torstai 27. kesäkuuta 2013

Luonnonfilosofian juurilla


Ralph Waldo Emerson: Luonto
(alkuteos: Nature 1836)
esipuhe ja suom. Antti Immonen
23°45 niin&näin -lehden filosofinen julkaisusarja
Tampere 2002

Amerikkalainen filosofi ja esseisti Ralph Waldo Emerson (1803-1882) julkaisi klassikkoteoksensa Nature vuonna 1836. Emerson oli Henry David Thoreaun vanhempi aikalainen, ystävä ja oppi-isä. Vuonna 1832 Emerson oli eronnut papinvirasta todettuaan epäuskonsa eräitä kirkon opinkappaleita kohtaan. Matkusteltuaan tämän jälkeen Euroopassa hän muutti vuonna 1835 Thoreaun syntymäkaupunkiin Concordiin, josta muodostui hänen ja Thoreaun ansiosta jonkinlainen Uuden Englannin älyllinen keskus. Ennen pitkää Emerson sai lisänimen ”Concordin tietäjä”.

Concordissa Thoreau ja Emerson vaeltelivat yhdessä. Täällä syntyivät modernin ympäristönsuojelun ja ympäristöfilosofian pioneeriteokset, kuten nyt käsilläoleva Emersonin Nature, teos joka julkaistiin suomeksi vihdoin noin 165 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Luonto on teos, jota ei ole liialla sivumäärällä pilattu, Antti Immosen mainion esipuheen ja viitetietojen kera kirjassa on 92 sivua. Se on runollinen essee luonnosta ja ylistyslaulu luonnolle. Sen suosio ja merkitys sekä ympäristöfilosofiassa että modernissa ympäristöajattelussa on ollut yhtä perustavanlaatuinen kuin ajan kulutusta kestäväkin.

Luonnossa yritetään osoittaa, että ihminen ja luonto ovat saman todellisuuden eri ilmenemismuotoja. Tämä lähtökohta saattaa tuntua nykyisin itsestäänselvältä. On kuitenkin huomattava, että Emersonin kirja ilmestyi ennen Charles Darwinin Lajien synnyn (1859) aiheuttamaa mediakohua, ja Luonnon kontekstina oli pitkälti sen ajan filosofinen, materialistien ja idealistien välinen kiista todellisuuden luonteesta”, muistuttaa Antti Immonen.

Emerson on kirjailijana ennen muuta esseisti, sanoisin runoilija. Hänen esseensä eivät pyrikään lähestymään analyyttisen filosofisen kirjoittamisen tai tieteellisen esseen lokeroita. Hän kirjoittaa kielellisesti hyvin kaunista kaunokirjallista esseetä, josta löydän sukulaisuutta esimerkiksi virolaisen nykyrunoilijan Jaan Kaplinskin esseisiin. Järjen yläpuolelle Emerson nostaa hengen, joka on peräisin luonnosta. Hän on pappi joka saarnaa ihmisen luontoyhteyttä aikakautena, jolloin teollistuminen ja koneellistuminen ovat ajan yleinen henki.

”Emersonille ihminen on kehittyvä henki maailmanhengessä, joka ei kuitenkaan ole itseriittoinen ilman ihmistä. Luonto ja sielu – aine ja henki – ovat toinen toisiaan tarvitsevia todellisuuden osapuolia. Ei ole mitään yhteistä hyppyä aineesta henkeen, vaan liukuva, prosessinkaltainen rajapinta jatkuvasti uutta oppivan ihmisen sisällä”, kuvailee Antti Immonen.

Materialismin ja idealismin välisessä kiistassa Emerson asettuu selkeästi idealismin puolelle, vaikka ei hyväksykään sen ajan yleisiä idealistisia johtopäätöksiä, vaan vie luontosuhteen ja luonnonkäsityksen näitä pidemmälle. Emerson on idealisti (kuten itse väitän) ja 'transscendentalisti', jos 'transscendenssista' pyyhitään pois sen kantilaiset merkitykset (kuten Egon Friedell Uuden ajan kulttuurihistoriassa määrittelee).

II

Egon Friedell käsittelee Uuden ajan kulttuurihistoriassa sekä Emersonia että hänen aikalaistaan ja runoilijaystävää Carlyle'a, ja näin sanamaalailee Friedell - impressionistinen kulttuurihistorioitsija - verratessaan toista sanamaalaria Emersonia Carlyle'iin:

”Molemmat vaikuttivat luonnonvoiman tapaisesti, mutta Carlyle'in alkuvoimainen hyöky muistuttaa kuohuvaa virtaa, joka tulvien rantojensa yli tempaa kaiken mukaansa, kun taas Emersonin hengen poljento on niittyjoen vienon vierinnän kaltaista, joen, joka hitaana ja rauhallisena uurtaa itselleen uomansa.”

