perjantai 29. joulukuuta 2017

Köyhät kyykkyyn

Vuonna 1985 tuli Seinäjoen Kaupunginteatterissa ensi-iltaan tamperelaisen kirjailija Erkki Lepokorven näytelmä “Riipat”. Sen lanseeraama idea oli “Köyhät kyykkyyn!” Näytelmän sanoma oli silloisen hallituksen köyhien kyykytyspolitiikan vastainen.
Mutta jo paljon ennen tätä, vuonna 1973, ilmestyi slaavilaissurumielisen humoristimme Juhani Peltosen romaani Valaan merkkejä, jossa työttömiä pestataan mm. puistonpenkeiksi, joiden selkänahan päällä paremmin toimeentulevat voivat puistossa istua.
Lopulliseen köyhyysloukkuun ja pitkäaikaistyöttömyyteen Suomessa ajauduttiin kuitenkin vuoden 1992 oankkikriisin seurauksena. Valtio pelasti pankit, mm Ulf Sundqvistin ja Postipankin mutta ei tavallisia velallisia kansalaisia, joille Länsi-Uudenmaan Säästöpankista oli kannettu kottikärryillä velkarahaa.
Muistan tilanteen Vaasan SKOPn konttorissa 1991. Lehdessä oli mainittu että nyt lainaa kaikille. Nuori apulaispankinjohtaja hikoili tiskillä ja sanoi vanhemmalöe pankinjohtajalle: “Nyt menee kyllä aika lujaa”. Vanhempi pankinjohtaja äkäisi: “Sinähän annat lainaa etkä kysele. Ylempää on tullut käsky.”
Se operaatio tuhosi Suomen työllisyyden vuosiksi tai vuosikymmeniksi. Eläkevakuutuslaitokset olivat sijoittaneet työeläkerahat Lapin kannattamattomattomiin lomaosakkeisiin. Ilmarinen etukenossa. Yhden sukupolven eläketalletukset oli hävitty casino-pelissä ja Kekkosen 50 000 työttömän aiheuttaman hätätilahallituksen jälkeen työttömyys kohosi Suomessa toiseen potenssiin,
Sundqvist häipyi politiikan kartalta ja jälkeen tuli neljä Lipposen hallitusta, jotka tuhosivat työväeltä ja työttömiltä loputkin. SDP muuttui porvarilliseksi puolueeksi ja ammattiyhistysliike tyytyi ajamaan vain ammattiliittoihin kuuluvien ennen kaikkea metalli- ja paperityöläisten asioita.
Vuonna 2006 Lipposen ties monennessako hallituksessa työministeri Tarja Filatov (sd) ajoi läpi lain, jonka perusteella aiempi kolmen kuukauden karenssi saattoi muuttua ns. ikuiseksi karenssiksi. Ja niin muuttuikin, ainakin minun osaltani. Ajoin lippusiimaan tietämättömänä edes lain muutoksesta, jätin käymättä eräässä itse hakemassani koulutushaastattelussa ja jouduin 10,5 vuotta pitkään karenssiin, josta minut armahdettiin viime toukokuussa.
Olen nyt taas työtön. 10,5 vuoden karenssissa olon jälkeen. Virallisissa palkkatöissä olen ollut viimeksi pidempiaikaisesti vuonna 1996. Sen jälkeen ja sitä ennenkin olen keplotellut elämää eteenpäin köyhänä “ammattimaisena” runoilijana ja taiteilijana joko perustoimeentulotuella tai perustyöttömyyskorvauksella. 10,5 vuoden karenssi yhdestä työhaastatteklusta luistamisesta on kuitenkin mielestäni kohtuuton.
Yhtä kohtuuton on Eduskunnan 20.12. hallituksen äänin 103-90 hyväksymä aktiivimalli. Käytännössä se tulee tarkoittamaan Köyhien kyykytystä kyykystäkin, raippoja, riippoja, jalkapuita ja yleistä häpeää olla työtön. Nythän jokaisen pitää työllistää itsensä millä tahansa keinoin muutamaksi päiväksi 12 viikon jaksolla, vaikka töitä ei olisikaan.
Juhana Vartiainen joka tuntuu menettäneen lopuillisesti jätkensä Kokoomukseen liityttyään ehdotti eilen tv-uutisissa, että “jos asuu sellaisella seudulla missä aktiivimallin toteuttaminen on mahdotonta, pitää muuttaa sinne misssä töitä on”. Norjaanko??? koko Savon, Kainuun, Pohjois-Suomen tai vaikkapa oman kotipaikkakuntani Jämsänkosken väestö?
Kansanliike syntyi aktiivisesti ja nopeasti aktiivimallia vastaan. Vaikka köyhimmillä työttömillä ja eläkeläisillä ei nettiä saati pankkitunnuksia olekaan 75000 suomalaista vastusti aktiivimallia alle viikossa.
Itse ryhdyn passiiviseen vastarintaan aktiivimallia vastaan. Kieltäydyn työllisyystoimista. Putoan takaisin karenssiin. Mitä siitä? Kyykyttäkää vain lisää. Minä en viitsi hyppiä Juhana Vartiaisen ja hallituksen pyörittämän narun tahdissa. Olen muutenkin jo yli 60 v. Ei kiinnosta enää lähteä 25 vuoden taiteilijauran jälkeen lähteä työllisyyskoulutukseen pelleilemään.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Lokakuun ja marraskuun runot

Runo 6.10.2017

Syksy.
Marja- ja sienisato
- ja sataa,
eikä huvita mennä metsään,
koska odottaa sitä masennusta,
joka kohta tulee:
talvi.


Runo 24.10.2017

Jotkut ihmiset kuvittelevat,
että en puhu silloin kun olen hiljaa,
silloin minä vasta puhunkin.


Metsien ja puiden puolesta 10.11.2017

Puut, vanhemmat veljemme
ovat melkein kaikki tässä sodassa
jo kaatuneet.
Vanhat viisaat kuuset, entit,
eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,
vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.
Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,
vaikka ne on istutettu määrämittaan
kuin sotilaat,
ne antavat lintujen puhua puolestaan.
Koivu heiluttaa vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta
ja kuiskaa:
“Emme me omista tätä maata,
emme me, mutta et ainakaan sinä.”


