tiistai 11. joulukuuta 2012

Vaelluskirjaa

10.12.2012

Oli jo iltapäivän alku kun lähdin vaellukselle. Ovesta lähtiessä en osannut vielä päättää minne menisin. Jalat kuljettivat minua kohti Törnävän sairaalaa ja Kyrkösvuorta. Kävelin tuttua reittiä. Olin netin rampauttama. Kävelin kiireisesti, vaikka mihinkään ei ollut kiire. Hengityskin oli jotenkin hätäinen. Ajatukset mielessä sikinsokin. Autojen liikennemelu ärsytti korvia. Björkenheimin kapealla kivisillallakin (jonka ylitse autot voivat ajaa vain yhteen suuntaan kerrallaan) autoja oli jonoksi asti.

Ylitin sillan, ohitin luonnonsuojelualueen, Huhtalantien alittavan kävelytunnelin kautta tulin Törnävän mielisairaala-alueelle ja pääsin eroon liikenteen melusta. Hiljaisuus. Sairaala-alueella valkoiseksi rapatut rakennukset, kalterit ikkunoista poistettu, tilalla panssarilasit. Osastoille suljettuina ne, jotka eivät ole jaksaneet yhteiskunnassa ja maailmassa. Mieleen tulee yhteiskunnallisia ajatuksia, vaikka juuri niistä tällä vaelluksella yritän päästä eroon. Täällä mielisairaalapotilaat söivät sota-aikaan perunankuoria laskiämpäristä jos käsiinsä saivat.

On toinenkin ajatuksen säie. Kun lähestyn sairaalan kappelia, mielessä pyörii jonkinlainen hartaus. Ajattelen myös Gary Snyderia, sillä ajatus liikkuu useampaan suuntaan kuin ehdimme aina itse edes ajatella. Hänen eeppistä runoaan, runokirjaa loputtomat vuoret ja joet luin viime yönä. Gary Snyderin runoelman lähtökohtana on vanha, luultavasti Yuan-dynastian aikainen maalauskäärö kymmenenneltä tai yhdenneltätoista vuosisadalta Mountains and Riwers Without End. Snyderin kirja alkaa Ch'i Shan Wu Chinin kommentaarilla tähän maalauskääröön:

"Loputtomat virrat ja vuoret

Selvitän mieleni ja sukellan
tuohon tuttuun tilaan, vesien kudelma virtaa yli kallioiden,
ilmassa sumua muttei sada,
näen tämän maan veneestä järvellä
ja leveältä hitaalta joelta,
rantoja seuraten.

Reitti kulkee alas pitkin alamaan virtaa
koukkaa siirtolohkareiden ja lehtevien jalopuiden takaa
ilmestyy esiin mäntymetsikössä,

näillä seuduilla ei maatiloja, vain siistejä mökkejä ja majoja,
portteja, taukopaikkoja, liitereitä ilman seiniä,
- lämmin kostea ilmasto;

kiipeävä kiviaskelmien polku kääntyy ylämäkeen.
Suuret vuorijonot piilossa näiden jylhien pienten
paljastumien takana -
noiden matalien karikkoisten niemien takana
kerrostuneet huiput vinossa,
tuulenpuuskat vetäytyvät harjamaisista rantakallioista,
kaukana takana ja korkealla ylhäällä aavistus vuorenhuipuista.
Mies istuu kumarassa pölkyllä
toinen seisoo hänen yläpuolellaan, sauva kohollaan,
kolmas, mattokäärö tai luuttu kainalossaan, katselee heitä;
vähän matkaa rannasta kaksi ihmistä veneessä.

Polku kulkee kauas sisämaahan,
jonnekin lahden taakse,
katoaa etäisen kukkulan rinteelle & palaa jälleen takaisin
kylän rantaan, jossa joku on kalastamassa.

Ratsastaja ja kävelijä ylittävät sillan
vaahtoavan monipolkuisen kosken
joka laskee kattojen puuskasta kuin kukkaviuhka
temppelit siroteltu kattoseinämien väliin
jossa kulkee sivupolku;

ylhäällä kalliojyrkänteiden sekamelska,
pensaikkojen ympäröimät vuorenhuiput,
laakson usvan alla utuinen kanjoni.

Mies kantamus selässään nojallaan rinteessä.
Toinen hevonen ja patikoija,
polku myötäilee ryöppyävää joen uomaa
ei siltaa näkyvissä -
ja kääntyy takaisin kastanjapuiden ja
ambrapuiden lomitse; toinen matkustavaisten heimo.
Polku loppuu salmen rantaan
tummien kallionkukkuloiden raskaan asetelman alle.
Kaksi kiinnitettyä korikattoista venettä,
veneilijä keulassa näyttää
ajatuksiinsa vaipuneelta.

Jokien takana kukkulat, pajut suolla
hyväntahtoinen laakso ulottuu syvälle sisämaahan.

Pariskunnan vene on ajelehtinut ulos sivulta."
(suom. J.K. Ihalainen)

Ja niin kuin tämä maisema avautuu maalauskäärössä hitaasti oikealta vasemmalta, niin alkaa avautua ja rauhoittua minun mieleni, kuin itsestäänselvyytenä esiin alkaa nousta kirjoittamisen ja runon ajatus.

