keskiviikko 30. elokuuta 2017

Ihmisoikeuksista, rauhasta ja sen sellaisesta

70-luvun lopulla olin puoli vuotta työttömyystyöntekijänä Kristiinankaupungin kirjastossa. Sain siis kuukausipalkkaa, joka oli enemmän kuin 9 euroa päivä. Minimipalkkalain mukainen.

Liityin Amnesty Internationaaliin (ja Suomen Luonnonsuojeluliittoon) kuukausilahjoittajaksi. Lahjoitin muistaakseni 5 prosenttia palkastani ihmisoikeustyöhön (ja toiset 5 luonnonsuojeluun).

Siihen aikaan Amnestyn paikallisosasto kokoontui siellä kirjastossa, mutta jäin pois toiminnasta kun kaikki kirjeet oli englanniksi. Tuohon aikaan vasemmistolaiset syyttivät amnestyä äärioikeistolaiseksi CIAn ylläpitämäksi salajuoneksi, koska siellä kritisoitiin myös Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista. Oikeistolaisia taas ei ihmisoikeudet kiinnostaneet pätkääkään. Olihan esimerkiksi Vietnamin ja Korean sota liian tuoreessa muistissa.

Aamutuimaan vein koulun ilmoitustaululle julisteen Biafran nälkäänäkevistä lapsista. Luikin karkuun ja kouluun mennessä nauroin muiden mukana idiootille joka tuollaisenkin julisteen oli koulun seinälle ripustanut. 

Kuuluin Pehmeän teknologian seuraan ja Ydinvoiman vastaiseen liikkeeseen. Ostin heiltä rintanappeja ja muuta materiaalia ja yritin myydä niitä iltaisin. Käteen jäivät.

Tuli vaan tämmönenkin päivitys mieleen ku Amnesty ja WWF on kai nykyään yleisemmin hyväksytty ja ne ainakin mun seinällä koko ajan tarttis rahaa johki hyvään. Et nykyään oon köyhempi ku koskaan.

Mutta jos jollain varakkaammalla tai jollain kyynistymättömällä nuorella olis varaa osallistua niin vaikka se Prosenttiliikkeen peräänkuuluttama yks prosentti tuloista hädänalaisten auttamiseen, rauhan ja rakkauden rakentamiseen maailmassa. 

tiistai 18. heinäkuuta 2017


Mies joka meni aidan yli aina korkeimmalta
- Juha Mannerkorven runoudesta

Juha Mannerkorpi: Runot 1945-1954
Otava 1980 (I painos 1962), 139 s.

"Murhe

Sen hiljaisuus on niinkuin mykkä sana
oksain alla, liikkumattomana.
Unessa nukkuu valju varjomatto,
unta verhoo lasilehväkatto.

Harmaa kaste kietoo kämmeköitä.
Oudot kukat tuijottavat öitä.
Joskus lehti helähtäen putoo,
varjolukki käärinliinaa kutoo."

Juha Mannerkorven kolmesta ensimmäisestä runokirjasta kootut runot vaelsivat kirjahyllyyni Ylistaron kirjaston poistomyynnistä, josta kassillisen kirjoja sai eurolla. Sehän on paitsi älyttömän halpaa, myös loukkaus kirjallisuutta ja sen arvoa kohtaan. Joka tapauksessa hamstrasin sieltä kirjoja kasseittain ajatellen että huonompaankin kotiin ne voisivat päätyä. En edes tarkkaan katsonut mitä ostin.

Niinpä tänään hämmästyin silmieni selatessa kirjahyllyni runo-osastoa. Mitä? Onko Juha Mannerkorpi todella kirjoittanut ensimmäisen runokokoelmansa "Lyhtypolku" jo heti sodan jälkeen vuosina 1945-1946. Mannerkorpi on minulle tosin tuttu Euroopan kummallisimman kirjailijan ja ehkä vähiten tunnetun Nobelpalkitun Samuel Beckettin kirjojen kääntäjänä ja oman omalaatuisen proosansa kirjoittajana.

Mutta totta puhuen, en ole hänen runouttaan koskaan aiemmin lukenut. Siispä ryhdyin tänään selaamaan tuota itselleni outoa kirjaa. Minua kiinnosti minkä sortin modernisti eksistentialismin edelläkävijänä Suomessa tunnettu Juha Mannerkorpi on ollut  rapiasti yli 70 vuotta sitten suomalaisessa kirjallisuudessa.

Delfiinikirjoissa ilmestyneen uusintapainoksessa takakannen teksti oli rohkaiseva. Toinen aikansa radikaali, Kai Laitinen oli kirjoittanut Mannerkorvesta vuoden 1980 painokseen: "Juha Mannerkorpi on mennyt aina ylitse sieltä, missä aita on korkein."

Alussa siteeraamani runo on siis kirjoitettu heti suuren isänmaallisen sodan jälkeen, luultavasti 1945, ja ilmestynyt kokoelmassa Lyhtypolku 1946. Vaikka se on muodollisesti tuohon aikaan viljellyn loppusointuisen runon perinteen muotoon kirjoitettu, koko loppusointu katoaa ja hautautuu runossa monen merkityksellisemmän ja mielenkiintoisemman asian varjoon.

Yksinkertaisesti: Tämän tyyppistä runoa kukaan ei koskaan aiemmin Suomessa ollut kirjoittanut. Mannerkorven ajatukselliset hypyt ensimmäisestä kokoelmasta lähtien ovat huimaavia. Hän kirjoittaa myöhemmän runoilijan Jyrki Pellisen tavoin "niin päinvastoin kuin kukaan".

Mannerkorpi on ensimmäisessä kokoelmassa osittain sitoutunut aikansa loppusointuiseen perinteen, mutta jo osittain pitkälle irtautunut siitä. Hän kirjoittaa niin monimutkaisia runokonstruktioita että kuten jo totesin, vaikkapa siellä täällä on loppusointuja, olkootkin jambeja, trokeita, trombeja tai jakeita tai mitä tahansa, on vaikea lukijan niitä edes hahmottaa, koska hänen runojensa merkityssisältö ja rakenne on aivan toisaalla.

Lyhyestä virsi kaunis. Tunnustan että en tänään lukenut edes koko kolmen kokoelman koostetta vaan ensimmäisen kokoelman "Lyhtypolku" (1946) ja selaten kahta muuta "Ehtoollinen lasikellossa" (1947) ja "Kylväjä lähti kylvämään" (1954). Mutta jo tämän lyhyen tutkimuksen perusteella voin julistaa: Juha Mannerkorpi on suomalaisen runouden kehityksessä valovuosia edellä omaa aikaansa.

Juuri nyt haluaisin lähettää "Tämän runon haluaisin kuulla"-ohjelmaan toivomuksen eräästä toisesta Mannerkorven runosta, jota olisin siteerannut jo alussa, mutta se on sen verran pitkä että lukekoot sen lopuksi ken viitsii. Se käsittelee Jumalaa ehkä,  (tai ehkä sittenkin jotain aivan muuta mikä on aivan sama asia) mutta siinä  Mannerkorven kielellinen monimuotoisuus ja sisällön rikkaus ilmenee alun sitaattia paremmin.

"Kirje

Joku mies,
joku tuntematon
kenties
sanansaattaja
tai Isä Jumala varmaan
vei minua, astuen eellä.
Selän näin vain, hartiat,
kaavun harmaan,
huojavan.

Niinkuin kuoleman,
niin oli vakava ryhti.

Alaston olin, löi
vilusiima
pintaa.
Huntua ohutta
ylleni käärin.