Haiku 16.11.2017
taivaalla tähdet
näen väinämöisen miekan
ja ison karhun

Haiku 18.11.2017

syntymäpäivä
vanhenin yhden vuoden
kohti kuolemaa

Haiku 23.11.2017

silmiini sataa
jääpuikkoja matkalla
kohti päämäärää


Haiku 27.11.2017

 kissa tassuttaa
joen yli siltaa pitkin
kävelytiellä

torstai 14. joulukuuta 2017

Vaelluskirjaa 14.12.2017

Kävin Jämsässä. Ei minulla mitään syytä ollut siellä käydä paitsi bussi meni sopivammin sinne kuin Jämsänkoskelle ja sama hinta.
Kiinnitin huomiota henkilöön joka S-marketin eteisen penkillä luki kirjaa. Kun tapasin samaisen henkilön uudelleen bussissa, rohkaistuin kysymään mitä kirjaa luet.
Vaikka hän oli mieshenkilö, mieleen juolahti edesmenneen kirjailija Markku Lahtelan tapaus junassa. Hän sanoi eräälle naiselle junassa, että minä olen muuten kirjoittanut tuon kirjan jota sinä luet. Sittemmin he menivät naimisiin.
Mutta asiaan. Osoittautui että henkilö on äidinkielenopettaja joka on opettanut mm. Auvilan pakolaisille suomea: “Niin kohteliaita ihmisiä kuin nämä irakilaiset ja afganistanistanilaiset olivat et ole koskaan ennen suomessa nähnyt.”
Valitettavasti kukaan ei enää lue kirjoja, kertoi opettaja. “En minäkään lue, kirjoitan niitä”, vastasin.
Tuli puhetta Jämsänkosken kirjastosta. Jämsän kaupungissahan on vain yksi kirjasto joka sijaitsee Jämsänkoskella. Jämsässä on vain lehtilukusali. Vaikka siellä asuu lähes 4000 ihmistä.
Ihmettelin miksi Jämsän/Jämsänkosken kirjasto ei ensimmäisenä vuonna ostanut yhtään kirjaani kotiseutukokoelmaansa (koska rahat oli loppu) ja toisena vuonna vain yhden (Ihmisen Alue).
Äidinkielenopettaja kertoi mielenkiintoisen selityksen sille miksi Jämsänkosken kirjastossa on niin vähän kirjoja. Hän oli kerran itse kysynyt samaista asiaa jolloin vastattiin että entise3n kaupungintalon lattiassa on painorajoitus, kirjahyllyyn ei saa laittaa enempää kirjoja kuin lattia kantaa.
Niin hänen lukemansa kirja oli yks Taavi Soininvaaran dekkari. Ite oon lukenut Soininvaaraa hävettävän vähän mutta yhden kuitenkin. Olin samaa mieltä kun hän sanoi: “Ihan paskaa mutta parempi kuin Ilkka Remes”.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Syyskuun runot 2017

Muistikirjaa 7.9.2017 
Eilen vaelsin metsään ja olin siellä hämärän tuloon asti.
En löytänyt mitään kerättävää.
Puolukat eivät tunnu kypsyvän ollenkaan.
Kourallinen kanttarelleja olkalaukussa palasin kotiin.
Tänään on satanut koko päivän.
Katsoin sääennusteen ja seuraavat 15 vrk sataa
ainakin jonkin verran joka päivä.
Olen ollut henkisessä lamassa.
Viikkoon en ole edes avannut kirjekuoria,
joissa on printattuna runokirjani raakile.
Olen katsonut Areenan kaikki dekkarit läpi,
sivutyönä urheilulähetykset.
Väitetään että sellainen taiteilija,
joka ei ole maanisdepressiivinen,
ei ole taiteilija.
Tänään ryhdistäydyin ja avasin kirjeet,
rei’itin ne kansioon ja numeroin sivut.
Noin sivuille jaettuna vähän yli 200 sivua,
vajaat puoli tuhatta runoa, ehkä.
Syyskuun päivät minulla on aikaa
lukea, tiivistää, täsmentää ja kirjoittaa uudelleen,
karsia ja karsinoida.
Kiitän E-J Salmista ja Kesuuraa
tarkasta lukemisesta ja kommenteista.
Ilman ulkopuolista palautetta olisin jo uponnut tähän suohon.


Viimeinen hengitys 8.9.2017 
Lähes kokonaan olen jo kadonnut maailmasta
pikkuhiljaa murenen, elän yksin.
käyn sienimetsässä
että olisin edes itselleni
ja äidilleni olemassa.
Kaikki hyvän ideat
ovat jo vanhentuneet,
viimeinen käyttöpäivä 1982.




 
Runo 20.9.2017


Joenrantatöyräällä
kuuntelen linnunääniä, syyslaulua.
Rastaat lentelevät levottomina
epätietoisina matkasuunnitelmasta.
Joen pintaa pitkin ajelehtii puunlehtiä
kuin väritettyjä paperiveneitä ohi.
Olen rannalla hiljaa pitkään
vain katselen, kuuntelen
tätä kaikkea ihmeellistä.


Runo 21.9.2017

Kahlaan läpi runonraakileita,
35 vuoden ajalta,
pudonneiden lehtien mattoa.
Poimin niitä koriin
kuin sienimetsässä.
Tai kerään linnunsulkia nurmikolta.
Askartelen, puuhaan.
Tuleekohan mistään valmista?

Runo 22.9.2017
Syyspäiväntasaus.
Auringonkehä korkeimmalla kohdallaan taivaalla,
kun kävelen joen äyräälle
ja pysähdyn siihen.
Lehtien parvia ui uomaa pitkin alas.
Aurinko siilautuu puun lehtien läpi
tähän missä olen.
Vastarannan puut kertautuvat vedestä,
joka syventää niiden värit.
Tätä peilipintaa pitkin lipuvat lehdet joenkaarteeseen,
jossa ne tekevät rantaan lauttaa
veteen kaatuneen haavan avustuksella.
Vesimittari kirii pitkin pintaa
hitaasti virtaavassa vedessä.
Pikkukalat nyppivät vedenpintaan
laajenevia renkaita.
Tuntuu aivan kesäiseltä vielä
ja silti tietää,
että taas yksi vuodenaika on menetetty.
Syyspäiväntasaus.
Tässä on hyvä pysähtyä hetkeksi,
tehdä inventaariota kaikesta siitä
mikä on ollut ja mitä olen nyt.

Runo 24.9.2017
Kuulaankirkkaana syyspäivänä
pyöräilin sienimetsään.
Aluksi en löytänyt mitään,
mutta sienestäessähän olennaista
ei ole löytäminen vaan oleminen,
sitten löysin suppilovahveropaikan.
Kirkonkylän lähellä lakeudella
on vaikea löytää metsään
ja vielä vaikeampaa päästä ihmisistä
näkymättömiin, kuulumattomiin.
Olin Kalmarinmäellä,
parin hehtaarin metsässä.
Asfaltin jälkeen sammalpohjainen maa
tuntui pehmeältä jalkojen alla.
Ilta-aurinko paistoi viistosti kuusiin
ja sai niiden kyljet hohtamaan
valkoista valoa.
Hengitin sitä, hengitin metsää.
















torstai 23. marraskuuta 2017

Posti palvelee - mutta ketä?

Olen kirjoittanut aiemmin blogitekstin “Itella palvelee - mutta vain autoilijoita”. Posti oli siirretty hevonkuuseen yhteensä 9 kilometrin kävelymatkan päähän Seinäjoen Törnävältä.
Tällä kertaa ongelmani on tällainen: Olen saanut Jämsänkoskelle kirjatun kirjeen, mutta olen itse Kauhajoella. Koko päivän olen yrittänyt saada kirjettä käännettyä tänne. Ei onnistu.
Ensinnä googletin Jämsänkosken postin puhelinnumeron. Postihan entisestä kaupungista on lakkautettu ja se toimii nykyään City-Marketin yhteydessä. Mutta soittamani netistä löytynyt numero ei ole enää voimassa, vaikka se on postin omalla sivulla. Minua opastettiin uuteen numeroon, mutta ainoastaan ruotsiksi, englanniksi, ruotsiksi, englanniksi, ruotsksi... Kuka perkele Jämsänkoskella osaa ruotsia tai englantia. Eikö olisi kohtuullista että uusi numero kerrottaisiin myös suomeksi?
Fonectasta löysin lopulta oikean numeron. Sieltähän postissa lopulta vastaa automaattinen mukavaääninen vastaaja Helsingistä tai jostain helkkarin Panamasta. Vastaushinta 1,82+ppm/min. Siellä seurustellaan suomeksi (sentään), ruotsiksi ja englanniksi. Luetellaan kolmella kielellä mitä numeroa missäkin asiassa pitää painaa, mutta kun tää niiden automaattivaihde oli sökönä, painelin nelosta vaikka kuinka pitkään mutta tää vastaaja vaan jaarittelee edelleen samaa litaniaa yhdestä yhdeksään.
Soitin Jämsänkosken City-Markettiin joka on postin noutopiste, mutta he eivät voineet tehdä lähetyksen suhteen mitään, vaan kehottivat soittamaan postiin. Kiitos, sinnehän jo tunnin olin yrittänyt soittaakin. Päätin kävellä Kauhajoen postiin selvittämään asiaa, mutta eihän täälläkään enää mitään postia ole vaan se toimii samalla tavalla City-Marketin yhteydessä. He eivät voi tehdä lähetyksen suhteen mitään, vaan antoivat minulle postin puhelinnumeron, jonka siis sain jo kolmannen kerran. Mutta kun se perkeleen vaihde ei toimi.
Yritin katsoa jotain lähetykseen liittyvää netistä, mutta siinä kysyttiin lähetystunnusta. Soitin noin 80-vuotiaalle lähettäjälle ja kysyin tunnusta. Hän katsoi vanhoilla silmillään ensin väärin ja lukuisten turhien yritysten jälkeen soitin uudelleen tädilleni. Sain oikean tunnuksen. Nyt tiedän missä lähetys on (minkä tiesin jo alunperin) ja lopulta jopa lähetystunnuksen, mutta edelleenkään en tiedä miten minä saan käännettyä sen tänne, koska sen paremmin Jämsänkosken kuin Kauhajoenkaan toimipisteistä ei postia saada käännettyä ja sinne Panaanisaarille ei saa yhteyttä.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Heinäkuun ja elokuun runot

