torstai 29. elokuuta 2013

Antti Maasalo – Valon, veden ja tuulen veistäjä


Antti Maasalo: Aalloilla
Väriä, valoa ja liikettä vuosikymmenten ajalta
Seinäjoen Taidehalli 17.8. - 20.10.2013
Teoksia myös Koulukadun varrella ja Aaltokeskuksen kansalaistorilla

I Läpileikkaus

Tutustuin Antti Maasaloon (s. 1947) muistaakseni vuonna 1982 Lehtimäellä sorakuopassa Lehtimäki Symposiumin ja Pohjoismaisen ympäristötaidetapahtuman merkeissä. Paikalle oli kokoontunut 25 kuvataiteilijaa Tanskasta, Islannista, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta toteuttamaan visuaalisia ideoitaan viikon ajan lehtimäkeläisessä maisemassa. Pohjoismaisten ympäristötaiteen pioneerien käyttöön oli varattu parin hehtaarin alue soramonttuja, kangasmetsikköä ja lampi. Koko tapahtuman koordinaattorina ja kokoavana voimana toimi lehtimäkeläinen kuvataiteilija Antti Maasalo. Ensimmäistä kertaa Suomessa ympäristötaidetta tehtiin ja nähtiin näin laajassa mittakaavassa.

Samana kesänä kohtasin Maasalon uudelleen, tällä kerralla Seinäjoella Lakeuden Ristin aukiolla taiteilijaryhmän Antti Maasalo, Seppo-Juhannus Tanninen, Heikki Mäki-Tuuri ja Ilpo Jokilehto yrittäessä puhkua ilmaa kymmenien metrien mittaisiin mustiin tuulipusseihin, joiden oli tarkoitus nousta vertikaalisiksi veistoksiksi keskustelemaan Alvar Aallon Lakeuden Ristin ja Aalto-keskuksen arkkitehtuurin kanssa. Kirjoitin teoksista jutun Lakeuden Kutsu-lehteen. Haastattelussa taiteilijaryhmä luonnehti itseään sekä ympäristötaiteilijoita yleisemminkin yhteiskuntaan integroituneiksi hulluiksi, jotka saisivat enemmän aikaan puskutraktoreilla ja kaivinkoneilla, jos niihin olisi varaa. Jonkin verran närkästystä herätti se, että nimesin jutussa veistoksen koskaan kunnolla pystyyn nousemattomat jättiläismäisiä kondomeita mielestäni muistuttavat tuulipussit falloksiksi, jotka kohoilevat ilmaan lakeudella.

Antti Maasalo oli aloittanut oman taiteellisen uransa jo huomattavasti aiemmin. Hieman laskutavasta riippuen hänen taiteellinen uransa on kestänyt jo noin 50 vuoden ajan. Ensimmäiseen taidenäyttelyyn Maasalo osallistui vain 15-vuotiaana vuonna 1962 Ylimaan maatalousnäyttelyn yhteyteen kootussa taidenäyttelyssä. Mukana näyttelyssä oli jo tunnettuja pohjalaistaiteilijoita, muun muassa Arvi Mäenpää ja Kalle Isolehto, mutta myös Maasalon informalismista vaikutteita saaneita maalauksia kiitettiin kritiikissä. Aktiivisen jatkuvan näyttelytoiminnan Maasalo aloitti kineettisenä (liikkuva kuva) kuvanveistäjänä vuonna 1969 ja on siitä lähtien tullut tunnetuksi kineettisenä ja ekologisena kuvataiteilijana sekä Suomessa että ulkomailla järjestetyissä näyttelyissä.