Vasten rintaa
pusersin kirjettä.
Sen oli vedä viima.

Alaston oli myös kirje.

Vuorenraskaana painoi hätä.
"Ei tätä,
ei, pysähdy", huusin.
"Liian on
alaston kirjeeni. Odota,
ostamme ensin kuoren."

Mies kääntyi, pudisti
päätään.
Niinkuin kuoleman,
niin oli vakavat kasvot.

Tulimme näin sinun ovelles.

"Tuosta nyt taakkasi kannat",
kuulin
miehen sanovan.

"Ei -", yhä anovan
näin oman itseni
kalvain huulin.

"Joudu. Odottaa.
Kirjeen annat."

Astuin sisään.

Vuoteella näin sinun
istuvan.
Tutkivan
katseesi kohtasin.

Painui pääsi.
Kuiskasin: "Tässä."
En tiedä
lie minun ollut se ääni.

Arkkeja kestää
voinut en loppuun saakka.
Luoksesi lankesin
polvias, niinkuin
uus ois ollut se taakka.

Luit yhä. Painava
hiljaisuus.

Kahahti vihdoin paperi.

Kyynelten tunsin
selkääni riipivän,
sormesi hiipivän
hiuksiini hiljaa.

Pysyen
yhä vasten polvias,
kysyen
kohotin päätäni, näin,
miten -. Näin sinun

kasvosi, kasvosi!

Kuin meren syvyys
ois minut kietonut.

Kuin ylin hyvyys."

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Pätevyydestäni työttömyyteen

Työttömyysturvan muutoksenhakulautakunta


Lausunto Kelan päätökseen 5 kuukauden odotusajasta

Kela ilmoittaa omassaa lausunnossaan työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnalle ykskantaan, että olen vuodesta 2006 vuoden 1916 loppuun jatkuneen ns. ikuisen karenssin jälkeen joutunut viiden kuukauden odotusajalle, koska minulla ei ole ammatillista koulutustutkintoa. Minulla on kuitenkin ammatillinen pätevyys toimittajan työhön yli 10 vuotta jatkuneen kuukausipalkkaisen toimittajauran kautta. Lisäksi olen vuodesta 1992 julkaissut neljä runoteosta kustantamon kautta sekä tehnyt ammattimaisesti kuvataidetta osallistuen vuosien varrella noin 100 taidenäyttelyyn, mukana valtakunnallisia ja aluerellisesti merkittäviä taidenäyttelyä ja kaksi kansainvälistä taidesymposiumia.

1. Työhistoriastani:

Olen toiminut vuosina 1979-1981 Pohjanmaan Kansan avustajana Kristiinankaupungissa. Vuonna 1981 minut valittiin Pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimitukseen toimitusharjoittelijaksi. Toimitusharjoittelijana työskentely vuosina 1981-1983 pätevöitti minut toimittajan palkalle. Vuosina 1983 – 1985 toimin aluetoimittajana pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimituksessa. Vuosina
1981-1985 toimin myös pohjalaisen kulttuurilehden Lakeuden Kutsun toimituskunnassa. Vuonna 1983 kävin Seinäjoella Tampereen yliopiston paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssin.

Vuonna 1985 pyysin ja sain vuoden opintovapaata Pohjanmaan Kansasta. Syksyllä 1985 olin Oriveden opiston kirjoittajakoulutuksessa ja kevään 1986 Rinnekodin keskuslaitoksessa hoitoapulaisena. Keväällä 1986 minut kutsuttiin toimittajaksi Pohjanmaan Kansan Vaasan päätoimitukseen. Olin Pohjanmaan Kansa/Pohjanmaan Demarin toimittajana ja vuosina 1989-1991 toimitussihteerinä Vaasan toimituksessa. Minulla on kaikkiaan neljä ikälisää toimittajan ammatista. Olen toiminut myös toimitusharjoittelijoiden kesätyönohjaajana ja toimituksen luottamusmiehenä.

Vuonna 1991 muutin Kemiin ja vuosina 1991-1993 toimin Pohjolan Työn vakituisena freelanecer-toimittajana Kemin aluetoimituksessa. Vuosina 1993-2004 olen toiminut taiteilijan työn ohella sivutoimisena freelancer-toimittajana. Vuosina 1993-1998 toimin Pohjolan Sanomien vakituisena kuvataidekriitikkona. Vuosina 1991 – 2004 kirjoituksiani on julkaistu muun muassa seuraavissa sanoma- ja aikakauslehdissä lehdissä: Suomen Luonto, Tiede 2000, Uusi Nainen, Terve Elämä, Niin&Näin, Lakeuden Kutsu, Ilta-Sanomat, Pohjolan Sanomat, Lapin Kansa, Kansan Tahto, Pohjolan Työ, Pohjalainen, Ilkka, Vasabladet, Suupohjan Sanomat, Lippu-lehti…

Vuonna 1994 voitin toisen palkinnon valtakunnallisessa Kansallisen kulttuurin juhlavuoden tv-käsikirjoituskilpailussa 30 minuutin elokuvakäsikirjoituksella ”Viimeiseen hengenvetoomme asti/ tuulen laulua rakastamme”. Kilpailua olivat järjestämässä MTV3, Suomen Kulttuurirahasto ja Suomen Kotiseutuliitto. Elokuvan toteutuksessa toimin paitsi käsikirjoittajana myös elokuvan toimittajana ja tuottajana. Sevettijärven koltista kertova myyttinen dokumenttielokuva esitettiin MTV 3:ssa vuonna 1995. Vuonna 1998 sain ensimmäisen palkinnon niin&näin lehden filosofia-aiheisessa kirjoituskilpailussa runoesseeellä ”Taolaisuus ja Raippaluoto”.

Kun vuonna 1981 menin Pohjanmaan Kansaan, oli tuohon aikaan valtaosa sanomalehdistön toimittajakunnasta pätevöitynyt ammattiin ilman ammatillista toimittajakoulutusta. Muistaakseni vain kolmasosa toimittajista oli käynyt läpi Tampereen yliopiston tai Helsingin Sanomien toimittajatutkinnon. Paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssilla tiedotusopin professori Pertti Hemanus piti hyvänä sitä, että juuri toimittajaksi pätevöidytään myös muuta kautta kuin ammatillisesta koulutuksesta, koska ammatissa tarvitaan erilaisia elämänkokemuksia. Esimerkiksi minua Pohjanmaan Kansassa ammttiin perehdyttänyt aluetoimittaja Toive Tynjälä oli alkuperäiseltä ammatiltaan polkupyöräkauppias.

Katson että minä olen 10 vuoden kuukausipallkkaisen toimittajauran ja yli 10 vuotta jatkuneen freelanceuran kautta täysin pätevöitynyt toimittajan ammattiin ilman ammatillista koulutustutkintoakin. Siksi vaadin muutosta päätökseen 5 kuukauden odotusajasta. Myös TE-keskus on lausunnossaaan 16.12.2016 todennut, että työttömyysturvan saamiseen ei ole estettä 1.1.2017 alkaen.

2. Taiteellisesta työstäni

Vuonna 1982 julkaisin omakustannerunokokoelman ”Lintujen silmissä kivien kylmyys”, johon sain kohdeapurahan Vaasan läänin taidetoimikunnalta ja Kristiinankaupungin kulttuurilautakunnalta.

