maanantai 31. lokakuuta 2016

Lokakuun runot



4 haikua 1.10.2016

1.

meditaatiossa
kerään tyrnimarjoja
meren reunalta
2.
olen iloinen
että hengitän tänäänkin
elän yhä
3.
olen kotona
sanoin puhelimessa
missä olenkin
4. 
pyydän anteeksi
aina kun poimin marjan
tyrnipensaasta




Polut 5.10.2016


Polut, ikiaikaiset
risteilevät metsissä
eläinten polkuja, ihmisten polkuja
ne jakaantuvat ja haarautuvat
eri suuntiin
minun polkuni on oma
kuljen sitä pitkin tuntemattomaan
jokainen polun risteys on vaihtoehto
peruuttamaton
menit sinne tai tänne
et voi palata enää takaisin
koska hetki ja aika on mennyt
jo risteyksen ohi
silloin tällöin polkuni kohtaa metsässä
muita polkuja
joku polku tarttuu hetkeksi kiinni
joku kulkee kanssani pidempään yhtä matkaa
erotakseen jälleen
polkuni mukana olen lopulta umpimähkään
eksyksissä
kunnes lopulta jo kolmatta kerta tällä vaelluksella
tulen saman hiidenkiven luokse
ja tiedän että olen
melkein perillä, melkein kotona
kunhan oikaisen tästä metsän poikki suoraan



Haiku 13.10.2016



täysikuu kasvaa
illan hämärtymössä
hyvästelemään

Haiku 14.10.2016


olen nomadi
pakkaan majan ja lähden
huomista kohti

Haiku 14.10.2016


alaston nainen
solahti jokiveteen
mieli liikahti

Runo 16.10.2016

Ajattelin tragediaa
kirkonkellot soivat
Aleppo!

2 haikua 25.10.2016

1.
mielentilani
kuin väreilevä vesi
muutoksen alla

2.
tilhet töyhtöpäät
kaljun koivun oksilla
sirisemässä


Haiku 26.10.2016

yötaivaan äänet
punakylkirastaita
muuttomatkalla




2 haikua 26.10.2016

1
talven aavistus
puronkaarteessa riitettä
ruoho kuurassa

2
tänä aamuna
heinä on lakoontunut
maa hopeamatto



Haiku 28.10.2016


lehmuksen alla
kuuntelen sateen ääntä
lehdet satavat




Haiku 29.10.2016


maa on huurteessa
yöpakkasen jäljiltä
luvassa lunta


Haiku 31.10.2016

syyskirkas päivä
auringon kylmä valo
etääntymässä

torstai 13. lokakuuta 2016

Kirjalliset äijähahmot




Kirjalliset äijähahmot:
Järnefelt, Kallinen, Koivukari, Rinne, Linkola

Leo Tolstoi on jäänyt useimpien kirjallisuuden lukijoiden mieleen jäänyt legendaarisena harmaapartaisena sananjulistajana. Elämänsä loppuaikoina Tolstoi kääntyi yhä jyrkemmin romaanikirjailijasta uskonnollissävyisen pasifistisen maailmankatsomuksensa julistajaksi. Tolstoi vastaa mielikuvaa kirjallisesta kylähullusta, toisinajattelevasta vanhuksesta, äijästä joka koko elämänkokemuksensa voimalla julistaa omaa totuuttaan.

Myös suomalaisessa kirjallisuudessa on esiintynyt joukko äijähahmoja, kirjailijoita, jotka kulkevat kaukana totunnaisten karsinoiden ulkopuolella, julistavat, saarnaavat ja kirjoittavat voimakkaalla paatoksella. Nämä kirjailijat tuovat vastustamattomasti mieleen perisuomalaisen äijän, peräänantamattoman sitkeän omassa saarnassaan. Kirjalliset äijähahmot pistävät julistuksessaan peliin oman elämänsä, koko sen maailmankuvan, joka heille vuosien varrella opn muodostunut.