Seinäjoen Taidehalliin ja Aaltokeskukseen koottu Aalloilla-näyttely on läpileikkaus Maasalon kineettisestä taiteesta sekä aurinko-, tuuli- ja vesinergialla toteutetuista veistoksista vuodesta 1969 lähtien. Seinäjoen Taidehallin suuren puolen täyttää 36 pääosin sähköenergialla toimivaa kineettistä veistosta. Taidehallin ulkopuolella, Koulukadulla ja Aaaltokeskuksen kansqalaistorilla on lisäksi esillä kaikkiaan parikymmentä pääosin tuulienergialla toimivaa pyörivää, soivaa, monin eri tavoin heiluvaa ja huojuvaa sekä kääntyilevää ja valoa heijastavaa veistosta, onpa paikalla yksi vesisateen voimalla pyörivä vesimyllykonstruktiokin, joka hämmästyttävällä tavalla muistuttaa teuvalaisen keksijän Onni T Heinolan Tyyneen valtamereen suunnitteleman 9 kilometria korkean ikiliikkujan rakennuspiirustuksia.

Vaikka Maasalon tuotantoon kuuluu poikkeuksellisen paljon, noin 80 Suomeen ja ulkomaille toteutettua julkista teosta, saa näyttelykokonaisuudesta hyvän ja kattavan läpileikkauksen Maasalon taiteellisesta tuotannosta, varsinkin kun näyttelysalin videodokumenteissa esitetään katsauksina koosteina Maasalon aiempaa näyttelytoimintaa sekä julkisia teoksia viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta.

Maasalon taiteellisista ansioista vuosikymmenien aikana voidaan mainita, että hän on vuonna 1972 perustetun ja edelleen toimivan Dimensio-ryhmän perustajajäsen, vuokraisäntäni Seppo J. Tannisen ja edesmenneen Jasse Hirvosen aloitteesta perustetun pohjoismaisen taiteilijaryhmän Non Art Groupin jäsen, jo mainitun Lehtimäki Symposiumin kantava taustavoima, lastentaiteen ja leikkiveistosten pioneeri sekä maailmanrauhaan ja ympäristökysymyksiin jatkuvasti teoksillaan voimakkaasti kantaaottava syväekologinen taiteilija. Poikkeuksellista Maasalon taiteellisella uralla on, että hän on peräti kolme kertaa ollut vastaanottamassa taiteelliseen toimintaan liittyviä valtionpalkintoja. Taiteen valtionpalkinnon hän sai jo 1974, lastenkulttuurin valtionpalkinto ja Dimensio-ryhmälle kokonaisuutena myönnetty taiteen valtionpalkinto taas tulivat samana vuonna 1982.

II Aalloilla 

Antti Maasalon näyttelyn avajaisissa on paikalla myös nykymusiikin säveltäjä Otto Romanowski, joka on säveltänyt musiikin myös useisiin Maasalon teoksiin. Romanowski selvittää lyhyesti Dimensio-ryhmän taustoja. Dimensio perustettiin vuonna 1972 ”kineettisen, kokeilevan ja kujeilevan” taiteen ryhmäksi, kuten Romanowski ryhmän määrittelee.

Maasalo oli Dimensio-ryhmän pohjoisin perustajajäsen. Dimensio on alusta lähtien ollut myös taiteidenvälinen ryhmä, johon on kuulunut myös nykymusiikin säveltäjiä kuten juuri Otto Romanowski ja Erkki Kurenniemi. Romanowskin sävellystaiteesta esimerkin avajaisissa saa veistoksissa kuuluvan musiikin lisäksi 4,09 minuuttiin mahtuva tietokonesävellys Maailmankaikkeus.

Maasalo tuli kuitenkin tunnetuksi kineettisen taiteen tekijänä jo ennen Dimensiota. Tästä esimerkkinä ovat näyttelyssä esillä olevat vuonna 1969 valmistuneet teokset Kosminen näky ja Kineettinen konstruktio. Ne edellyttävät kuitenkin vielä katsojan omaa liikettä. Jo 70-luvun alkupuolella veistokset muuttuivat kuitenkin yhä enemmän sisätiloissa sähkömoottoreilla ja ulkona luonnonvoimilla liikkuviksi. Maasalon teosten materiaalit ovat kovia, usein terästä, mutta niiden kantava ajatus on ekologisuus ja huoli maapallon tulevaisuudesta.