Vuonna 1992 menin Kemin Taidekouluun iltalinjalle opiskelijaksi ja olin Kemin Taidekoulussa kolme vuotta vuoteen 1995 asti. Olen vuodesta 1992 lähtien siis osallistunut noin 100 kuvataidenäyttelyyn. Mukana on Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton valtakunnallinen kesänäyttely, Lapin läänin aluenäyttely, Pohjanmaan aluenäyttely, useita jyrytettyjä alueellisia näyttelyitä, kansainväliset taidesymposiumit Alajärvellä, Aitoossa ja Multialla. Näyttelyistä lisää liitteessä Ansioluettelo Kuvataide 2017.

Olen julkaissut kustantajan kautta seuraavat runokokolmat:
Keijo Nevaranta: Joet palaavat lähteilleen (Non art books 2005)
Keijo Nevaranta: Rajakivet (Non art books 2008)
Keijo Nevaranta: Tat tvam asi (Kesuura Oy 2014)
Keijo Nevaranta: Ihmisen alue (Kesuura Oy 2015)
Minulla on Kesuura Oyn kanssa kustannussopimus kolmen runokokoelman runotrilogiasta. Trilogian kolmas osa ja tähänastinen pääteokseni ”Kaksitoista kirjaa” ilmestyy syksyllä 2017. Se sisältää noin 300 aiemmin julkaisematonta runoani viimeisen 35 vuoden ajalta.

Katson kuvataiteellisen ja kirjallisen työskentelyni pätevöittäneen minut myös kirjailijan ja kuvataiteilijan ammatteihin. Vaadinkin muutosta Kelan minulle tekemään odotusaikapäätöksen, joka on täysin järjetön eri ammateissa hankkimani kokemuksen tähden. Vuodesta 2006 jatkunut karenssini ja sen jatkoksi tuomittu 5 kuukauden odotusaika ovat inhimillisesti katsoen täysin kohtuuttomia seurauksia yhdestä koulutushaastattelusta kieltäytymisen seurauksena. Nyt olen jo yli 10 vuodeksi joutunut juuri sellaiseen kannustusloukkuun joista nykyinen hallitus haluaa päästä irti.

Kauhajoella 25.4.2017


Keijo Nevaranta


Miksi jokivarren kuuset kaadettiin?



Kävelin Kauhajoen entisen kotitalousoppilaitoksen alapuolelle rantapuistoon. Metsurit olivat käyneet tekemässä tuhojaan puistometsässä. Vielä suurempi järkytys odotti kuitenkin jokirannassa. Siellä frisbeekentän laidalla on ollut hieno vanhojen kuusten rivistö. Nyt suunnilleen joka toinen vanhoista terveistä yli 80-vuotiaista kuusista on kaadettu. (Laskin iän vuosirenkaista.)
Mikä idea näiden kuusten kaatamisessa on ollut? Jäljellä törröttävät yli puolen metrin läpimittaiset kannot. Ei tällainen vanha puurivistö kaipaa mitään harventamista. Kannoista näkee että puut ovat olleet täysin terveitä. Eivätkä ne rannassa ole uhanneet ketään tai kenenkään turvallisuutta. Kuka näiden puiden kaatamisesta on vastuussa?
Kotitalousoppilaitoksen ranta on alunperin ollut osa Sjöbergin tilan 1880-luvulla rakennettua puistoa. Rannan vanhat kuuset ovat saaneet olla rauhassa lähes sata vuotta, kun niitä nyt yhtäkkiä on innostuttu hävittämään. Jokainen näistä kuusista oli sekä kooltaan että ulkonäöltään säilyttämisen arvoinen. Mikä ihmeen puiden tuhoamisvimma on saanut aikaan sen, että osa näistä hienoista puista on kaadettu? Ei niiden olemassaolon pitänyt olla häiriöksi kenellekään.
Jos Kauhajoen kaupungin välttämättä pitää kaataa metsää, eikö sillä ole hakattavaa puustoa missään muualla kuin juuri tässä jokivarren hienossa vanhassa ikikuusten rivistössä? Hakkuiden lopputulos on irvokas. Samalla entistä paremmin näkyviin on paljastunut vastarannan aukkohakkuu.
Minä haluan tietää, kuka ottaa vastuun näiden kuusten kaatamisesta ja vaadin selitystä sille miksi lähes satavuotiset mutta täysin terveet kuusivanhukset on rannasta kaadettu. Puistometsikön harvennushakkuun vielä ymmärrän, mutta tämä "tihutyö" ei mene jakeluun. Miten sitä voidaan perustella? Odotan järkyttyneenä vastausta kuusten kaatamisesta päättäneeltä virkamieheltä/lautakunnalta.
nim. Tyrmistynyt
(Mistä helvetistä tämä äkillinen hakkuuvimma on kotoisin. Maakuntauudistuksestako? Lähdin Jämsänkoskelta karkuun hakkuuraiskion ahdistavuutta, niin mihin törmäsin Kauhajoella. Järjettömään vanhojen ikikuusten hakkuuseen! Tämän vein tänään Kauhajoen kunnallislehteen.)

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Vaelluskirjaa - Lyhyt luontovaellus 18.4.2017

Aamutupakalla kuistilla, intiaanikyykyssä, katselin maantien yli ja jokivarren yli ja metsiköiden yli matalalle vaaralle, jonka yläpuolella taivas oli kirkas. Äkkiä kurjen huuto halkaisi taivaan. Kolme kurkea kaarteli ilmavirrassa korkealla ja otti nosteesta lisää korkeutta lähes saavuttaen pilvenhattarat taivaalla. Neljä joutsenta lensi hyvin paljon niiden alapuolella kiireisemmin, kailottaen pohjoista kohti, jonne kurjetkin sopivan lentokorkeuden saatuaan suntasivat. Harakkakoiras lensi risumajaansa, josta alkoi kuulua parittelun ääntä. Eihän harakoita muuten koiraiksi tai naaraiksi erota, mutta arvelin naaraan hautovan munia pesässä.
 
Otin olkalaukkuni, jossa oli vanha heikkotehoinen kiikarini ja lähdin vaeltamaan. Ylösnousemuksen päivän jälkeisenä aamuna tuuli oli tyyntynyt, aurinko paistoi ja ilma tuntui taas keväisemmältä. Kävelin maantien yli ja bussipysäkin takaa metäpolkua rsdsn vsrteen. Radanvarresta löysin pari valkoista pientä tyhjää kotiloa, jotka saivat miettimään, mistä ratakivimurke oikein oli peräisin. Miten ne kotilot tänne olivat joutuneet?
 
Ylitin radan ja tulin rantatielle. Sitä pitkin jatkoin Kellokalliota kohti. Kallio ei ole kummallinen, siksi en aluksi ollut edes löytänyt sitä. Pieni kalliokieleke ulokkeena joella, Arvenmäen kyläyhdistys on rakentanut tähän grillikatoksen. Rannassa on kanootteja kumollaan. Kallion päälle on rakennettu pieni kalastusterassi.
 
Mutta Kellokallio on nähtävyys siksi, että paikkaan liittyy tarina.
Kansanperionteenä kerrfotaan että Isonvihan aikaan Kellokalliolta heitettiin kirkonkellot jokeen, etteivät ne joutuisi venäläisten kasakoiden saaliiksi. Sen jälkeen niiyä on etsitty ja yritetty nostaa monta kertaa ylös, mutta joki ei ole antanut omaansa takaisin. Kerrotaan kerran että yhden kuparikellon nostossas lähes onnistuttiin, mutta se lipsahti irti veneen laidalta ja vjosi takain joen pohjaan. Muistona on pylvään päässä pieni jälkeenpäin paikalle tuotu kuparikello.
 