Suomen kirjallisuuden historiasta voidaan varmasti löytää paljonkin kirjallisia äijähahmoja, paljon Tolstoin tyylisiä julistajia ja saarnamiehiä. Osa näistä kirjallisista toisinajattelijoista on noussut lähes legendaariseen maineeseen, osa unohtunut täydelliseen tuntemattomuuteen.

Nyt kirjalliset äijähahmot tuntuvat uhanalaisilta, katoavalta kirjailijatyypiltä. Maailma on monistunut, informaatiotulvassa omaperäiselle ajattelulle ja julistukselle löytyy yhä vähemmän sijaa, viimeiset kylähullut ovat katoamassa suomalaisesta maisemasta. Tästä huolimatta muutama yksinäinen sananjulistaja edelleen elää sinnikkäästi joukossamme. Omaan mieleeni nousee lähinnä viisi tämäjn vuosisadan vaikuttavaa äijää, Arvid Järnefelt, Yrjö Kallinen, Yrjö Koivukari, Reino Rinne ja Pentti Linkola.

(Pöytälaatikosta n. 1982)

Ajelelehtien kuin uikun pesä - Matsuo Bashon vaellusvuodet




”Lähdin tuhannen virstan matkalle eväittä, tukenani sama sauva kuin muinoin eläneellä miehellä, joka yön kolmantena hetkenä kuutamolla astui ei-minkään valtakuntaan. Kun Jokyo-kauden rotan vuoden syksyllä, kahdeksannessa kuussa, lähdin majarähjästäni joen partaalta, kuulosti tuulen kohina jotenkin hyytävältä.”

Kaksikymmentäviisi apinan vuotta sitten – vuonna 1680 – Matsuo Basho päätti luopua aikansa pinnallisesta kulttuurielämästä ja asemastaan runoilijamestarina. Basho erakoituu ja ryhtyy uudelleen miettimään tehtäväänsä runoilijana. Neljä vuotta myöhemmin Basho lähtee ensimmäiselle vaellusmatkalleen ja kirjoittaa matkakertomuksen Rotan vuoden runoretki,

Japanilaisessa runo- ja kirjoitusperinteessä matkakertomuksilla on olennainen osa. Haikut (kolmiriviset tavukaavaa 5-7-5 noudattavat runot) ja tankat (viisirivinen runo joka noudattaa tavukaavaa 5-7-5-7-7) on alunperin kirjoitettu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Suomeksi haikuja ja tankoja ovat alunperin kääntäneet muun muassa Veikko Polameri ja Tuomas Anhava, mutta suomennoksissa ne ovat esiinyneet yhteyksistään irrotettuina.

Matkakertomus tarjoaa japanilaisille runoille luonnollisen kehyksen. Matsuo Bashon haikut ovat välähdyksiä kokemuksista, joita runoilijan mieleen matkalta seuloutuu. Monesti merkinnät – runot ja proosakirjoituskatkelmat – ovat syntyneet tunnetuilla runonkirjoituspaikoilla, kuunkatselujuhlissa tai vierailuilla munkkien ja erakoiden luona.

Kai Niemisen suomennos välittää erinomaisen kuvan meitä oudoksuttavasta japanilaisen runoperinteen kunnioittamisesta.

(julkaistu alun perin Pohjanmaan Kansassa, 1980-luku)

lauantai 8. lokakuuta 2016

Historiastani



Kiinnostuin linnuista noin 10-vuotiaana. Kävimme Rajamäen viinatehtaan jätevesialtaalla kaverini Heikkilän Erkin kanssa katsomassa kahlaajia. Allas haisi rankkitynnyriltä.

Asuin tuolloin jo Tampereella ja liityin heti oppikouluun päästyäni Tampereen lyseon luontokerhoon. Teimme yhden eräretkenkin Siikanevan kansallispuistoon hiihtäen. Reppuni painoi enemmän kuin minä ja kaaduin selälleni jo lähtömetreillä.

