Paperiaikakauden loppu

Oikeastaan vasta nyt muuttoa tehdessäni olen tajunnut, että se mitä nimitimme 1970-luvulla paperiaikakaudeksi on päättynyt. Olemme siirtyneet tietokoneaikaan ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451 https://fi.wikipedia.org/wiki/Fahrenheit_451 on vanhentunutta kauraa. Tosin esimerkiksi erään helsinkiläisen kirjaston uusi johtaja lupasi ensi töikseen polttaa yli 20 000 kirjaa kirjastosta, mutta paperin polttaminen ei enää ole mikään vallankäytön väline nykyään. Sen sijaan yhteiskunnallisia tai liiketaloudellisia tietokonejärjestelmiä tuhotaan kyberhyökkäyksillä ja virusohjelmilla.

 

Itse olen paperiaikakauden lapsi ja tämän olen otsani hiessä taas kerran joutunut toteamaan muuttoa varten pakatessani. Kymmeniä pahvilaatikoita kirjoitettuja (käsin-, koneella- tai alkeellisilla 90-luvun tietokoneilla kirjoitettuja ja monistettuja tai tulostettuja papereita) on taas lähdössä muuton mukana mukanani, kuten vajaat 1000 omistamaani kirjaakin. Äitinikin ihmetteli, mitä minä niillä kirjoilla teen. Yritin vastata, että olen kirjailija ja tarvitsen siksi kirjoja, mutta hän ei oikein ymmärtänyt.

 

Alan ymmärtää vihdoin sen, että olen kaikessa käytännössä jäänyt viime vuosituhannelle, kuten tietokoneenikin, joista vanhimmat romut nyt raaskin viedä kierrätyspisteeseen, vaikkakin sydäntä kirpaisten. Toki olen tärkeimmät tiedostot tulostanut paperille, joka säilyy kun tietokoneet lopulta vanhenevat ja muuttuvat toimintakyvyttömiksi tai yhteensopimattomiksi nykyajan järjestelmiin, mutta jotain korvaamattoman arvokasta saatoin nyt niiden mukana hävittää loppusijoituspisteeseen.

 

Yli 40 vuotta olen vakavasti kirjoittanut, aluksi käsin ruutupaperille tai Tippa-kirjoituskoneellani sanomalehtuiin. 1970-luvullahan sanomalehteenkin kelpasi vielä käsinkirjoitettu teksti, jonka latojat sitten latoivat metalli- tai muoviladontana julkaistavaksi. Siksi nämä useat kymmenet pahvilaatikot arkistomateriaalia. Nykyään koko latojien ammattikunta on kuollut ja sanomalehdetkin julkaistaan jollain muoveilla kyllästettyinä niin, että niitä ei voi käyttää edes perseen pyyhkimiseen saati nuotion sytyttämiseen, kun itse sytykettäkään ei millään tahdo saada palamaan.

 

Ymmärrän että olen dinosaurus, olen jäänyt jonnekin menneeseen aikakauteen, ajan kerrostumien sisälle vangiksi, samalla kun maailma on mennyt minusta ohi. Pankit ovat muuttuneet virtuaalisiksi, raha digitaaliseksi, politiikka twitteriksi ja minä kaiken tämän keskellä muinaisjäänteeksi. Ei, tällaisessa maailmassa en osaa enää elää, en selviydy asioideni hoitamisesta enkä täällä haluaisi ollakaan vaan kirjoitella sulkakynällä runojani jossain aivan toisessa todellisuudessa. 

 

Mutta kukapa minun hätähuutojani enää kuulee tai kuuntelee. Maapallo vain rullaa edelleen radallaan, kunnes joku nörtti keksii ohjelman, jolla pysäytetään koko planeetan tietoliikennejärjestelmät kuten droonien ampumilla ohjuksilla sytytettiin Saudi-Arabian öljynporaustornit tuleen.