Emersonin filosofiaa Friedell ei ryhdy seikkaperäisesti selvittämään, koska Emerson selittää itse itsensä:

”On tarkoituksetonta, jopa mahdotonta kuvailla Emersonin filosofiaa, sillä kuten kristalli tai maisema se kuvailee ja selittää itse itsensä. Hänen lauseensa ovat olemassa, valmistelemattomina, keskustelemattomina, kuin sumuisesta syvyydestä tulevat merimiesten tiedoitusmerkit. Hän esiintyi aikana, jolloin Amerikka jo oli kokonaan amerikkalaistumassa, ja asetti koneen todellisuutta vastaan sydämen todellisuuden.”

”Mutta mies joka kutsuu kaikki vaivalloisesti hankitut todellisuudet ajatuksen ja uskon tuomioistuimen eteen, ei suinkaan saa olla uneksija ja hautoja, joka höyrylaivojen ja jäähdytyslihan, puhelimen ja latomakoneen korvaukseksi tarjoaa pari viheliäistä pilvilinnaa, vaan hänen täytyy todellisen elämän realismin keskeltä kehittää korkeammat ja rikkaammat maailmankatsomuksensa.”

Jos Friedell ei määrittelekään Emersonin filosofiaa, joka tässä suhteessa on määrittelemätön, itseensäsulkeutunut ja itsensäselittävä, hermeettinen siinä mielessä, niin Emersonin runoilijalaadun hän kuitenkin määrittelee, korostaa Emersonin kielenkäytön kuvavoimaisuutta, ”jollainen on henkilöillä joiden ei tarvitse etsiä kuviaan.”

”Hän on ehdoton impressionisti: tyyliltään, sommittelultaan, ajattelultaan. Hän ei esitä ajatuksiaan tietyn loogillisen tai taiteellisen rakennelman puitteissa, vaan siinä luonnollisessa ja usein tilapäisessä järjestyksessä, mikä niillä on juuri hänen päässään. Hän tuntee vain väliaikaisia mielipiteitä, silmänräpäystotuuksia. Hän ei milloinkaan uhraa yhdenkään ainoan sanan, lauseen tai ajatuksen totuutta kokonaisuuden arkkitehtonisuudelle.”

”Emersonille ei voida tehdä vastaväitteitä. Hänen vakuuttava voimansahan perustuu juuri siihen, että hän kirjoittaa kaiken sisäisen äänensä sanelun perusteella eikä lisää mitään. Hän pysyy hiljaa, kuuntelee sydäntään ja kirjoittaa sen mukaan.”

III

Jos Emersonin filosofiaa kerran on mahdoton ulkopuolelta määritellä sen tarkemmin, niin katsotaanpa sitten mitä hän itse esseessään Luonto sanoo, mikä on se kristalli jota hän kantaa mukanaan. Alkajaisiksi Emerson kohottaa katseensa tähtitaivaalle ja hänen mieleensä juolahtaa, että ilmakehä on tehty läpinäkyväksi, jotta ihmiset saisivat tuntea taivaankappaleissa pysyvästi ylevän läsnäolon.

Luonto on Emersonin mielestä jotain täsmällistä ja runollista. Vaikka ihmiset voivat omistaa peltotilkkuja ja maata, he eivät voi omistaa maisemaa, joka tällä seudulla avautuu. Tällä maisemalla, horisontilla, on ominaisuuksia, joita voi omistaa korkeintaan runoilija, jonka katseessa kaikki erilliset osat sulautuvat yhdeksi.

Emersonin mielestä maailmankaikkeus muodostuu luonnosta ja sielusta. ”Sen vuoksi tarkkaan ottaen kaikki mikä on meistä erillistä, kaikki minkä filosofia eriyttää ei-minäksi – sekä luonto että taide, kaikki muu, muut ihmiset ja oma keho – on luokiteltava luonto-nimen alle.” Emerson käyttääkin esseessään luonto-nimeä kahdessa merkityksessä, sekä sanan yleisessä että hänen omassa luonnolle antamassa filosofisessa merkityksessä rinnan ja sekaisin.

Emerson jakaa maailman ja luonnon luokituksen neljään eri kategoriaan: hyötyyn, kauneuteen, kieleen ja oppiin.

Hyödyt ovat näistä katergorioista tavallaan alhaisin, hyöty sisältää kaikki ne edut, joista aistit ovat velkaa luonnolle. Alhaisuudestaan huolimatta aistihyöty on kuitenkin omassa lajissaan täydellistä, ja ainoa luonnon tarkoitus, jonka kaikki ihmiset ymmärtävät.