Jatkoin eteenpäin. Peipot, vihervarpuset ja tiaiset pitivät kevätkonserttia. Äkkiä huomasin pikkutikan, joka lensi lähelle koivunrankaan nakuttelemaan. Katselin sen touhuja pitkään. Vuoden ensimmäinen pikkutikkani. Kännykälläkin sain siitä jonkinmoisen kuvan.
 
Jatkoin edelleen pitkospuille, jotka johtivat Suomen matalimmalle lintutornille Tuuralammin rannassa. Minut havahdutti sirisevä linnunääni. Kaksi pyrstötiaista lensi lähikoivuun nokka täynnä jotain höytyviä. Toden totta, ne rakensivat pesää oksanhankaan vain muutaman metrin päässä minusta.
 
Pyrstötiaiset ovat yleensäkin melko pelottomia, eikä läsnäoloni tuntunut niitä kummemmin häiritsevän. Istuin pitospuun laidalle katselemaan touhukasta pesänrakennupuuhaa. Toinen linnuista näytti olevan rakennusmestari, toinen kuljetti rakennustarvikkeita paikalle. Pyrstötiainen tekee pallomaisen pesän. Nyt urakka näytti olevan suunnilleen puolivälissä.
 
Tuurasuvannon linnut olivat pääosin keskittyneet lintutornin edustalle rantaveteen. Koko suvannossa oli kaikkiaan parisataa naurulokkia, jonkin verran heinäsorsia ja 15 joutsenta. Neljä joutsenta nousi lammesta ja lensi jokivartta pitkin ohitseni. Yritin heittolaukausta kännykällä, mutta ser ei suostunut räpsähtämään ennen kuin joutsenet olivat ohittaneet paikan.
 
Kiipesin lintutorniin. En niinkään nähdäkseni lintuja paremmin, koska kiikarini näyttää enimmäkseen sumua ja usvaa auringonpaisteessakin. Vaan, koska tornitasanteella on penkit, joissa on hyvä istua, kääriä sätkää ja poltella sitä katsellen samalla lahden tapahtumia. Joutsenet noustessaan vedessä pystyyn ja levitellessä suuria siipiään ovat vaikuttava näky. Kevään ensimmäinen västäräkkikin lensi tirskuen ohitseni.
 
Olin nähnyt tarpeeksi ja lähdin pois. Kuusi joutsenta oli lentänyt muuttolennolla paikan yli ja ohitseni. Ne muodostivat epäsymmetrisen auran yhden halkaistessa tuulta ja muiden tullessa ilmavirran peräaalloissa. Niiden tapa muodostaa aura on älykäs. Ne vaihtavat aika ajoin keulasoutajaa jolloin johtava joutsen jättytyy auran hännille aivan kuin maantienpyöräilykilpailuissa.
 
Reitti olisi jatkunut rautatiesillan ali kohti Jämsää, mutta minä oikaisin rautatien yli takaisin mantielle. Kuljin kylmän huoltoaseman ohi tienvartta kärsien liikenteen äänistä, kunnes pääsin Urheilutien kautta Mulikontielle ja takaisin kotiin.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Auvilan raiskio raastaa sielua



1.

Kirjoitin 2. huhtikuuta blogitekstin "Viekää perkele loputkin!" http://nevaranta.blogspot.fi/2017/04/viekaa-perkele-loputkin.html   Lähetin saman tekstin mielipidekirjoituksena Jämsän Seutu -lehteen, mutta tietääkseni sitä ei lehdessä ole julkaistu. Ymmärrän syynkin. Kuntavaalit olivat tulossa ja tunnettuahan on, että vaalien alla joka neljäs vuosi ehdokkailla on yhtäkkiä roppakaupalla asiaa ja palstojen täydeltä mielipiteitä. Yhden luonnonystävän hätähuuto vanhojen metsien puolesta ei tähän saumaan mahtunut.


Yllättäen kuitenkin sain palautetta blogitekstistä ihan henkilökohtaisesti ja yksityisesti. Jämsän kaupungin metsävastaava Ritva Matilainen lähetti minulle kirjeen, joka on päivätty 6.4. Tosin löysin sen postilaatikostani vasta kiirastorstai-iltana, mutta postin nykyiset kiireethän tiedetään. Kirjeessä Matilainen odotetusti puolustelee hakkuita.


Mutta eipä siinä vielä kaikki. Tänään pölähti sähköpostiini kirje vihreiden valtuutetulta Tommi Tapiaiselta, joka oli erityisen ihmetyksen aiheena blogitekstissäni. Hän on kirjoitukseni johdosta nähnyt niin paljon vaivaa, että on keskustellut metsävastaavan kanssa hakkuista ja pyöräillyt jopa nyt pääsiäispyhinä henkilökohtaisesti katsomaan luontopolun tilannetta.


Olen ilahtunut saamastani palautteesta. Harvoin minä blogeistani olen mitään palautetta saanut pieniä tekstin jälkeisiä kommentteja lukuunottamatta, joita yleensä en edes huomaa seurata. Molemmat kirjeet olivat ystävällisiä ja asiallisia, vaikka itse asiasisällöstä olen edelleen täysin toista mieltä.




Tiivistän lyhyesti ydinajatukset:


Ritva Matilainen kertoo, että alueelta on poistettu läpimitaltaan alle 15 cm havu- ja lehtipuurunkoja, koska "rungot kasvoivat liian tiheässä, jolloin seurauksena on niiden riukuuntuminen." Lisäksi taimikon päältä poistettiin osa koivuista taimikon kasvutilan lisäämiseksi. "Tekemämme toimenpide edesauttaa liito-oravan elinmahdollisuuksien laajenemista nyt hoidetulle alueelle." Toimenpiteeseen on haettu ja saatu ELY-keskuksen lupa.


Tommi Tapiainen pahoittelee sitä, että hänen mielipiteidensä takia en suostunut äänestämään ketään Jämsän Vihreistä, vaikka ehdolla olisi ollut jopa luontokartoittajan koulutukseen saanut henkilö. Taajamametsät ovat olleet hoitamatta 20 vuotta ja nyt sieltä on pakkokin poistaa metsää, joka kasvaa esimerkiksi liian lähellä tiestöä. "Jälki saattaa näyttää dramaattiselta, mutta edelleen olen sitä mieltä, että siinä maisemallisesti on onnistuttu", Tapiainen toteaa yleisesti Jämsän taajamahakkuista. "Toki jos lähtökohtaisesti on sitä mieltä, että metsää ei saa hakata, sitä ei voi hyväksyä."


Tapiainen kävi siis tutustumassa myös Auvilan hakkuisiin. Hän huomasi, että metsäkoneita on käytetty, mutta jälki ei ole niin paha kuin annan ymmärtää. Toisaalla hän muistuttaa että Jämsän keskustassa on Pukinvuoren pururadan ympäristössä on luonnontilainen lähimetsä. Hakkuut eivät siis tarkoita sitä, että viedään viimeisetkin puut metsästä. Lopuksi hän muistuttaa, että valtuusto ei tällaisesta kaupungin toiminnasta erikseen päätä.



II




Kävin eilen uudelleen Auvilan hakkuualueella, vaikka "syrän siellä märkänee". Varmistin, etten ensimmäisellä kerralla nähnyt harhanäkyjä. Aivan yhtä lohduttomalta raiskiolta hakkujälki näytti kuin edelliselläkin kerralla, ellei vielä lohduttomammalta - näistä kauniista hakkuiden puolustuspuheista huolimatta.