Siikanevan kansallispuistossa opin mitä tarkoittavat suomenkieliset paikannimet kuten mulkkujärvi ja juostenpaskattu.

Muutimme Kristiinankaupunkiin 1973, jonne isäni ryhtyi rakentamaan voimalaitosta, joka koskaan ei ole ollut käytössä mutta jonka avulla Pohjolan Voima saa ostettua halvempaa sähköä muilta sähköntuottajilta,

Lintujen suojelun lisäksi kiinnostuin laajemmin luonnonsuojelusta. Tilasin ja jaoin sellaisian lehtiä kuin Pehmeä teknologia ja Vaihtoehto ydionvoimalle. Mutta luonnonsuojelu sai minut kiinnostumaan myös ihmisyydestä.

Niinpä kun Eritreassa 1974 puhkesi sota vein tuntia ennen koulun alkua luokan ilmoitustaululle julisteen Biafran nälkäänäkevistä lapsista. Pakenin paikalta ja palasin luokkakavereiden kanssa kouluun nauramaan sille, että kuka idiootti tuonkin julisteen on kiinnittänyt. Liityin Amnesty internationaliin, mutta siihen aikaan olisi pitänyt osata lukea ja puhua englantia. Liityin prosenttiliikkeeseen.

Kävin Koijärvellä ihmettelemässä 1979 mitä siellä puuhataan. Mulla oli teltta ja kumisaappaat, Helsingistä tuli bussilastillinen nuoria, joilla ei ollut kumisaappaita, he halusivat lainata niitä saappaita minulta. Menin malliksi näyttämään miten patoa tehdään ja jouduin Uuden Suomen etusivulle.

Koijärveä seurasi Suomussalmen maanpuolustusleiri (Äiti Maan puolesta) jossa vihreää liikettä perustettiin ja Nordisk Samaktion, joka oli pohjoismaisten kollektiivien yhteisötapaaminen. Sinne muuan norjalainen anarkisti oli kaksi kuukautta kiskonut käsikärryillä vaimonsa kanssa pikkulapsiaan ja telttaa tromssasta Suomussalmelle. Hän myi minulle pamfletin: ”Koskaan niin suuri määrä ihmisiä ei ole kokoontunut yhteen niin hyvän asian puolesta kuin Alta-joen suojelussa ja epäonnistuneet niin täydellisesti”

Paljon myöhemmin liftasin Altaan ja kuulin että Tromssan anarkisti viettää nykyään aikaansa mielisiraalassa. Silloin kuitenkin keskusteltiin siitä mitä kommuunit voisivat yhdessä tehdä. Minä ainakin haluaisin auroja ja työkaluja, vastasi anarkisti.

Vuonna 1981 muutin Seinäjoelle. Tein pohjalaista kulttuurilehteä Lakeuden Kutsua, olin mukana perustamassa Seinäjoen Rauhankomiteaa ja järjestämässä Seinäjoen ensimmäiset rauhankulkueet joista supo kuvasi jokaisen osallistujan, niitä oli toisessa kulkueessa 1700.

Yli kymmeneksi vuodeksi menin kapitalismin palvelukseen, toimittajaksi ja toimitussihteeriksi pieneen vasemmistolaiseen maakuntalehteen kunnes lehti myytiin alta. Olin kirjoittanut luonnosta, luonnonsuojelusta, kulttuurista ja ihmisyydestä ja pakon edessä vaikkapa automainoksia.

Kävin Kaj Bärlundin kanssa suojelemassa Kyrönjoen ja Mikkelinsaaret, nykyisen Selkämeren Kansalluispuiston. Kirjoitin Vaasassa Suomen ensimmäisistä irakin kurdeista turvapaikanhakijoina vuonna 1986.