Aistihyötyä ylevämmälle tasolle päästään kauneuden käsitteessä. Antiikin kreikkalaiset kuvasivat maailman sanalla kosmos, kauneus. Kauneuden lähteenä luonto on ylivoimainen mestari ja sen tuottama ilo johtuu katsojan silmästä, joka on etevin sommittelija eheyttäen syvyysvaikutelmallaan muodot, ja valosta ”joka herättää aistit eräänlaisella äärettömyydellään valon ja avaruuden suhteen”.

Se luonnon kauneus jonka silmä voi nähdä on kuitenkin vain luonnon vähäisin osa. Korkeamman henkisen elementin läsnäolo on olennaista luonnon kauneuden täydellistymiselle. Ja tässä Emerson löytää jumallisuuden ja uskon. Näkyvissämme oleva taivas ja maa todistavat Jeesuksesta.

Mutta edelleen kauneuden voi nähdä myös järjen ja ajattelun kohteena. Älylliset ja toiminnalliset voimat näyttävät kuitenkin olevan perättäisiä ja toisensa poissulkevia. Luonnon kauneus uudistaa itseään mielessä, mutta ei suinkaan hedelmättömän mietiskelyn vuoksi vaan jonkin uuden luomiseksi. Taideteoksen tuottaminen valaisee ihmisyyden mysteeriä. Niinpä Emersonin mukaan taideteos on jonkinlainen yleistys tai yhteenveto maailmasta. Maailma on hänen mielestään olemassa sielulle tyydyttääkseen kauneuden janoa.

Kolmas luonnon kategoria on siis kieli. Luonto liikuttaa kieltä kolmella tasolla: Sanat ovat olemisen merkkejä, tietyt luonnolliset tosiseikat ovat tiettyjen henkisten tosiseikkojen symboleja ja tärkeimpänä luonto on hengen symboli. Kaikkien sanojen alkuperä palautuu Emersonin filosofiassa jälleen luontoon. Maailma on vertauskuvallinen. Puheen osat ovat metaforia, koska luonnon kokonaisuus on ihmismielen metafora. Hengellä on tarve näyttää itsensä aineen muodossa. Ja tässä tullaan taas jumaluuteen. Näkyvä todellisuus on Emersonille vain näkymättömän todellisuuden äärilaita tai kehä.

Viimeisenä tulemme oppiin. Luonto on oma opinalueensa. Samalla se on kaikki oppimateriaali, mitä meillä on. Luonto koulii meitä älyperäisten totuuksien ymmärtämiseen. Aistein havaittavien objektien kohtaaminen on jatkuvaa oppimista erilaisuudesta, samanlaisuudesta, peräkkäisyydestä, olemisesta, kasvavasta järjestyksestä, yksittäisen muuttumisesta yleiseksi ja moninaisten voimien yhdistämisestä kohti yhtä ainoaa päämäärää.

Luonnosta, sen tutkimuksesta, saavutetun tietonsa avulla ihminen saa nähdä luomistyön taustat ja oman etuoikeutensa olla! Tuo oivallus jalostaa häntä. Luonnon kauneus säteilee hänen omasta rinnastaan. Kun ihminen näkee sen, hänestä tulee suurempi ja maailmankaikkeudesta vähäisempi. Kun ajan ja avaruuden lait sisäistetään, niiden suhteet katoavat. Eettinen ominaislaatu puolestaan tunkeutuu luonnon luihin ja ytimiin, ikään kuin se olisi kaiken nimenomainen tarkoitus. Jokainen luonnollinen tapahtumasarja on jonkin moraaliarvostelman ilmikuva. Moraalilaki sijaitsee luonnon keskipisteessä säteillen pitkin maailman piiriä.

IV

Emerson käsittelee Luonnossa myös idealismia. Totesin alussa että materialismin ja idealimin välisessä kiistassa hän asettuu selkeästi idealismin puolelle mutta luontokäsityksessään ylittää sen. Tuon ajan eräs filosofinen kiistakysymys – onko todellisuutta olemassa vai ei – ohittuu olankohatuksella: ”Onko luonto sinänsä olemassa vai pelkästään mielen ilmestyksenä – onko sillä mitään merkitystä, kun luonto kuitenkin yhtä aikaa on sekä käytännöllistä että nöyryyttä herättävää? Onpa luonto mitä hyvänsä, pidän sitä niin kauan ideaalisena, kunnes kykenen osoittamaan aistieni erehtymättömyyden.” Luonto asettaa mielelle kuitenkin kolme ongelmaa : Mitä on aine? Mistä se tulee? Mikä sen tarkoitus on? Idealismi pystyy vastaamaan vain ensimmäiseen näistä.

