maanantai 25. tammikuuta 2016

Rasismista


Olen asunut monilla paikkakunnilla, joilla rasismista ei ole koskaan ollut tietoakaan. Etelän vouhotuksia sanoisin minä. Siksi yllätyin kun Soldiers of Odin perustettiin juuri Kemissä, vanhassa punaisessa Kemissä. Ja nyt he aikovat mennä Norjaan ja vallata joka vuonon ja notkon. Lisäksi nämä turhautunet, itseni kaltaiset mitääntekemättömät valtaavat suvakkien sivustoja ja ovat perustamassa katupartioita 14 paikkakunnalle Suomessa.
Pellepuuhastelua, mutta sillä on vakavammat seuraukset. Pakolaiskysymyksessä tavallisella kansalaisella on valittavana oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Rajat auki tai rajat kiinni. Harmaata aluetta tässä kysymyksessä ei oikeastaan ole.
Olen asunut elämäni aikana muutamassa merenrantakaupungissa, mm. Kristiinankaupungissa, Vaasassa ja Kemissä. Olen nähnyt monikulttuurisia ihmisiä Espoon lähiöissä. Olen majaillut hetken Porvoossa ja ihan pienenä asuin Raumallakin.
Nämä merenreunan kaupungit ovat siitä erikoisia, että niillä on takanaan pitkä merenkulun historia. Ne ovat kansainvälistyneet jo vuosisatoja sitten. Suomenruotsalainen suvaitsevaisuus vähemmistöjä kohtaan on ollut vallalla monessa rannikkokaupungissa. Kristiinassa totuin siihen että otetaan vieras baarissa pöytään, mutta katsotaan vähän minkälainen tyyppi se on. Suvaittiin mutta ei hyväksytty heti.
Tämä Soldiers of Odin on järkyttävästi uutta liikehdintää, miten se voimansa tunnossa poukahti pinnalle juuri Kemissä ja Vaasassa, vanhoissa kotikaupungeissani, toki muuallakin kuten Joensuussa ja Tampereella. 
Siihen on kaksi eri syytä. Työläisten kakarat ovat entisissä työläiskaupungeissa kommunismin romahdettua liittyneet joukolla persuihin ja äärioikeistolaisiin järjestöihin, kun työpaikatkin on menetetty. 
Vaasan tai muiden kaksikielisten rannikkokaupunkien tilanne on toinen. Niihin on jo pitkään vastaanotettu maahanmuuttajia ja pakolaisia, joita ei ole koskaan ennen noteerattu erityisesti, koska he ovat ihonväristä huolimatta ikään kuin aina kuuluneet monikulttuuriseen katukuvaan. 
Nyt kuitenkin esimerkiksi juuri Vaasassa rinta rottingilla kulkevat turhautuneet ihmisparat nostavat älämölöä siitä, että heiltä raiskataan naiset ja viedään työpaikat. Jorma Ojaharjun valkoisessa kaupungissa kerrotaan miten Palosaaren työläiset olivat ennen itsenäistymistä kahden vallan alla, ruotsinkielisten valtaapitävien ja venäläisten kasakoiden, kostetaanko tässä nyt jotain siitä.
Yhteenkään raiskaukseen en suhtaudu vähätellen. Mutta pelkoa Suomessa nyt ovat ryhtyneet levittämään pelon soturit jotka eivät tiedä miten Odin kieliopillisesti taivutetaan. Siis Odinnin soturit. Ja pelko on alkanut hiipiä ihmisten mieliin. Kun puhutaan aiheesta paljon, aletaan miettiä, onko jotain oikeasti pelättävää.
Pohjimmiltaan tässä rajat auki vai kiinni kysymyksessä on kuitenkin vain nämä kaksi vaihtoehtoa: joko me otamme hädissään sotaa pakenevia ihmisiä vastaan tai sitten emme. Nyt maa tämän kysymyksen edessä näyttää repeytyvän kahtia ja turvapaikanhakijat katsovat ihmeissään sivusta.
Onneksi vielä toistaiseksi enemmistö suomalaisista on suvaitsevaisuuden kannalla. 
Mutta voimmeko me enää sanoa, että Suomi ei ole rasistinen maa?

talvivaaran kusetus

Jättiläinen - elokuva
tarina Talvivaarasta
ohj. Aleksi Salmenperä

Jonain yönä kello 4.30 sain kännykkääni viestin. Pitäisi käydä Ylistaron elokuvateatteri Matin-Tuvassa katsomassa Aleksi Salmenperän ohjaama puolidokumentti Jättiläinen, joka kertoo Talvivaaran noususta ja tuhosta. No kävin. Olin näytännön ainoa katsoja. 

