perjantai 29. elokuuta 2014

Stone Age ja paikkasidonnaisuus



”Patsas on piste. Ympäristötaideteos on kenttä.” Näinkin taidehistoriassa on määritelty veistoksen ja ympäristötaideteoksen ero. Lyhyesti tämän veistoksen ja ympäristötaideteoksen eron voi nähdä niin, että veistos on itsenäinen teos joka on sijoitettu johonkin tilaan tilapäisesti tai pysyvästi. Ympäristötaideteos taas on suunniteltu nimenomaan tiettyyn ympäristöön, se ottaa huomioon ympäristön ja käy vuoropuhelua tämän ympäristön kanssa. Jos ympäristö jollakin tavalla tuhotaan, tuhoutuu samalla merkittävä osa ympäristötaideteoksen kokonaisideasta.


Stone Agen historiaa



Suunnittelin ”Kiviaika – Stone Age” -ympäristötaideteoksen Kemiin vuosina 1997-1998. Teoksen kokonaissuunnittelu kesti lähes 1,5 vuotta, kunnes silloinen kulttuuriministeri Suvi-Anne Siimes vihki teoksen käyttöön syyskuussa 1998. Teoksen mesenaatiksi ryhtyi Mäntylä Mining Systems ja sen hallituksen puheenjohtaja, edesmennyt louhintaurakoitsija Ahti Mäntylä ja teos lahjoitettiin paikalleen kuljetettuna Kemin kaupungille kesällä 1998.



Kiviaika ympäristötaideteoksen lähtökohtana on Englannin Wiltshiressä sijaitseva aurinkotemppeli ja neoliittinen kulttipaikka Stonehenge, jota on rakennettu eri vaiheissa 3000 – 1500 eaa. ”Kiviaika – Stone Age” -teosta voidaan pitää Stonehengen pikkuserkkuna ja sen tarkoitus oli kantaa viestiä ihmiskunnan henkisestä perinnöstä yhtä pitkään kuin Stonehenge on paikallaan pysynyt.



Suunnittelun lähtökohdaksi otin Stonehengen edelleen pystyssä olevat kivet, jotka on toteutettu Kemiin 1:2 alkuperäisteoksesta ilmansuuntien mukaan, kuitenkin 1900-luvun lopun tasakattoista kaupunkiarkkitehtuuria mukaillen. Näin Stone Age on paikassaan käynyt vuoropuhelua muun muassa Kemin kulttuurikeskuksen ja muun ympäröivän olemassaolevan rakennuskannan kanssa.



Stonehengen ensimmäisenä rakennusvaiheena on noin 115 metriä halkaisijaltaan ollut puukehä (noin 3000 eaa), jota Stone Agessa vastaa halkaisijaltaan 50-metrinen ”henkinen ympyrä”, joka on merkitty myös rakennuslupahakemuksen yhteydessä kaupungin kaavakarttaan. Koska Stone Age on nimenomaan ympäristötaideteos kiinnitin suurta huomiota alusta lähtien teoksen sijoituspaikkaan.



Muun suunnittelutyön ohessa vaelsin kesän 1997 pitkin Ruutinpuiston rantoja etsien teokselle henkisesti hyvää paikkaa. Makoilin välillä maassa ja kuuntelin maan puhetta siitä mihin teos haluaa tulla rakennetuksi. Sen sijoituspaikassa on monia muitakin funktioita kuin yhteys ympäröivään matalaan tasakattoarkkitehtuuriin, mutta kaikkia tässä on mahdoton luetella. Mainittakoon kuitenkin että teos käy keskustelua myös Tuula Pyykkö-Tuisku-Bekkarin sen läheisyyteen toteuttaman Enkelikehdon kanssa.



Stone Age on suunniteltu myös henkiseksi tapahtumakeskukseksi, josta esimerkkinä mainittakoon Stone Agen vihkiäisiin suunnittelemani poikkitaiteellinen ohjelma. Hollantilaissyntyinen nykytanssija Jaap Klevering tanssi kivillä, perulainen intiaani Jose Moncada soitti harppua, jota hän soittaa myös perulaisissa hautaholveissa ottaen näin yhteyttä vanhempiin henkiin maan päällä, kivillä esitettiin otteita Eddaan perustuvasta mysteerinäytelmästäni ”Jumalat puhuvat öisin” runo-musiikkiteoksena ja oma Kivirunobändini Nevaranta-Tiihonen-Paakkola esiintyi vihkiäisissä.



Nykyisin nuoriso tuntuu ottaneen Stone Agen omakseen, käsittämättömällä tavalla nuoret kiipeilevät ilman tikkaita teoksen kivipaasien päälle matalimmillaan 2,4 metrin korkeuteen ja viettävät teoksella vapaa-aikaansa. Teoksessa on keskeisenä elementtinä vaakasuora alttarikivi, jolla niin tämän teoksen kuin sen englantilaisen esikuvan Stonehengen henkisen merkityksen voi aistia. Alttarikiven alla on titaanikapselissa viesti ihmiskunnalle mahdollisesti parin tuhannen vuoden päähän tulevaisuuteen.