”Idealistinen teoria on tavanomaista uskoa hyödyllisempi, koska se esittää maailman mielen kannalta parhaasta näkökulmasta.Itse asiassa se on sekä spekulatiivinen että käytännöllinen, järjen, filosofian ja hyveen, näkökulma. Hyveen mielelle alistama maailma näyttää aina ajatuksen valossa vain ilmiöltä. Idealismi näkee maailman Jumalassa. Se ei pidä ihmisiä ja asioita, liikkeitä ja tapahtumia, maita ja uskontoja atomien ja tapahtumien kivuliaasti toistensa perään kasautuneena menneisyyden iänikuisena mateluna, vaan yhtenä suurena Jumalan sielunravinnoksi maalaamana tauluna ikuisuuden silmänräpäystä varteen.”

Törmäämme jälleen Jumalaan ja henkeen jonka ilmausta luonto pohjimmiltaan on. Luonto tuo mieleen täydellisyyden viestien aina hengestä. Kerroin alussa että Emerson erosi papinvirasta todettuaan epäuskonsa eräitä kirkon opinkappaleita kohtaan. Kuten Luonnon sivuilta paljastuu hän ei kuitenkaan kadottanut uskoa Jumalaan ja maailmaan. ”Emerson näyttää paradoksaalisesti päin vastoin luopuneen pappisurastaan, koska hänen uskonnollinen näkemyksensä vahvistui”, huomauttaa Antti Immonen.

Emerson itse pohtii lopputulemana luonnon tarkoitusta: ”Kun aikamme ajatuksen teitä taivallettuamme havahdumme kysymään, mistä aine on peräisin, mikä sen tarkoitus on, monet totuudet kohoavat esiin tietoisuutemme uumenista. Opimme että korkein ilmestyy ihmissielulle, että mittaamaton maailmanhenki – joka ei ole vain viisautta, rakkautta, kauneutta tai voimaa – on se jokin minkä vuoksi ja mitä varten kaikki oliot ovat olemassa. Opimme, että henki on luoja, joka täyttää koko luonnon, eikä henki vaikuta ihmiseen ulkoapäin, ajassa ja avaruudessa, vaan hänen lävitseen.”







maanantai 24. kesäkuuta 2013

Keijo Nevaranta: Lintujen silmissä kivien kylmyys (1982)



prologi
hiekkaan hautautuneelle ajalle



Jonain määrittelemättömänä aikakautena
ennen kuin kukaan oli keksinyt
aurinkokelloa mittaamaan tunteja
tiimalasia valuttamaan hiekkaa

Kun oli vain meriä
tyhjä manner
ja ainoastaan yksi satelliitti
kiertämässä sitä, kuu

Pieni vesieläin ui kömpelösti
liimautui kallion kylkeen
piirsi vaatimattoman merkin
itsestään kiveen, jäi siihen
kiven kirjoitukseksi

Vesi vaihtoi paikkaa ja laski
olento nousi maihin, kasvoi
kehittyi, muuttui lopulta
itsensä näköiseksi, tähtäsi avaruuteen
kaiken aikaa eli epävarmuuden
vallassa, etsi jotain, joku löysi




II

jonakin iltana,
kun kävelet meren rantaan,
ryhdyt kuuntelemaan tuulta,
kärsivällisesti...



Löysin rannasta, hiekkaan uponneena
kivien seasta, läheltä veden rajaa
vanhan kirjakäärön
papyruskaislaa, pergamentin
historiallisen kartan
tekstin jotain tunematonta kieltä

Vein kirjoituksen kotiini
kuivasin huolellisesti
luin valoa vasten
ratkaisin kielen
selvitin puuttuvat kohdat

Kesti vuosia ennen kuin ymmärsin tekstin



Että elämän jatkaminen
ei olisi mahdottomampaa
kuin elämä itse

Jossakin meren rannalla
täytyy olla paikka misssä seisoa
täydellisessä hiljaisuudessa

että oppisi taas tuntemaan
meren, kaatosateen
maailman, itsensä

että ihminen tästä pimeydestä syntyisi
tietämättömyydestä, hiljaisuudesta
nousisi ja kuulisi harvasiipisten lintujen
äänet niiden lentäessä meren yli



Muistini ulottuu kauemmas
historiaan, aikakausiin
joissa laji syntyy
nousee tietämättömyydestä, pimeästä

Joen penkereellä
kumararyhtinen, pelokas
eläimennahkaan pukeutunut olento
pysähtyy, katselee vettä
yrittää selvittää sen olemusta

valmistaa pyydykset kalojen
vangitsemiseen, manaa ja rukoilee jumalia
uhraa, osoittaa kunnioitustansa joelle
tulvajärvestä tuulastaa saaliin