Maija Keräsen maalauksia Taikavakassa

Maija Keräsen maalauksia

esillä Taikavakassa Jämsässä

marraskuun loppuun asti

Kajaanilaisen Maija Keräsen maalauksia on esillä näyttelynä Jämsässä Taikavakan tiloissa marraskuun lopulle asti. Näyttelyssä on esillä tuoreita luontoaiheisia maalauksia: metsää, puita, kasveja, hedelmiä ja vihanneksia... Ne on maalattu Jämsänkoskella menneen kesän aikana. Keränen on emerita kuvaamataidon opettaja ja ammattitaiteilija, jonka näyttely ”Maalauksia monikulttuurisuudesta” on samaan aikaan esillä Oulun läänissä Oulun aluetaidemuseon järjestämällä vuoden mittaisella näyttelykierroksella

• Olen tehnyt taidetta 1-vuotiaasta lähtien, aloitin heti kun sain kynän käteeni. Isä oli hankkinut suuren paperirullan ja siitä oli levitetty paperia keskelle olohuoneen lattiaa. Rullasta sai paperia aina kun oli tarvis eli päivittäin. Viihdyin yksin taiteiluineni, mutta alakerran ystäväni Arja oli usein katsomassa piirräntääni. Makasin paperin päällä, piirsin ja kerroin tarinoita, kertoo vuonna 1950 syntynyt Maija Keränen.
• Kun olin ensimmäisellä luokalla Kankaan kansakoulussa Kouvolassa, opettajani Eeva Paronen sanoi ensimmäisessä vanhempainillassa vanhemmilleni, että tuosta tytöstä tulee taiteilija. Ollessani sikotaudissa kotona kaksi viikkoa, opettaja toi minulle taidetarvikkeita. Kevätnäyttelyssä oli esillä ”Maijan eläintarha”. Siitä se ura sitten urkeni.
• Sain jo keskikouluaikana palkintoja taiteen tekemisestä Kouvolan taidekilpailuissa. Sain koulusta kuvaamataitostipendinkin. Muistan ostaneeni sillä rahalla uimapuvun. Töitäni oli esillä Kouvolan Taideseuran vuosinäyttelyissä. Tein tuolloin jo puupiirroksiakin.
• Keskikoulun jälkeen menin Savonlinnan Taidelukioon ja pidän sitä ratkaisevana tulevalle ammatilleni. Sen jälkeen matka jatkui Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun eli nykyiseen Aalto-yliopistoon. Pääsin sisään jo lukion toiselta luokalta, mutta palasin vielä Savonlinnaan opiskelemaan lukion loppuun. Aloitin sitten opiskeluni Helsingissä vuonna 1971. Valmistuin graafikoksi vuonna 1977. Samana päivänä muutin perheellisenä Suomussalmella.
• Leipäni olen tienannut kuvaamataidon opettajana, koska vähitellen tajusin, että taiteella ei ainakaan Kainuussa pysty elämään. Kainuu ei ole kohdellut minua mitenkään silkkihansikkain, mutta siellä on kotini. Nyt eläkkeellä teen kuvataidetta täyspäiväisesti ja jatkan taiteen tekemistä kunnes kuolen pensseli kädessä.
  
  Taikavakan näyteikkunan lisäksi maalauksia on esillä myymälän sisällä liiketilan peräseinällä. Kaikkiaan esillä on nelisenkymmentä impressionistista akryylimaalausta. 

Pitkäaikaistyöttömyydestä ja Lex Lindströmistä

Kuten odotinkin, eläketukihakemukseni pitkäaikaistyöttömyyden johdosta on hylätty. Se on hylätty koska en ole saanut Lex Lindström IIn mukaista työmarkkinatukea vähintään 1250 päivää ajalla 1.9.2012-31.6.2018.

Kyseistä työttömyyspäivärahaa en ole voinut saada, koska vuonna 2006 jouduin Tarja Filatovin (sd.) esittelemän uuden ns. ikuisen karenssin kiemuroihin. Vuonna 2012 ikuisesta karenssista tuli voimaan ns. armahduslaki, joka vapautti karenssista uudemmat karenssilaiset, mutta lakiin jäi 5 vuoden porsaanreikä. Ikuisen karenssin veteraaneja ei armahdettu.

Ikuisesta karenssista aiottiin vihdoin uudella lailla vapauttaa loputkin lähes tai yli 10 vuotta karenssissa olleet karenssilaiset vuoden 2017 alusta. Joulukuussa 2016 minut aiottiin vihdoin 10,5 vuoden karenssissaolon jälkeen vapauttaa karenssista ja hyväksyttiin työttömäksi työnhakijaksi. (Työtön työnhakija minun oli muuten lain mukaan ja käytännössä pitänyt olla ollut koko tämän 10,5 vuotta tällä välilläkin perusturvan saamiseksi.) Tämä ei kuitenkaan oikeuttanutkaan karenssista poispääsemiseen vaan meille vanhoille ikuisille karenssilaisille säädettiin vielä lisärangaistukseksi puolen vuoden siirtymäaika. Vapauduin lopullisesti karenssista toukokuussa 2017.