Mitä Kiviajalle kuuluu nyt?



Jo vuonna 1997, kun oli löytänyt teokselle ”oikean” paikan, kaupunkikuvatyöryhmä tutki myös kolmea muuta sijoitusvaihtoehtoa, muun muassa Meripuiston kulmaa sairaalan kerrostalorakennusten lähistöllä. Kaikkkien näiden vaihtoehtoisten sijoituspaikkojen ongelmana oli, että ne olivat ahtaita ja niitä ympäröivä kaupunkirakenne tai maisema söi teokselta sen vaatimaa henkistä tilaa. Niinpä kaupunkikuvatyöryhmäkin päätyi lopulta lähes tarkalleen esittämääni paikkaan.



Koska kyseessä oli monumentaalinen teos, jonka lahjoituksen kokonaisarvo oli yli miljoona markkaa, halusin kaupungilta jonkinlaisen vakuuden teoksen säilymisestä. Sainkin suullisen lupauksen, että ”Kyllä tämä teos ainakin yhtä kauan kuin Stonehenge tällä paikalla pysyy. Tämä on paremmin perustettu.” Siinä on betonivalu pohjana. Tosin jo tuolloin ystäväni Keijo Ahlqvist tehdessään minusta ja ympäristötaideteoksesta juttua kaupungin tiedotuslehteen Sortteeriin totesi kyynisesti: ”Tarvitaan vain yksi uusi valtuusto ja yhdet uudet vaalit, niin sinun 2000 vuoden takuusi on syöty.”



Silti en ollut uskoa korviani ja silmiäni, kun vuonna 2007 sain tietää, että kaupunki on myynyt käytännössä koko Ruutinpuiston kaavoitusoikeuksineen Rakennusliike M. Kurtti Oylle 5 miljoonalla eurolla. Lähes viimeisinä töinään ennen eläkkeelle siirtymistä silloinen yleiskaava-arkkitehti Sinikka Ulander-Rauma laati alueelle täysin grynderi Mikko Kurtin pillien tahdissa uuden osayleiskaavan, joka merkitsee osakerivitalojen rakentamista Suomen parhaan koirapuiston päälle ja kolmen 8-kerroksisen osakekerrostalon rakentamista muuhun puistoon, muun muassa osittain Stone Agen päälle kaupunkirakenteellisesti täysin koko muun alueen arkkitehtuurin vastaisesti.



Kaavasta valittivat Lapin hallinto-oikeuteen Kemin luonnonsuojeluyhdistys ja useat yksityiset henkilöt. Lisäksi kahdessa eri adressissa noin 1000 henkilöä vastusti kaupungin keskeisen virkistysalueen Ruutinpuiston tuhoamista merinäköalatalojen rakentamisella. Lapin hallinto-oikeus kumosikin kaavan perustellen päätöstä mm. sillä että kaupunkikuvaan keskeisesti kuuluvan yleisen ranta-alueen kaavoitusta ei voi antaa yksityisen rakennusyhtiön käsiin.



Kemin kaupunginhallitus valitti päätöksestä ja Korkein hallinto-oikeus on nyt puolestaan kumonnut Lapin hallinto-oikeuden päätöksen ja alkuperäinen osayleiskaava astuu voimaan. Kurtti saa rakentaa kerrostalonsa jos rahkeita riittää. Se merkitsisi väistämättä myös sitä että Stone Age pitää siirtää ja se menettää oman henkisen olinpaikkansa Kemissä. Tätä nimitän taideteoksen tuhoamiseksi ja tulen vaatimaan siitä tekijänoikeuslain perusteella korvauksia Kemin kaupungilta ja M. Kurtti Oylta jos ympäristötaideteosta siirretään sijoiltaan piiruakaan minnekään.



8-kerroksiset kivitalot Hahtisaaren puistossa (ts. Ruutinpuistossa) merkitsevät ympäristötaideteokseni tuhoamista monellakin tavalla: 

1. Ne on suunniteltu paikkaan ja tilaan sen ympärillä, se tila käsittää koko merenreunan kaikkine nykyisine toimintoineen. 

2. Siihen on maisema-arkkitehti Anneli Ruohonen myös 80-luvulla tehnyt erinomaisen rantasuunnitelman, jota nyt ollaan uhraamassa lyhytnäköisen kaupunkisuunnittelun alttarilla. 

3.Lisäksi kerrostalot veisivät Stone Agelta nyt esitetyssä uudessa sijoituspaikassa sekä näkymän kaupungista käsin (se peittyisi kerrostalojen taakse näkymättömiin) että itse puiston ja henkisen tilan teoksen ympärillä.