Ryhdyin kuvataiteilijaksi ja runoilijaksi. Vuonna 1998 sain tilaisuuden tehdä Suomen painavimman graniittiteoksen 155 000 kiloa punaista graniittia. Nimitin sen Kiviajaksi – Stone Age, mutta ideana oli ihmiskunnan historian muistomerkki 1900-luvun lopun teollisuusyhteiskunnasta ja tasapäisestä arkkitehtuurista tuleville sukupolville. Nyt sen päälle suunnitellaan 7-kerroksisia kivitaloja.

2000-luvulla olin olosuhteiden pakosta pitkään hiljaa. Pohjanmaalla olin toisinajattelija ja minua ei huolittu toimittajaksi mihinkään Ilkan omistamiin lehtiin. Ilkka omistaa täällä päin kaikki lehdet. 2009 menin facebookiin Ja perustin Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliikkeen. Ideani oli huumorin keinoin jakaa luonnonsuojeluasiaa niillekin joita evvvk. Se oli menestys, parhaimmillaan lähes 400 jäsentä. Järjestimme itsenäisyyskonferenssinkin Himangalla. Julistimme Himangan itsenäiseksi valtioksi.

Jo PKIssa oli kskeisenä teemana myös vähemmistökansat niiden kulttuurin ja ”itsen'isyyden” suojelu. Mutta kun Soldiers of Odin syntyi entiseen kotikaupunkiini punaiseen Kemiin ja levisi sieltä entiseen kotikaupunkiini valkoiseen Vaasaan oli pakko tehdä jotain. Perustin humoristisen ryhmän LOL Dears of Odin -klovnit ylistaro Tampereen klovien innoittamana ja vakavamman Mieluummin otan naapurikseni turvapaikanhakijan kuin rasistin. Lisäksi edelleen on olemassa humoristinen PKI ja vakavampi Elämänsuojelijat.

Miksi kirjoitan kaiken tämän: koska viimeisen kuukauden aikana minua on syytetty sekä rasistisuudesta rasismin vastustajien seinillä että suvakkikusipääksi rasistien seinillä. Ja yritys on sanoa. Historia on johtanut minut tähän missä nyt olen. En pyydä anteeksi jos olen omaa mieltä.

Bjarmia II




Bjarmian poliittisesta historiasta.

Etten viimeksi olisi pitkästyttänyt lukijoitani jätin kertomatta suomalais-ugrilaisten kansojen nykyisestä ahdistuneesta tilanteesta Putinin Venäjällä. Kaikkihan tiedämme että 50 000 suomesta pakolla venäjälle siirrettyä inkeriläistä tapettiin tai siirrettiin maan ääriin rangaistusleirille. Tai miten 1917 vallankumouksen jälkeen suomalaisille kommunisteille, karjalaisille tai petsamolaisille kävi.

Mutta nykytilanteesta, siteeraan osittain Ville Ropposta, omin sanoin: Muutama vuosi sitten vaikutti siltä että suomalais-ugrilainen kulttuuri oli hitaasti nousemassa Venäjällä. Esimerkkinä ovat Aleksei Fedortśenkon elokuvat Hiljaiset sielut ja Niittymarien taivaalliset vaimot jotka ammentavat aiheitaan suomalaisugrilaisten kansojen historiasta ja mytologiasta.

Krimin miehityksen jälkilöylyissä suomalaisugrilaisuutta ja erityisesti etnofuturismia on kuitenkin ryhdytty pitämään separatistisena liikkeenä ja sen yhteistyötä sukulaiskansojen Suomen ja Viron kanssa ei ole pidetty suotavana. Venäjän suomalais-ugrilaistren kansojen kansallisten johtajien väitetään tavoittelevan itsenäisyyttä ja jopa jonkinasteista utopistista valtiota Suomesta Siperiaan.

Suomessa tällaisia mielipiteitä voidaan helposti tulkita ironisiksi. Esimerkiksi Udmurtiassa asia on toisin. Nykyään Venäjällä ulkomailta rahaa saavien järjestöjen on rekisteröidyttävä ”ulkomaisiksi agenteiksi”. Ei siis ole leikin asia jos Venäjällä joutuu leimatuksi vaaralliseksi separatiksi tai Venäjän yhtenäisyyden horjuttajaksi.