Olen syntynyt aikakausia sitten
aina etsinyt tietä
kevyempään elementtiin

vedestä nousin maan pinnalle
en sen sisään

Nyt seison irrallisena
veden, maan ja taivaan rajaviivassa
tunnen sivullisuuteni
luonnon loputtomaan vuoropuheluun



Sukellan kehityksen virrassa
pyörteissä kamppailen
lajina olen ollut olemassa
aina vuorovaikutuksessa
aina jatkun

nousen pintaan haukon, hengitän
käännyn virtaa vastaan
ja hengitän vettä
unohdan luonnonlait

en pysy pinnalla koskaan
uppoan ja upotan kaiken
mikä virrassa kamppailee
minun kanssani



Tunkeudun syvemmälle lajini muistiin
esihistoriaan, aikaan
jolloin joki syntyi
alkukotiin, vesieläimeen
joka vaistoaa maan pinnalta
uusia mahdollisuuksia elää

kylkiviiva-aistilla
siimamaisilla ulokkeilla
silmien tyhjillä verkoilla
varovasti hahmotan kuvaa tästä kaikesta
tunnustelen ympärilleni
tajunnan hermoradoilla yritän käsittää

veden hidas virtaaminen
eri olomuotojen läpi
unen, todellisuuden ja elämän
loputon kiertokulku
lumen sulamistapahtuma

Joki tulvii, tulvajärvet



Pysähdyn meren äärelle
miettimään virtaamisteoriaa
kaikki virtaa, vedessä
tuultenkatkaisema kaisla
virtaa veteen

Seison meren äärellä
painan jalkani syvemmälle maahan
juurrun, virtaan, hengitän
olen puu

Olen maa, olen elämää
suonia joita pitkin
maa virtaa minuun, virtaan alas
vuorovaikutuksessa
kaiken kanssa, olen kaikkea

Olen vain huokosia ihossa
solujen välissä olevia aukkoja, molekyylejä
atomin sisällä olevaa tyhjää
Kaikki virtaa minun lävitseni
virran mukana kuljen kaikkialle



Kohmettuneena seison
virran rannalla, siinä
missä joki yhdistyy mereen

syvältä kouraisee jostain
tunnen sivullisuuteni

katselen veden ja jään
loputonta vuoropuhelua

kastan käteni jäiseen veteen

vastavirtaan synnytän pyörteen
kauhon vettä tyhjiin käsiin
vahingoitan joen elämänrytmin



Syvällä kirkkaassa
vedenkaltaisessa nesteessä
hengitän järjestelmällä
joka ei muistuta ihmisen
eikä kalojen menetelmiä

Yritän mitata matkaa kaikkialle
en tiedä kahlaanko, sukellanko vai uin
minä vain kuljen
koska minun ihanteenani
on olla matkalla

siemenen ajatus on kasvaa puuksi
linnun ajatus lentää
kaiken keskellä etsin
ihmiselle jotain tarkoitusta

Kuljen ominaispainottomana eteenpäin
on vain tämä hengitys
kirkasta syksyn valoa
puiden lehdistä hengitän



Näen itseni lakeudella
jolle valo lankeaa kuin luonnostaan
pilviä ei näy
kaikkialla on liikkumatonta

hiljaisuutta
jolla puhkon reikiä ajan kalvoon
kehitän uutta näkemysjärjestelmää
missä irtaudutaan aikasidonnaisuudesta
ollaan nykyistä paljon vahvempia

On hetkiä jotka mittaavat äärettömyyttä
koska ne ovat äärettömiä
niissä aika menettää merkityksensä

elää kelloon sitoutumatta
vuosia laskematta, päiviä muistamatta
rajattomalla lakeudella
kokemusten ja niiden käsittämisen
ikuisuudessa



Irrottaudun, irtaudun väkisin
tähtien ja avaruuden kehästä
heittäydyn ylöspäin
kehityksen virrasta

korkealle, etsin kirkkaita lähteitä
kevyttä ja syvää valoa

käsitän olemassaoloni
pyrkimykseksi johonkin ja nousen

hengitän kevyesti ja olen ilmaa

pisara kaikkeutta
tähtien ja avaruuden virtaa



III

Jatkan matkaani, tulen meren rantaan,
rannassa, lähellä maihinlaskupaikkaa,
maassa tyhjiä silakkalaatikoita,
ilmassa lokkeja, savustetun kalan haju...