Jos kaadetaan pääasiassa alle 15 sentin läpimittaista puustoa (minun viivottimeni mukaan tämä "mittapuu" oli läpimitaltaan suurelta osin 15 - 30 senttistä, noin 35 vuotiasta) ja lisäksi suuria "koivuja" taimikon kasvutilan lisäksi ja näitä ohjeita sovelletaan ja sävelletään, niin odottaa sopiikin, että pystyyn ei jää juuri mitään. "Koivun" laitoin sitaatteihin, koska valtaosa kaadetuista vanhoista puista oli haapoja, juuri sellaisia vanhoja haapoja, joita kolopesijät rakastavat.


Metsäkoneiden möyrimän metsän pohja on kammottavan näköinen. Maa itkee ja vuotaa verta. Kannokot kauhistuttavat luonnonystävän silmää.


Metsänhoitaja ja metsänsuojelija puhuvat usein täysin eri kieltäkin. Siinä missä Matilainen puhuu ylitiheiden metsien riukuuntumisesta minä puhun luonnontilaisesti kasvavasta metsästä. Nimenomaan tiheillä tai ylitiheillä kuusikoilla on tärkeä merkitys luonnon monimuotoisuudessa ja juuri tällaiset metsät ovat kaikkialla uhattuja. Siinä missä "metsänhoitaja" näkee hoitotyön tuloksen puukuutioina ja sen tuottona, minä itken hoitamattomien ja luonnontilaisten metsien rippeiden puolesta.


Metsänhoitaja näkee tavoitteena tasamittaan tasavälein kasvatettuja puupeltoja siinä missä metsänsuojelija näkisi mieluummin luonnontilaisen rääseikön. Mieluummin minä ainakin kuljeskelen luonnontilaisessa "riukumetsissä" kuin kompastelen kantoihin ja metsäkoneiden uriin "hoitometsässä", jossa siellä täällä kasvaa armosta pystyyn jätettyjä puurankoja.


Ekologisesti kaikilla metsätyypeillä on oma juuri kyseistä metsätyyppiä suosiva kasvi ja eliökuntansa. Lintulajeja jotka viihtyvät vanhoissa ikikuusikoissa tai luonnontilaisissa tiheästi kasvavissa kuusimetsissä on leegio. Osalle juuri tiheät kuusikot ovat lähes elinehto. Tällaisia lajeja ovat vaikkapa peukaloinen, puukiipijä, mustarastas, punarinta, punatulkku pesimäaikaan, vihervarpunen, kuukkeli joka koko ajan katoaa Etelä-Suomesta, pyy, miksei helmi- ja varpuspöllökin... Monet lajit viihtyvät parhaiten juuri tällaisissa metsissä vaikka olosuhteiden pakosta tulevat toimeen muuallakin.


Uskon että myös vanhan metsän liito-oravat ovat mieluusti vierailleet Suolamminmäen suojaisissa kuusikoissa ruuanhaussa. Nyt suoritettujen hakkuiden jälkeen jäljelle jäänyt harva keskenkasvuinen puusto tuskin elinkaarensa aikana tällä alueella liito-oravaa näkee, vaikka muuten näköala on avartunut lähes silmänkantamattomiin. Surullisin näky tässä uudessa näköalamaisemassa ovat kuitenkin kaikkialla risteilevät raskaiden metsäkoneiden maahan möyrimät jäljet. Haavat jotka arpeutuvat vain hyvin hitaasti eivätkä parane kokonaan koskaan.
               



III



Minut Auvilan metsätuho vetää hiljaiseksi. En tahdo jatkaa enää aiheesta enempää. Huudan samaa hätähuutoa kuin palokärki huutaa luonnontilaisten vanhojen metsien kaipuusta runossani kokoelmassa Ihmisen alue. Sillä luonnontilaiseksi vanhaksi metsäksi tai edes metsänhoitajien vihaamaksi "riukumetsäksi" ei ainakaan Auvilan hakkuualuetta enää tämän puusukupolven rippeiden kasvun aikana, seuraavan 50-100 vuoden kuluessa koskaan enää saada. Muuttuvat osat muuttaen se valittaa Auvilan tuhotun metsän muistolle:



I



Hakkuuaukean yläpuolella

palokärjen lennon nykivä muisto,

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua

tällä paikalla kasvaa toinen metsä,

toisenlainen, kuin pellossa

viljeltyjä puita.



Haluan syvemmälle, ikimetsään,

missä puut vieläkin kuolevat pystyyn,

tuulenkaatamat maatuvat

kuulematta moottorisahan ääntä.



Istun kannolle miettimään, katselen

aukion poikki vedettyjä metsäojia.

Näen taimikon nousevan peittämään

ison tikan jäljen taivaalla.



II



Kaukaa kuulomatkan rajoilta

luulen kuulevani

ennustajalinnun

surumielisen huudon.

En pääse selville äänen alkulähteestä.



Onko palokärki lentänyt

ikimetsään josta uneksin,

jossa aikaa ei mitata näillä yksiköillä

vaan puun sydämeen kasvavilla renkailla,

auringon, kuun ja tähtien radoilla

tai silmänräpäyksellä,

kun kanahaukka iskee pyyn niskaan.



Onko edes palokärki löytänyt sinne

vai hakkaako nyt koloaan

ladon kylkeen metsän laidassa,

rummuttaako ikäväänsä,

parinkaipuuta,

suurjännitejohtojen metallipylvään päähän

lankojen siristessä kevättalven pakkasessa

kuin heinäsirkat, niityllä.



Metsä on kasvanut täyteen mittaan,

harvennettu virheettömäksi.



.....


JK. Aivan lopuksi minä haluan kiittää Ritva Matilaista ja Tommi Tapiaista aktiivisesta yhteydenotosta minuun, tavalliseen kuntalaiseen, tässä asiassa. Vaikka olemmekin asiasta pysyvästi eri mieltä, juuri näin kunnallisen demokratian ja päättäjien tulisi yleisemminkin toimia.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Vaelluskirjaa – Kevätvaellus 29.3.2017



Osa I

Lähdin kulkemaan. Olin päättänyt kiertää Mulikontietä Auvilaan, sieltä päätielle ja jokivartta pitkin takaisin. Vaikka olen asunut Mulikontie 1:ssä marraskuusta lähtien en ole koskaan kävellyt tietä pitkin tämän kauemmas. Otin olkalaukkuni, jossa oli kiikarit, ja lähdin. Harakkapari askarteli pesäkuusessaan, tiaiset lauloivat kevättä.

Tie oli vielä Arvenmäellä jäinen, liukas. Liukastelin eteenpäin. Kuulin ensimmäistä kertaa peippojen laulua, ne tuovat kevään, oli ystäväni sanonut. Yhteensä neljä peippoa lauloi tienvarren puissa matkalla Mulikkoon. Vihervarpusia oli liikkeellä paljon. Ne ovat osittaismuuttajia. Pääjoukot ovat nyt palaamassa takaisin kotikonnuilleen.

Äkkiä näin omakotitalon pihassa männyssä sarvipöllön. Se oli puusta veistetty, mutta niin taitavasti että etäämpää näytti oikealta tai täytetyltä linnulta. Hiivin pihalle katsomaan pöllöä lähempää. Sen väritys oli aito ja tarkka kuin von Wright-veljesten maalauksissa. Se oli luonnollisen kokoinen. Mietin oliko joku paikallinen tuntematon mestari mahdollisesti veistänyt linnun ja onko näitä lintuveistoksia jossain enemmänkin.

Kevätaurinko paistoi ja lämmitti heikosti. Auvilan pelloilta lumi oli jo lähtenyt. Kuulin joutsenten ääniä ja lopulta näinkin kaksi joutsenta lentämässä etäällä peltoaukean laidassa. Paikallisia kiertelijöitä. Kiikaroin sänkipeltoja. Odotan kiuruja ja töyhtöhyyppiä saapuvaksi, mutta niitä ei näkynyt.