Äskettäin Leningradin alueen kuvernööri mainitsi inkeriläiset järjestöt ja inkeroiset uhkana Venäjän eheydelle ja vertasi tilannetta Ukrainaan.

Uskaltaako tällaisessa tilanteessa esimerkiksi Suomi-Venäjä seura antaa kulttuuriapua tai lisätä kulttuurivaihtoa sukulaiskansojemme kanssa Venäjällä. He huutavat nyt apua mm Suomesta!

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Markku Lehmuskallio: Uhri – elokuva metsästä



Katselin joitakin päiviä sitten vahingossa YLE Teemalta Markku Lehmuskallion elokuvan Uhri. Lehmuskallio on Eeli Aallon ohella varmasti Suomen omituisimpia ja omapäisimpiä elokuvaohjaajia. Vuodesta 1980 lähtien hän on tehnyt kaikkiaan 19 pitkää elokuvaa, viimeiset 11 hän on tehnyt nenetsikansaan kuuluvan Anastasia Lapsuin kanssa.

Lehmuskallion elokuvien juuret ovat arktisten kansojen elämässä inuiiteista Siperian nenetseihin. Fiktiivisten elokuvien pohjallakin on vankka dokumenttitausta. Mutta millä ihmeen rahalla Lehmuskallio elokuviaan tekee. Sitä ihmettelee moni elokuvakulttuurin ystävä. Muistan että 90-luvun lopulla muuan Lehmuskallion elokuva oli valtakunnallisessa elokuvateatterilevityksessä.

Ehkä kyseessä oli juuri nyt tv:ssä nähty Uhri. Se oli vuoden vähiten katsottu elokuva Suomessa. Katsojia koko maan elokuvateattereissa oli muistinvaraisesti yhteensä 1000 – 5000 ihmistä. Yksi mahdollinen selitys jatkuvaan elokuvatuotantoon voisi olla se että hän ja Anastasia Lapsui tekevät lähes kaiken itse, käsikirjoittavat, ohjaavat, kuvaavat ja leikkaavat.

Uhri oli vaikuttava elokuva. Se kuvasi länsisiperialaisen metsästäjäkansan selkupien elämää. Lehmuskallio oli pätkinyt elokuvan lyhyisiin otoksiin jotka kuvasivat niin perinteitä, uskonnollista ajattelua kuin nykypäivää, tapoja ja kulttuurin tunkeutumista kansan asuinalueille.

Uhri - elokuva metsästä on vuodelta 1998. Se kertoo selkupeista, metsän väestä: Tas-joen varrella Siperiassa asuvista metsästäjistä ja kalastajista, joiden uhripaikat ovat nyt autioituneet, kun kansa on hylännyt ne ja jumalat ovat kuolleet. Selkupit ovat siirtymässä metsistä kyliin, joissa öljyteollisuus tarjoaa työtä.

Lehmuskallion elokuvissa on hienoa se, että hän ei osoita sormella ketään. Viina on tunkeutunut selkupien elämään kuin Pohjois-Amerikan intiaanien tai eskimoiden. Pikkutyttö kertoo pyykkiä pestessään miten hänestä tuli orpo. Isä löi äitiä suulle ja pyysi tyttöä katsomaan hengittääkö hän vielä. Ei hengittänyt eikä sydän lyönyt. Isä kantoi äidin olkapäällä metsään ja katosi itse. Itsemurha? Isovanhemmat ottivat lapsen hoitoonsa.