Näyttelyssä on mukana myös useita Kalevalasta aiheensa saaneita teoksia. Maasalon mielestä Kalevalan Sampo on jo ajat sitten keksitty. Sampo on auringon, tuulen ja veden uusiutuva energia. Musiikki ja kineettisyys näkyvät teoksissa keskeisesti vuodesta 1972 lähtien. Liikkuva kuva tulee osaksi hänen teoksiaan ensimmäistä kertaa 1973 ja leikkiveistoksia ja lapsille suunnattuja taidenäyttelyitä Maasalo on tehnyt vuodesta 1979. !980-luvun alkupuolen rauhanliikkeeseen Maasalo osallistui muun muassa Taiteilijoiden rauhanjuna-tapahtuman puitteissa. Jo mainittu Lehtimäen ympäristötaidetapahtuma järjestettiin vuonna 1982 ja 1990-luvulla kävi entistä selvemmin ilmi Maasalon ”jo paljon aikaisemmin tapahtunut siirtyminen yhä lähemmäksi ja tiukemmin luonnonvoimia käyttävää veistotaidetta”.

Ympäristön tuhoutumiseen järkyttävästi kantaaottavia teoksia Aalloilla-näyttelyssä ovat muun muassa vuodelta 1989 oleva teos ”Meri - Itämeri sarkofagi” ja kaiken kaikkiaan yksi näyttelysaleista on planeettateoksineen muistutus ihmiskunnan tuhon uhasta. Teoksissa etsitään maan mahdollisen tuhon jälkeen pelastusta vierailta planeetoilta. Järkyttävä on Maasalon visio ”Rajoitettu ydinsota” vuodelta 1983 ja sen jälkeiset visiot muista mahdollisista maailmoista kuten teokset ”Kohti tuntematonta planeettaa” ja ”Elävälle planeetalle matkaajat” vuodelta 2010.

Mutta mahdollisia mielikuvitusplaneettoja löytyy näyttelystä positiivisemmassakin hengessä, josta esimerkkeinä Sadunkertojien planeetta (2006) ja Haaveilijoiden aurinkokunta (2010). Samaan sarjaan voisi laskea Hyvien haltijoiden kodin (2006)

Kaiken kaikkiaan näyttelyn nimi Aalloilla kuvaa kuitenkin ehkä parhaiten näyttelykokonaisuutta, sillä hyvin monet Maasalon teoksista aaltoilevat, väreilevät, kertautuvat erilaisina peilikonstruktioina, käyttävät hyväkseen videon, valoheijastusten ja kuvanveiston erilaisia yhdistelmiä ja muodostavat kokonaisuutena näyttelysaleihin sakraalin, pyhän tunnelman. Henkevyys ja leikkisyys kulkevat teoksissa käsi kädessä. 

Maasalon taiteen tematiikka tuntuu loppuun asti pohditulta ja näyttelyn jatkuvasti muuntuvien teosten katsomiseen voisi kuluttaa aikaa päiväkausia ilman että teokset lopullisesti tyhjentävät itseään.

Ja oman kokonaisuutensa Taidehallin ulkopuolella muodostavat Koulukadun varreslla ja Aaltokeskuksessa olevat luonnonvoimilla toimivat teokset, jotka saattavat aiheuttaa lievää ihmetystä näyttelystä tietämättömän katsojan silmissä.

(Lähteenä käytetty myös Leena Passin toimittamaa kirjaa Antti Maasalo - Kuvanveistäjä/Scultor)


perjantai 16. elokuuta 2013

Vaelluskirjaa: Tähtivaelluksella 16.-17.8.2013


Alkuyö tähtivaelluksella. Luin US-uutisista että taivaalta voi pongata tähdenräjähdyksen jopa paljain silmin. Se on jossain Delfiinin tähdistön kieppeillä ja kirkkaimmin näkyvä tällä vuosituhannella räjähtäneistä tähdistä. Tai luultavasti se on kyllä räjähtänyt jo joskus melko kauan sitten mutta itse havainto on ehtinyt maahan asti vasta nyt. Siispä otin kiikarikotelon kaulaani, otsalampun taskuuni ja suuntasin kulkuni Hallilanvuorelle, koska observatoriotkin rakennetaan vuorille ja ajattelin, että tähtitaivaan parhaiten voisi nähdä joltakin Seinäjoen monista vuorista.