Käännyin vastakkaiseen suuntaan Auvilantielle. Pelloilla oli hiljaista. Multapellolla mullos oli vielä jäässä. Etäämpänä maatalojen takana näkyi yhtenäinen metsä. Metsä tuli viistosti lähemmäs peltosaran laitaa pitkin. Tulin paikkaan jossa metsänraja saavutti maantien. Siinä tien laidassa oli vanha lato. Ladon päätyseinässä huomasin esitetaulun ja kartan. Olin löytänyt luontopolun, jota en tiennyt olevan olemassa.

Olet tullut ilvesten ja pöllöjen valtakuntaan, esitteessä luvattiin. Kulkureittejä oli kaksi, niin sanottu Vanhan metsän reitti ja toinen joka johti lintutornille ja … ympäri. Polkua pitkin lähdin kävelemään vanhan metsän sisään. Ilahduin: sammalpohjainen metsä oli todellakin tämän lyhyemmän reitin varrella koskematon. Mutta tästä metsästä ja toisen luontoreitin tuhosta olen kirjoittanut kolumnin toisaalle blogiini: http://nevaranta.blogspot.fi/2017/04/viekaa-perkele-loputkin.html .

Kolumnin karuun kertomukseen voin lisätä vain, että hakkuilla tuhotussa metsässä on asustanut aiemmin tehdyn valtakunnallisen liito-oravainventoinnin mukaan monien muiden eläinlajien ohessa liito-oravakin, jonka yksistään olisi luullut pysäyttävän alueen raiskaamisen. Kaupungin päättäjät ovat antaneet tuhotyön tapahtua viime syksynä. Lisäänkin tähän vain, että säästetyn ikimetsän puolella näin ensimmäistä kertaa tänä vuonna hömötiaisia, töyhtötiaisia ja hippiäisiä, nekin kaikki vanhojen metsien lintuja.

Kun järkyttyneenä tulin metsästä takaisin tielle, kyyneleet pyrkivät tulemaan silmänurkasta ulos. Kun itku kurkussa kävelin eteenpäin, minua ei paljon lohduttanut edes kulkutiellä, tien ylittävällä sähkölinjalla istuva tuulihaukkanaaras. Nekin olivat kuolla 70-luvulla sukupuuttoon peltojen myrkyttämisen ja salametsästyksen tähden. Mutta nyt asenteet ovat muuttuneet ja tuulihaukat ovat tulossa takaisin. Monen ladon kyljessä on nykyisin tuulihaukan pönttö. Se on lohduttavaa, vaikka juuri nyt mikään ei minua lohduttanut.

Kun lähestyin, haukka heittäytyi lentoon, perhosenkevein siiveniskuin ja liidellen se kaartoi metsänlaitaan lentääkseen vähän matkan päässä uudelleen minua vastaan ja kenties takaisin sähkölinjalle, tarkkailupaikalleen istumaan.

Viekää perkele loputkin!


Lähdin aamulla luontoretkelle. Päätin kävellä Mulikontietä Auvilaan ja sieltä jotain muuta kautta takaisin. Auvilantiellä ilahduin paitsi muuttavista joutsenista, ennen kaikkea siitä että löysin tien varresta vanhan metsän - ”oikean metsän ” - ja luontopolun. Tuoreena jämsänkoskelaisena en tällaisesta luontoreitistä tiennytkään. Katsoin kartasta reitit ja lähdin kiertämään vanhan metsän reittiä. 
Metsää mainostettiin plakaatissa ilvesten ja pöllöjen valtakunnaksi. Sellaiselta se vaikuttikin. Metsä oli luonnontilainen ja vanha, maa sammalpohjainen, luonnonpuro virtasi metsän läpi ja sen laidassa oli ikikuusen kyljessä iso lehtopöllön pönttö. Kiertelin reittiä hiljalleen ja nautin kevätaamun luonnosta, lintujen äänistä, metsän rauhasta. 
Mutta vaikka en kiirettä pitänytkään vain muutaman sadan metrin mittainen reitti tuli kierrettyä kovin äkkiä ja päätin kiertää myös pidemmän reitin lintutornille ja Suolamminmäen ympäri. Esitteessä luvattiin, että maasto on kallioisempi ja vaikeakulkuisempi jyrkkine korkeuseroineen. Oletin siis löytäväni edellistäkin jyhkeämmän todellisen Metsän.
Järkytykseni oli melkoinen, kun äkkiä huomasin seisovani keskellä Harvesterin ketjujen maahan uurtamaa uraa, keskellä metsänhävitystä, raiskiolla. Koko Suolamminmäen metsä oli tuhottu. Ironisesti ajattelin, kun opaskyltissä kehotettiin kävijöitä tuomaan kaikki roskat pois arvokkaan luontoreitin varrelta, että ei kai sillä sentään puita tarkoitettu?
Mutta ironiani ei kestänyt. En kyennyt jatkamaan enää eteenpäin. Kyyneleet silmissä palasin takaisin. ”Viekää perkele kaikki kaunis”, ajattelin raivon ja epätoivon vallassa. Nyt ymmärsin, mistä Auvilantien varressa olevat tukkipinot olivat peräisin, luontoreitin varrelta. Irvokkaasti pinon kylkeen oli vielä kiinnitetty kyltti: ”Jämsän kaupunki, tilausmittapuu”. 
Vielä edellisenä iltana olin tutkinut Jämsän Vihreiden kuntavaaliohjelmaa miettien voisinko jotain heistä äänestää. Jo silloin silmät ällistyksestä selällään luin valtuutettu Tommi Tapiaisen blogia 11.3. missä hän puolusti vanhojen kuusten kaatamista metsänhoidollisena toimenpiteenä ja julisti, että hän ei aio puihin kettingeillä kahliutua. Kyse oli kylläkin eri metsästä, jota en tarkemmin tunne, mutta yhtä kaikki, hän on istunut valtuustossa myös Auvilan luontoreitin tuhoamisesta päätettäessä. Hakkuut on kuulemma tehty joskus viime syksynä. 
Jokaisella on tietenkin vapaus esittää lähes millaisia mielipiteitä tahansa. Mutta myös minulla on oikeus tehdä niistä omat johtopäätökseni. Pitäkää tunkkinne, harvesterinne ja metsänhoidolliset toimenpiteenne Jämsän Vihreät! Pitäkää hiekkalaatikkonne! Ainakaan minun ääntäni te ette saa! 
Keijo Nevaranta
runoilija 
Jämsänkoski

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Vaelluskirjaa - Kevätvaelluksella 27.3.2017


