lauantai 31. maaliskuuta 2012

Richard Long ja kävelemisen taide

Richard long: Walkingh a Line in Peru, 1972
I
Richard Long (s.1945) on englantilainen käsitetaiteilija ja brittiläisen ympäristötaiteen pioneereja. Hän edustaa yhdessä toisten tunnettujen englantilaisten ympäristötaiteilijoiden Hamish Fultonin ja Andy Goldswothyn kanssa ympäristötaiteen pienimuotoista maanläheistä linjaa, jos akselin toisessa päässä on amerikkalaisen maataiteen kaivinkoneilla ja puskutraktoreilla, ympäristöä maanmuokkauksella ja teknologian keinoin toteuttava suureellinen linja, jonka edustajia ovat vaikkapa Robert Smithson ja Alice Aycock, joiden teoksia on nähty suomessakin - tai mikseipä vaikka oma Kiviaika-Stone Age -ympäristötaideteokseni Kemissä.

Longin teoksissa keskeisintä, sen käsitteellinen ydin, on käveleminen ja kartat. Long käyttää geometrisia perusmuotoja, kuten muun muassa maagisia ympyröitä, spiraaleja, viivoja tai viivastoja. Oleellisinta on kuitenkin, että hän kävelee. Siinä hän on Henry David Thoreaun "kävelemisen taidon" ideologisilla linjoilla.

II
"Longille keskeistä on käveleminen - metaforiset vaellukset ja muut karttaan liittyvät teokset. Long toteutti ensimmäisen viivakävelyn "A Line Made by Walking" vuonna 1967, minkä jälkeen hän on työskennellyt systemaattisesti. Long matkustaa harvaanasutuille seuduille ja tekee luontoon teoksia kävelemällä ja veistoksia paikallaolevista materiaaleista. Kokemuksen välittämisen osana ovat myös valokuvat ja tekstit."

Näin kuvailee Wikipedia Richard Longin taidetta. Haluaisin tehdä ansiokkaaseen mutta lyhyeen esittelyyn eräitä lisäyksiä ja täsmennyksiä. Long on vuodesta 1967 tehnyt kävelemisen filosofiaan liittyviä teoksia eri puolilla maapalloa. Hän on kävellyt muun muassa Perun Andeilla, Afrikan Kilimanjarolla, Britannian Wiltshiressä, Stonehengen liepeillä, Arizonan autiomaassa, Bolivian vuoristoissa, Australian aavikolla, Kanadan preerialle, Japanin Honshun metsissä, Islannin laava-alueilla, Alaskassa, Sveitsin Alpeilla, Ladakhissa Intiassa, Nepalissa Himalajalla, Afrikan Malawissa, Fuji-vuorella Japanissa, Suomen Lapissa 1983, muun muassa. Muun muassa, sillä kävelyreittejä on toistaiseksi kertynyt satoja ellei tuhansia, mutta jo kyseinen luettelo osoittaa, että paikat on tarkkaan harkittu.

Long kävele useimmiten suoria linjoja, linjat määritellään etukäteen karttojen avulla. viivojen lisäksi Long kävelee myös muita geometrisia perusmuotoja, neliöitä, ympyröitä, spiraaleja jne. "Varsinaiset taideteokset" Long toteuttaa matkan varrella, itse kultakin paikalta löytämästään materiaalista kuten kivistä tai oksista. Teokset noudattavat jälleen maagisia perusmuotoja. "Teokset ovat tulosta pysähtymisestä ja paikalleen asettumisesta: jokainen sen paikan merkkinä, joka oli maailman keskipisteenä silloin kun hän oli täällä." Kävelyssä matkan lisäksi myös käytetyllä ajalla on usein merkittävä osuus teoksen toteutuksessa.

Longin vaikuttavimpia teoksia on omasta mielestäni "Walking a Line in Peru, 1972", kilometrien mittainen kävelty polkulinja Andien ylätasangolla kohti tiettyä pistettä kahden vuorenhuipun välissä. Wiltshiressä hän käveli keskikesän päivän kävelyn Stonehengen auringonnoususta Glastonburyn monoliitin auringonlaskuun 45 mailia aurinkoa seuraten.

III

Long kävelee yksin, matkan varrella reittiin kävellyt polut, kivi- ja risuteokset jäisivät ilman katsojia, ellei Long dokumentoisi teoksiaan valokuvin ja kirjallisin tekstein. Ulkotilaan toteutetut teokset Long julkistaa näyttelyissä valokuvina ja muina teosdokumentteina. Long toteuttaa myös samoihin materiaaleihin ja ideoihin pohjautuvia tilataideteoksia, jollainen oli nähtävissä myös Porin taidemuseossa 1986, ilmeisesti Longin Lapissa muutamaa vuotta aiemmin suorittaman kävelyn seurauksena.

Richard Longin taidetta voisi nimittää ekologiseksi sanan äärimmäisessä merkityksessä. Ekologinen jalanjälki pelkästään suoran linjan kävelemisestä on lähes nolla. Mitä nyt kengät kuluvat, jokunen kivi (yleensä noin 1000 kiveä) tai risu siirtyy toiseen paikkaan, jokin polku saattaa syntyä. Toivon kuitenkin vilpittömästi, että Long jaksaa jatkaa kävelyjään vielä pitkään tulevaisuuteenkin.