Lehmuskallion tunnetuimpia elokuvia Suomessa ovat Korpinpolska, Skierri – vaivaiskoivujen maa, Inuksuk ja Seitsemän laulua tundralta. Uusimpia en ole nähnyt. Uhri on nähtävissä käsittääkseni YLE Areenassa vielä jonkin aikaa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Syyskuun runot

runo 14.9.2016

harsoiset pilvet
olivat kuin islantilainen muusikko
olisi soittanut pyykkilautaa
taivaalle

kaksi haikua 24.9.2016

rastaat lentävät
rannalla kaikkiin suuntiin
valmiina lähtöön

kurkien muutto
ne kolaavat aurallaan
sinisen taivaan

Haiku 26.9.2016

perhonen uupui
se väsähti elämään
teki osansa

(in memoriam perhoselle, joka ehti asua luonani vain kaksi päivää, mutta johon ehdin kiintyä syvästi.)
Haiku 27.9.2016 (perhonen osa II)

jeesuksen ihme
yökkönen virkosi
nousi kuolleista
2 haikua 27.9.2016

jokirannassa
rastaiden levottomuus
lähdön odotus

tuhat rastasta
purjehti ylitseni
kuin hyttyspilvi
Unohtunut haiku (syyskuun alku)

kaakkurin huuto
rikkoo yöhiljaisuuden
palsanlahdella

2 haikua 29.9.2016

1.
istun rannalla
iltaa pitkin viilenee
hämärtyy yöksi
2.
rastaita parvi
ne pitävät kokousta
rupattelevat
Tanka 30.9.2016

Hyvästi lakeus!
Nomadi purkaa majan.
En jää kaipaamaan.
Lähden rastaiden matkaan.
Etsin ihmisen sijaa.

Bjarmia – suomalaisugrilaisten vähemmistökansojen runoutta



Bjarmia-antologia
suomensukuisten vähemmistökansojen runoantologia
toim. Ville Ropponen
114 s. Savukeidas 2015

I

Viime vuonna osallistuin etnofuturistisen taidesymposiumiin Multialla. Samoihin aikoihin ilmestyi Savukeidas-kustantamolta Ville Ropposen toimittama Bjarmia-antologia. Joka esittelee suomalaisugrilaista nykyrunoutta Venäjältä ja Virosta.

Etnofuturismi on keskeisesti esillä myös Bjarmia-antologian runoudessa. Kaikki kokoelman kahdeksan runoilijaa edustavat kielivähemmistöjä omissa maissaan.

”Esittävä runous vallitsee, rumpu kaikuu ja korpi kohisee. Kokoelman runoissa näkyvät luonto, mytologia ja kansanrunouden jäljet. Taustalla digitaaliaallotb sihisevät ja kaupungin tornitalot vääntyvät kitaran kielinä”, esitellään teoksen takakannessa.

”Käy sisään!
Metsän portti on auki.”
(Jan Rahman)

II

”Metsän portti on auki.
Käy sisään, tästä lähtee polku
toiseen metsään, mäntykankaalle,
pajuniitylle.

Käy sisään, tästä lähtee polku
oravien, lintujen ja muurahaisten
valtakuntaan, ja yhden karhun,
pikkuisen ja pyöreän.
(Jan Rahman)

Bjarmia on muinaisvaltakunta, joka mainitaan muun muassa norjalaisissa ja islantilaisissa saagoissa. Ottar Haagolantilaisen matkakertomuksessa vuodelta 890 mainitaan Bjarmian asukkaiden puhuvan lähs samaa kieltä kuin fennit eli saamelaiset.

Bjarmia sijoitetaan usein Vienajoen suuhun, nykyisen Arkanglin alueelle. Martti Haavio on tulkinnut bjarmien olevan vepsäläisiä. Komilainen kirjailija Kallistrat Zakov väittää bjarmeja muinaisiksi komeiksi. Varmalta tuntuu vain, että Bjarmian asukkaat puhuvat suomalaisugrilaista kieltä.

”Sijaitsee Bjarmia sitten Vienanmerellä, Karjalasssa, Komissa, Virossa tai kenties Marinmaalla, kyseessä on taikojen ja kuvitelmien valtakunta, johon voimme kaikki samaistua”, kirteyttää Ville Ropponen.