II

Kappelilta käännyn etelään, ensin auratulle kulkutielle, joka sekin päättyy, jatkan polulle jota yhden ihmisen ja koiran jäljet ovat avanneet entuudestaan muutaman sentin vahvuiseen lumeen. Polun molemmilla reunustoilla lehtensä ja marjansa pudottaneiden vadelmapensaiden rivistöt: niiden lävitse kulkureitti johtaa eteenpäin. Ilma on selkeä, kirkas, talvinen pakkaspäivä, aurinko paistaa noin kahdeksan asteen korkeudella kiiveten juuri ja juuri etäisen metsänrajan yläpuolelle. Hidastan kulkua, yritän tasoittaa hengitystäni kiireettömämpään rytmiin. Teen ensimmäisen haikunmittaisen luontohavainnon:

Päästäisen jäljet
lumisen polun poikki:
sukelsi hankeen.

Haiku on huono, oikeastaan mieltä vailla, tavuja on koko ajan liikaa, kun yritän saada sitä haikun mittaan 5-7-5, en löydä oikeita sanoja. Niin viimeisestä rivistä tulee väkisin torso. En kuitenkaan murehdi sitä, kun kumarrun katsomaan jälkiä jotka päättyvät reikään lumessa. Päästäiseksi tämän nimeän puhtaalla arvauksella, yhtä hyvin se voisi olla myyrä. Mutta myyräkannat ovat romahtaneet toissatalvena huippuvuoden jälkeen. Arvelen että päästäiset ehkä ovat selvinneet paremmin. Mietin mihin reikä johtaa. Jossain siellä lumikerroksen uumenissa pieni eläin on suojassa talvipesässään.

Jatkan matkaa ja vastaan tulee uusia pieniä jälkijonoja, polun poikki, sen toiselta reunalta toiselle, lumeen kaivetusta pienestä pyöreästä aukosta toiselle aukolle, toiset jäljet ja kolmannet, sitten näkyy jo liikenneruuhkaa: neljät jäljet rinnakkain, kololta toiselle. Onkohan siinä yksi eläin mennyt edestakaisin, vai useampia, ehkä perhe? Näitä miettien tulen kävelytielle joka jatkuu kahteen suuntaan: Vasemmalle Tikkuvuoren sivuitse. Oikealle se kiipeää pohjoiseen Kyrkösvuoren huipulle. Vain tähän asti pääsin kerran vaelluskirjoituksessani, ja nytkin pidän tauon kun pääsen tähän kääntöpisteeseen.

III

Siteeraan alussa turhankin pitkään kiinalaisen maalauskäärön sisältöä. Mutta eihän maalauskääröä voi kuvata muuta kuin avaamalla koko käärö ja antamalla sen sitä mukaa sulkeutua toiselta puolelta jälleen. Näin juuri Ch'i Shan Wu Chin tekee. Ja käärössä vaelletaan vuoristomaisemassa. Ja Gary Snyderin kirja Loputtomat vuoret ja joet on myös 40 vuoden mittainen vaellustarina, vuoristomaisemissa ja pitkin Kilpikonnamannerta ja maailmaa muuallakin.

Niin minun oma mielenikin haikuu Seinäjoen vuoristoseuduille, Kyrkösvuoren huipulle, koska täällä ei paljon valittavaa ole. Vuoria on paljon, mutta ne ovat kaikki matalia, jotkut jopa notkoon kätkeytyviä. Toisaalla vuokraisäntäni S.J. Tanninen yrittää epätoivoisesti vallata Jouppilanvuorta milloin suksilla milloin jalkapatikassa. Hän kirjoittaa kirjaa matalien vuorten valloittamisesta.

Mutta vuoren huipulle noustakseen on ensin päästävä vuoren juurelle ja siinä minä nyt olen. Kyrkösvuoren juurella. Nousu vuorelle ei ole varsinaisesti hirvittävän vaativaa, sinne johtaa viivottimella vedetty ja aurattu leveä tasaisesti nouseva kävelytie, joka iltaisin on vielä valaistu. Sitä nyt ryhdyn kapuamaan vajaan sadan metrin korkeuteen. Metsät polun molemmin puolin ovat hiljaisia. Lintuja ei kuulu eikä näy. Vastaan juoksee yksinäinen hiihtäjä sukset kädessä.

Saavun vuoren laelle, Kyrkösjärven rantaan, voimalaitoksen läheisyyteen. Oikealla kädellä tönöttävät keskussairaalan rakennukset. Autoja täälläkin parkissa. Ihmiset kulkevat tässäkin kaupungissa nykyään autoilla ulkoilemaan. Kiipeän penkereelle, voimalaitoksen partaalle. Aina olen jaksanut ihmetellä tätä vuoren laelle rakennettua tekojärveä: miten vuoren huipulle voidaan rakentaa järvi ja voimalaitos joka syöttää sähköä Fortumin verkkoihin.