(JK. No sitä en varmuudella tiedä, lentääkö hän Himalajalle, Kilimanjarolle, Japanin Honsuun tai Andeille sun muualle, mutta luultavasti kyseiset lentokoneet lentäisivät reittejään ilman Richard Longiakin.)


keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Norra vallgrund, Replot

I

elokuun yön savu
... verhoaa maiseman
joka on kuva
puut ovat pysähtyneet hämäränpimeään
kesken vuodenajan kierron
oksat ojentuneet tavoittelemaan usvaa

nyt kun eurooppa yhdentyy
minä olen paennut sen äärimmäisyyksiin
vietän aikaani Norra Vallgrundissa
talossa, jonka takana on sienimetsä,
neuvostoliitto hajoaa,
se ei kosketa tätä maisemaa,
syksyä joka on sateenmärkä
tuoksu yli puolenyön

hirvi on tullut pihaan
sen märkä turpa nuuhkii ilmaa
menen ulos kuselle ja törmään eläimeen
hätkähdän
alkukantainen pelko
eläin loittonee tahoilleen
tämä epärealistinen kohtaaminen
unenkaltainen

metsä on lukinverkko
kaste nostaa hämähäkinseiti näkyviin
heinikosta
maan ekologinen kriisi
ihmisen ulkopolitiikka
miten suhtautua metsän puolustukseen
kun sanat eivät irtoa

(Norra Vallgrund, Replot, 1990)

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kynttilämielenosoitus Fukushiman uhrien muistolle

Tänään 15.3.2012 järjestettiin Helsingin Senaatintorilla useiden kansalaisjärjestöjen toimesta kynttilämielenosoitus Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden vuosipäivän tiimoilta. Tosin itse ydinvoimaonnettomuus sattui jo 11.3.2011, mutta ensimmäinen Kynttilämielenosoitus sen johdosta saatiin järjestettyä vuosi sitten.

Sytytin itse kynttilän kotonani Fukushiman uhrien muistoksi vähän myöhässä kello 18.30, suljin netin ja mietin noin puolen tunnin ajan kaikenlaista, enimmäkseen Fukushimaa. Ihmisillä nykymaailmassa ja netissä on niin kiire, että on henkisesti hyvä olla silloin tällöin puoli tuntia hiljaa niitä näitä miettien vain kynttilän hidasta palamista tuijottaen, huomasin.

Huomasin että suurin ihmiskuntaa koskaan kohdannut onnettomuus ei ole mikään Japanin tai Thaimaan tai Etelä- ja Väli-Amerikan rantoja autioksi pyyhkäissyt tsunami, ei mikään tulivuorenpurkaus tai muu luonnonkatastrofi. Yksittäisenä ilmiönä suurin onnettomuus ei ole edes Hiroshima tai Tsernobyl vaan Fukushima. Ja laajemmin: Ydinvoiman käyttöönotto ihmiskunnan jatkuvan taloudellisen kasvun tarpeisiin.

Japanilaiset tulevat kärsimään Fukushiman seurauksista tulevan 100 000 vuoden ajan. Fukushiman onnettomuudessa tuhoutuneet ja sulaneet reaktorit eivät tänä päivänä vuosi onnettomuuden jälkeen ole ihmisen hallinnassa. Uskon että ainoa keino saada ketjureaktio jollakin tavalla "suojatuksi" on Fukushiman betonoiminen ikuisiksi ajoiksi jonkinlaisen ydinarkkuun. Tsernobylissa sellainen jo rakennettiin kerran kymmenkunta vuotta onnettomuuden jälkeen. Nyt rakennetaan Venäjälle uutta arkkua arkun päälle.

Harry Martinson julkaisi vuonna 1956 - vuotta ennen syntymääni - runoelman Aniara, katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa. Se kertoo ihmiskunnan pakoyrityksestä ydinsodan tuhoamasta maasta avaruuskapselilla avaruuteen, jossa pakopaikka Marsin sijaan kapseli eroutuu miehistön hallinnasta ja suuntaa kohti Lyyraa. Se on ihmiskunnan tuhon odysseia ja ennustus.

Tätä aikaa elämme juuri nyt. Ihmiskuntaa suurin tähän asti kohdannut onnettomuus ei ole edes Fukushima vaan ydinenergian käyttöönotto sota- ja energiateollisuuden tarpeisiin - ja jo mainitsemani jatkuvan kasvun ideologia.

Vuonna 1999 maapallolla toimi 428 ydinvoimalaa. Ensimmäistäkään loppusijoituspaikkaa ydinjätteelle, joka tulee vaarattomaksi noin 100 000 - 200 000 vuoden kuluessa ei ole vielä kuitenkaan missään maailmassa päätetty. suuri ongelma on myös se että valtaosa ydinvoimaloista sijaitsee merten rannikoilla ja muille ilmastonmuutoksen jyrkentämille sääilmiöille alttiissa paikoissa, jatkuva ydinvoimaonjnettomuuksien uhka ei vähene vaan kasvaa tulevaisuudessa.

Koska pessimistinä uskon, että ihmiskunta kasvuideologiassaan moraalisen hyvän pyrkimyksen ja eettisen ajattelun ollessa kivikauden tasolla, on pääosin vetämässä jo viimeisiä henkäyksiään ja ehkä lajina kuolemassa sukupuuttoon seuraavan sadan tai viimeistään tuhannen vuoden kuluessa, kysyn mitä nyt toiminnassa oleville noin 400 - 500 ydinvoimalalle sen jälkeen tapahtuu.

Ehdimmekö loppusijoittaa ne ennen ihmiskunnan tuhoa vai jäävätkö ne säteilemään luontoon seuraavan 100 000 vuoden ajan?

Katson uudelleen kynttilään. Puhallan sen kokeeksi sammuksiin ja totean Kurt Vonnegutin Teurastamo n:o 5:n sanoin. Pyy-tii-huiit.

Keijo Nevaranta 15.3.2012

(Suonette anteeksi runoilijan vapaudella kirjoitetut monet mahdolliset asiavirheet)