III

”... sen sijaan että istuisin paikallani, tuijottaisin
miten puu palaa ja linnut
sirkuttavat vielä palamattomien puiden
ja ihmisten latvoissa.”
(Jan Rahman)

Antologia esittelee siis kahdeksan runoilijaa. Mukana ovat marilaiset Valeri Mikor ja Raisia Sungarova, komilainen Nina Obrezkova, karjalainen Santtu Karhu, vöruksi kirjoittavat virolaiset Aapo Ilves, Jan Rahman ja ja Magnus Konnula sekä udmurtti Nadi Muś.

Antologian vanhin runoilija on vuonna 1960 syntynyt Valeri Mikor, nuorin 1987 syntynyt Raisia Sungurova. Suomalaisille lukijoille tunnetuimpia lienevät karjalankielellä laulava muusikko Santtu Karhu, nykyään Helsingissä asuva vuorimarilainen Mikor sekä yhteiskokoelman Heli Laaksosen kanssa kirjoittanut Jan Rahman. Suomeksirunoja on aiemmin ilmestynyt myös Nina Obrezkovalta sekä Muś Nadilta.

Antologian julkaisemisen taustalla on syksyllä 2013 ja kesällä 2014 järjestetty runokiertue, jolle nämä kahdeksan runoilijaa osallistuivat.

IV

”...Nyt viljankorret ajattelevat:
tapahtuneelle ei voi enää mitään.”
(Raisia Sungurova)

- Kokoelman runoilijoita yhdistää laajasti ottaen kiinnostus luontoon, mytologiaan, kansanperinteisiin ja niin sanottuun etnofuturistiseen taidesuuntaukseen. Näissä runoissa moderni maailma yhdistyy kansanrunouden jälkiin, laulullisuuteen ja rytmiin, kirjoittaa Ville Ropponen.

Etnofuturismi saattaa suomalaisen lukijan korviin kuulostaa hieman huvittavaltakin käsitteeltä, mutta Venäjän alistettujen ugrilaisten kansojen keskuudessa se on hyvin merkittävä kirjallinen, taiteellinen ja poliittinenkin suuntaus, se on vähemmistökansojen kansallismielistä kulttuuria,

Etnofuturismi on silloisen Neuvostoliiton vallan alla eläneessä Virossa 1980-luvun lopussa syntynyt taidesuuntaus, joka 90-luvulla levisi kaikkialle suomalaisugrilaisille alueille, erityisesti Udmurtiaan ja Komiin.

Etnofuturismin päämääränä on yhdistää modernia ja postmodernia maailmankulttuuria perinteiseen, paikalliseen ja kansalliseen,

Etnofuturismi on myös vastarintaa. Suurten kielten eli tappajakielten asemasta se keskittää huomiomn pieniin kieliin ja vähemmistökieliin.

”Se kysyy miten pienet kansat ja kulttuurit voivat selvitä hengissä tasapäistävän, ylikansallisin tunnuksin ja turbokapitalistien logiikan mukaan jyräävän globalisaation taifuunissa, globalisaation joka niin usein tuntuu seuraavan vain suurten ja voimakkaiden kieltä ja mieltä.”

V

”Sinä seisot Volgan rannalla
palavana kynttilänä
katsoen toista rantaa kohti.
Vaikka puhaltavat kovat
tuulet haluan, että
et sammuisi ikinä.”
(Valeri Mikor)

Ennen kaikkea Bjarmia-antologia muistuttaa meitä siitä, miten kauas me suomalaisessa nykyrunoudessa olemme pääosin kulttuuriset juuremme ja luontoyhteytemme kadottaneet.

”Viimeinen heinäsuovasi on jäänyt vielä nostamatta,
viimeiset marjasi ovat vielä metsästä tuomatta,
viimeinen lapasparimme on vielä kutomaton,
viimeistä lauluasi emme ole vielä laulaneet...”
(Nina Obrezkova)