Kyrkösjärvi on jäässä. Voimalaitoksen edessä oleva sulakin umpeutunut lähes voimalaportteja myöten. Eivät Pajuluomasta kadonneet pullasorsat ainakaan täällä talvehdi. Minnekä lie lentäneet? Laskeudun takaisin alas ja jatkan matkaa. Voimalan edessä näen tuoreet rotankokoisen eläimen jäljet. Luultavasti se on ollutkin rotta. Mutta mitä se voimalaitoksen liepeiltä etsii tai löytää? Tämän voimalaitoksen räjäyttämisestä olen joskus kirjoittanut novellin.

Kuljen uimarantaa kohti. Aurinko paistaa suoraan silmiin vastarannan horisontista. Ilmestyy runo:

Auringon valo
siilautuu puiden läpi.
Lumi on peili.

Kuljen huoltorakennuksen ohi ja tulen rantaan lähelle nuotiopaikkaa. Jäälle tehtyä latua hiihtäjä hiihtää rantaan ja ohittaa minut. Minä tuijotan aurinkoa horisontin yläpuolella. Pysähdyn siihen. Seison vain tässä ihmettelemässä.

IV

Seison joulukuun pakkaspäivänä tekojärven rannalla. Ilma on kirkas, sees, pakkanen vähitellen tuntuu kiristyvän. Järvi on saanut pintaansa jääkannen. Sen päällä muutama sentti tasaista valkoista lähes koskematonta lunta. Vain oikeaa rantaa pitkin kulkee perinteinen latu, jota pitkin hiihtäjä äsken sauvoi rantaan. Tässä on järven pää, se suppenee vielä kapean salmen kautta pieneksi lammeksi voimalaitoksen kanaaliin. Siitä vesi johtuu voimalan turbiineihin ilmestyäkseen maanalaisesta tunnelista esiin kaupungilla Mallaskosken liepeillä jossa se yhtyy Seinäjokeen ja alempana oikaisu-uomaa pitkin Kyrönjokeen. Ja vesi jatkaa jäänalaista virtaustaan Ylistaron Kirkonkoskelle ja aina Vaasan yläpuolelle, missä se laskee mereen.

Järven itäranta on pengerretty, länsiranta uimarantaa lukuunottamatta luonnontilainen. Kyrkösvuoren varsinainen huippu on parin kilometrin kävelymatkan päässä, siinä välissä rantaan uponneena minun veneeni, nyt jään alle haudattuna. Näin maisema näkyy talvisena kuvana: Itäpuolen pengerryksen takana mäntymetsä, penger johtaa linjana rannan eteenpäin kohtaan jossa lähes horisontissa kohoaa turvevoimalan piippu, joka puskee vesihöyryistä savua paksuna patsaana taivaalle. Sen kohdalla oikealla Kyrkösvuoren lakipiste. Aurinko keskellä vastarannan ja horisontin yläpuolella jo laskemassa mailleen. Valkoinen jäälakeus, sen yläpuolella aurinko oranssinkarvaisena heijastaa jäähän itsensä värisen kuvajaisen. Kauimpana horisontissa hyvin ohut metsänsuikala: järven vastaranta 7,5 kilometrin etäisyydellä.

Seison jäälakeuden äärellä kuin jalkani lumeen ankkuroituina. Tuijotan aurinkoa ja vain annan ajatusten tulla. Noteeraan selkäni takaa metsiköstä pienen tiaisparven kutsuäänet, muuten vallitsee hiljaisuus. Yksinäinen varis lentää jäisen maiseman yli. Olen nyt koko rannassa ainoa ihminen tähän paikalleni jähmettyneenä..

On iltapäivä ja arki, suurin osa ihmisistä joutuu nyt töissä. Ajattelen että olen etuoikeutettu kun minulla on mahdollisuus seisoa tässä, iltapäivän kylmää aurinkoa ja järven lumikenttää katselemassa, turvevoimalan savua ja sen heijastusta järven kannella. Minut on syrjäytetty ja olen syrjäytynyt työelämästä. Olen pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle vaikka elän sen avustuksilla. Siksi minulla on tällaisina päivinä varaa tähän. Olen etuoikeutettu kun saan tällä hetkellä seisoa tässä, mutta olen joutunut maksamaan siitä myös kovan hinnan, syrjäytymisen, ulkopuolistumisen, joka ajoittain masentaa ihmisen kokonaan.

Lopulta unohdun kokonaan ajatuksiini enkä edes tarkalleen hahmota mitä ajattelen. Seison paikalla pitkään, etäisyydessä ilman kylmetessä alkaa järven lumikannesta nousta vähitellen ohut valkea usva. Se häivyttää horisontista ensin vastarannan, laajenee ja lähestyy kohti, Turvevoimalan piippu alkaa häipyä näkymättömiin, lopulta sekin peittyy usvaan kokonaan ja näkyviin jää vain savupatsas piipun yläpuolella. Pakkasusva lähenee yhä, se on saavuttanut jo uimarannan takaisen niemekkeen, pienen rantametsikön ja viiltää sen kylkeen kapeita valkoisia juovia. Muutamassa minuutissa usvaharso on kasvanut koko järven ylle, se lähes saavuttaa rantapenkereen jolla seison mutta ei jaksa nousta maalle asti. Aurinko horisontissa on muuttunut kylmän valkoiseksi ja paistaa hyvin matalalta tämän rannan läpi.