Runo 23.7.2017
usva kohoaa
kävelen jokirantaan
vesi savuaa

Runo 27.7.2017
Kehitän mielessä kuvaa:
loittonen kohti kaukaista pistettä
yksin

2 haikua 27.7.2017
I
tyhjä jääkaappi
kerään kangasrouskuja
ruuaksi tänään

II
mustikkapaikka
löysin sen etsimällä
söin jo metsässä

Haiku 1.8.2017
tekolammella
heinäsorsat pesulla
suihkulähteessä

Haiku 12.8.2017
rannalla syöty
sepelkyyhky sulkina
linnun kohtalo

Runo 24.8.2017
yöt pimenevät
linnut kokoontuvat parviin
eilen kurkiaura lensi ohi
pihassa viinimarjat kypsyvät
tähdet tulevat näkyviin
tuulessa on syksyn aavistus

Haiku 28.8.2017
kesä on mennyt
sitä tuskin huomasi
on marja-aika

Haiku 29.8.2017
linnavuorella
varpushaukka varoittaa
sienestäjästä

Haiku 30.8.2017
ulkona sataa
ei tänäänkään sieniä
perkaan runoja

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Ihmisoikeuksista, rauhasta ja sen sellaisesta

70-luvun lopulla olin puoli vuotta työttömyystyöntekijänä Kristiinankaupungin kirjastossa. Sain siis kuukausipalkkaa, joka oli enemmän kuin 9 euroa päivä. Minimipalkkalain mukainen.

Liityin Amnesty Internationaaliin (ja Suomen Luonnonsuojeluliittoon) kuukausilahjoittajaksi. Lahjoitin muistaakseni 5 prosenttia palkastani ihmisoikeustyöhön (ja toiset 5 luonnonsuojeluun).

Siihen aikaan Amnestyn paikallisosasto kokoontui siellä kirjastossa, mutta jäin pois toiminnasta kun kaikki kirjeet oli englanniksi. Tuohon aikaan vasemmistolaiset syyttivät amnestyä äärioikeistolaiseksi CIAn ylläpitämäksi salajuoneksi, koska siellä kritisoitiin myös Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista. Oikeistolaisia taas ei ihmisoikeudet kiinnostaneet pätkääkään. Olihan esimerkiksi Vietnamin ja Korean sota liian tuoreessa muistissa.

Aamutuimaan vein koulun ilmoitustaululle julisteen Biafran nälkäänäkevistä lapsista. Luikin karkuun ja kouluun mennessä nauroin muiden mukana idiootille joka tuollaisenkin julisteen oli koulun seinälle ripustanut. 

Kuuluin Pehmeän teknologian seuraan ja Ydinvoiman vastaiseen liikkeeseen. Ostin heiltä rintanappeja ja muuta materiaalia ja yritin myydä niitä iltaisin. Käteen jäivät.

Tuli vaan tämmönenkin päivitys mieleen ku Amnesty ja WWF on kai nykyään yleisemmin hyväksytty ja ne ainakin mun seinällä koko ajan tarttis rahaa johki hyvään. Et nykyään oon köyhempi ku koskaan.

Mutta jos jollain varakkaammalla tai jollain kyynistymättömällä nuorella olis varaa osallistua niin vaikka se Prosenttiliikkeen peräänkuuluttama yks prosentti tuloista hädänalaisten auttamiseen, rauhan ja rakkauden rakentamiseen maailmassa. 

tiistai 18. heinäkuuta 2017


Mies joka meni aidan yli aina korkeimmalta
- Juha Mannerkorven runoudesta

Juha Mannerkorpi: Runot 1945-1954
Otava 1980 (I painos 1962), 139 s.

"Murhe

Sen hiljaisuus on niinkuin mykkä sana
oksain alla, liikkumattomana.
Unessa nukkuu valju varjomatto,
unta verhoo lasilehväkatto.

Harmaa kaste kietoo kämmeköitä.
Oudot kukat tuijottavat öitä.
Joskus lehti helähtäen putoo,
varjolukki käärinliinaa kutoo."

Juha Mannerkorven kolmesta ensimmäisestä runokirjasta kootut runot vaelsivat kirjahyllyyni Ylistaron kirjaston poistomyynnistä, josta kassillisen kirjoja sai eurolla. Sehän on paitsi älyttömän halpaa, myös loukkaus kirjallisuutta ja sen arvoa kohtaan. Joka tapauksessa hamstrasin sieltä kirjoja kasseittain ajatellen että huonompaankin kotiin ne voisivat päätyä. En edes tarkkaan katsonut mitä ostin.

Niinpä tänään hämmästyin silmieni selatessa kirjahyllyni runo-osastoa. Mitä? Onko Juha Mannerkorpi todella kirjoittanut ensimmäisen runokokoelmansa "Lyhtypolku" jo heti sodan jälkeen vuosina 1945-1946. Mannerkorpi on minulle tosin tuttu Euroopan kummallisimman kirjailijan ja ehkä vähiten tunnetun Nobelpalkitun Samuel Beckettin kirjojen kääntäjänä ja oman omalaatuisen proosansa kirjoittajana.

Mutta totta puhuen, en ole hänen runouttaan koskaan aiemmin lukenut. Siispä ryhdyin tänään selaamaan tuota itselleni outoa kirjaa. Minua kiinnosti minkä sortin modernisti eksistentialismin edelläkävijänä Suomessa tunnettu Juha Mannerkorpi on ollut  rapiasti yli 70 vuotta sitten suomalaisessa kirjallisuudessa.

Delfiinikirjoissa ilmestyneen uusintapainoksessa takakannen teksti oli rohkaiseva. Toinen aikansa radikaali, Kai Laitinen oli kirjoittanut Mannerkorvesta vuoden 1980 painokseen: "Juha Mannerkorpi on mennyt aina ylitse sieltä, missä aita on korkein."

Alussa siteeraamani runo on siis kirjoitettu heti suuren isänmaallisen sodan jälkeen, luultavasti 1945, ja ilmestynyt kokoelmassa Lyhtypolku 1946. Vaikka se on muodollisesti tuohon aikaan viljellyn loppusointuisen runon perinteen muotoon kirjoitettu, koko loppusointu katoaa ja hautautuu runossa monen merkityksellisemmän ja mielenkiintoisemman asian varjoon.

Yksinkertaisesti: Tämän tyyppistä runoa kukaan ei koskaan aiemmin Suomessa ollut kirjoittanut. Mannerkorven ajatukselliset hypyt ensimmäisestä kokoelmasta lähtien ovat huimaavia. Hän kirjoittaa myöhemmän runoilijan Jyrki Pellisen tavoin "niin päinvastoin kuin kukaan".

