Syyskuun runot 2017

Muistikirjaa 7.9.2017 

Eilen vaelsin metsään ja olin siellä hämärän tuloon asti.

En löytänyt mitään kerättävää.

Puolukat eivät tunnu kypsyvän ollenkaan.

Kourallinen kanttarelleja olkalaukussa palasin kotiin.

Tänään on satanut koko päivän.

Katsoin sääennusteen ja seuraavat 15 vrk sataa

ainakin jonkin verran joka päivä.

Olen ollut henkisessä lamassa.

Viikkoon en ole edes avannut kirjekuoria,

joissa on printattuna runokirjani raakile.

Olen katsonut Areenan kaikki dekkarit läpi,

sivutyönä urheilulähetykset.

Väitetään että sellainen taiteilija,

joka ei ole maanisdepressiivinen,

ei ole taiteilija.

Tänään ryhdistäydyin ja avasin kirjeet,

rei’itin ne kansioon ja numeroin sivut.

Noin sivuille jaettuna vähän yli 200 sivua,

vajaat puoli tuhatta runoa, ehkä.

Syyskuun päivät minulla on aikaa

lukea, tiivistää, täsmentää ja kirjoittaa uudelleen,

karsia ja karsinoida.

Kiitän E-J Salmista ja Kesuuraa

tarkasta lukemisesta ja kommenteista.

Ilman ulkopuolista palautetta olisin jo uponnut tähän suohon.

Viimeinen hengitys 8.9.2017 

Lähes kokonaan olen jo kadonnut maailmasta

pikkuhiljaa murenen, elän yksin.

käyn sienimetsässä

että olisin edes itselleni

ja äidilleni olemassa.

Kaikki hyvän ideat

ovat jo vanhentuneet,

viimeinen käyttöpäivä 1982.




 
Runo 20.9.2017

Joenrantatöyräällä

kuuntelen linnunääniä, syyslaulua.

Rastaat lentelevät levottomina

epätietoisina matkasuunnitelmasta.

Joen pintaa pitkin ajelehtii puunlehtiä

kuin väritettyjä paperiveneitä ohi.

Olen rannalla hiljaa pitkään

vain katselen, kuuntelen

tätä kaikkea ihmeellistä.


Runo 21.9.2017

Kahlaan läpi runonraakileita,

35 vuoden ajalta,

pudonneiden lehtien mattoa.

Poimin niitä koriin

kuin sienimetsässä.

Tai kerään linnunsulkia nurmikolta.

Askartelen, puuhaan.

Tuleekohan mistään valmista?

Runo 22.9.2017

Syyspäiväntasaus.

Auringonkehä korkeimmalla kohdallaan taivaalla,

kun kävelen joen äyräälle

ja pysähdyn siihen.

Lehtien parvia ui uomaa pitkin alas.

Aurinko siilautuu puun lehtien läpi

tähän missä olen.

Vastarannan puut kertautuvat vedestä,

joka syventää niiden värit.

Tätä peilipintaa pitkin lipuvat lehdet joenkaarteeseen,

jossa ne tekevät rantaan lauttaa

veteen kaatuneen haavan avustuksella.

Vesimittari kirii pitkin pintaa

hitaasti virtaavassa vedessä.

Pikkukalat nyppivät vedenpintaan

laajenevia renkaita.

Tuntuu aivan kesäiseltä vielä

ja silti tietää,

että taas yksi vuodenaika on menetetty.

Syyspäiväntasaus.

Tässä on hyvä pysähtyä hetkeksi,

tehdä inventaariota kaikesta siitä

mikä on ollut ja mitä olen nyt.

Runo 24.9.2017

Kuulaankirkkaana syyspäivänä

pyöräilin sienimetsään.

Aluksi en löytänyt mitään,

mutta sienestäessähän olennaista

ei ole löytäminen vaan oleminen,

sitten löysin suppilovahveropaikan.

Kirkonkylän lähellä lakeudella

on vaikea löytää metsään

ja vielä vaikeampaa päästä ihmisistä

näkymättömiin, kuulumattomiin.

Olin Kalmarinmäellä,

parin hehtaarin metsässä.

Asfaltin jälkeen sammalpohjainen maa

tuntui pehmeältä jalkojen alla.

Ilta-aurinko paistoi viistosti kuusiin

ja sai niiden kyljet hohtamaan

valkoista valoa.

Hengitin sitä, hengitin metsää.