Jatkan taistelua Stone Agen ja sen paikan puolesta loppuun asti, sillä tämä ranta nykyisellään on teoksen henkinen kotipaikka ja kaikki muu merkitsee taideteoksen tuhoamista. Jos se joskus siirretään väkisin, osoitteena sitten saakin olla mieluummin kaatopaikka kuin mikään muu vaihtoehto. Olen lahjoittanut Stone Agen yhteydessä 1,5 vuotta elämästäni ympäristötaideteokseen, jonka luulin löytäneen pysyvän kodin Kemistä ihmiskunnan henkisen kehityksen muistomerkkinä.

tiistai 26. elokuuta 2014

Vaelluskirjaa ja vaellusrunoja 2.8. - 6.8. 2014

 
2.8.Välikylän mökki

Heräsin puoli kahdeksalta ja lähdin ulos aamutoimenpiteisiin. Metsä ympärillä ja kauempanakin oli aluksi hiljainen. Intiaanikyykyssä kuuntelin. Pelloilta alkoi kuulua kurkien aamuhuudot. Niihin yhtyi sepelkyyhkyn huhuilu. Variksia raakkui tien varressa, ne olivat löytäneet jotain. Kaukaa peltojen takaa kuului palokärjen pitkä korotus. Pihaan ja sen ympärille alkoi kerääntyä linnunääniä. Jokin sinnikäs, loputtoman tuntuinen tsiih, siellä lentopoikanen kerjäsi ruokaa. Talitiaisia ja sinitiainen etäämmällä puissa, pari pajulintua lauloi lyhyttä vienoa syyssäveltä.

Alkoi kuulua punarinnan teräviä napsahduksia, kuin jokin kieli katkeaisi, ja muuttui teräväksi korkeaksi jännitteiseksi rätinäksi, kireämmäksi mitä voi kuvitella, vastasin siihen vahingossa kun potkaisin haravanpiikit särisemään. Poltin kaksi tupakkaa siinä kuunnellessa, toinen oli jo liikaa. Vein tyhjennetyn kahvipannun sisään, lisäsin veden pannuun ja liedelle. Äiti nousi ja tuli keittämään kahvin loppuun.

Käyn ulkona. Menen tienreunaan katselemaan. Mustarastas pakenee kuusennäreestä loitommas. Tienvarressa lupiinit ovat täynnä siemenpalkoja. Ei ihme, että ne leviävät kuin kulovalkea. Äiti ei niitä haittakasveiksi hyväksy vaan istuttaa pihan multakasaan, jossa syysleimut kukkivat kauniin valkoisina. Hakkuuaukea on punainen horsmankukista.

Kukkapenkissä äidillä kukkivat orvokit, punainen syysleimu, kehäkukat jotka on siemenistä istutettu, jokin pitkä kukkakasvi on nupussa vielä, tuoksuvadelmat lilassa kukassa; ne ovat kasvaneet yli kolmen metrin korkuisiksi.

On liian myöhäistä lähteä pyörällä linturetkelle. Lähden halkomaan puita halkomakoneella. Muutaman tunnin halon välillä puita liiteriin, välillä istun ja kuuntelen luontoa. Grillaamme lihaa ja perunoita. Lähden pyörällä Myrkkyyn maauimalaan ja käyn uimassa. Unohdan pukukoppiin uimahousut ja pyyhkeen.

Paluumatkalla hakkuuaukean laidasta lähtee lentoon kaksi korppia ja jokin haukka nousee lentämään korppien yläpuolella samaan suuntaan. Iltapalaksi syön ahomansikoita.

3.8.Välikylän mökki

Aamurituaali. Heräsin. Kävin kusella. Menin tupakalle tienvarteen ja katselin hakkuuaukean yli. Horsmat hohtivat aamuvalossa aukean täydeltä punaisina. Linnut olivat heränneet jo aiemmin. Lentopoikanen jatkoi loputonta kerjäämistään psiih – psiih jatkui katkeamattomana nauhana. Sepelkyyhky huhuili taas. Hakkuuaukean takana huusi jokin haukka. Pikkukäpylinnun ääni lensi aukean yli.

Tulin takaisin sisälle. Äiti oli laittanut kahvin kiehumaan liedelle. Yhteisvoimin sytytimme hellan pesään tulen. Se ryhtyi vetämään heti hyvin.

Ja päivän mittaan vaellusrunoja alkoi kertyä vihkoon:

1.

Kurkien huudot pelloilla:
ne kokoontuvat jo
syysmuuttoa varten.

Kaksi kurjenpoikasta
lentokyvyttöminä
kurkottelevat kaulojaan pellolla,
kyllä ne ehtivät vielä.