Vähän pohjoisemmassa
meren rannalla
lähellä maan, veden ja taivaan rajaviivaa
sumussa

Jokin pelästyttää lokit
lentoonlähtöäänet
kaklattavat
lintuja ei näy

Rannalla vene kumollaan
kissa juoksee kyyryisenä sen alle
Minä jatkan matkaa
pohjalaudat hilseilevät
kissa katselee taivaalle
sumussa



Kannan kaulassani savista lintua
jos siihen puhaltaa se soi
haurasta ja epäpuhdasta ääntä

Naurulokki lentää torin yli
sen siivenkärjet taittavat
kirkasta valoa, kirjoittavat
siniselle taivaalle oudon mantran

Meri on vielä melkein jäässä
harmaalokkien parvi lentää
pohjoista kohti hajanaisena
Linnut huutelevat kirkkaaseeen ilmaan
matalasti: tao, tao



Sumussa merenrantapuu
tuo mieleen kuluneen hetken
jossain toisessa paikassa, puun juurella

oksat japanilaisessa akvarellissa
oppinut katselemassa lahden yli

vene on hirtetty rantaan
taidokkain solmuin, kaislat taipuvat
ja kuvastuvat veteen

silta leikkautuu hämärään
ruokokerttusen ääni soi lahden yli

etsit hetkelle jotain merkitystä
oppinut on häviämässä näkymättömiin



Viisaat istuvat puun varjossa
päiväkausia, keskustelemassa jostain
minkä he tuntevat tärkeäksi

Koko ajan sataa, heidän viittansa
kastuvat läpikotaisin
lierihatut valuvat vettä
silti eivät viisaat hievahdakaan

Leipää on vähän
he murtavat sitä ja syövät
viiniä riittää, he juovat

istuvat melkein hievahtamatta
kumartuneena, puun juurella
selvittämässä olennaisimpia asioita

Viisaat eivät tiedä mitä ulkopuolella
tapahtuu. He vain istuvat
he eivät tahdo menettää mahdollista viisautta



Kävelen rannalla, jossa vesi on
huuhtonut kivet, seulonut hiekan
kuluttanut ja uurtanut omat merkit
pyyhkinyt pois ja kirjoittanut uudestaan

etsin ihanteellista kiveä
jonka esikuva
(Platonin käsityksen mukaan)
on pyöreä ja taivaassa

2500 vuotta sitten
Välimeren rannalla
Sokrates kumartui samalla tavalla
piirtämään hiekkaan kirjoituksia
jotka aallot sitten huuhtovat pois

Platon piirsi papyrukseen
vaivalloisesti 70 teosta
joilla määritteli maailmankaikkeuden
jotkut niistä ovat säilyneet
väite että jokaisella kappaleella
on ihanteellinen esikuvansa

minä kahlaan vaivalloisesti
kivistä rantaa kauemmas, etsin



Etsin taas lähteitä
joihin joskus olen kirjoittanut
kevyttä valoa
Hauras nuorukainen kumartuu
kuin juodakseen
ihastuu veden kirkkauteen
tai kuvaansa veden kirkkaudessa

Ennen kuin vuodenajat vauhtuvat
hän on muuttunut myytiksi
jonka korvista kasvaa kukkia

Mutta minun lähteeni ovat valottomat
istun kumartuneena kauan
en huomaa, miten lumet
satavat selkääni

Lähteen pinta vetäytyy jäähän
minä jäykistyn, olen kumartunut
jähmettynyt ja kylmä
lähteen äärellä
vanhan jääpartaisen kuolleen näköinen



Tuuli ja puut soittavat toistensa urkuja
kaikkialla soi, minä seison
rantakalliolla, liikkumattomana

valo taittuu toiseen asentoon
ja kivien uurteet tulevat esiin

uurteet ovat kirjoitusta
vesi kuluttaa, hauraaseen kiveen

tummia kirjaimia harmaata taustaa vasten
hieroglyfeja, sanskriittia

(tutkia vanhoja merkkejä, tulkita
jotain tuntematonta kieltä)

hitaasti valo taittuu näkymättömiin



IV

Meriruoho soi, puu virtaa
rannalla, vesi ui,
aallot rantaveteen
kuvastuvat



Tavata itsensä hiljaisessa paikassa
kuuntelemassa hiljaisuutta itsessään

(Kolme päivää makasin liikkumattomana
miettien omaa kuolinrunoani
- mitään erityistä ei tullut mieleen)

Hengittää syksyistä ilmaa
voimakkaasti tai heikosti
suhteellisesti, itsensä painoisena

(Nousin ylös ja kävelin merenlahdelle
keräämää rantaan ajautuneita kaisloja
- en ymmärrä miksi)

Tuntematta varmuutta tai epävarmuutta
olemalla



Alistuminen maan hengelle
alistuminen ilman hengelle
alistuminen veden hengelle

rakkaus, nöyryys, ymmärtäväisyys

Kolme ominaisuutta
ja kolme elementtiä
ei ole olemassa mitään
tuntemattoman kotiseutua

Ota ilma sellaisena kuin se on
- hengitä sitä
Ota vesi sellaisena kuin se on
- kasta kätesi siihen
Ota maa sellaisena kuin se on
- tallaa paljaat varpaasi pehmeään saveen