Ennen lähtöä katsoin Ursan tähtikartasta missä päin taivasta moinen Delfiini saattaisi uida, koska en tunne taivaalta muuta kuin kuun, otavan (Ison Karhun) ja pikkuotavan (Pikku Karhun), jonka päässä köllöttää Pohjantähti, aina pohjoisessa. Siitä otin siis suuntiman ja vedin apuviivan Isosta Otavasta kuuhun ja Pohjantähdestä kohti Delfiiniä. Helppo nakki, ajattelin. Salmiakin muotoinen tähtikuvio lähes suoraan etelään.

Hallilanvuorella seisoin pitkään ihmeissäni. En minä löytänyt edes kuuta mistään, saati jotain salmiakkia. Otava taivaalla sentään oli ja Pohjantähti. Pikkukarhusta ei Pohjantähden lisäksi näkynyt kuin kaksi takapään tähteä eli takapuoli. Lopun tähdistön söikin sitten kaupungin valosaaste yhtä Wn muotoista tähtiryhmää lukuunottamatta. Vajaan tunnin tiirailun jälkeen palasin pettyneenä kotiin.

Kotona tutkin Ursan tähtikarttaa uudelleen. Päätin tiirailla taivasta vielä porraspäästä tarkistetuilla tuntomerkeillä. Ihmettelin kun tähtikartassa Otava oli väärällä puolella Pohjantähteä ja väärin päin. Lopulta äkkäsin kartan laidasta, että vaikka pohjoiseen katsoessa olen tottunut siihen, että itä on oikealla kädellä ja länsi vasemmalla, niin tässä kartassa länsi olikin oikealla. Pähkäilin ja ihmettelin. Olin siis etsinyt Delfiiniä jostain etelä-kaakosta kun olisi pitänyt tähdätä katsetta etelä-lounaaseen. Kuuttoman taivaan mysteeri ei auennut vieläkään, sillä yhtään pilveä, mihin se olisi voinut piiloutua, ei myöskään näkynyt. Lopulta hoksasin että jos seisoo päällään ja katsoo päälläseisonta-asennossa pohjoiseen niin toden totta: Länsi on silloin vasemmalla! Merkillistä väkeä nuo tähtitieteilijät. Katselevatko ne tähtiä päällään seisten?

Päätin yrittää etsiä edes jonkin tunnistettavan tähden tai tähdistön Otavan lisäksi ja lähdin uudelleen ulos. Samalla reissulla päätin käydä myös naapurissa omenavarkaissa. Pistin kumisaappaat jalkaan ja lähdin. Omenavarkaus on pimeässä hankalampaa kuin päivänvalossa totesin, sillä omenista en nähnyt olivatko ne toukansyömiä vai puhtaita. Pohjoinen oli minulla nyt kuitenkin tiukasti hallinnassa ja yritin nuijia pääkoppaani ajatusta, että tähtitaivaalla länsi on itä ja itä on länsi. Siinä muutaman omenan taskuun rohmuttuani peruuttelin kohti kotipihaa katse suoraan Pohjantähteen kuin taivaannaulaan kiinnittyneenä.

...Ja vedin komeasti lipat! Kompastuin nimittäin kävelytiellä olevaan betoniporsaaseen, jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut. Lensin betoniporsaan ylitse maahan kyljelleni. Yksi omena murskautui käteeni jo ylikypsänä ja loput vierivät hiekkatielle. Nirhaumia pikkusormessa, kyynärpäässä ja polvessa. Nolona palasin kotipihaan, vaikkei kukaan nyt ilmalentoa keskellä yötä huomannutkaan. Varkaudesta rangaistiin välittömästi.