Punarinta tiputtaa pontikkaa
oksastossa.
Aamulla se otti aurinkoa koivunoksalla,
oranssi rinta valaistui,
hohti kirkasta väriä.

Haarapääskyn lennon jäljet taivaalla
ovat kirjoitusta.

Pihanlaidan puut
täyttyvät lintujen kutsuäänistä.
Mustan linnun siivet suhisevat,
kun se lentää puuhun,
sulkasatoinen varis?

Luonto on täynnä pientä ihmettä,
kun viitsii katsoa, kuunnella, ihmetellä.

2.

Pienet hyönteiset viihtyvät tuoksuvatukassa.
Sudenkorento käy metsästämässä niitä,
ja pikkulintu syö sudenkorennon,
haukka pikkulinnun.
Näin luonnon kierto jatkuu,
ellei ihminen tule sotkemaan kaiken.
Kuten tuo tuoksuvatukka,
eihän se ole mikään alkuperäiskasvi.

3.

Joku kysyy minulta
miksi kirjoitan niin yksinkertaista runoa.
Mutta yksinkertaisin on usein tosinta.
Ja kaikki mitä runoilija kirjoittaa
on runoa, jos hän niin sen päättää,
parempaa tai huonompaa lyriikkaa.
Kuten kaikki taidemaalarin maalaama
on taidetta, olkoon vaikka huussin seinä,
jos hän niin sen haluaa.
Ja yksinkertaisimmastakin aukeaa aina kuva.

4.

Laiskahkona runoilijana
halon vain halkoja halkomakoneella:
se on kaikkein kevyintä täällä.
Äiti saa tehdä kaiken raskaamman:
tiskata, laittaa ruokaa, siivota, imuroida
ja kitkeä kukkapenkit.
Opetan häntä käyttämään halkomakonetta,
jos hän innostuisi tekemään senkin puolestani.

5.

Katselen lehmälaumaa
sähköpaimenaitauksessa.
Ne oppivat sähköpaimenen,
eikä se ole edes päällä.
Lehmän mieli on puhdasta zeniä.
Ne eivät paljon hötkyile:
syövät vain, märehtivät ja paskovat,
katsoa möllöttävät
isoilla viisailla silmillään.

6.

Halon halkoja halkomakoneella.
Liiteri täyttyy pikku hiljaa.
Työ on helppoa ja kevyttä.
Siinä ehtii mietiskellä kaikenlaista
eikä tekemisellä ole kiire.
Istun välillä ja kirjoitan
päähän pälkähtänyttä muistiin.
Nimitän näitä tapahtumarunoiksi;
ne ovat uusia lehtiä vaelluskirjaan.

7.

Istun porraspäässä.
Katselen kevyttä kesäsadetta,
ehdimme grillata juuri ennen sitä.
Olo täällä on leppoisaa,
ei minulla ole mihinkään kiire.
Mustikat pitäisi ehkä käydä katsomassa
yhdestä paikasta.
Halkomakoneen päällä
on tältä päivältä huppu.

8.

En ole kuunnellut uutisia.
Maailman kauheudet eivät yllä
tänne asti.

9.

Palokärki lentää hakkuuaukealle
pystyynkuolleeseen surkeaan männynräähkään
joka eu-normien mukaan on jätetty kaatamatta
ties minkä tähden.
Se istuu puun hennossa latvassa
jäykässä pystyasennossa
ja huutaa haikeaa pitkää valitusta.
Se itkee kai menetettyä metsää
ja ihmettelee kuka tämänkin kotiseudun
on tuhonnut.
Ja samalla hetkellä
auringonvalo tulee sädekimppuina kuin ilmestys.

10.

Käyn lähimetsässä katsomassa mustikkapaikan,
on siellä mustikoita jonkin verran,
paljon vähemmän kuin viime vuonna.
Hyttyset ovat iltasyönnillä,
ruokin niitä vähän aikaa
ja lähden takaisin tupaan.
Huomenna, helteellä
käyn hikoilemassa siellä pari litraa.


”Tarkoitatko todella, että tällä kaikella (luonnolla) on oma senaattorinsa?” (Allen Ginsberg vuoristoretkellä Gary Snyderille)


4.8.Välikylän mökki

1.

Heräsin ja lähdin ulos.
Punarinnan napsuttelu kuului
pihanreunan vakiopaikasta.
Minullakin on aamuisin vakiorutiinit.
Tienvarresta lensi sepelkyyhky
hakkuaukean yli koivumetsään.
Vaikka halon täällä halkoja,
en minä tuota hakkuuaukeaa ole tehnyt.
Tontinrajalta vain kaadettiin kolme isoa kuusta
joiden juuret kasvoivat äitini torpan alle
ja uhkasivat nostaa mökin ilmaan
tai kaatua jossain myrskyssä päälle.
Yksinäinen harmaalokki, nuori
lensi matkalentoa merta kohti.
Nuorten pikkulintujen kutsuäänet
ympäröivät minut, en tunne niitä äänestä.
Kun auto ajoi ohitse.
tulin takaisin sisälle
ja ryhdyin aamukahvin keittoon.
Äiti heräsi ja keittää kahvin valmiiksi.