En tiedä kauanko olen seisonut, aikomukseni oli aluksi pysyä tässä paikassa auringonlaskuun asti miettimisiäni miettien, hiljaisuudessa. Auringonlaskun retriitti. Mutta aurinko sinnittelee kokonaisena taivaanrajassa yhä ja itse raja on kadonnut. En tiedä pitkäänkö kuluisi että aurinko lopulta laskee. Minun alkaa tehdä tupakkaa mieli. Käärin sätkän ja huomaan että olen unohtanut tikut kotiin. Luovun auringonlaskun odotuksesta ja hieman haikeana jätän rannan. Jatkan vaellustani tästä taas johonkin toiseen tunnelmaan.

V

Käyn Keskussairaalassa kahvilla ja ostan tikkuaskin. Sairaalan käytävällä on Hannu Männyn luontokuvanäyttely. Yllättävän hieno 10 kuvan sarja noin 50x70 kokoon suurennettuna. En ole koskaan kuullut Hannu Männystä, mutta jossain lähikunnassa hän tuntuisi asuvan. Sen paljastaa näyttelyn nimi: "Kotopihalta - ja vähän erempääki".

Katson kuva kuvalta läpi. Närhi kaartaa aukileväytetyin siivin laskutelineet alhaalla kuvaajaa kohti, hiiripöllö matalennossa suoraan päin, hiiripöllö kelon oksalla kuvaajaa tuijottamassa, tunturipöllö siivet levällään hangessa, palokärki lentää kaartaen kohti, käki oksalla kyyhöttäen katsoo suoraan silmiin, teerikukko hyppää soitimella ilmaan kiihkeästi kita auki, vasakaksoset rinnakkain selin ovat kääntäneet päänsä katsomaan kuvaajaa, metsokukko esittelemässä pyrstöään koppelolle ja kuvaajalle, lepakko lentää linssiä kohti vihermustajuovainen kuoriainen suussaan, teeri männynkäkkärän latvassa lumisateessa. Männyllä on maaginen kyky saada linnut kuvissaan katsomaan ja lentämään suoraan kohti katsojaa.

Juon kahvin ja jatkan matkaa kirjastoon. Sairaalanmäkeä laskeutuessani yhytän talvehtivan räkättirastaan. Kävelen Helluntaiseurakunnan ohi Mallaskoskelle ja siitä Vapaudentietä kirjastoon. Sedussa tehdään jossakin luokassa remonttia. Huvitun kun huomaan kaksi maalaria huoneessa haalareissaan, maalaustelat käsissä. Saman huoneen seinällä on suurikokoinen valkopohjainen japanilaiseen tyyliin tehty maalaus luumupuun oksasta. Maalausta ja maalausta.

Seinäjoen uudessa kirjastossa käyn vasta kolmatta kertaa. Kahden vuoden lainauskarenssin jälkeen olen vihdoin saanut kirjastosakot maksettua. Etsin joitakin kävelemiseen, luontoon ja vaeltamiseen liittyviä kirjoja. Thoreaun "Kävelemisen taito", Emersonin "Luonto", Kreivi Xavier de Maistren "Matka huoneeni ympäri ja Öinen tutkimusmatka huoneessani", Thich Nhat Hanhin "Opas kävelymeditaatioon". niin@näin lehdessä numerossa 2/2011 on teemanumerokin "Kävely filosofiassa ja runoudessa". Näistä kaikista luultavasti lisää joskus myöhemmin.

Lakeuden Risti on jo valaistu ja ilta hämärtymässä kun jatkan ystäväni muusikko Asko Nikulan asunnolle. Juomme teetä. Televisiosta vaeltamisen teemaan liittyen tulee ohjelmaa norjalaisesta luontofilosofista joka vaeltaa tunturissa perheensä kanssa. En tällä kertaa viivy pitkään vaan jatkan Halpa-Hallin kautta kotia kohti. Ilta on jo pimeä. Taivas on pilvetön, mutta kaupungin valosaaste syö Pajuluoman varrellakin tähdet lähes näkymättömiin. Muuten olisi mahdollista ehkä nähdä geminidien meteoriparven ensimmäisiä tähdenlentoja. Nyt näen kirkkaana vain Jupiterin itäisellä taivaalla kun kuljen puronvartta pitkin lopulta kotiin.

Asunnon lämpö
pakkaskävelyn jälkeen
ylellisyyttä.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Näin olen kuullut

Kirjoja hyllystäni:
Axel Fredenholm: Näin olen kuullut -iti mayâ srutam-
Matkalla intialaisen mestarin seurassa
suom. Kaarina Turja
14. painos. Karisto Oy. 1996.

I

Joskus myöhäismurrosikäisenä, 1970-luvun puolivälissä, ryhdyin suhtautumaan kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen vakavammin. Luin kaunokirjallisuutta määrätietoisemmin ja kahlasin maailmankirjallisuutta kuten Otavan Keltaista kirjastoa kirjastossa läpi. Erään hieman minua vanhemman ystäväni opastuksella ja kannustamana pureuduin myös sellaisiin vaativampiin tiiliskiviin kuin Hermann Hessen Lasihelmipeliin tai James Joycen Odysseukseen. Arosuden selättämisessä kyllä meni vuosikausia ennen kuin olin sen saanut luettua läpi ja lopulta olin vain pettynyt: Maagillisen teatterin odotus oli ollut turhaa.