Kotona taas tähtikartalle. Olin havainnut läntisellä (siis itäisellä) taivaalla kirkkaan valopisteen ja lähes taivaan päälaessa muutaman muunkin kirkkaamman tähden. Kartan ja porraspään väliä aikani rampattuani päättelin että taivaan laessa oleva tähdistö oli ilmeisestikin joutsen. Hyvällä mielikuvituksella neljän (tai oikeastaan viiden) tähden ryhmällä oli kaksi siipeä, piste vartalona, pitkä kaula kohti taivaan lakipistettä. Läntisen taivaan kirkas tähti taas oli ilmeisestikin Lyyra, joka toi mieleen Harry Martinsonin Aniaran. Aniarahan on pelastusalus, jossa ihmisjoukko pakomatkalla maan tuhoutumista eksyy meteoriparven aiheuttaman onnettomuuden seurauksena Marsin sijasta ulos aurinkokunnasta ja kohti Lyyraa. Nyt tiedän mitä kohti Aniara ilmeisesti edelleen vaeltaa.

Mutta Delfiineihin. Ja tähdenräjähdykseen. Vaikka ramppaan pihaan ja takaisin tähtikartan ääreen kerta toisensa jälkeen en löydä kyseistä vesieläintä sieltä, missä sen osapuilleen pitäisi olla. Ovatko sen tähdet niin himmeitä, etten kiikareillakaan niitä tavoita? Sen sijaan eräään hieman kirkkaamman taivaanvalon arvelen Kotkaksi, vaikka saattaa se olla jokin muukin tähti. Lisäksi saaliina on viisi satelliittia - piru, niitä kyllä taivaalla piisaa, minun lapsuudessani satelliitin näkeminen oli järisyttävä tapaus- ja yksi tähdenlento Persidien meteoriparvesta.

Olin etsinyt salmiakkia taivaalta ja sen lähimaastossa (monenkohan valovuoden päässä?) sattunutta tähdenräjähdystä jo nelisen tuntia kun lopulta luovutin. Hieman epävarmana arvelin, että muuan neljän tähden kuvio saattoi olla Delfiini ja siitä jonkin verran sivummalla näkyvä hyvin himmerä valopiste ehkä oli kyseinen kuuluisa tähdenräjähdys, vaikka ei ilmeisesti ollut... Kompromissina ehdotin itselleni, että olin tänä aikana seulonut kiikareilla taivaankannen niin tarkkaan, että aivan varmasti kiikarinlinsseissä oli käynyt tähdenräjähdys, vaikken sitä välttämättä havainnutkaan. Lisäksi olin potkaissut porraspäästä kumoon tuhkakupin ja linnunpöntön jossa on lentoaukko sekä etu- että takaseinässä, mutta ei kattoa.

Ristiriitaisin tuntein palasin sisään. Jos käsitin oikein, räjähtävä tähti pitäisi olla havaittavissa vielä parin yön ajan, joten tähdenmetsästysretkeni jatkuu taas ensi yönä samaan aikaan. Samalla manailen kaupungin valoja, ja totisesti toivoisin olevani juuri nyt äireeni torpalla Välikylässä. Siellä sentään tähtitaivaan voi vielä öisin nähdä, linnunratoineen, delfiineineen ja räjähtävine novineen kaikkineen.

torstai 8. elokuuta 2013

Werner Herzogin hyinen vaellustarina



Werner Herzog: Jäinen matka
Vaellus Münchenistä Pariisiin 23.11.-14.12.1974
suom Kaisu Isto, 87 s.
Like 1990

”Johdannoksi
Marraskuun lopussa 1974 eräs ystäväni soitti minulle Pariisista ja kertoi, että Lotte Eisner on vakavasti sairas ja tulisi todennäköisesti kuolemaan. Niin ei saa käydä, minä sanoin, ei tällä hetkellä, saksalainen elokuva tarvitsee häntä juuri nyt, emme saa antaa hänen kuolla. Otin takkini, kompassin, saappaat ja olkalaukun, jossa oli kaikkein välttämättömin. Saappaani olivat uudet ja niin lujaa tekoa, että luotin niihin. Kävelin suorinta tietä Pariisiin uskoen vakaasti Loten selviämiseen, jos saapuisin hänen luoksen jalan. Lisäksi halusin olla yksin, yksin itseni kanssa.”