Otin olkalaukkuni ja lähdin kulkemaan.
UPMn padon kosken partaalla kävin tapaamassa koskikaraa, joka niiaili vesikivellä yksinäisenä. Sillä ei näytä vielä olevan kiire pohjoiseen. 
Uimahallin takaa Koskikeskisen jäältä harmaalokit olivat huvenneet jonnekin. Niitä nökötti jäänreunalla vain 14 kaklattamassa. 
Jämsänkoskella on erikoisena luonnon ilmiönä ryönejä. Ennen tänne tuloa en ole koskaan ennen edes kuullut koko sanaa. Päätin lähteä katsomaan Isoryöniä, mutta lähdin kävelemään väärää tietä pitkin. Oikealle tielle ja ryönille pääsin lopulta laskettelemalla persmäkeä jyrkkää mäenrinnettä alas. Harharetkellä 40 tilhen parvi lensi pään yli. 
Tulin ryönille. Jätän tietokilpailukysymykseksi muille kuin jämsänkoskelaisille sen, mitä ryönit ovat. Otin kännykällä Isoryönistä pari valokuvaa, jotka jaan myöhemmin. Palailin tihkusateessa takaisin päin. Harmaalokit eivät olleetkaan häipyneet lopullisesti vaan nyt laskin 143 lokkia jäänreunalta. 
Heinäsorsapari uiskenteli sulassa. Tulin takaisin Vanhalle Myllylle ja käännyin siitä pappilan vierestä kohti Soutulaa. Kyltissä luki hautausmaa, mutta en minä hautausmaata löytänyt vaan uimarannan, pallokentän ja venesataman. Vasta kotona selvisi että hautausmaa olisikin ollut vastarannalla. 
Telkkäpari uiskenteli sulassa ja oli minulle uusi laji tänä keväänä. Näin myös kevään ensimmäisen satenkaaren. Tuuli alkoi muuttua myrskyisäksi kun kävelin kirjaston kautta kotiin. Sade yltyi tihkusta kaatosateeksi, jonka alta juuri ehdin kävellä kotiin.
Kaikkiaan kahdeksan joutsenta tänään.

Vaelluskirjaa 20.3.2017 - Kevätpäiväntasaus


Vaelluskirjaa – Kevätpäiväntasaus 20.3.2017

Osa II

Pääsin siis viimeksi Jämsänjoen rantaan. En arvannut, että kirjoittaja jättäisikin minut sinne lähes kahdeksi viikoksi. No, olen minä ihan hyvin viihtynyt. Linnut muuttavat, kevät saapuu, ilmat vaihtelevat. Jatkan vaellusta.

Tulin jokirantaan. Aikomukseni oli etsiä Kellokallio, joka on merkitty luontoreitin nähtävyydeksi. Olisin tarkistanut, mistä se on saanut nimensä. Minkälainen kello kalliolla on. Miten se siirretään kesäaikaan? Mutta en minä löytänyt minkäänlaista kalliota saati sitten kelloa. (Enkä ole löytänyt vieläkään, vaikka olen haravoinut koko metsän.)

Lähistöllä näin kuitenkin grillikatoksen. Olisin mennyt katsomaan sitä paikkaa lähemmin, mutta kaksi autoa oli pysäköitynä katoksen viereen. Taisin mainitakin, että täällä ainakin osan luontopoluista voi kulkea autolla. Rannassa selvisi, että kaksi miestä oli tullut katoksen edessä olevalle puiselle ”terassille” kalaan. Ja koska miehiä oli kaksi, piti tietenkin tulla kahdella autolla.

Jäin rantaan etäämmäs. Juomaan termoksesta kahvia, istumaan kivellä tupakilla, kuuntelemaan kevään ääniä. Salakuuntelemalla sain selville että tuolla oli varma kalapaikka. ”Täältä saa aina kalaa”, toinen mies selitti. Ja taisivat he jotain saadakin, aktiivisia kalamiehiä jo maaliskuun lopulla. Mutta Jämsänjokihan on käytännössä sula koko talven Jämsään asti UPM:n lauhdevesien ansiosta. Pistin tiedon kalapaikasta korvan taakse, vaikka oma virvelini on muuttokuorman tähteissä Kurikassa edelleen. Kokeilen kesemmällä.

Kaksi joutsenta lensi kailottaen jokivartta pitkin ohi. Kaksi sorsaparia kellui rantavedessä kuin verkonpolat. Vastarannan takaa metsästä kuului närhen hätääntyneitä rääkäisyjä. Samasta suunnasta kuului myös jotain oudompi ääni, jota en tuntenut. Mietin olisiko närhi yhyttänyt ketun ja rääkyi sille? Pari korppia lensi ilmassa yli. 12 harmaalokkia jäi kaartelemaan suoraan pääni yläpuolelle. Tiaiset lauloivat puissa kevättä.

Lähdin kävelemään rantatietä eteenpäin. Tulin Tuuralammille, joka on saanut nimensä kaiketi jäätuurasta. Suvannossa on kalastettu siihen aikaan kun joki vielä talvisin jäätyi. Siitä johti pitkospolku rantaan. Rannassa on luultavasti Suomen matalin lintutorni. Vain metrin korkuinen. Jään reunalla seisoi neljä joutsenta rivissä ja tarkkaili uteliaasti tuloani. Ne olivat melko kesyjä ja mieleen tuli, että ne on siinä opetettu poseeraamaan lintutornin luontokuvaajille.

Lähdin pois häiritsemästä ja jatkoin matkaa rantaa pitkin kohti Jämsää. Rantatie kulki rautatiesillan alta sen toiselle puolelle ja nousi ylös takaisin maantien varteen. Oikaisin pellon poikki tielle. Jonkin matkan päässä näin laiturin, jossa oli kaksi jokilaivaa talvehtimassa. Menin katsomaan rantaan vanhoja laivoja tarkemmin. Siellä oli parkissa Jämsänkoski I ja sen takana piileksi toinen laiva, jonka nimeä en nähnyt.

Laiturin vieressä oli pieni koppero, jonka seinässä kyltti: ”Riistakameravalvonta.” En välittänyt siitä, sillä enhän ollut missään merirosvopuuhissa. Otin vain pari valokuvaa laivoista kännykällä. Äkkiä pärähti soimaan hälytin Jämsänkoski I:ssä, vaikka en ollut edes laiturilla. Mistä olisin voinut tietää, että riistakamera on yhdistetty hälyttimeen?

Poistuin melkoisen ripeästi paikalta. En jäänyt odottamaan että laivan omistaja ilmestyisi paikalle. Pellot olivat sulaneet. Lintuja niissä ei näkynyt. Aamupäivä oli kaunis. Talsin Auvilan risteyksen ohi, josta alunperin olin ajatellut kääntyä takaisin. En tiennyt olisiko Auvilantie vielä etäänpää jäässä. Päätin kävellä Jämsään ja palata bussilla. Minulla piti olla vielä 10 euroa rahaa pankissa. Ja koko päivä aikaa.

Tulin kirkon kohdalle. Nähtävyyskyltti osoitti vanhalle hautausmaalle. Hautausmaat ovat kiinnostaneet minua aina. Varsinkin vanhat hautausmaat. Niinpä päätin mennä sinne. Olin pettynyt kun haudat eivät olleetkaan kovin vanhoja, tavanomaisia pääosin. Äkkiä kuulin melko läheltä puusta terävää kikitystä. Talven jäljiltä lintujen ääntentuntemus on ruosteessa. Mietin huutaisiko puussa varpushaukka.

Menin varovasti ääntä kohti. Huutelija paljastui harmaapäätikaksi, joka oli kiihkoissaan keväästä. Se ryhtyi rummuttamaan hautausmaan laidalla vanhaa haapaa. Väliin rummutuksen katkaisi tuo terävä huutosarja. Seurasin tikan touhua puussa. Arvelin, että se voisi hyvin pesiäkin täällä. Toinen tikka vastasi huutoihin vaimeammin viereisestä männystä. Odotin jo orgioita, mutta toinen tikka paljastuikin käpytikaksi. No mistä sitä näinä sukupuolineutraaleina aikoina tietää.

Jatkoin kirkkotietä Jämsän keskustaan. Kuusi harmaalokkia ylitti muuttolennolla kaupungin. Päätin käydä kaupasta ostamassa kivennäisvettä, tuhlata kymppini. Kassalla odotti yllätys. Kortilla ei ollutkaan rahaa. Nordea oli rosvonnut pankkimaksuina sen viimeisen kymppini. En siis pääsisi bussilla kotiinkaan. Lompakossa oli euro rahaa. Jätin kivennäisveden tiskille. Menin jokirantaan miettimään, mitä nyt tehdä.