Kunnioita maata, vettä, ilmaa
Sinä olet osa niistä
ne hallitsevat sinua
sinä et hallitse mitään
Nöyryys opettaa ymmärtämään
kunnioittaminen on tietoa

Kolme ominaisuutta
kolme elementtiä

Alistuminen maan hengelle
alistuminen ilman hengelle
alistuminen veden hengelle



Sanomani, kokemani
tuntemani ja näkemäni
ne ovat yhtä
sillä ne ovat osa minua
ja minä olen osa

veteen uppoava kivi
joen rannassa laulava lintu
vesi, metsä, tunturi, paju

sielujen rikkonaisuus



Minulla on kädessäni:
ruokohuilu. pajuhuilu. bambuhuilu. kaislahuilu
En osaa soittaa
Ruohonkorsihuilusta ei lähde ääntä

Hiljaisuus ja joenranta ovat mykkiä
Tuulet ovat murtaneet kaislan



Etsiä itseään? Olla hiljaisessa paikassa
missä veden hengityksen vielä kuulee
Koota sirpaleista mosaiikkia

Pienessä kalastajakylässä, meren rannalla
kun katselen kalastajaveneiden kotiinpaluuta
rannalle, maihinlaskun aikaan



V

Kumarrun kivelle,
upotan hiukseni viileään veteen: Kaste.
Kohotan jälleen pääni ja tunnen
miten vesi valuu hartioitani pitkin alas.



On tullut lintujen sulkasadon kuukausi
Eilen istuin liikkumattoman
veden äärellä liikkumattomana
Jossakin hyppäsi kala
synnytti veteen laajenevia renkaita

Liikkumattoman veden äärellä
melkein liikkumattoman:
Tukkasotka ui kahden poikasensa kanssa
rauhallisesti, väreitä synnyttämättä
Pohjoisesta etelään, ylhäältä alas
joen lähteiden painamana
kellui hitaasti höyhen

Ilma enteilee muutosta
on taas viileää
Metsästäjä etsii kaislikosta
sopivaa tähtäyspaikkaa
Illalla alkaa lohduttomasti sataa



Tunsin suurempaa yksinäisyyttä kuin meri
kahlasin autiompia rantoja kuin jumalat
Epäröin, valutin rantaveteen
suolaisia ja kuivia lohkareita
tukahdutettua itkua

Epätoivoni oli harvasiipisen linnun epätoivoa
sen räpistellessä rikkonaisin siivin
myrskyn vaurioittamana
aution kalpeavaahtoisen meren yli



Kuka rannalta poimi käteensä onton kiven
kuka heitti sen veteen; uppoava sydän

mutta heinäsirkat hiljenevät jo
tuuli laantuu, katujen varsilla
ikkunat yksi kerrallaan pimenevät
koira haukkumisensa lopettaa
avoimista ovista ei pihoihin
enää kantaudu riitelyn ääntä

kuu synkän pilven sisälle peittyy
jo vaikenee
pelästyneenä lintu oksallaan

Veden pinnassa säännönmukaisesti
laajenevat kivien väreet
peittävät alleen
kelluslehtiset kasvit
käden joka rannalta
niitä hetki sitten tavoitti

onton kiven, veteen uppoavan
tuskallisemman kuin moni sydän

rasahtavan oksan, siipien liikkeen
hätääntyneen linnun pakoäänen



Maisema muuttuu vähitellen
kaksiväriseksi hämäräksi
Minä nousen korkeammalle
penkereelle jolta voin nähdä kauas
lakeuden, latomeren

Yksinäinen koira juoksee
pitkin niittyä edestakaisin
Peltopyypari pelästyy lentoon
Ilmaan jää kaikumaan
jonkin lokin muuttoääni

ilta, hämärä
äänten hiljaisuus ja kirkkaus



On niin viileää, että ei haluta kävellä kauas
kuitenkin kuljen sateessa
meren äärelle
kiviselle sillalle katsomaan aaltoja
Tuulet ovat kuljettaneet leviä rantaan
löyhkää selluloosalta ja kalalta
On niin pimeää että merta ei näy

Kuitenkin valmistaudun kuuntelemaan
myös toisenlaisia viestejä
radioaaltoja ilman vastaanotinta
meren ja avaruuden ääniä tai äärettömyyttä
Lähetys säröilee, pään sisällä
tunnen radioaktiivisia häiriöitä

Levät paiskautuvat rantakivelle
ainoankaan linnun huuto ei kuulu
aaltojen läpi, on syksyistä, enteilee
syysmuuttoa, muutosta, muutoksen on pakko tulla
että kohina lakkaisi



VI

Poimi rannalta pehmeä ja märkä kivi
ota se käteen, kuvittele kiven sykkivän
vuosituhansien rytmiä, tunnustele!
Kuuntele kylmän sydämen ääntä
kädessäsi, rannalla.