Näin alkaa Werner Herzogin jäinen (tai oikeammin hyinen) matka, kolme viikkoa kestänyt vaellus Münchenistä Pariisiin jalan ”kuolemansairaan” Lotte Eisnerin luo, päiväkirja, jonka hän myöhemmin vuonna 1978 julkaisee vaelluskertomuksena, Herzogin mukaan lähes alkuperäisessä muodossa, vain eräitä henkilökohtaisia asioita poistaen.

Herzog lähtee siis jalkapatikkaan marraskuun lopussa, Keski-Euroopassakin eletään myöhäissyksyä tai alkutalvea eikä sää todellakaan suosi vaeltajaa. Hän taitaa taivalta vesisateessa, raesateessa, räntäsateessa ja lumisateessa. Aurinko tuntuu unohtaneen kokonaan kulkijan. Hän tarpoo kompassin osoittamaa päämäärää kohti välillä hyisessä vastatuulessa, joka yltyy luita ja ytimiä riepottelevaksi myrskyksi, toisinaan kirjaimellisesti kaulaansa myöten kaiken kastelevassa sumussa. Sinnikkäästi Herzog taivaltaa eteenpäin, luovuttamatta, lähes taukoamatta, välillä jalkapohjiaan myöten kohmeessa.

Myös jalat ja uudet saappaat aiheuttavat ongelmia. Jo ensimmäisenä päivänä rakot kantapäissä, akillesjänne turpoaa, kehräsluu hiertyy ja vaivaavat koko matkan. Olkalaukku puolestaan hiertää kylkeä ja poraa villapaitaan olkalaukun kokoista reikää villapaitaan. Herzog yöpyy missä milloinkin, enimmäksen laittomasti, hökkeleihin, huviloihin tai tyhjiin rakennuksiin murtautuen, joskus ladossa heinien seassa tai halvoissa majataloissa.

Ei Herzog sentään luotisuoraan kompassin mukaan kulje vaan pääosin pitkin Pariisia kohti johtavia pikkuteitä ja saa ajoittain lyhyitä autokyytejäkin sään muuttuessa mahdottomaksi. Ihmiset ovat kuitenkin enimmäkseen epäileviä ja epäystävällisiä outoa likomärkää kulkijaa kohtaan:

”Myrsky riehuu ja sade Lechiltä Schwachmüncheniin asti. Mitään muuta en pannut merkille. Seisoin loputtomiin lihakaupassa ja haudoin murhaa.”

Lähtö Münchenistä tapahtuu syvän ahdistuksen vallassa:

”Yksi ainoa, kaiken hallitseva ajatus, pois täältä. Ihmiset pelottavat minua. Eisnerska ei saa kuolla, hän ei saa kuolla, hän ei kuole, en salli sitä. Hän ei kuole, ei. Ei nyt, hän ei saa. Ei, hän ei kuole vielä koska ei kuole. Askeleeni kulkevat vakaina. Ja nyt vavahtelee maa. Kun minä kuljen, kulkee biisoni. Kun minä lepään, lepää vuori. Voi! Hän ei saa. Hän ei voi. Kun saavun Pariisiin, hän on elossa. Toisin ei käy, koska toisin ei voi käydä. Hän ei saa kuolla. Kenties tuonnempana, kun sallimme sen.”

II

Herzog on määritellyt kävelemisen yhdeksi elokuvanteon vaihtoehdoista, mutta jäisellä matkalla uupumukseen asti käveleminen merkitsee myös pakomatkaa, pakoa piinaavista peloista, terapeuttista vaellusta, yksinoloa, itseruoskintaa yhtä paljon kuin pyrkimystä määränpään tavoitteeseen. Ja kaiken pohjana ja perimmäisenä motiivina on absurdi ajatus: Elokuvahistorioitsija lotte Eisner ei voi kuolla niin kauan kuin ohjaaja kävelee häntä kohti, vaeltaa uupumuksen rajan tuolla puolen kohti päämäärää.