Jokirannassa Jämsän keskustassa kahden sillan välissä on laivalaitureita ja ympäristötaidepuisto. Minulla ei ollut muuta kuin aikaa, joten kiersin kävelyteitä rannassa sillan molemmin puolin. Katselin taideteoksia. Suunnittelin ensi kesäksi omaa teostani. Etsin sille henkisesti hyvää paikkaa. Tarkoitus on tehdä Uhrilehto ja Kummeli sekä järjestää jokilaivakonsertti Jämsästä Kaipolaan. Oliver on luvannut säveltää harmonikkakonserton jokilaivalle.

Uhrilehdolle minulla olisi omasta mielestäni paikka apteekkarin yrttimaan vieressä, mutta kaupunginpuutarhuri ei innostunut ehdottamastani paikasta. Hän tarjosi toista joen kaupunginpuolella Saharannassa. Kuljeskelin ja suunnittelin. Kävin apteekkarin yrttimaalla. Sen kohdalla joessa kolme isokoskeloa, kaksi koirasta ja yksi naaras pitivät soidinta. Toinen koiraista oli vahvemmilla ja toinen kierteli etäämpänä ympärillä kärkkyen tilaisuutta.

Joki ry on Suomen ainoa ympäristötaiteen paikallisyhdistys. Se täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Joka kesä näiden 20 vuoden ajan on jokivarressa järjestetty Siltojen välissä – ympäristötaidenäyttely. Joki ry ja Siltojen välissä tapahtuma on alunperin paikallisen, valtakunnallisesti tunnetun taiteilija Erkki Hirvelän idea. Apteekkarin yrttimaa on Joki ry:n perustama, monivuotinen rohdosyrttien käyttöä tallentava kuvataiteilija Pentti Karjalaisen suunnittelema ekologinen taideteos. Sen rakenteellisen rungon muodostaa Pentti Karjalaisen maata pitkin tiiliskivistä muotoilema Maailmanpuu.

Pentti Karjalainen ja Joki ry ovat toteuttaneet yrttimaan alunperin 2001 – 2003. 2015 se restauroitiin. Viime kesänä yrttimaalla taiteili tunnettu helsinkiläinen ympäristötaiteilija Teuri Haarla, joka toteutti paikallisten avustajien (mm. turvapaikanhakijoiden) kanssa, joka toteutti kateviljelyteoksen kierrätyslumpuista.

Yrttimaan lähistöllä on luonnontilainen rantametsikkö, jossa pysyvää ympäristötaidetta edustaa kahden puun yläoksien välissä roikkuva keltainen tuoli ja metsikössä oleva seinätön talo. Talo on siis pelkkä metallinen tukirakenne, jonka läpi näkee metsän. Rantametsikön ja yrttimaan välissä on kaistale joutomaata, jolle Uhrilehtoani kaavailin alunperin. Katsotaan nyt.

Kuljeskelin jokivarressa, kävin katsomassa kaupunginpuutarhurin ehdottamaa paikkaa. Siellä kasvaa jo ennestään täysi-ikäisiä puistopuita jo entuudestaan. Tavallaan puutarhurin ajatuksen että sinne voisi istuttaa lisää puita. Mutta omasta mielestäni olemassa oleva puusto ei tue van häiritsee omaa suunnitelmaani. Kuljeskelin ja mietin. Suunnittelin. Välillä istuin puistonpenkillä ja polttelin.

Entä Kummeli, mihin se toteutettaisiin? Ystäväni Jouni Ojutkangas on tulossa värkkäämään sitä kanssani. Myös Yhteys-ryhmäni täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Jouni on ollut mukana ryhmässä lähes alusta lähtien. Kummelihan on merimerkki. Ajattelin että omintakeisen kummelin voisi tehdä jokirantaan, kun siinä kerran on laivalaitureitakin. Laivoille merimerkiksi. Mutta ei siitä varsinaista kummelia sanan alkuperäisessä merkityksessä tule. Jonkinlainen rakennelma kuitenkin. Teemme sen pajusta ja kummeliksi sitä voi nimittää lähinnä siksi, että siitä tulee luultavasti kummallinen.

Viihdyin rannassa tuntikausia. Kun lopulta lähdin isokoskelot jäivät edelleen jokeen riiuuta pitämään. Niillä oli kevättä rinnassa. Minä kävelin LiDLiin ja ostin 60 sentillä Siti kivennäisvettä. Rautatieasemalla tyhjensin haalistuneen kahvin termoksesta maahan. Join osan kivennäisvedestä ja kaadoin loput kotimatkaa varten termokseen. Vein tyhjän pullon takaisin LiDLiin ja sain siitä 40 senttiä. Minulle jäi 80 senttiä loppukuun elämistä varten. Mutta se olisi huomisen murheita.

Lähdin kävelemään kotiin päin.


(20.3.-1.4.2017)

Maaliskuun runot 2017

Haiku 6.3.2017

käpytikka on
tutulla työpaikalla
kävynkolooja



Haiku 8.3.2017

Harmaana taivas
harmaana tehdas hönkii
savunharmaaseen

Kevään haikuja 20.3.2017

I
puro solisee
se virtaa taas vapaana
kevättä kohti
II
kaksi joutsenta
soutaa pitkin taivasta
ja trumpetit soi


Haiku 22.3.2017

pajut kissovat
lokkeja jään reunalla
palaverissa
Haiku 24.3.2017

joskus on tiukkaa
puran vanhoja sätkiä
tupakat loppu
Haiku 25.3.2017

räntäsateessa
harakkapari töissä:
rakennustyömaa

Aforismi 25.3.2017

Kun on vähään tyytyväinen
omistaa paljon.

Haiku 26.3.2017

palokärjellä
kaatuneessa koivussa
toukat mielessä

Runo 27.3.2017

Harakat aamutoimissaan, minä omissani.
Minun aamutoimeni ovat paljon vaatimattomammat:
käyn paskalla, pistän kahvin tulemaan
ja seuraan kuistilla tupakinmitan harakoiden puuhia.
Niillä on työn alla omakotitalo.
Haiku 28.3.2017

linnavuorella
kuuntelen hiirihaukkaa
aivan läheltä

Haikumittaan 29.3.2017

auringon valo
välähtää pilvenraosta
sammalet hehkuu

ryönin varrella
polku on iljanteella
ryönikin jäässä

sammalmetsässä
lumi on jo sulanut
pehmeä kävellä

ruokintapaikka
pidän siinä taukoa
tupakan mitan

kirjoitan runot
vaellukseni varrelta
kuusten katveessa

hankikannolla
etenen nopeasti
ylitän pellon

multapellolla
lenkkitossut savessa
tarvon eteenpäin

heinäniityllä
kulku on taas helpompaa
joki näyttää tien

runous ei ole
tekstin kirjoittamista
vaan etsimistä

Runo 31.3.2017

Auringon noustessa
mittaan varjoni pituutta.
Rautatiesillalta se piirtyy
koko jokilaakson ja metsien yli,
kunnes etäisyydessä
lopulta himmenee ja häviää.
Sen pituus muistuttaa elämän pituutta,
jos sitä ei mittaa ajalla,
vaan olemisella ja kokemisella.
Sen pituus vaihtelee ja on epämääräinen,
yhtä aikaa rajallinen ja ääretön.
Riippuen siitä, mistä elämää katsoo,
se yltää läheltä kauas,
silmänkantamattomiin.