Jättiläinen alkaa komealla metsäkuvalla helikopterista ja kopteri jatkaa rataansa yli Talvivaaran lietesakka-altaiden. Häh! Yli 80 hehtaaria pelkkää allasta. Pekka Perä oli ostanut Outokummulta eurolla kaivosalueen johon hän alkoi rakentaa Suomen suurinta ja turhinta nikkelikaivosta. Vastineeksi hän antoi myös 20 prosenttia kaivosyhtiön osakkeista.

Elokuvan perusteella kyseessä oli kuitenkin salaliitto. Jo 70-luvulta lähtien tiedettiin, että kaivosalueella on 20 miljoonan kilon uraaniesiintymä. Pekka Perällä oli aikomus vaivihkaa soluttaa uraanin louhinta tuotantoon ja myydä se rikastettuna Olkiluoto 3:lle.

Elokuvan uutiset päättyvätkin tähän. Kerrotaan Kainuun ELY-keskuksen ja GTK:n rakenteellisesta korruptiosta ja ympäristöministeri Paula Lehtomäen  osakesalkuista (jotka oli harvinaisen tyhmästi hoidettu). Mauri Pekkarisen lausunto jonka mukaan ympäristöä pitäisi kohdella enemmän elinkeinoelämän ehdoilla. Mutta senhän me jo kaikki tiedämmekin.

Ja sen että lopulta pato murtuu ja paskat juoksevat pitkin kahta pääjokea vieläkin.Paskaa valuu vesistöön 40 kertaa sallittu määrä.

Päähenkilönä on vaimostaan ja lapsestaan huolehtiva miesparka, AVIn (mikä on AVI?) tutkija joka joutuu valitsemaan kähminnän ja omien aatteidensa välillä. Hän käy hirvimetsällä ja hänelle poltatetaan pilveä. (Etelä-suomalainen käsitys hirvenmetsästyksestä, me täällä juomme viinaa.)

On myös sivujuoni joka ei johda aviorikokseen. Kaunis GTK:n tutkija jonka kanssa päähenkilö ryhtyy tekemään yhteistyötä, ja saa kuulla että tavoitteena onkin uraanilouhos, ja että GTKn tutkimusraporteista osa on pimitetty.

Puolidokumentti toimii loistavasti fakta-aineiston ja hienon kuvauksen sekä hyvin elokuvaan leikattujen dokumenttikatkelmien pohjalta. Mutta. Elokuvan pituus on 1,37 h . Siitä olisi saanut karsia lähes kokonaan fiktion pois ja jäljelle olisi jäänyt noin 45 minuuttia tiukkaa tavaraa. Mutta eihän 45-minuuttista elokuvaa missään elokuvateatterissa esitettäisi.

Erikseen pitää kunnioittaa Jani Volasta joka on Pekka Peränä parempi kuin Pekka Perä itse. Perä muuten jossain haastattelussa, kun kysyttiin, että jos vituttaa, lähdetkö lenkille vai juotko pullon kossua. Hän vastasi juovansa pullon kossua.

Tämä elokuva on helkkarin tylsä katsojille jotka eivät asiaa tunne ja osittain tylsä ihmisille jotka tietävät jo kaiken tästä. Muille tämä on laadukas, lähes omin rahoin hyvän ja lahjakkaan ohjaajan tekemä puolidokumenttielokuva. Se voi kilpailla menestyksekkäästi jossain ulkomailla dokumenttielokuvafestivaaleilla. 

Valitettavasti ainakaan Ylistarosta sille ei katsojia löydy.

lauantai 23. tammikuuta 2016

EU:sta ja sen merkityksestä

Luultavasti 1994 järjestin Kemin kulttuurikeskukseen valokuvanäyttelyn Hamningbergista, Euroopan koillisimmasta paikasta, josta pohjoiseen on vain Huippuvuoret ja itään Novaja Zemlja. 
 