2.

Palokärki huutaa pihakoivussa.
Ei, en usko että se ennustaa kuolemaa,
kuten vanha kansa tietää.
Pikemminkin se kertoo,
että täällä on vielä rippeitä
elävää luonnollista metsää.
Tai ehkä se valittaa sitä, tietää jo,
että nekin tullaan kaatamaan aukoiksi vielä,
valittaa kaikkien metsiemme kohtaloa
ja oman lajinsa kohtaloa
niiden tuhoutuessa.

3.

Gary Snyderin runot täällä matkalukemisena
ovat loputtomasti virtaavaa musiikkia
laulua luonnon
ja ekologisemman elämäntavan puolesta.
Hän itse epäilee, etteivät Kilpikonnasaaren
maahanmuuttajat edes tiedä
mitä ekologinen elämäntapa on.
Snyder itse kertoo, mitä pitää tietää:

”Villin luonnon poluton maailma on ylittämätön koulu... Ulkona ollessaan ihminen on jatkuvassa yhteydessä lukuisten kasvien ja eläinten kanssa. Hyvä koulutus tarkoittaa, että tuntee ne laulut, sananlaskut, tarinat, sanonnat, myytit (ja tekniikat), jotka liittyvät paikallisen ekologisen yhteisön kanssa elämiseen.”

4.

Halkomakone hajosi ja työmaa loppui siihen.
Kävin poimimassa metsästä mustikat
kadesta paikasta, niitä oli vähän,
sain vain vajaat puoli litraa.
Otin pyörän ja pyöräilin
Myrkkyyn, jonne EU-tuella
on rakennettu maauimala.
Uima-altaassa polski joukko lapsia
ja syvässä päässä iso sammakko,
joka ei päässyt altaasta ylös.
Menin uimaan ja pelastin sammakon
vedenvaihtoputkesta, otin sen kämmenelle,
se oli rupikonna, nostin altaan reunalle,
josta rupikonna lähti loikkien
ruohikon suojaan. (Ne voivat loikkiakin.)
Palasin takaisin. En saanut
pyyhettä ja boksereita, jotka olin unohtanut
edellisellä kerralla, ne oli kai viety kioskiin,
joka oli kiinni.
Lähellä torppaa tyhjeni takakumi
ja jouduin taluttamaan loppumatkan.
Istuskelin pihassa, luin Snyderia,
kaksi korppia lensi ronkkuen pihan yli.
Ennen tavarat tehtiin niin,
että ne kestivät,
sitten niin että ne kestivät takuuajan,
nykyään näköjään niin,
että ne ovat jo ostettaessa valmiiksi hajalla.

5.8. Välikylän mökki
1.

Yöllä ulkona.
Huutaako pellolla pöllö lennossa:
huu-huu-huu-huu-huu.
Kun olen pidempään,
tähtiä alkaa ilmestyä näkyviin:
ne muistuttavat, että kohta tulee syksy
ja lintujen sulkasadon kuukauden jälkeen
tulee jo tähtienkatselukuu.
Ilmastonmuutos on pidentänyt syksyt.
Viime vuonnakin syksyä kesti tammikuuhun asti.

2.

Aamutupakalla,
sillä välin kun äiti keittää kahvit,
punarinta napsuttelee pihan reunassa,
sepelkyyhkyn huhuilu kauempana.
Ne ovat kuin kotonaan täällä,
ja kotonaan ne ovatkin,
myöhäissyksyyn asti punarinta.
Me olemme vain vierailulla
ja lähdemme illalla.

3.

Käpytikka kiertää mittaamassa metsätyömaataan.

4.

Kun halkomakone hajosi,
minulla ei ole oikeastaan mitään töitä
täällä tänään.
Luen Snyderin Erämaan opetusta,
kirjoitan siitä muistiinpanoja.
Välillä istun vain, katselen puita,
kitken vähän rikkaruohoja
omenapuun alta, ajan trimmerillä
korkeaa heinää torpan seinustalta
ja luen taas joitakin kappaleita edelleen.


6.8. Kotimatkalla

1.

Kurikkalainen vanha hippi,
ei hänellä ole pyörässä ketjulukkoa,
intialainen päähuivi päässä
ja siinä pystyssä naakansulka,
polttelee pysäkillä sätkää,
pyörä on vihreäksi maalattu,
Greenpeace, vihreä liike,
mahtaako hän tulla kyytiin?
Juttelee tuossa bussikuskin kanssa,
Rolex kuitenkin kädessä.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Pöytälaatikon runot XIII – Yhdennettoista kymmenen runoa




CI

Kylähullu


Väsynyt shamaani
nojaa baaritiskiin
ja tilaa uuden oluen.
Mies on hukannut taikakalunsa,
eikä loveenlankeaminen onnistu,
naaraat eivät suostu astuttaviksi.