Mannerkorpi on ensimmäisessä kokoelmassa osittain sitoutunut aikansa loppusointuiseen perinteen, mutta jo osittain pitkälle irtautunut siitä. Hän kirjoittaa niin monimutkaisia runokonstruktioita että kuten jo totesin, vaikkapa siellä täällä on loppusointuja, olkootkin jambeja, trokeita, trombeja tai jakeita tai mitä tahansa, on vaikea lukijan niitä edes hahmottaa, koska hänen runojensa merkityssisältö ja rakenne on aivan toisaalla.

Lyhyestä virsi kaunis. Tunnustan että en tänään lukenut edes koko kolmen kokoelman koostetta vaan ensimmäisen kokoelman "Lyhtypolku" (1946) ja selaten kahta muuta "Ehtoollinen lasikellossa" (1947) ja "Kylväjä lähti kylvämään" (1954). Mutta jo tämän lyhyen tutkimuksen perusteella voin julistaa: Juha Mannerkorpi on suomalaisen runouden kehityksessä valovuosia edellä omaa aikaansa.

Juuri nyt haluaisin lähettää "Tämän runon haluaisin kuulla"-ohjelmaan toivomuksen eräästä toisesta Mannerkorven runosta, jota olisin siteerannut jo alussa, mutta se on sen verran pitkä että lukekoot sen lopuksi ken viitsii. Se käsittelee Jumalaa ehkä,  (tai ehkä sittenkin jotain aivan muuta mikä on aivan sama asia) mutta siinä  Mannerkorven kielellinen monimuotoisuus ja sisällön rikkaus ilmenee alun sitaattia paremmin.

"Kirje

Joku mies,
joku tuntematon
kenties
sanansaattaja
tai Isä Jumala varmaan
vei minua, astuen eellä.
Selän näin vain, hartiat,
kaavun harmaan,
huojavan.

Niinkuin kuoleman,
niin oli vakava ryhti.

Alaston olin, löi
vilusiima
pintaa.
Huntua ohutta
ylleni käärin.

Vasten rintaa
pusersin kirjettä.
Sen oli vedä viima.

Alaston oli myös kirje.

Vuorenraskaana painoi hätä.
"Ei tätä,
ei, pysähdy", huusin.
"Liian on
alaston kirjeeni. Odota,
ostamme ensin kuoren."

Mies kääntyi, pudisti
päätään.
Niinkuin kuoleman,
niin oli vakavat kasvot.

Tulimme näin sinun ovelles.

"Tuosta nyt taakkasi kannat",
kuulin
miehen sanovan.

"Ei -", yhä anovan
näin oman itseni
kalvain huulin.

"Joudu. Odottaa.
Kirjeen annat."

Astuin sisään.

Vuoteella näin sinun
istuvan.
Tutkivan
katseesi kohtasin.

Painui pääsi.
Kuiskasin: "Tässä."
En tiedä
lie minun ollut se ääni.

Arkkeja kestää
voinut en loppuun saakka.
Luoksesi lankesin
polvias, niinkuin
uus ois ollut se taakka.

Luit yhä. Painava
hiljaisuus.

Kahahti vihdoin paperi.

Kyynelten tunsin
selkääni riipivän,
sormesi hiipivän
hiuksiini hiljaa.

Pysyen
yhä vasten polvias,
kysyen
kohotin päätäni, näin,
miten -. Näin sinun

kasvosi, kasvosi!

Kuin meren syvyys
ois minut kietonut.

Kuin ylin hyvyys."

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Pätevyydestäni työttömyyteen

Työttömyysturvan muutoksenhakulautakunta


Lausunto Kelan päätökseen 5 kuukauden odotusajasta

Kela ilmoittaa omassaa lausunnossaan työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnalle ykskantaan, että olen vuodesta 2006 vuoden 1916 loppuun jatkuneen ns. ikuisen karenssin jälkeen joutunut viiden kuukauden odotusajalle, koska minulla ei ole ammatillista koulutustutkintoa. Minulla on kuitenkin ammatillinen pätevyys toimittajan työhön yli 10 vuotta jatkuneen kuukausipalkkaisen toimittajauran kautta. Lisäksi olen vuodesta 1992 julkaissut neljä runoteosta kustantamon kautta sekä tehnyt ammattimaisesti kuvataidetta osallistuen vuosien varrella noin 100 taidenäyttelyyn, mukana valtakunnallisia ja aluerellisesti merkittäviä taidenäyttelyä ja kaksi kansainvälistä taidesymposiumia.

1. Työhistoriastani:

Olen toiminut vuosina 1979-1981 Pohjanmaan Kansan avustajana Kristiinankaupungissa. Vuonna 1981 minut valittiin Pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimitukseen toimitusharjoittelijaksi. Toimitusharjoittelijana työskentely vuosina 1981-1983 pätevöitti minut toimittajan palkalle. Vuosina 1983 – 1985 toimin aluetoimittajana pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimituksessa. Vuosina
1981-1985 toimin myös pohjalaisen kulttuurilehden Lakeuden Kutsun toimituskunnassa. Vuonna 1983 kävin Seinäjoella Tampereen yliopiston paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssin.

Vuonna 1985 pyysin ja sain vuoden opintovapaata Pohjanmaan Kansasta. Syksyllä 1985 olin Oriveden opiston kirjoittajakoulutuksessa ja kevään 1986 Rinnekodin keskuslaitoksessa hoitoapulaisena. Keväällä 1986 minut kutsuttiin toimittajaksi Pohjanmaan Kansan Vaasan päätoimitukseen. Olin Pohjanmaan Kansa/Pohjanmaan Demarin toimittajana ja vuosina 1989-1991 toimitussihteerinä Vaasan toimituksessa. Minulla on kaikkiaan neljä ikälisää toimittajan ammatista. Olen toiminut myös toimitusharjoittelijoiden kesätyönohjaajana ja toimituksen luottamusmiehenä.

Vuonna 1991 muutin Kemiin ja vuosina 1991-1993 toimin Pohjolan Työn vakituisena freelanecer-toimittajana Kemin aluetoimituksessa. Vuosina 1993-2004 olen toiminut taiteilijan työn ohella sivutoimisena freelancer-toimittajana. Vuosina 1993-1998 toimin Pohjolan Sanomien vakituisena kuvataidekriitikkona. Vuosina 1991 – 2004 kirjoituksiani on julkaistu muun muassa seuraavissa sanoma- ja aikakauslehdissä lehdissä: Suomen Luonto, Tiede 2000, Uusi Nainen, Terve Elämä, Niin&Näin, Lakeuden Kutsu, Ilta-Sanomat, Pohjolan Sanomat, Lapin Kansa, Kansan Tahto, Pohjolan Työ, Pohjalainen, Ilkka, Vasabladet, Suupohjan Sanomat, Lippu-lehti…

Vuonna 1994 voitin toisen palkinnon valtakunnallisessa Kansallisen kulttuurin juhlavuoden tv-käsikirjoituskilpailussa 30 minuutin elokuvakäsikirjoituksella ”Viimeiseen hengenvetoomme asti/ tuulen laulua rakastamme”. Kilpailua olivat järjestämässä MTV3, Suomen Kulttuurirahasto ja Suomen Kotiseutuliitto. Elokuvan toteutuksessa toimin paitsi käsikirjoittajana myös elokuvan toimittajana ja tuottajana. Sevettijärven koltista kertova myyttinen dokumenttielokuva esitettiin MTV 3:ssa vuonna 1995. Vuonna 1998 sain ensimmäisen palkinnon niin&näin lehden filosofia-aiheisessa kirjoituskilpailussa runoesseeellä ”Taolaisuus ja Raippaluoto”.