Olin käynyt Hamningbergissa edellisenä vuonna. Se on ollut talvisin eristyksessä oleva kalastajakylä, jonka asukkaat olivat muuttaneet kylästä joukolla pois 1960-luvulla kun Norjan valtio rakensi uuden kalasataman Hamningbergin sijasta Vardöhön ja rakennutti lohdutukseksi maantien Hamningbergiin.
 
Koko väestö muutti Vardöhön välittömästi kun tie valmistui ja kylään saatiin sähköt. Asukkaiksi jäi neljä ihmistä, joista viimeinen, pastori Hans Pettersson kuoli 1991. Tein siis valokuvadokumentin kuolleesta kylästä, ja järjestin siitä näyttelyn Kemin kulttuurikeskukseen. 
 
Näyttelyä puuhatessani EU-kansanäänestystä valmisteltiin. Valokuvanäyttelyni otti kantaa EUhun. Paavo Väyrynen joka saman päivänä sattui olemaan Kulttuurikeskuksessa oli suostunut pitämään avajaispuheen näyttelyssä. Miten pienen käy, kun se yhdistyy suureen, oli kysymykseeni ja Väyrysen kysymys avajaispuheessa. 
 
Äänestyksessä EUsta joka lanseerattiin Pohjolaan hyväuskoisimman maan eli Suomen kautta EU-kanta voitti niukasti, mutta Lapin läänissä mm. Tennilän ja Väyrysen kannatuksen johdosta yli 80 prosenttia väestöstä äänesti EUta vastaan. Minä muiden mukana. Suomen vanavedessä Ruotsikin liittyi mutta Norja ei ja myöhemmin Ruotsi kieltäytyi eurosta.
 
EU lobbarit puolustivat valtioliittoa kahdella perusasialla. Rajojen purkamisella maiden väliltä ja yhteisellä vakaalla rahalla. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena Berliinin muuri purettiin ja EUn johdosta valtiosta toiseen sai liikkua vapaasti. Euron on tarkoitus edustaa valuutan kestävyyttä. 
 
Väitin julkisuudessa tuolloin että Euroopan sisäisten muurien purkaminen johtaa näistä tiiliskivistä rakennettavaan vielä suurempaan muuriin EUn ja kolmannen maailman välille. Se oli oma syyni vastustaa Euroopan Unionia. Nyt nautimme tuon mädän hedelmän seurauksista. 20 vuotta Eurooppa on sulkenut silmänsä ja korvansa ulkomaailman hädältä.
 
Nyt 20 vuotta myöhemmin olemme joutuneet toteamaan euron ongelmat. EUn sisäinen talouskasvu ei ole samanlainen jokaisessa maassa ja maa ytoisensa jälkeen on valuuttakriisissä. Vielä pahempaa, Euroopan ulkorajat ovat alkaneet murtua ennennäkemättömän pakolaistulvan johdosta, kun ihmisiä rynnistää Eurooppaan paremman tulevaisuuden toivosta.
 
Pahinta kaikesta kuitenkin on, että Euroopan sisällä vedetään valtio toisensa jälkeen rajoille piikkilankaa tämän tulvan estämiseksi. EU ei pakolaiskysymykseen ole osannut tehdä yhtään järkevää ratkaisua ja siksi se pahenee koko ajan. Yhden muurin sijaan rakennetaan kymmeniä muureja. Schengen sopimus uhkaa kaatua.
 
Näissä olosuhteissa. Mitä meillä Eusta enää on jäljellä jos sen valuutta on todettu toimimattomaksi ja vain ruotsalaisilla ja norjalaisilla menee hyvin. Jos pakolaisaaltoon ei ole muuta vastausta kuin piikkilanka. Eikö EU silloin ole jo käytännössä hajonnut ja milloin tulee aika Brysselissä tunnustaa tämä tosiasia?

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Heidi Liehun runoudesta



Heidi Liehu:
Surusta vesilintu nousee siivilleen
WSOY 2009, 63 s.