Työvoimaministeri Jari Lindström (perussuomalaiset/siniset) markkinoi sittemmin ns. Lex Lindström lain, jolla ikääntyvät (yli 61 vuotiaat) pitkäaikaistyöttömät pääsisivät ennenaikaiselle eläkkeelle. Lex Lindström I sai jatkoa Lex Lindström II:sta, jolla myös vuonna 1958 syntyneet ja sitä vanhemmat pitkäaikaistyöttömät armahdettaisiin eläkkeelle. Tämän lain uskoin vihdoin koskevan minuakin.

Julkisuudessa Lindström, hallitus ja eduskunta ovat koko ajan puhuneet pitkäaikaistyöttömistä. Itse koen olevani todella pitkäaikaistyötön. Olen ollut työtön ja työttömänä työnhakijana nyt yhtäjaksoisesti 23 vuotta vuodesta 1996 lähtien. Mutta lakipykälien mukaan olenkin siis ollut vain työtön työnhakija mutta en työtön vuosina 2006-2017, koska olen tuolloin ollut ”ikuisessa karenssissa” josta ulospääseminen olisi vaatinut puolen vuoden työhön tai koulutukseen tms. pääsemistä, mihin en ole kauheasti pyrkinyt, jota minulle ei ole tarjottu, enkä sellaiseen ole päässyt vaan olen seilannut ns. B-luokan työnhakijana koko karenssiajan.

Lex Lindström kuulostaa julkisuudessa hienolta: armahdetaan ikääntyvät pitkäaikaistyöttömät eläkkeelle nuorempien työnhakijoiden jaloista. Tälle on varmaan takana kansan syvä tuki. Mutta totuus molemmista laeista Lex Lindström Istä ja Lex Lindström IIsta on toisenlainen. Miten nämä lait lopulta ovat vaikuttaneet: Lex Lindström I:llä eläkkeelle päästettiin lopulta 3500 ihmistä, Lex Lindström II:n avulla eläköityy ehkä 2000 pykälät täyttävää työnhakijaa.

Sumppuun jäävät edelleen vaikeimmin työllistettävät kaltaiseni ikuiset karenssilaiset, jotka ovat suoraan sanoen vaikkapa kymmenen vuoden karenssin aikana niin vittuuntuneet suomalaiseen yhteiskuntaan että mitään pyrkimystä tai kykyä työmakkinoille heillä ei enää ole. Sen sijaan esimerkiksi minulle vuonna 2006 yhdestä virheestäni johtuvaa ikuiseen karenssiin joutumista kostetaan vieläkin.

Sotalaivahankinnoista

Tietenkin sotalaivahankinnat ovat jonkun mielestä välttämättömiä että maanpuolustusjärjestelmämme tehostuu, samoin kuin tietenkin tulevat uudet hävittäjät.

Neljä paattia maksaa kohtuulliset 5 miljardia euroa ja kaupanpäällisiksi sotalaivahankinta elvyttää: se tuo Raumalle 2000 työpaikkaa.

Mutta ryhdyn miettimään toisin: Entä jos sotalaivoja ei hankittaisikaan, koska nehän eivät tule tuottamaan yhteiskunnalle valmistumisensa jälkeen muuta kuin kuluja.

Ryhdyn laskemaan miten paljon 5 miljardilla voisi ihmisiä pelkkänä elvytyksenä työllistää vaikka horsmanvarsien kitkentään. Otetaan kuvitteellinen niukin mahdollinen oikea palkka jonka arvioin aiheuttavan valtiolle noin 3000 euron kustannukset kuukaudessa, vuodessa 40000 (pyöristän). 1000 henkilöä työllistyisi siis vuodeksi 40 miljoonalla eurolla ja 100000 miestyövuotta saataisiin aikaan 4 miljardilla eurolla.

En muista kauanko laivanrakentaminen kestää, mutta tuskin kuitenkaan yhtä kauan kuin Iisakin kirkon. Näinpä pienessä pasifistisessa päässäni päättelen, että horsmankitkentä on kansantaloudellisesti satoja kertoja tehokkaampaa työllistämistä kuin sotalaivarakennustyö Raumalla. Yhtä hyödyttöminä pidän kumpaakin.