Väsynyt shamaani
on istunut kapakassa kauan,
kirjoittanut pieniin vahakantisiin vihkoihin
lajinsa historiaa, elämäkertaa
siitä alkaen,
kun ensimmäisen kerran tähysti taivaalle,
huomasi taivaanvalot
ja alkoi palvoa niitä.

Pedot ovat ahdistaneet öisin,
päivällä hän on huomannut,
että unet ovat olleet totta,
tuhon uhka koko ajan samanlainen.

Tämä pelko on kerrostunut syvälle,
vaikka vuosien varrella
luola on muuttunut,
kapakasta tullut toisenlainen.
Ulkopuolella on yhä se,
mitä ei uskalla kohdata.

Sameassa vedessä kaikki liikkuu hitaammin,
kuin katselisi jotain vedenalaista, hidasta,
hän on pääsemäisillään näille lähteille,
tiedon ja unohduksen syviin vesiin,
kun tarjoilija herättää.


CII

Sieniaikaan keräsin sieniä
kuivasin niitä
vanhasta ladosta löysin astemitan
kuvittelin että sitä oli käytetty
auringon mittaamiseen;
se oli vesipumpusta

kaivo jäätyi
hakkasin kirveellä avantoa
kannoin puita
lepakot talvehtivat mökin vintillä

huoneessa minulla oli sienet
ja vesipumpun astemitta
kerros kerrokselta vesi ehtyi
postikortissa
pyhä fransiscus saarnasi linnuille

lintulaudalla hömötiaiset ja punatulkut
metsähiiri kirjoittamassa uuteen lumeen
pieniä jälkiä, metsän kieltä ja kirjoitusta

kun osaisi kuunnella niin tarkasti
että kuulisi, aina on vähän ääntä
aavistettava liike männyn juurella
säikähdys
kun pyy tai teeri säntää lentoon


CIII

Haluan selviytyä tämän talven yli
asun huonetta, ikkunan takana metsä
se on minulle kaikki:
päivät, valo, pienet eläimet
joita on vaikea nähdä

pohjoinen maisema
ja kylmät ehdot
joiden varassa mittaan päiviä
mittaan auringon korkeutta
se jaksaa taas muutaman asteen
ehkä pari taas pari tuntia pitempään

mitä minä teen kahdella tunnilla valoa?


CIV

Ulrika Eleonora


Hän on lähtenyt sellaisesta kaupungista
että sen kertoo kolmella kadulla
tuulimyllynmäellä ja kahdella kirkolla
joista toisen sotilaat ovat rakentaneet
läntisiä tuulia vastaan vinoon
Ulrika Eleonora!

Kirkko on nainen, sitä pitää tuulen hyväillä
kirkon sisällä tekstejä:
”åhr... blef denna kyrka härad
och åhr... fienden illa spolierad”
puiset urkupillit ja harmooni

Sodan aikana
kuparipillit myytiin österbottens köttille
makkaranpäiksi, makkarankiinnipitimiksi
niin ankea aika on ollut
hän ei tiedä siitä mitään

Hän istuu kirkon etupenkissä
joka on nimetty lahjoittajiensa mukaan
ja katselee puista kristusta
alttaritaulu on viety uuteen kirkkoon
niin köyhä aika tämä on
köyhempi kuin kirkontekijöiden, hän ajattelee

Hän on täällä nyt, kirkon etupenkissä
ihmettelemässä kaiken maailman asioita
kirkko on aina vaan ja vino
kun hän on lähtenyt kokonaan
onko heistä enää kumpaakaan

Hän ihmettelee miten surullista tekstiä
tuuli uruissa soittelee
Hän on matkalla kaikissa paikoissa
ja joutuu ajattelemaan kaiken maailman asioita


CV

Ristiriitaiset ehdot


Viisaat eivät ole koskaan yksimielisiä
he kulkevat vaikeapääsyisiä, syrjäisiä teitä
aina lähes eksyksissä
tutkimattomat polut tulevat tutkituiksi
ajatuksen kantomatka
on mittaamaton mutta rajallinen

tietäjät etsivät viisautta unesta
päivät puhkovat yötä
leikkaavat aukkoja unen vyöhykkeisiin
loitsut
ovat vertauskuvallisia kysymyksiä

kaiken tietämisen
kysymysten ja vastausten jälkeen
käteen jää mätänevä poronluu
jolla joku rummuttaa
rumpukalvoa
kuulet äänen
mutta et osaa selittää sitä sanoin
mielessä on pelkkä kuva:

mahdoton mutta paikkansapitävä
väite


CVI

Valheenpaljastaja


Työpöydällä
poronluu ja maalattu kivi
ovat merkkejä joiden selitys
löytyy esineistä itsestään.
Vaellus on päättynyt,
mutta tuuli jatkuu yhä.