Heidi Liehu (s.1967) tuli tunnetuksi filosofian ihmelapsena, joka teki väitöskirjansa Esa Saarisen oppilaana vain 22 vuotiaana. Vuonna 1990 tarkastettu väitöskirja käsitteli Kierkegaardin filosofian suhdetta Hegelin metafyriikkaan. Jo samana vuonna 1990 ilmestyi hänen esikoisrunokokoelmansa Meillä on silmät. Ja vasta edellisenä vuotena Liehu oli valmistunut filosofian lisensiaatiksi, filosofian kandidaatiksi 1988 ja ylioppilaaksi 1986. Melkoinen pyrstötähti.



Heidi Liehu jatkoi kirjailijanuraansa nopeaan tahtiin. Kokoelma Mitä ei ollut ilmestyi 1991, Lumoava selli 1992, Pitkät hyvästit 1995 ja Keskiyön enkelit 1996. Samalla aikavälillä Liehu oli tehnyt opintomatkat Tanskaan ja Yhdysvaltoihin, oli toiminut tutkijana Pariisissa ja vuodesta 1992 Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosenttina. Hänen filosofista ajatteluaan käsittelivät samoihin aikoihin teokset Kirsikankukkia 1993 ja melkoista huomiota feministisyydellään tuottanut Perhosten valtakunta 1998 – lähes tuhatsivuinen tiiliskivi, manifesti viimeiseltä rannalta.



Vuoden 1996 jälkeen Liehu vaikeni runoilijana 12 vuodeksi. Hän sai valtion viisivuotisen taiteilija-apurahan vuonna 2000 ja jatkoi romaani- ja tietokirjailijana. Runouteen Liehu palasi teoksella Kultaiset tikapuut 2008, Surusta vesilintu nousee siivilleen 2009 ja Luumupuu kukkii, se muistelee sinua 2011.



II



Itse tutustuin Heidi Liehun runoihin joskus 1990-luvun vaihteessa, joko Parnassosta tai hänen esikoiskokoelmastaan Meillä on silmät. Se oli aika huikaiseva kokemus. Mielestäni hänen runoudessaan oli jotain aivan uutta . Hän yhdisteli kirkkaita kuvia ja filosofisia teemoja, hänen monipolvisiin runoihinsa sisältyi äkkikäänteitä ja yllätyksiä ja kuten kriitikko Tuomo Karhu toteaa: ”Liehun runoutta leimaa jännite 'kuuman' intohimon ja 'viileän' älyllisyyden välillä”:



...

Nämä kuviot yhdistävät aistini;

korvani tunkeilevat jo silmiini asti

niitä on monta

monta meren reunaa

heilureina

väreinä

valopaljetteina

paljaina vasten luomieni aseetonta sisäpintaa.

En enää näe merkkejä sisällöistä,

se ei ole enää pelkkä kani tai ankka



Liehu katsoo runoudessaan yhtä aikaa mikro- ja makrokosmokseen, yhdistää itämaista filosofiaa ja länsimaista eksistentialismia lyyrisiin tunnelmakuviin ja havaintoihin arkisesta. Vuonna 2000 hän antoi Anna-lehdelle haastattelun, jossa hän toteaa:



”Meditointi ja intohimo ovat saman sukuisia asioita – molemmissa on tietyssä mielessä kyse itsensä kadottamisesta, ja kuitenkin niistä molemmista saa valtavan energian. Aivotutkimusten mukaan Intian joogien aivokäyrät ovat samanlaisia kuin ihmisellä silloin, kun hän saa orgasmin. Sama aivosähköinen muutos tapahtuu voimakkaassa luovuudentilassa – ulkoiset huolet menettävät merkityksensä.”



Mutta Liehu siis vaikeni 12 vuotta runoilijana ja oikeastaan olin jo lähes unohtanut hänen runoutensa, kun jouduin tutustumaan uudestaan hänen runoihinsa hieman yllättävää kautta. Osittain minunkin yllytyksestäni muuan tuttavani luki Liehun Perhosten valtakunnan ja on sen jälkeen sinnikkäästi jakanut facebook-päivityksinä hänen runojaan Intiasta käsin. Hän löytänee niistä yhteyksiä hindulaiseen ja buddhalaiseen filosofiaan.