Kun vuonna 1981 menin Pohjanmaan Kansaan, oli tuohon aikaan valtaosa sanomalehdistön toimittajakunnasta pätevöitynyt ammattiin ilman ammatillista toimittajakoulutusta. Muistaakseni vain kolmasosa toimittajista oli käynyt läpi Tampereen yliopiston tai Helsingin Sanomien toimittajatutkinnon. Paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssilla tiedotusopin professori Pertti Hemanus piti hyvänä sitä, että juuri toimittajaksi pätevöidytään myös muuta kautta kuin ammatillisesta koulutuksesta, koska ammatissa tarvitaan erilaisia elämänkokemuksia. Esimerkiksi minua Pohjanmaan Kansassa ammttiin perehdyttänyt aluetoimittaja Toive Tynjälä oli alkuperäiseltä ammatiltaan polkupyöräkauppias.

Katson että minä olen 10 vuoden kuukausipallkkaisen toimittajauran ja yli 10 vuotta jatkuneen freelanceuran kautta täysin pätevöitynyt toimittajan ammattiin ilman ammatillista koulutustutkintoakin. Siksi vaadin muutosta päätökseen 5 kuukauden odotusajasta. Myös TE-keskus on lausunnossaaan 16.12.2016 todennut, että työttömyysturvan saamiseen ei ole estettä 1.1.2017 alkaen.

2. Taiteellisesta työstäni

Vuonna 1982 julkaisin omakustannerunokokoelman ”Lintujen silmissä kivien kylmyys”, johon sain kohdeapurahan Vaasan läänin taidetoimikunnalta ja Kristiinankaupungin kulttuurilautakunnalta.

Vuonna 1992 menin Kemin Taidekouluun iltalinjalle opiskelijaksi ja olin Kemin Taidekoulussa kolme vuotta vuoteen 1995 asti. Olen vuodesta 1992 lähtien siis osallistunut noin 100 kuvataidenäyttelyyn. Mukana on Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton valtakunnallinen kesänäyttely, Lapin läänin aluenäyttely, Pohjanmaan aluenäyttely, useita jyrytettyjä alueellisia näyttelyitä, kansainväliset taidesymposiumit Alajärvellä, Aitoossa ja Multialla. Näyttelyistä lisää liitteessä Ansioluettelo Kuvataide 2017.

Olen julkaissut kustantajan kautta seuraavat runokokolmat:
Keijo Nevaranta: Joet palaavat lähteilleen (Non art books 2005)
Keijo Nevaranta: Rajakivet (Non art books 2008)
Keijo Nevaranta: Tat tvam asi (Kesuura Oy 2014)
Keijo Nevaranta: Ihmisen alue (Kesuura Oy 2015)
Minulla on Kesuura Oyn kanssa kustannussopimus kolmen runokokoelman runotrilogiasta. Trilogian kolmas osa ja tähänastinen pääteokseni ”Kaksitoista kirjaa” ilmestyy syksyllä 2017. Se sisältää noin 300 aiemmin julkaisematonta runoani viimeisen 35 vuoden ajalta.

Katson kuvataiteellisen ja kirjallisen työskentelyni pätevöittäneen minut myös kirjailijan ja kuvataiteilijan ammatteihin. Vaadinkin muutosta Kelan minulle tekemään odotusaikapäätöksen, joka on täysin järjetön eri ammateissa hankkimani kokemuksen tähden. Vuodesta 2006 jatkunut karenssini ja sen jatkoksi tuomittu 5 kuukauden odotusaika ovat inhimillisesti katsoen täysin kohtuuttomia seurauksia yhdestä koulutushaastattelusta kieltäytymisen seurauksena. Nyt olen jo yli 10 vuodeksi joutunut juuri sellaiseen kannustusloukkuun joista nykyinen hallitus haluaa päästä irti.

Kauhajoella 25.4.2017


Keijo Nevaranta


Miksi jokivarren kuuset kaadettiin?



Kävelin Kauhajoen entisen kotitalousoppilaitoksen alapuolelle rantapuistoon. Metsurit olivat käyneet tekemässä tuhojaan puistometsässä. Vielä suurempi järkytys odotti kuitenkin jokirannassa. Siellä frisbeekentän laidalla on ollut hieno vanhojen kuusten rivistö. Nyt suunnilleen joka toinen vanhoista terveistä yli 80-vuotiaista kuusista on kaadettu. (Laskin iän vuosirenkaista.)
Mikä idea näiden kuusten kaatamisessa on ollut? Jäljellä törröttävät yli puolen metrin läpimittaiset kannot. Ei tällainen vanha puurivistö kaipaa mitään harventamista. Kannoista näkee että puut ovat olleet täysin terveitä. Eivätkä ne rannassa ole uhanneet ketään tai kenenkään turvallisuutta. Kuka näiden puiden kaatamisesta on vastuussa?
Kotitalousoppilaitoksen ranta on alunperin ollut osa Sjöbergin tilan 1880-luvulla rakennettua puistoa. Rannan vanhat kuuset ovat saaneet olla rauhassa lähes sata vuotta, kun niitä nyt yhtäkkiä on innostuttu hävittämään. Jokainen näistä kuusista oli sekä kooltaan että ulkonäöltään säilyttämisen arvoinen. Mikä ihmeen puiden tuhoamisvimma on saanut aikaan sen, että osa näistä hienoista puista on kaadettu? Ei niiden olemassaolon pitänyt olla häiriöksi kenellekään.
Jos Kauhajoen kaupungin välttämättä pitää kaataa metsää, eikö sillä ole hakattavaa puustoa missään muualla kuin juuri tässä jokivarren hienossa vanhassa ikikuusten rivistössä? Hakkuiden lopputulos on irvokas. Samalla entistä paremmin näkyviin on paljastunut vastarannan aukkohakkuu.
Minä haluan tietää, kuka ottaa vastuun näiden kuusten kaatamisesta ja vaadin selitystä sille miksi lähes satavuotiset mutta täysin terveet kuusivanhukset on rannasta kaadettu. Puistometsikön harvennushakkuun vielä ymmärrän, mutta tämä "tihutyö" ei mene jakeluun. Miten sitä voidaan perustella? Odotan järkyttyneenä vastausta kuusten kaatamisesta päättäneeltä virkamieheltä/lautakunnalta.
nim. Tyrmistynyt
(Mistä helvetistä tämä äkillinen hakkuuvimma on kotoisin. Maakuntauudistuksestako? Lähdin Jämsänkoskelta karkuun hakkuuraiskion ahdistavuutta, niin mihin törmäsin Kauhajoella. Järjettömään vanhojen ikikuusten hakkuuseen! Tämän vein tänään Kauhajoen kunnallislehteen.)

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Vaelluskirjaa - Lyhyt luontovaellus 18.4.2017

Aamutupakalla kuistilla, intiaanikyykyssä, katselin maantien yli ja jokivarren yli ja metsiköiden yli matalalle vaaralle, jonka yläpuolella taivas oli kirkas. Äkkiä kurjen huuto halkaisi taivaan. Kolme kurkea kaarteli ilmavirrassa korkealla ja otti nosteesta lisää korkeutta lähes saavuttaen pilvenhattarat taivaalla. Neljä joutsenta lensi hyvin paljon niiden alapuolella kiireisemmin, kailottaen pohjoista kohti, jonne kurjetkin sopivan lentokorkeuden saatuaan suntasivat. Harakkakoiras lensi risumajaansa, josta alkoi kuulua parittelun ääntä. Eihän harakoita muuten koiraiksi tai naaraiksi erota, mutta arvelin naaraan hautovan munia pesässä.
 