Ajassa tapahtuu jotain
jonka suhteellisuus
paljastuu tällä hetkellä.
On pakko lähteä uudestaan ulos,
saaren rantaan, veden lähelle,
mutta tuuli jatkuu yhä.

Tuijotan veden läpi,
yritän nähdä pohjaan,
mutta esineet pakenevat merkityksiä.

Sokean miehen kirjoituksista löytyy virhe:
hänen lähtökohtansa ovat väärät.
Poronluu paljastaa historian,
maalattu kivi valheen,
mutta tuuli jatkuu yhä.

Olen levoton,
tekisi mieli paeta,
yössä tulevat painajaiset,
tuuli on pelkkää hämäystä.


CVII

I

Näitä rantoja ei kirjoita
enää kukaan, seutu on kolkko
ainoa runoilija täältä lähtenyt
muuttui maan voimaksi
puiden kirkkaaksi iloksi
elämätön lupaus kyyristyi kiveen
liian heikko jaksamaan jokapäiväistä
liian vahva luopumaan tavattomasta
silmien läpi tunkevasta pimeästä tiedosta:

”menen metsään
vedän päälle väsyneen manttelin
etsin voimakkaan kiven
makaan siinä, annan taivaan
ja ajan kulua
maadun”

hän asetti päänsä maata vasten
antoi kynttilän syttyä ja palaa loppuun
alkutalven satoi lunta, maa jäätyi syvään
yhden elävän ihmisen sydän ehtyi
merenranta, metsä ja kivet vaikenivat
hautoja kävellessä tunsi maan voiman


CVIII

II

Hän käveli metsään kynttilä kädessään
kulki pois:

kivestä irronnut varjo
yritti lentää


CIX

Mies veistää puuta
puisia kasvoja
vaikka hänen pitäisi tehdä talo

mies veistää sillä hän on nähnyt

eikä kaasvoista tule minkään muotoiset
kuun oikealla puolella

silloin yöllä hän on nähnyt

hän ei enää tarvitse taloa
hän kantaa kahta lautaa
mittaa ristiin ja näkee

jumalan kasvot

olisi pitänyt veistää koko ruumis
kädet levälleen, jalkojen läpi naula
kuin joku hymyilisi kolkosti hänelle

”sinä se olet, sinä itse
naulaa!”

CX

Entä jos hylkäsin turhaan
ilon ja surun kaupungit
kuljin tuntemattomaan metsään
keräsin marjoja talven varalle
kävin karhunpesään
nukkumaan elämätöntä unta

en tiennyt että pesää asuttiin
karhunaaras kömpi viereeni
söi talvimarjat, himoitsi minua
makasin karhun vieressä
ihmisten ilmoja minun oli ikävä

karhu synnytti kevään
uros elämöi pohjoisella taivaalla
jätti jälkensä tähtien väliin
taivaan nälkä oli huimaava
minun nälkäni ihmisten iloa

jos osaisin takaisin tästä metsästä
ehkä lähtisin
mutta metsän sydämeen kerran eksyttyään
siinä harhailee ikänsä kaiken
ihmisen tieto käy turhaksi
eläimen vaistoa selviytyä ei ole

torstai 7. elokuuta 2014

Vaelluskirjaa – Seinäjoki-Kauhajoki 31.7.2014


Minulla on pari tuntia aikaa. Olin aikonut mennä hakemaan tutusta paikasta vadelmia, mutta sade uhkaa. Päätän mennä kirjastoon ja käydä kolmessa paikassa taidenäyttelyssä. Kirjaston ala-aulassa on harrastajataiteilijan naivismia. Muistan jonkun ihmetelleen, miksi naivismissa aina maalataan lihavia akkoja huivit päässä. Ovatko kaikki naivistit itse lihavia naisia? Mitähän minä maalaisin, jos olisin naivisti? Laihoja tyhmännäköisiä vanhoja hippejäkö?

Käyn facebookissa katsomassa kavereiden päivityksiä ja jatkan Taidehalliin. Siellä Janne Laineen fotogravyyrit täyttävät neljä huonetta ja studiossa on Laineen ja Outi Heiskasen yhteistöitä. Tuttuja Heiskasen pieniä mystisiä viivasyövytyksiä ja kuivaneuloja, joissa hän luo omaa maailmaansa, omituisten otusten kerhoa, keijukaisista apinoihin. Näissä töissä Janne Laineen fotogravyyrit luovat Heiskasen töihin taustamaiseman. Tällaiset yhteistyöt ovat sinänsä ihan mielenkiintoinen jännittävä kokeilu, mutta silti salin katsottuani jään kaipaamaan sitä ”pelkkää” heiskasta ja päätän etsiä sitä jostain kirjasta.