Noihin aikoihin kiinnostuin myös henkisestä ja hengentieteellisestä (salatieteellisestäkin) kirjallisuudesta. Kotimaisista luin Jorma Elovaaran Tähti-lehteä ja Vesimiehen aikaa, seurasin Ultraa, etsin käsiini Pekka Ervastin, J.R. Hannulan, Reijo Wileniuksen ja Yrjö Kallisen kirjoja. Etsimisen tiellä kahlasin läpi Krishnamurtia, kuljin Paul Bruntonin Salaisen Intian etsimisen ja Egyptin pyramidien arvoitusten jäljillä. Löysin zen-buddhismin ja Pertti Niemisen Keskitien kautta perehdyin laajemmin vanhaan kiinalaiseen filosofiaan. Jossain tässä vaiheessa löysin myös ohuehkon kansiltaan yksivärisen elämänfilosofisen kirjan: "Axel Fredenholm: Näin olen kuullut -Iti Mayâ Srutam- Matkalla intialaisen mestarin seurassa". Se kirja kolahti.

Luin Fredenholmin Näin olen kuullut -kirjaa läpi. Se pysäytti lukemaan hitaammin, pohtimaan. Kun olin lukenut kirjan loppuun, taisin ryhtyä lukemaan sitä heti alusta uudelleen. Nuoruusvuosina palasin Fredenholmiin useasti kun huomasin joutuneeni maailman melskeissä kokonaan eksyksiin. Se lohdutti, antoi voimaa ja asetti arvoja takaisin oikeaan järjestykseen. Tällaisia kirjoja nimitän viisauskirjoiksi.

Myöhemmin 1990-luvun loppupuolella ostin kirjan pokkariversion itselleni. Hukkasin sen jossain muutossa. Kun isäni 2000-luvun alkupuolella sairastui syöpään, ostin kirjan isälleni. No, isäni ei kirjaa koskaan avannut. Hänen mielestään "paskaromaaneja" ei kannattanut lukea.

Ymmärrän jälkikäteen isääni. Hän oli tehnyt elämäntyönsä vaatimattomista lähtökohdista, aloittanut työuransa teurastajana, opiskellut veturinkuljettajaksi, teknikoksi ja lopulta insinööriksi perheellisenä. Häntä "vitutti" vappuna, kun ihmiset kulkivat kylillä ylioppilaslakki päässä. Hänellä ei ollut nuoruudessaan mahdollisuutta lukea kansakoulua pidemmälle. Eläkepäivinään hän ryhtyi lukemaan iltaoppikoulussa ensin keskikoulua jas sitten lukiota läpi. Kun oireet alkoivat, isä ei suostunut lääkäriin koska ylioppilaskirjoituksiin lukeminen oli tärkeämpää. Ylioppilaslakin hän sai lopulta päähänsä ja siihen tavallaan kuoli. Syöpä oli levinnyt jo liian pitkälle. Suunnittelemassani hautakivessä lukee kuolinpäivä, 20.8.2004.

Isäni kuoleman jälkeen Fredenholmin "Näin olen kuullut" palautui minulle. Se on maannut muiden kirjojen joukossa koskemattomana hyllyssäni. Viime vuosina olen kuitenkin kiinnostunut uudelleen sen kaltaisista ajatuksista ja idealismista joka nuoruudessani oli ihanteenani. Etsin taas tietä lähteelle. Niinhän sitä sanotaan, että kun ihminen vanhenee hän lopulta muuttuu lapseksi jälleen. Minä olen tainnut päästä nyt elämänpolulla takaisin murrosikään. Niin ainakin kommentoi eräs ystävä, kun kerroin hänelle aikovani kirjoittaa blogiin Fredenholmista. Hän oli luntannut Googlesta jotain. Jokin viikko sitten siis Fredenholmin kirja sattui hyllystä käsiini. Ryhdyin lukemaan sitä epäillen, kestäisikö kirja vielä lukemista. Kyllä se kesti.

II

Kuka oli Axel Fredenholm? Sen selvittämiseksi jouduin tekemään jonkin verran salapoliisityötä. Kuten kerroin kirjahyllyssäni ei ole teoksen alkuperäistä suomennosta, jonka luin ensimmäisen kerran 1970-luvulla, vaan vuonna 1996 uusintapainoksena ilmestynyt pokkari. Kirja tuntuu olevan jonkinlainen kestosuosikki, kun minun kirjahyllyssäni on 14. painos (vuonna 2006 ilmestyi jo 20. painos). Mutta tässä pokkarissa tiedot sekä kirjasta että kirjailijasta ovat mahdollisimman niukat. Alkuperäisteoksen nimeä tai sen ilmestymisvuotta ei mainita. Takakannessa kirjasta tai kirjailijasta ei selviä juuri sen enempää:

"Seitsemän päivää kestäneen vaelluksen aikana ruotsalainen oppinut ja runoilija talletti Acharyan - intialaisen mestarin - viisautta, jonka ytimenä on nöyryys, usko ja voima pyrkiä kohti täydellisyyttä. Tämä kirja on matka iättömään viisauteen." Ei mitään muuta.