Otin olkalaukkuni, jossa oli vanha heikkotehoinen kiikarini ja lähdin vaeltamaan. Ylösnousemuksen päivän jälkeisenä aamuna tuuli oli tyyntynyt, aurinko paistoi ja ilma tuntui taas keväisemmältä. Kävelin maantien yli ja bussipysäkin takaa metäpolkua rsdsn vsrteen. Radanvarresta löysin pari valkoista pientä tyhjää kotiloa, jotka saivat miettimään, mistä ratakivimurke oikein oli peräisin. Miten ne kotilot tänne olivat joutuneet?
 
Ylitin radan ja tulin rantatielle. Sitä pitkin jatkoin Kellokalliota kohti. Kallio ei ole kummallinen, siksi en aluksi ollut edes löytänyt sitä. Pieni kalliokieleke ulokkeena joella, Arvenmäen kyläyhdistys on rakentanut tähän grillikatoksen. Rannassa on kanootteja kumollaan. Kallion päälle on rakennettu pieni kalastusterassi.
 
Mutta Kellokallio on nähtävyys siksi, että paikkaan liittyy tarina.
Kansanperionteenä kerrfotaan että Isonvihan aikaan Kellokalliolta heitettiin kirkonkellot jokeen, etteivät ne joutuisi venäläisten kasakoiden saaliiksi. Sen jälkeen niiyä on etsitty ja yritetty nostaa monta kertaa ylös, mutta joki ei ole antanut omaansa takaisin. Kerrotaan kerran että yhden kuparikellon nostossas lähes onnistuttiin, mutta se lipsahti irti veneen laidalta ja vjosi takain joen pohjaan. Muistona on pylvään päässä pieni jälkeenpäin paikalle tuotu kuparikello.
 
Jatkoin eteenpäin. Peipot, vihervarpuset ja tiaiset pitivät kevätkonserttia. Äkkiä huomasin pikkutikan, joka lensi lähelle koivunrankaan nakuttelemaan. Katselin sen touhuja pitkään. Vuoden ensimmäinen pikkutikkani. Kännykälläkin sain siitä jonkinmoisen kuvan.
 
Jatkoin edelleen pitkospuille, jotka johtivat Suomen matalimmalle lintutornille Tuuralammin rannassa. Minut havahdutti sirisevä linnunääni. Kaksi pyrstötiaista lensi lähikoivuun nokka täynnä jotain höytyviä. Toden totta, ne rakensivat pesää oksanhankaan vain muutaman metrin päässä minusta.
 
Pyrstötiaiset ovat yleensäkin melko pelottomia, eikä läsnäoloni tuntunut niitä kummemmin häiritsevän. Istuin pitospuun laidalle katselemaan touhukasta pesänrakennupuuhaa. Toinen linnuista näytti olevan rakennusmestari, toinen kuljetti rakennustarvikkeita paikalle. Pyrstötiainen tekee pallomaisen pesän. Nyt urakka näytti olevan suunnilleen puolivälissä.
 
Tuurasuvannon linnut olivat pääosin keskittyneet lintutornin edustalle rantaveteen. Koko suvannossa oli kaikkiaan parisataa naurulokkia, jonkin verran heinäsorsia ja 15 joutsenta. Neljä joutsenta nousi lammesta ja lensi jokivartta pitkin ohitseni. Yritin heittolaukausta kännykällä, mutta ser ei suostunut räpsähtämään ennen kuin joutsenet olivat ohittaneet paikan.
 
Kiipesin lintutorniin. En niinkään nähdäkseni lintuja paremmin, koska kiikarini näyttää enimmäkseen sumua ja usvaa auringonpaisteessakin. Vaan, koska tornitasanteella on penkit, joissa on hyvä istua, kääriä sätkää ja poltella sitä katsellen samalla lahden tapahtumia. Joutsenet noustessaan vedessä pystyyn ja levitellessä suuria siipiään ovat vaikuttava näky. Kevään ensimmäinen västäräkkikin lensi tirskuen ohitseni.
 
Olin nähnyt tarpeeksi ja lähdin pois. Kuusi joutsenta oli lentänyt muuttolennolla paikan yli ja ohitseni. Ne muodostivat epäsymmetrisen auran yhden halkaistessa tuulta ja muiden tullessa ilmavirran peräaalloissa. Niiden tapa muodostaa aura on älykäs. Ne vaihtavat aika ajoin keulasoutajaa jolloin johtava joutsen jättytyy auran hännille aivan kuin maantienpyöräilykilpailuissa.
 
Reitti olisi jatkunut rautatiesillan ali kohti Jämsää, mutta minä oikaisin rautatien yli takaisin mantielle. Kuljin kylmän huoltoaseman ohi tienvartta kärsien liikenteen äänistä, kunnes pääsin Urheilutien kautta Mulikontielle ja takaisin kotiin.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Auvilan raiskio raastaa sielua



1.

Kirjoitin 2. huhtikuuta blogitekstin "Viekää perkele loputkin!" http://nevaranta.blogspot.fi/2017/04/viekaa-perkele-loputkin.html   Lähetin saman tekstin mielipidekirjoituksena Jämsän Seutu -lehteen, mutta tietääkseni sitä ei lehdessä ole julkaistu. Ymmärrän syynkin. Kuntavaalit olivat tulossa ja tunnettuahan on, että vaalien alla joka neljäs vuosi ehdokkailla on yhtäkkiä roppakaupalla asiaa ja palstojen täydeltä mielipiteitä. Yhden luonnonystävän hätähuuto vanhojen metsien puolesta ei tähän saumaan mahtunut.


Yllättäen kuitenkin sain palautetta blogitekstistä ihan henkilökohtaisesti ja yksityisesti. Jämsän kaupungin metsävastaava Ritva Matilainen lähetti minulle kirjeen, joka on päivätty 6.4. Tosin löysin sen postilaatikostani vasta kiirastorstai-iltana, mutta postin nykyiset kiireethän tiedetään. Kirjeessä Matilainen odotetusti puolustelee hakkuita.


Mutta eipä siinä vielä kaikki. Tänään pölähti sähköpostiini kirje vihreiden valtuutetulta Tommi Tapiaiselta, joka oli erityisen ihmetyksen aiheena blogitekstissäni. Hän on kirjoitukseni johdosta nähnyt niin paljon vaivaa, että on keskustellut metsävastaavan kanssa hakkuista ja pyöräillyt jopa nyt pääsiäispyhinä henkilökohtaisesti katsomaan luontopolun tilannetta.


Olen ilahtunut saamastani palautteesta. Harvoin minä blogeistani olen mitään palautetta saanut pieniä tekstin jälkeisiä kommentteja lukuunottamatta, joita yleensä en edes huomaa seurata. Molemmat kirjeet olivat ystävällisiä ja asiallisia, vaikka itse asiasisällöstä olen edelleen täysin toista mieltä.




Tiivistän lyhyesti ydinajatukset:


Ritva Matilainen kertoo, että alueelta on poistettu läpimitaltaan alle 15 cm havu- ja lehtipuurunkoja, koska "rungot kasvoivat liian tiheässä, jolloin seurauksena on niiden riukuuntuminen." Lisäksi taimikon päältä poistettiin osa koivuista taimikon kasvutilan lisäämiseksi. "Tekemämme toimenpide edesauttaa liito-oravan elinmahdollisuuksien laajenemista nyt hoidetulle alueelle." Toimenpiteeseen on haettu ja saatu ELY-keskuksen lupa.


Tommi Tapiainen pahoittelee sitä, että hänen mielipiteidensä takia en suostunut äänestämään ketään Jämsän Vihreistä, vaikka ehdolla olisi ollut jopa luontokartoittajan koulutukseen saanut henkilö. Taajamametsät ovat olleet hoitamatta 20 vuotta ja nyt sieltä on pakkokin poistaa metsää, joka kasvaa esimerkiksi liian lähellä tiestöä. "Jälki saattaa näyttää dramaattiselta, mutta edelleen olen sitä mieltä, että siinä maisemallisesti on onnistuttu", Tapiainen toteaa yleisesti Jämsän taajamahakkuista. "Toki jos lähtökohtaisesti on sitä mieltä, että metsää ei saa hakata, sitä ei voi hyväksyä."