Lähden taidehallista Pajuluoman varteen. Tommi soittaa ja höpötän puhelimessa, kun äkkiä päälle iskee kaatosateen seinä. Kassissa Erämaan opetus ja Johdatus taolaisuuteen ehtivät kastua lunastuskuntoon. Jos ajattelen positiivisesti, se on hyvä, koska näitä kirjoja olisin halunnut omaksikin, nyt saan ne ja kirjasto saa vielä molemmat uusina kirjakaupasta.

Minulla on raviradan lähellä eräänlainen terapia ja lähden kulkemaan sinne päin. Repussa minulla oli sadetakki, mutta ennen kuin saan sen päälleni, paita on kastunut läpikotaisin. Atkalla laistan pahimmat ukkoskuurot bussipysäkin ja siltojen suojissa. Sillan alla sateensuojassa katselen vesipisaroiden tanssia asvaltilla:

Kaatosateessa vesipisarat
ponnahtelevat asvaltista
omituisiin suuntiin
kuin jotain outoa kirppupeliä pelaten.

Tulen perille. Käyn vessassa vaihtamassa repusta kuivan paidan. Menen terapeutille ja minulla ei ole mitään valitettavaa. Rupattelen puoli tuntia niitä näitä ja kerron että masennukseni on jatkunut koko aikuisiän ja että nyt kaikki on hyvin, näin tasapainossa en ole ollut kertaakaan sen jälkeen kun olen täyttänyt 18. ”Silloin kaikki ovet elämään olivat auki, nyt ne alkavat olla kaikki kiinni.” Kun en keksi enää mitään sanottavaa, hoitaja aikoo antaa minulle korva-akupunktiota, mutta sitä ei saakaan antaa jos ei ole syönyt ja minä en ehtinyt syödä aamulla mitään. Se perutaan. Hän aikoo laittaa minut fysioakustiseen tuoliin, mutta se onkin varattu ja päätän lähteä pois. Lattialle jää tavaroistani jälkeen uima-altaallinen vettä. Pidän raviradan katsomon alla vähän aikaa sadetta ja pääsen kävelemään takaisin kaupunkiin.

Minulla on taas aikaa. Menen Varikko-galleriaan, jossa on seinällä Oulun liepeiltä jonkun taiteilijan kammalla vedettyjä akryylitöitä. Näyttelynvalvoja on uusi. Tutustun häneen. Valvoja pitää yhdestä työstä, mutta ihailee eniten näyttelysalin lattiaa. Hän on muuttanut Jyväskylästä ja ihmettelee tätä Etelä-Pohjanmaata ja sen ilmapiiriä kuten minäkin. Hänellä on toimittajatausta, mutta luukut toimittajan työhön ovat täällä kiinni. Kerron omasta toimittajahistoriastani ja miten sain burnoutin ja miten minäkin olen täällä kirjoittamisen suhteen täysin paitsiossa, juttujani ei oteta enää mihinkään lehteen. Juomme kahvia ja juttelemme kaikenlaista.

Siskoltani tulee tekstiviesti, olen saamassa häneltä kyydin. Lähden Varikolta ja menen kirkon alapuolelle puistoon karjalaisten muistomerkille.

”Ja urohot astuvat kumpujen yöstä
ja kertovat muinaiskansan työstä
ja neuvovat polvea nousevaa
oi Karjala, muistojen maa.

Arvi Jännes”

”Tämän Karjalan muistojen kiven
pystyttivät yhdessä
eteläpohjalaiset ja maakunnan karjalaiset.”

Terho Sailo 1965.

Sisko soittaa ja sovimme kyydin kaupungintalon eteen. Hän ei tiedä missä Seinäjoella on kaupungintalo. Hän ottaa minut kyytiin ja vie minut Kauhajoelle. Kurikassa hän tarjoaa minulle jäätelötötterön. Syön sellaisen keskimäärin kerran kesässä. Hän vie minut kotiinsa, missä odottaa muuttokuorman lastaus. Tapania odotellessa nukun tunnin. Hän tulee ja lastaamme kuorman peräkärrystä pakettiautoon.

Minä olen maistanut pihan marjapensaista vähän kaikkia marjoja: vadelmia, puna-, valko- ja mustaherukkaa, karviaisia ja metsästä muutaman mustikan. Kaikkia marjoja on pensaissa vain muutama, kun ne on leikattu, eikä mustikkaakaan tänä vuonna ole nimeksikään. Saan talkoopalkaksi aterian riisiä ja kanaa. He ajavat minut autolla äidin luokse ja jäävät porisemaan Kostin kanssa puoleen yöhön. Lopulta sanon: ”Lähtekää jo, että pääsen nukkumaan.”