Kuka siis oli Axel Fredenholm? Wikipedia ei tunne häntä, tietää kyllä että Fredenholm on ollut olemassa, koska hän kuuluu toivottujen esiteltävien kirjailijoiden joukkoon. Googlettamalla löytyy tieto että hän on ruotsalaisamerikkalainen oppinut ja joitakin Fredenholmin mietelmiä. Kaarina Turja on suomentanut häneltä kaksi teosta; toisenkin, runokokoelman "Tilitys elämälle", olen lukenut jo 1970-luvulla.

Kulkeudun kirjastoon maksamaan kirjastosakkorästejä pois ja ryhdyn etsimään lisätietoja Fredenholmista. Kirjallisuudenhistorioissa hänestä ei löydy mitään mainintaa, ei edes kaksiosaisessa paksussa Ruotsin 1900-luvun alökupuolen kirjallisuuden historiassa: "Århundradets 50 första år i svensk litteratur" (tai jotain sinne päin). Merkillisen tuntematon kirjailija ollakseen niin suosittu, että kirjasta "Näin olen kuullut" on julkaistu suomeksikin jo vähintään 20 painosta. Vanhin löytämäni on ilmestynyt vuonna 1974.

Lopulta tärppää ja löydän edes vähän lisätietoja. Kristina Wennegren on kirjoittanut kirjan "Axel Fredenholmin viisaudensäännöt". Senkin on suomentanut Kaarina Turja, 1994. Siinä on sentään esipuhe:

"Axel Fredenholm (1881-1962), ruotsalais-amerikkalainen toimittaja, kirjailija, museointendentti, taiteilija jne. tutki myös filosofiaa ja eri uskontoja. 1950-luvulla hän perusti Göteborgiin yhdistyksen Fri Horisont, missä hän piti esitelmiä aina vanhuutensa päiviin saakka. eräs suosittu keskustelunaihe oli Pythagoras. Axel Fredenholm esitteli "Pythagoraasn seitsemän kertaa seitsemän viisaudensääntöä vasta-alkajille muinaisten mysteerikoulujen mukaan". Nämä esitelmät sain käsiini kolmekymmentä vuotta myöhemmin Axel Fredenholmin sihteeriltä Alfrida Klingstrandilta."

"Koska en ole varma ovatko ajatukset lähtöisin Pythagoraalta tai ovatko ne Axel Fredenholmin tai jonkun muun laatimia ohjeita, olen päättänyt kutsua niitä yksinkertaisesti 'Viisaudensäännöiksi'." Näin siis Kristina Wennergren, joka esittelee teoksessaan viisaudensäännöt ja oman tulkintansa niistä.

III

Mutta takaisin kirjaan "Näin olen kuullut". Axel Fredenholmin syntymästä on kulunut vähän yli 130 vuotta ja kuolemastakin melko tarkkaan 50 vuotta. Miksi hänen kirjastaaan siis otetaan edelleen yhä uusia ja uusia painoksia, miksi se edelleen jaksaa viehättää ja säilyttää elinvoimansa, kantaa kirkkaasti 2010-luvulle asti?

Mikään paskaromaani Fredenholmin "Näin olen kuullut" ei ole. Oikeastaan se ei ole romaani lainkaan. Kirjastossa se kuuluu luokkaan filosofia. Kirjan juoni on lyhyesti kerrottu: Kirjailija kohtaa Intiassa sattumalta (kuvitellun) mestarin Acharyan, vaeltaa hänen kanssaan erämaassa seitsemän päivää, kunnes tulee aika erota. Kahdeksannen päivän aamuna Acharya "hymyili lempeästi, heilautti kättään jäähyväisiksi ja katosi nousevan auringon kirkkauteen". Itse vaelluksesta kirjassa ei kerrota käytännössä mitään, mutta jokaisena päivänä mestari Acharya opettaa Fredenholmia viisauden tiellä. Ja jokainen päivä päättyy sanoihin "Iti mayâ srutam", näin olen kuullut.

Mitä Acharya sitten opettaa? Hän paljastuu laajasti sivistyneeksi ihmiseksi (joka on vaellellut monissa maissa). Hän on esoteerikko, joka siteeraa oman opetuksensa lomassa sujuvasti niin Raamattua, Koraania kuin Bhagavad Gitaa, sufilaisia mystikoita ja Buddhan opetuksia. Kaikki uskonnot ovat hänelle samanarvoisia totuuden portaita. "Ramakrishna kertoo: 'Suurelle vesialtaalle johtavat monet portaat. Yhdestä paikasta noutaa hindu vettä kutsuen sitä jaliksi, toisesta paikasta noutaa vetensä muhamettilainen kutsuen sitä paliksi ja kolmannesta kristitty kutsuen sitä vedeksi.' Joskus he tulevat ymmärtämään, että vaikka vesi on haettu eri paikoista ja erilaisilla astioilla, se on sittenkin samaa vettä."

