllyn siipien suojaan ajattelemaan,
miten vähän elämällä on kosketuskohtia
runojen kanssa,
joissa kevät puhuttelee merenrantaa,
huhtikuun tuuli.

Olen tullut kääntymispisteeseen,
juon viiniä, unkarilaisen härän verta.
Kaupungin moottori käy vaimeasti.
Täältä mäeltä voi katsoa kauas,
pikkukaupungin ja sen rakenteiden yli
merenlahden ja hautausmaan yli metsään.

Olen vähemmän kirkkautta nyt,
enemmän viinin sameaa makua
ja jälkiviisaita sanoja post scriptum.

Olen lähdössä pois.
Olen lähdössä kysymään nimeäni toisaalta.
Ajattelen ilman raskautta,
jonka läpi linnut lentävät hitain siivin.

Istun ja kirjoitan kunnes viini loppuu
ja tuuli tulee ihoon kylmänä.
Maisema ei kaipaa mitään hyvästijättöjä.

Pakkaan tavarani.
Tulevaisuus on jokin toinen portti ja ovi.

Minä pakkaan laukkuni ja lähden. Peter on jättänyt minulle puoli viinipulloa, se kassissani kuljen Myllykatua alas ja Itäistä Pitkäkatua pitkin Lahtiselle. Jartsa herää ovikellon soittoon. Muusikoilla on pitkät aamu-unet. Unenpöpperössä hän kutsuu sisälle.

Kerron että päässäni alkoi soimaan ”One more cup of coffee” jonka kuulin kerran 70-luvulla Brunon ikkunasta kun olin kastunut sateessa läpikotaisin. Olin soittanut ovikelloa ja päässyt sisään, saanut kahvit ja kuuntelimme levyn loppuun. ”Minäkin taisin asua täällä silloin”, Jartsa muisteli. Mutta nyt emme keittäneet kahvia vaan minulla oli jo kiire kauppaan ja linja-autoon. Vaihdoin runokirjan kahteen Lahtisen uuteen blueslevyyn.

Juoksin kauppaan, ostin mitä ehdin ja pääsin autoon kun se oli jo lähdössä liikkeelle. Tulin takaisin Välikylään ja pääsin äitini mökille.

VII

Olimme mökillä vielä kaksi päivää, mutta muistiinpanoja siitä ei enää ole. Haloin halkoja, kävin mustikassa ja niin edelleen, nypin hirvikärpäsiä viimeisinä päivänä tukastani, ne olivat heränneet syksyyn. Iltaisin kirjoitin muuta. Äiti hankki vanhustaksin ja pääsimme pois. Minä kirjoitin jo muuta. Muistiinpanoistani löydän enää kolme runoa Kauhajoelta 30.-31.8.

5.



Kaksi kurkea liihotti
kirkonkylän ja pääni yli pellolle.
Keräsin parisataa naakansulkaa nurmikolta.
Menin vaikeasti Sjöberginpuistoon
ohdakemetsän läpi ja Satiaisojan yli.
Toisella puolella huomasin,
että sinne oli tehty polku ja silta
10 metriä alavirtaan.
Istuin puiston rantaan
tulva-aikaan ajelehtineelle penkille.
Katselin siinä kaikkea.
Vastarannalle on rakennettu
kaksikerroksisia puutaloja.
Kauhajoen korkeimmat rakennukset
kirkkoa lukuunottamatta.
Vihervarpunen lauloi kuusen
äärimmäisessä latvassa.
Sen vatsa hohti auringossa aivan valkoisena.
Rusakko hyppeli metsän suojasta
muutaman metrin päähän ja pysähtyi siihen.
Se alkoi aavistaa minut
ja nosti vaaleanmustat pitkät korvansa pystyyn.
Koikkelehti sitten laiskasti rannan suojaan
niin että mieleen jäi harmaa töpöhäntä.
Pysähtyi sinne.
Näkymään jäi vain pää ja korvat.
Parvi pikkuvarpusia lensi yli.
Orava tuli rapisten männynkylkeä pitkin alas.
Oli alkuillan hetki.
Tunsin olevani omassa paikassani
juuri nyt
ja join hitaasti oluen loppuun.



6.



Tänään huomasin,
että sateenkaaren alta
ei voi ajaa edes linja-autossa.
Pilvenlaidan voi kyllä tavoittaa,
mutta kun saavutat sateenkaaren,
se katoaa.
Tuulihaukka söi puhelinlangalla myyrää
Saveenkylän kohdalla.



7.



Pajulinnut ovat aloittaneet syyslaulun.