Runot jotka hän on fb:ssä jakanut pistävät todella pohtimaan syvän filosofisella ja kuitenkin lyyrisellä otteellaan. Niinpä jouduin itse kulkeutumaan kirjastoon ja lainasin pari hänen uudempaa kirjaansa: Surusta vesilintu nousee siivilleen 2009 ja Luumupuu kukkii, se muistelee sinua 2011.



III



Kokoelma Surusta vesilintu nousee siivilleen hämmensi minut. Kuten jossain blogitekstissä kommentoittiin: ”Hämmästyttävää että filosofikin osaa kirjoittaa niin yksinkertaisesti ja kauniisti että minäkin ymmärrän.” Liehu kirjoittaa yksinkertaisia havaintoja jotka edelleen ovat kirkkaita kuvia, mutta kokoelma keskittyy luontoon ja on ikäänkuin olevinaan luontorunoutta vaikka sen sisälle kätkeytyy enimmäkseen jotain ihan muuta:



Taas yksi kevät

todistajana

Kukat, ruoho, silmut

yhä uudelleen

yhäkö olet täällä

Kyllä, ystäväni

Olen ollut pitkään -

Kysykää lumelta



Mikään luontorunoilija Liehu ei ole ja hänen tietämyksensä luonnostakin tuntuu olevan vähäistä. Jankutukseen asti hän palaa kirjassaan merenrannan tyrneihin ja ruusupensaisiin ja joudun ihmettelemään minkä meren rannalla noita ruusupensaita kasvaa. Hänen kasvistonsakin on ainakin suomalaiseen luontoon eksoottista, hän näkee vedessä meritähtiä, hänen kasvistoaan ovat unikot, lupiinit, akileijat ja amaryllikset ja mistään ei käy oikein selville missä havaitsija on.



Kauniita kasvinnimiä, kauniita kuvia, mutta runokuvia, ajoittain joudun pohtimaan onko tämä sanahelinää. Onko filosofia uupunut näennäisfilosofiaksi. Onko luonto nähty ja katsottu vain kirjoituspöydän horisontista.



Mutta sittenkin, näihin luonnonystävää hämmentäviin kuviinkin sisältyy jokin syvällisempi, syvemmältä koskettava ja riipaisema, joka herkistää lukijan taas ottamaan kriitikon silmälasit pois päästä ja uppoamaan kuviin ja ottamaan vastaan puhtaan tunteen tasolta:



Mitä onnellisemmaksi tulen

sitä surullisemmaksi



Sormieni lävitse kaukaisuuteen

virtaa

sinivuokkojen sininen

valkovuokkojen valonhopea

Lähteet: Wikipedia
Tuomo Karhu:  Kaukaisin ei ole kaukana (Electric Verses, sähköiset säkeet)

maanantai 11. tammikuuta 2016

Naparetkeilijä Christer Boucht

Haastattelin kerran Vaasassa edesmennyttä naparetkeilijä Christer Bouchtia, joka on käynyt noin 20 kertaa Pohjoisnapamantereella ja viimeksi yli 80-vuotiaana etelänapamantereella. Hän ehdotti, että minäkin voisin luontoihmisenä käydä joskus Pohjoisnavalla: "Siellä on hienot maisemat." Päätin harkita sitä napamatkailua vielä toisenkin kerran. Tosin Bouchtin mukaan se on pukeutumiskysymys "vaikka naamasta aina lähteekin nahka. Tilalle tulee uusi ja parempi nahka." 

Hänen asianajotoimistonsa Kauppatorin länsilaidalla oli erikoinen. Se oli sisustettu savupirtiksi jonka seinillä roikkui lumikenkiä ja suksia ja muita tarvikkeita hänen ensimmäisten napavaellustensa ajoilta. Haastattelussa 1980-luvun lopulla hän kertoi ettei ole etelänapamantereella koskaan käynytkään. Että hän haluaisi käydä siellä vielä kerran. Hän toteutti haaveensa yli 80-vuotiaana vaelluksella halki etelänapamantereen. 