Acharya näyttää tuntevan perin pohjin niin antiikin kreikkalaiset filosofit, itämaisen filosofian, länsimaisen filosofian historian suuret ajattelijat kuin maailmanhistorian merkittävät runoilijatkin; näiden mietteitä hän pudottelee omien opetustensa lomaan kuin helmiä kirkkaan puron veteen. Mestari puhuu matkan aikana sellaisista ylevistä asioista kuin rauhasta, rehellisyydestä, Dharman laista ja vapautumisen päämäärästä, sielun kuolemattomuudesta, uskosta, toivosta, nöyryydestä, säälistä, totuudesta ja lopulta rakkaudesta: "Minun uskonnossani on ainoastaan yksi käsky, mutta ei ainuttakaan kieltoa. Ainoa käsky on Rakkaus. Rakasta kaikkia elollisia olentoja. Hänellä joka elää oikeaa elämää on oikea uskonto."

"Ikuisuus ei ole jatkuva aika, vaan kosmisen tajunnan jatkuva virta, jonka pinnalla aika on haihtuvaa väreilyä. Ikuisuus koetaan ajan jokaisena tuokiona, ja henkisen haltioitumisen hetkinä ihminen tietää olevansa kuolematon", Acharya sanoo. Ennen katoamistaan maan pinnalta hän lahjoittaa Fredenholmille vielä Suuren Jumaluusvoiman rukouksen.

Isäni ei koskaan avannut Axel Fredenholmin kirjaa "Näin olen kuullut". Olisin suonut että hän olisi avannut sen. Ehkä se olisi helpottanut häntä hänen elämänsä vaikealla loppumatkalla, ehkä ei. Mutta nythän hän on itse osa tuota kosmista tajunnan virtaa ja tuntee suuren jumaluusvoiman perimmäiset salaisuudet. Iti mayâ srutam.

torstai 6. joulukuuta 2012

Itsenäisyys on menetetty - pulinat pois?

Olen äänestänyt Suomen itsenäisyydestä kerran, vuoden 1994 neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä. Äänestin vastaan samoin kuin ylivoimainen enemmistö maaseudun ja varsinkin Lapin läänin asukkaista. Helsingin-Tampereen-Turun Bermudan kolmion johdolla ja hallituksen lobbauksella Suomi kuitenkin vietiin EUhun. Se merkitsi Suomen itsenäisyyden menetystä. Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut EU-vaaleissa äänestää. Näissä vaaleissa Suomi jakautui pysyvästi kahtia, hyvinvoiviin ja köyhälistöön.

Suomen itsenäisyyden murentaminen oli alkanut toki jo aikaisemmin. Sen juuret juontuvat vuoteen 1986, jolloin Suomen Pankki vapautti luotonannon. Suomi siirtyi kasinotalouden aikaan ja rahaa lapioitiin kottikärryittäin ulos pankeista luotonannolla, johon ei vaadittu mitään katetta. Tämä johti kurimukseen ja isänmaassamme ennennäkemättömän syvään lamaan vuosina 1991-1992. Kansa joutui selkänahastaan maksamaan tuolloin uudet "sotakorvaukset" tällä kertaa kasinotalopuden konkurssipesään.

Surullisin luku (itsenäisyytensä tuolloin menettäneen) Suomen historiassa on kuitenkin aika vuoden 1994 ja 2012 välillä. Pääsyyllisiksi nimeän oikeistodemari Paavo Lipposen hallitukset 1995 - 2003 sekä nykyisen Jyrki Kataisen hallituksen. Välissä olleet kepujohtoiset hallitukset tulevat potkulaudalla perässä.

Tunnustan että en tiedä yhteiskuntatieteistä tai talouspolitiikasta yhtään mitään. En tiedä edes mitä sellaiset sanat kuin sosiaalidarwinismi, markkinatalous ja uusliberalismi tarkkaan ottaen tarkoittavat, mutta näen niiden jäljet jotka kauhistuttavat. Yhteiskunnallinen eliitti vie ja köyhiä kyykytetään. 

Hyvinvointiyhteiskunnan ideasta luovuttiin 1990-luvun alussa ja tilalle ideaaliksi on nostettu luokkayhteiskunta, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, työttömyyden on annettu kasvaa hallitsemattomasti, vanhukset, sairaat ja vähäosaiset on unohdettu, uusliberalistit huutelevat iskulauseitaan kaikissa valtamedioissa. EUn mahtimaat tykittävät taustatulta.

Katainen jankuttaa julkisuudessa päivästä toiseen, että Suomella ei ole muuta tietä kuin olla mukana EUn valtioliittokehityksessä. Kokoomus myy isänmaata jalkojemme alta kaikkein innokkaimmin ja demarit taputtavat taustakuorossa. Vasemmistoliitto ja vihreät joutuvat päivästä toiseen selittelemään kannattajilleen mitä he oikein tekevät hallituksessa. 