Herzogille vaeltaminen merkitsee myös päiväkirjaa, työkirjaa, joka lopulta muutamaa vuotta myöhemmin kirjana ja lopulta suomeksikin. Teos on todella melko viimeistelemätön, editoimaton. Heikoimmillaan päiväkirjamerkinnät näyttäytyvät tekstissä silloin, kun Herzog mainitsee nimeltä ystäviään ja saksalaisen elokuvamaailman henkilöitä, joista me emme ole täällä koskaan kuulleetkaan.

Ehkä upeinta teksti on silloin kun Herzog lähes tajuttomuuden rajalla itsensä loppuun uuvuttaneena näkee eräänlaisia valveunia. Uupumukseen itsensä ajava Herzog visioi kohtauksia menneistä, tulevista ja koskaan toteutumattomista elokuvista. Kuin aivan huomaamatta Herzog liukuu todellisuudesta surrealismiin ja painajaismaisten näkyjen maailmaan:

”Tarvoin keskellä nuoskavyöryä, enkä ensin edes huomannut koko asiaa. Yhtäkkiä koko rinne oli merkillistä ryömimistä, koko maaperä joutui liikkeeseen. Mikä siellä, ryömii, mikä sihisee, tuumailin mielessäni, käärmekö se siellä sihisee? Mutta koko vuorenrinne sillä ryömi ja sihisi, ja minä kaiken mukana. Monet ihmiset joutuivat yöpymään stadionilla, ja koska portaat joilla he vieri vieressä nukkuivat, oli rakennettu niin jyrkiksi, lähtivät kokonaiset ihmismassat vierimään ja vyörymään alas. Vajoamiseni ei ollut pysäytettävissä, ja päädyin purolle, kauas Poisson'oon lähelle, voin jopa nähdä mistä puro saa alkunsa, ja tuo virta, sanoin itselleni vie sinut Marnelle. Pimeän tultua ylitin Marnen Joinvillen luona, ensin yli kanavan, sitten yli joen, joka virtasi nopeasti ja oli sadeveden likaama.”

III

Kaiken kaikkiaan Herzogin vaelluskertomus on kuitenkin pääosin matkanteon ja nähdyn kuvausta ja dokumentointia. Lyhyitä elokuvallisia episodeja lukuunottamatta kirjasta puuttuu lähes täysin sellainen kuvallisuus, jota voisi odottaa elokuvaohjaajalta. Hän tallentaa muistikirjaansa omaa sinnikästä kulkemistaan, välillä levähdyksiä pikkukylissä ja majataloissa, joihin hän, kuten sanottu, vain harvoin pysähtyy yöpymään, ehkä siksi että ne tulevat vastaan väärällä hetkellä. Ja lopulta tämäkin matka, kuten kaikki vaellukset päättyvät. Herzog päätyy Pariisiin kolmen viikon taivalluksen jälkeen ja tapaa edelleen hengissä olevan Lotte Eisnerin:

”Lauantai 14.12.1974
Muutama sana lopuksi: Menin Eisnerskan luo, hän oli yhä heikossa kunnossa ja sairauden leimaama. Jonkun on täytynyt kertoa hänelle puhelimessa, että olin tullut kävelemällä, itse en aikonut sitä sanoa. Minua nolotti, nostin aristavat jalkani tuolin päälle, jonka hän antoi minulle. Neuvottomassa tilassani juolahti mieleeni muuan asia, ja koska tilanne oli jo omituinen sanoin sen hänelle. Yhdessä, sanoin, me keitämme tulta ja pysäyttelemme kaloja. Silloin hän katsoi minuun ja hymyili kauniisti ja koska hän tiesi että olin jalkamies ja sen vuoksi suojaton, hän ymmärsi minua. Upean, lyhyen tuokion ajan väreili lempeä tunne kuolemanväsyneen ruumiini yli. Sanoin hänelle, avatka ikkuna, näinä päivinåä olen oppinut lentämään.”

IV

En tiedä onko sitten Herzogin kävelyvaelluksen ansiota eli ei, mutta Eisnerska selviää hengissä Herzogin matkan ajan ja edelleen. Lopulta hän elää vielä 10 vuotta ja kuolee vuonna 1984. Ehkä Herzog antoi hänelle silloin luvan kuolla?