Hän oli Vaasan valtuuston nestori pitkään ja avasi vanhimpana aina uuden valtuustokauden. Hänen naapurinsa kertoivat hänestä juttuja. Hän nukkui talvisin parvekkeella kerrostaloasunnossa, vaikka vaimokin olisi päästänyt viereen, testasi naparetkivarusteitaan. 

Hän kirjoitti naparetkistään myös toistakymmentä kirjaa, joista joitakin on suomennettukin. Jotain niistä kuin innolla nuoruudessani Kristiinankaupungissa. Ensimmäiseen naparetkikuntaan Boucht osallistui vuonna 1966 ja viimeiseen 1990-luvun alussa. 

Hän kuoli 97-vuotiaana vuonna 2009.

lauantai 2. tammikuuta 2016

joulukuun runot



Haikuilua 25.-27.12.

joulupäivän yö
täysikuun valaisema
paljas lakeus

aamuyöllä kuu
hehkuu pilvien läpi
sataa, myrskyää

tapaninpäivä
pellot lumettomina
viiltävä tuuli

on pakastanut
tuuli viskoo rakeita
kohmeiseen maahan

hyytävä tuuli
iskee veitsiä naamaan
paluumatkalla

urpiaisparvi
lentää jokivartta
talvipäivänä

kohmettuneena
kasvot tunnottomina
asunnon suojaan

täysikuu nousee
tähdenreikien joukkoon
iltataivaalle

23.12

 

Sjöberginpuistossa
joki on jäätön,
maa sula ja märkä,
puut pisaroivat.

Istun tulvaveden mukana
puistoon ajelehtineella laituripenkillä;
horisontissa kajastaa
lyhyen päivän valo.

Vastarannalla pitkä horsma,
auringon kultaamana
jo hieman langenneena talven odotuksessa.

Luonto vaikenee,
etäämpää kuuluvat
maalaiskaupungin äänet:
joku on käynyt traktorilla kaupassa.

Jatkan jokivarteen, rannassa
vesi syö hitaasti
satavuotisten kuusten juuria,
kuuset kenottavat vettä kohti
pitäen vielä toistaiseksi
juurillaan kiinni penkereestä,
jota aika ja vesi syövät.

Runoon ui saukko samasta paikasta
muutama vuosi sitten,
se nousee maihin ja juoksee
pitkin runoa ja rantatöyrästä.

Fresbee-kentällä ei ole ihmisiä,
vain vanhat omenapuut
lehtensä menettäneinä, paljaina,
ja kentänreunapensaikosta
kuuluu talvehtivan mustarastaan varoitus,
kun ilta alkaa jo hämärtyä.

Parvi punatulkkuja lentää yösijoilleejn
suoraan pääni yli.


Kuljen kaupungin läpi kirjastoa kohti.
Kahden vanhan lehtipuun latvukset
ovat yhtä pulinaa,
suuri taviokuurnaparvi tuo terveisiä pohjoisesta.

Ilta on jo pimentynyt,
kun tulen hautausmaalle,
jota joulukynttilät valaisevat.

Pysähdyn haudalle,
jonka hautakiven olen suunnitellut,
kiviveistämö sen veisti,
siellä maan alla arkussa lepää isäni.
Sytytän oman kynttiläni
hänen muistokseen.

Hautausmaan laidalla
jokirannassa poltan tupakan.
Yritän kuvata täysikuuta
ja sen heijastusta vedestä.
Mietiskelen kaikenlaista vaikeaa
kuten elämää.

Otan viinipullosta ryypyn
ennen kuin jatkan
takaisin sinne mistä lähdinkin.


Runo eilisestä 23.12.2015

Vuoden lyhyin päivä meni niin nopeasti ohi
etten ehtinyt kirjoittaa mitään


Haiku 20.12.2015

joki on sula
aurinko matalalta
valaisee pilvet



liian lyhyt haiku 19.12.2015

kaatosade
ei ainakaan lunta
viikko jouluun


Haiku II 14.12.2015

vihdoin pakkasta
yötaivaalla liekehtii
vihreää tulta


Haiku 14.12.2015

tähdenlentoyö
ketunhäntä taivaalla
iskee kipinää




haiku 5.12.2015

lumi näyttäytyi
ja katosi jälleen pois
tiet iljanteella