Olen Kataisen kanssa eri mieltä. Aina on toinenkin tie. Se vaatisi kuitenkin uusliberalismin hylkäämistä ja hyvinvointiyhteiskunnan ideaalin kaivamista uudelleen esiin roskakorista. Myös eurosta ja EUsta eroaminen ennen sen hajoamista on täysin mahdollista. Tarkkaa hintaa tälle perääntymiselle ei ole laskettu, mutta ehkä itsenäisyys olisi mahdollista uudelleen saavuttaa samanlaisen perääntymisjuoksun jälkeen kuin jatkosodan lopulla suoritettiin kotiin Kannakselta.

Viime yönä kuulin uusintana yhteiskuntapolitiikkaa käsittelevän radio-ohjelman 1970-luvulta. Ohjelmasta jäi mieliin repliikki, jossa sanottiin osapuilleen: Lähimmäisenrakkaudesta puhutaan liian vähän yhteiskuntapolitiikassa nykyään. Näin siis jo 1970-luvulla, jolloin Suomi oli vielä itsenäinen ja hyvinvointiyhteiskunnasta oli ainakin rippeet jäljillä eikä isänmaassa tunnettu käytännössä lainkaan pitkäaikaistyöttömyyden käsitettä, sairaanhoitoa ja vanhustenhuoltoa pidettiin vielä pystyssä.

Lähimmäisenrakkaus! En usko että tätä sanaa löytyy nykyisen hallituksen hallitusohjelmasta. Kuitenkin sen pitäisi olla kaiken yhteiskunnallisen toiminnan läpäisevä periaate, kaikkien hallitusten kulmakivi. Nykysuomea en enää tunnista enkä tunnusta isänmaakseni. Siksi, jos minulla olisi lipputanko, vetäisin itsenäisyyspäivänä Suomen lipun suruliputuksena puolitankoon.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Vaelluskirjaa

3.12.2012

Vaelluskirjani on ollut telakalla pitkään. Tekosyynä on turhautuminen. Varsinainen vaelluskirja on vielä vanhemmalla 95 Windows-koneellani, josta on hiiri hajalla. En ole saanut aikaiseksi etsiä siihen uutta hiirtä. Nyt aloitan kuitenkin uuden sivun.

Viikonvaihteessa on satanut pari senttiä lunta, maa on sen valkaisema. Päätän aloittaa talvivaellukseni kauppamatkan muodossa. Kuljen taas ympyränmuotoista kauppareittiäni, Villenraittia Vuoritielle, Vuoritietä Pajuluoman sillan yli Björkenheimintielle ja Björkenheimin sillan yli luonnonsuojelualueelle, sitä koskenvartta pitkin Törnävälle S-Markettiin, Pappilantietä Ruukintielle ja sieltä takaisin kotiin. Ajattelen että olen kuin jänis, joka liikkeellehätistettynä tekee kierroksen reviirinsä rajoja pitkin palaten lopulta ehkä omaan makaukseensa.

Olen siirtänyt ulkolämpömittarin ensin sisämittariksi ja sitten pudottanut sen pöydältä lattialle. Se näyttää +18 astetta, mutta ulkona on kylmempää, korva- ja nenätuntumalta pakkasta pitkälti toistakymmentä astetta. On kuitenkin pitkästä aikaa pilvetön taivas, kirkkaan kuulasta, tyyntä. Heti pihasta lähtiessä pieni taviokuurnaparvi tii-lyi-lee ylitseni. Niitä on tänä talvena etelässä, näillä seuduilla tavallista enemmän.

Pajuluoma ja Törnävänkoski ovat lähes kokonaan jäätyneet muutaman viimeisen pakkaspäivän aikana. Pienen luonnonsuojelualueen läpi kuljen rantapolkua pitkin. Lyhyissä sulapaikoissa vesi virtaa vielä vapaana, värjää jäänreunat ruskeista, sulapaikoista nousee ilmaan huuruinen savu. Käpytikan ääni kuuluu vastarannalta. Minut pysäyttää hiljainen linnun kutsuääni. Pääsen seurailemaan pitkään metrin verran pääni yläpuolella hyörivää pyöreäksi pörhöttäytynyttä hippiäistä. Ihmettelen miten niin pieni lintu voi selvitä kylmän talvenselän yli, eikä suurin osa niistä selviäkään. Töyhtötiainen piipahtaa joksikin toviksi sen seuraksi ja jatkaa sitten omaa askarteluaan oksistossa.

Törnävän puusillalla totean, että koskikaraa, joka joinakin talvena on viettänyt aikaa kosken partailla ei tänä talvena näy. Sen sijaan neljä pullasorsaa värjöttelee ylempänä sulassa ja sen reunamilla. Kylmä talviaurinko paistaa matalalta oksien välistä. Jatkan matkaa asioilleni kauppaan ja edelleen kotiinpäin. Kotimatkalla kädet kohmettuvat ruokakassien kantamisesta tunnottomiksi. Vuoritien liikenneympyrän kohdalla tien yli lentää vielä pari ilmeistä talvehtimaan jäänyttä räkättirastasta. Palaan lähtöpisteeseen. Tunnettomin käsin söhellän avaimen oveen ja olen sisällä, hyvin pienen vaelluksen jälkeen olen taas kotona.

Sillä vaelluksessa
tärkeää ei ole kuljettu matka
suunta tai päämäärä
vaan kulkijan mieli
tällä matkalla.