Tapiainen kävi siis tutustumassa myös Auvilan hakkuisiin. Hän huomasi, että metsäkoneita on käytetty, mutta jälki ei ole niin paha kuin annan ymmärtää. Toisaalla hän muistuttaa että Jämsän keskustassa on Pukinvuoren pururadan ympäristössä on luonnontilainen lähimetsä. Hakkuut eivät siis tarkoita sitä, että viedään viimeisetkin puut metsästä. Lopuksi hän muistuttaa, että valtuusto ei tällaisesta kaupungin toiminnasta erikseen päätä.



II




Kävin eilen uudelleen Auvilan hakkuualueella, vaikka "syrän siellä märkänee". Varmistin, etten ensimmäisellä kerralla nähnyt harhanäkyjä. Aivan yhtä lohduttomalta raiskiolta hakkujälki näytti kuin edelliselläkin kerralla, ellei vielä lohduttomammalta - näistä kauniista hakkuiden puolustuspuheista huolimatta.


Jos kaadetaan pääasiassa alle 15 sentin läpimittaista puustoa (minun viivottimeni mukaan tämä "mittapuu" oli läpimitaltaan suurelta osin 15 - 30 senttistä, noin 35 vuotiasta) ja lisäksi suuria "koivuja" taimikon kasvutilan lisäksi ja näitä ohjeita sovelletaan ja sävelletään, niin odottaa sopiikin, että pystyyn ei jää juuri mitään. "Koivun" laitoin sitaatteihin, koska valtaosa kaadetuista vanhoista puista oli haapoja, juuri sellaisia vanhoja haapoja, joita kolopesijät rakastavat.


Metsäkoneiden möyrimän metsän pohja on kammottavan näköinen. Maa itkee ja vuotaa verta. Kannokot kauhistuttavat luonnonystävän silmää.


Metsänhoitaja ja metsänsuojelija puhuvat usein täysin eri kieltäkin. Siinä missä Matilainen puhuu ylitiheiden metsien riukuuntumisesta minä puhun luonnontilaisesti kasvavasta metsästä. Nimenomaan tiheillä tai ylitiheillä kuusikoilla on tärkeä merkitys luonnon monimuotoisuudessa ja juuri tällaiset metsät ovat kaikkialla uhattuja. Siinä missä "metsänhoitaja" näkee hoitotyön tuloksen puukuutioina ja sen tuottona, minä itken hoitamattomien ja luonnontilaisten metsien rippeiden puolesta.


Metsänhoitaja näkee tavoitteena tasamittaan tasavälein kasvatettuja puupeltoja siinä missä metsänsuojelija näkisi mieluummin luonnontilaisen rääseikön. Mieluummin minä ainakin kuljeskelen luonnontilaisessa "riukumetsissä" kuin kompastelen kantoihin ja metsäkoneiden uriin "hoitometsässä", jossa siellä täällä kasvaa armosta pystyyn jätettyjä puurankoja.


Ekologisesti kaikilla metsätyypeillä on oma juuri kyseistä metsätyyppiä suosiva kasvi ja eliökuntansa. Lintulajeja jotka viihtyvät vanhoissa ikikuusikoissa tai luonnontilaisissa tiheästi kasvavissa kuusimetsissä on leegio. Osalle juuri tiheät kuusikot ovat lähes elinehto. Tällaisia lajeja ovat vaikkapa peukaloinen, puukiipijä, mustarastas, punarinta, punatulkku pesimäaikaan, vihervarpunen, kuukkeli joka koko ajan katoaa Etelä-Suomesta, pyy, miksei helmi- ja varpuspöllökin... Monet lajit viihtyvät parhaiten juuri tällaisissa metsissä vaikka olosuhteiden pakosta tulevat toimeen muuallakin.


Uskon että myös vanhan metsän liito-oravat ovat mieluusti vierailleet Suolamminmäen suojaisissa kuusikoissa ruuanhaussa. Nyt suoritettujen hakkuiden jälkeen jäljelle jäänyt harva keskenkasvuinen puusto tuskin elinkaarensa aikana tällä alueella liito-oravaa näkee, vaikka muuten näköala on avartunut lähes silmänkantamattomiin. Surullisin näky tässä uudessa näköalamaisemassa ovat kuitenkin kaikkialla risteilevät raskaiden metsäkoneiden maahan möyrimät jäljet. Haavat jotka arpeutuvat vain hyvin hitaasti eivätkä parane kokonaan koskaan.
               



III



Minut Auvilan metsätuho vetää hiljaiseksi. En tahdo jatkaa enää aiheesta enempää. Huudan samaa hätähuutoa kuin palokärki huutaa luonnontilaisten vanhojen metsien kaipuusta runossani kokoelmassa Ihmisen alue. Sillä luonnontilaiseksi vanhaksi metsäksi tai edes metsänhoitajien vihaamaksi "riukumetsäksi" ei ainakaan Auvilan hakkuualuetta enää tämän puusukupolven rippeiden kasvun aikana, seuraavan 50-100 vuoden kuluessa koskaan enää saada. Muuttuvat osat muuttaen se valittaa Auvilan tuhotun metsän muistolle:



I



Hakkuuaukean yläpuolella

palokärjen lennon nykivä muisto,

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua

tällä paikalla kasvaa toinen metsä,

toisenlainen, kuin pellossa

viljeltyjä puita.



Haluan syvemmälle, ikimetsään,

missä puut vieläkin kuolevat pystyyn,

tuulenkaatamat maatuvat

kuulematta moottorisahan ääntä.



Istun kannolle miettimään, katselen

aukion poikki vedettyjä metsäojia.

Näen taimikon nousevan peittämään

ison tikan jäljen taivaalla.



II



Kaukaa kuulomatkan rajoilta

luulen kuulevani

ennustajalinnun

surumielisen huudon.

En pääse selville äänen alkulähteestä.



Onko palokärki lentänyt

ikimetsään josta uneksin,

jossa aikaa ei mitata näillä yksiköillä

vaan puun sydämeen kasvavilla renkailla,

auringon, kuun ja tähtien radoilla

tai silmänräpäyksellä,

kun kanahaukka iskee pyyn niskaan.



Onko edes palokärki löytänyt sinne

vai hakkaako nyt koloaan

ladon kylkeen metsän laidassa,

rummuttaako ikäväänsä,

parinkaipuuta,

suurjännitejohtojen metallipylvään päähän

lankojen siristessä kevättalven pakkasessa

kuin heinäsirkat, niityllä.



Metsä on kasvanut täyteen mittaan,

harvennettu virheettömäksi.



.....


JK. Aivan lopuksi minä haluan kiittää Ritva Matilaista ja Tommi Tapiaista aktiivisesta yhteydenotosta minuun, tavalliseen kuntalaiseen, tässä asiassa. Vaikka olemmekin asiasta pysyvästi eri mieltä, juuri näin kunnallisen demokratian ja päättäjien tulisi yleisemminkin toimia.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Vaelluskirjaa – Kevätvaellus 29.3.2017



Osa I

Lähdin kulkemaan. Olin päättänyt kiertää Mulikontietä Auvilaan, sieltä päätielle ja jokivartta pitkin takaisin. Vaikka olen asunut Mulikontie 1:ssä marraskuusta lähtien en ole koskaan kävellyt tietä pitkin tämän kauemmas. Otin olkalaukkuni, jossa oli kiikarit, ja lähdin. Harakkapari askarteli pesäkuusessaan, tiaiset lauloivat kevättä.

Tie oli vielä Arvenmäellä jäinen, liukas. Liukastelin eteenpäin. Kuulin ensimmäistä kertaa peippojen laulua, ne tuovat kevään, oli ystäväni sanonut. Yhteensä neljä peippoa lauloi tienvarren puissa matkalla Mulikkoon. Vihervarpusia oli liikkeellä paljon. Ne ovat osittaismuuttajia. Pääjoukot ovat nyt palaamassa takaisin kotikonnuilleen.

Äkkiä näin omakotitalon pihassa männyssä sarvipöllön. Se oli puusta veistetty, mutta niin taitavasti että etäämpää näytti oikealta tai täytetyltä linnulta. Hiivin pihalle katsomaan pöllöä lähempää. Sen väritys oli aito ja tarkka kuin von Wright-veljesten maalauksissa. Se oli luonnollisen kokoinen. Mietin oliko joku paikallinen tuntematon mestari mahdollisesti veistänyt linnun ja onko näitä lintuveistoksia jossain enemmänkin.

Kevätaurinko paistoi ja lämmitti heikosti. Auvilan pelloilta lumi oli jo lähtenyt. Kuulin joutsenten ääniä ja lopulta näinkin kaksi joutsenta lentämässä etäällä peltoaukean laidassa. Paikallisia kiertelijöitä. Kiikaroin sänkipeltoja. Odotan kiuruja ja töyhtöhyyppiä saapuvaksi, mutta niitä ei näkynyt.

Käännyin vastakkaiseen suuntaan Auvilantielle. Pelloilla oli hiljaista. Multapellolla mullos oli vielä jäässä. Etäämpänä maatalojen takana näkyi yhtenäinen metsä. Metsä tuli viistosti lähemmäs peltosaran laitaa pitkin. Tulin paikkaan jossa metsänraja saavutti maantien. Siinä tien laidassa oli vanha lato. Ladon päätyseinässä huomasin esitetaulun ja kartan. Olin löytänyt luontopolun, jota en tiennyt olevan olemassa.

Olet tullut ilvesten ja pöllöjen valtakuntaan, esitteessä luvattiin. Kulkureittejä oli kaksi, niin sanottu Vanhan metsän reitti ja toinen joka johti lintutornille ja … ympäri. Polkua pitkin lähdin kävelemään vanhan metsän sisään. Ilahduin: sammalpohjainen metsä oli todellakin tämän lyhyemmän reitin varrella koskematon. Mutta tästä metsästä ja toisen luontoreitin tuhosta olen kirjoittanut kolumnin toisaalle blogiini: http://nevaranta.blogspot.fi/2017/04/viekaa-perkele-loputkin.html .

Kolumnin karuun kertomukseen voin lisätä vain, että hakkuilla tuhotussa metsässä on asustanut aiemmin tehdyn valtakunnallisen liito-oravainventoinnin mukaan monien muiden eläinlajien ohessa liito-oravakin, jonka yksistään olisi luullut pysäyttävän alueen raiskaamisen. Kaupungin päättäjät ovat antaneet tuhotyön tapahtua viime syksynä. Lisäänkin tähän vain, että säästetyn ikimetsän puolella näin ensimmäistä kertaa tänä vuonna hömötiaisia, töyhtötiaisia ja hippiäisiä, nekin kaikki vanhojen metsien lintuja.

Kun järkyttyneenä tulin metsästä takaisin tielle, kyyneleet pyrkivät tulemaan silmänurkasta ulos. Kun itku kurkussa kävelin eteenpäin, minua ei paljon lohduttanut edes kulkutiellä, tien ylittävällä sähkölinjalla istuva tuulihaukkanaaras. Nekin olivat kuolla 70-luvulla sukupuuttoon peltojen myrkyttämisen ja salametsästyksen tähden. Mutta nyt asenteet ovat muuttuneet ja tuulihaukat ovat tulossa takaisin. Monen ladon kyljessä on nykyisin tuulihaukan pönttö. Se on lohduttavaa, vaikka juuri nyt mikään ei minua lohduttanut.

Kun lähestyin, haukka heittäytyi lentoon, perhosenkevein siiveniskuin ja liidellen se kaartoi metsänlaitaan lentääkseen vähän matkan päässä uudelleen minua vastaan ja kenties takaisin sähkölinjalle, tarkkailupaikalleen istumaan.

Viekää perkele loputkin!


Lähdin aamulla luontoretkelle. Päätin kävellä Mulikontietä Auvilaan ja sieltä jotain muuta kautta takaisin. Auvilantiellä ilahduin paitsi muuttavista joutsenista, ennen kaikkea siitä että löysin tien varresta vanhan metsän - ”oikean metsän ” - ja luontopolun. Tuoreena jämsänkoskelaisena en tällaisesta luontoreitistä tiennytkään. Katsoin kartasta reitit ja lähdin kiertämään vanhan metsän reittiä. 
Metsää mainostettiin plakaatissa ilvesten ja pöllöjen valtakunnaksi. Sellaiselta se vaikuttikin. Metsä oli luonnontilainen ja vanha, maa sammalpohjainen, luonnonpuro virtasi metsän läpi ja sen laidassa oli ikikuusen kyljessä iso lehtopöllön pönttö. Kiertelin reittiä hiljalleen ja nautin kevätaamun luonnosta, lintujen äänistä, metsän rauhasta. 
Mutta vaikka en kiirettä pitänytkään vain muutaman sadan metrin mittainen reitti tuli kierrettyä kovin äkkiä ja päätin kiertää myös pidemmän reitin lintutornille ja Suolamminmäen ympäri. Esitteessä luvattiin, että maasto on kallioisempi ja vaikeakulkuisempi jyrkkine korkeuseroineen. Oletin siis löytäväni edellistäkin jyhkeämmän todellisen Metsän.
Järkytykseni oli melkoinen, kun äkkiä huomasin seisovani keskellä Harvesterin ketjujen maahan uurtamaa uraa, keskellä metsänhävitystä, raiskiolla. Koko Suolamminmäen metsä oli tuhottu. Ironisesti ajattelin, kun opaskyltissä kehotettiin kävijöitä tuomaan kaikki roskat pois arvokkaan luontoreitin varrelta, että ei kai sillä sentään puita tarkoitettu?
Mutta ironiani ei kestänyt. En kyennyt jatkamaan enää eteenpäin. Kyyneleet silmissä palasin takaisin. ”Viekää perkele kaikki kaunis”, ajattelin raivon ja epätoivon vallassa. Nyt ymmärsin, mistä Auvilantien varressa olevat tukkipinot olivat peräisin, luontoreitin varrelta. Irvokkaasti pinon kylkeen oli vielä kiinnitetty kyltti: ”Jämsän kaupunki, tilausmittapuu”. 
Vielä edellisenä iltana olin tutkinut Jämsän Vihreiden kuntavaaliohjelmaa miettien voisinko jotain heistä äänestää. Jo silloin silmät ällistyksestä selällään luin valtuutettu Tommi Tapiaisen blogia 11.3. missä hän puolusti vanhojen kuusten kaatamista metsänhoidollisena toimenpiteenä ja julisti, että hän ei aio puihin kettingeillä kahliutua. Kyse oli kylläkin eri metsästä, jota en tarkemmin tunne, mutta yhtä kaikki, hän on istunut valtuustossa myös Auvilan luontoreitin tuhoamisesta päätettäessä. Hakkuut on kuulemma tehty joskus viime syksynä. 
Jokaisella on tietenkin vapaus esittää lähes millaisia mielipiteitä tahansa. Mutta myös minulla on oikeus tehdä niistä omat johtopäätökseni. Pitäkää tunkkinne, harvesterinne ja metsänhoidolliset toimenpiteenne Jämsän Vihreät! Pitäkää hiekkalaatikkonne! Ainakaan minun ääntäni te ette saa! 
Keijo Nevaranta
runoilija 
Jämsänkoski