Kuljen taas sitä pientä polkua pitkin
sitä jonka varrelta, pajusta
harakanpesä hävitettiin

emo pelotettiin lentoon
munat heitettiin kiveen
kuorenkappaleiden keskelle
jäi kostea keltainen läiskä

alkusolu, elämää



Linnunsydän kylmässä rinnassa
minun kädessäni, sykkii heikosti
ohut elämänlanka
katkeamasillaan

Lokinpoikanen kallionkolossa
kylmää kiveä vasten, sokea

Kita ammollaan, siiventyngillään
haparoiden. Yö tulee, pimeä. Kivi jäätyy

Meri on öljylauttoja
emo ei enää tule takaisin
miten käy? Linnunsydän
kylmässä rinnassa



Öljymeressä, vedessä, rantaviivalla
hiekalla, kallionkolossa

lokinpoikanen on jähmettynyt ja kylmä
sen silmiin on lyöty kivet
sen suusta valuu kettinkiä
se on sokea sillä se on syntynyt sokeana
se ei päästä ääntäkään
sillä kuolema on mykkä



On jo härää, rantakivessä
enää en tahdo nähdä kirjoituksia

Ahvenenruoho kasvaa syvemmällä kuin ennen
vesi on aina sameampaa
silakka ei enää ui rannikolle



Sumu ja ilta hämärtävät maiseman
enkä enää voi tarkkaan nähdä mihin astun

Pienet mustat koteloetanat
parahtavat joka kerta
murskautuessaan sandaalieni alle



Tästä huomiseen
minun on mahdottomampi elää kuin lintujen
hiljaisuus ja meri murtavat minua
Jalkani rikkovat rannassa
ohutkuorisia simpukoita



Yö tuli niin hiljainen
Sokeina syntyneiden lintujen
en kuullut enää vaikertavan



VII

epilogi
hiekkaan hautautuneelle ajalle



Tulee aika jolloin on vain meriä
tyhjä manner
jota lukemattomat satelliitit
kiertävät, hylättyä avaruusromua

Merenkulkijoita ei enää ole
rantaan huuhtoutuneena
suolaveden syövyttämänä
raudankappale
jostakin uponneesta laivasta

Kukaan ei mittaa aikaa
auringonkehä kiertää vääjäämätöntä rataansa









keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kierikki oli kivikautemme city

Aluksi löytyi helmi, sitten kodanpohjia, ja lopulta paljastuivat rivitalon perustukset. Yli-Iin Kierikki ei ollutkaan kivikauden kalastajien talvikylä vaan Itämeren piirin tärkeä kauppakeskus.

Maanviljelijä Helmeri Jussila oli vuonna 1956 kaivamassa ojaa Kierikin Purkajasuolla, kun maasta putkahti meripihkahelmi. Jussila ei aavistanut, että helmi oli kivikautinen, saati että koko lähitienoo olisi täynnä merkittäviä löytöjä. Eivät seudun arvoa tuolloin käsittäneet asiantuntijatkaan. Kun Jussila tarjosi helmeään museoon, hänet naurettiin ulos.

Tilanne muuttui 1960-luvun alussa, kun Iijokea ryhdyttiin valjastamaan ja arkeologi Pekka Sarvas saapui Kierikkisaareen tarkastamaan paikan, josta 1800-luvun lopulla oli löytynyt kourutaltta. Sarvas huomasi maasta kivikautisen asutuksen merkkejä ja saarta ryhdyttiin kaivamaan.

Vuosien 1962-1964 tutkimuksissa paikalta tavattiin Suomen oloissa ainutlaatuisen paljon - peräti viitisenkymmentä - meripihkahelmeä ja -koruja. Löydöt viittaavat siihen, että Kierikissä oli harjoitettu kauppaa jo noin 5000 - 6000 vuotta sitten. Sekä meripihka että pii ovat näet tuontitavaraa - lähimmät meripihkaseudut sijaitsevat Baltiassa ja Puolassa.

SUURET TALOT LÖIVÄT ÄLLIKÄLLÄ

Jo 60-luvulla saatiin lisää todisteita siitä, että Kierikissä todella oli ollut jonkinlainen asutuskeskittymä. Iijoen pohjoisrannalta, sekä Kierikkisaaren kohdalta, löytyi kivikautisia kodanpohjia. Parikymmentä vuotta myöhemmin kodanpohjia paljastui myös Helmeri Jusssilan kotitalon alueelta.

Kierikin alue oli kaikkea muuta kuin kivikauden metsästäjien ja kalastajien talvikylä, kuten aluksi odotettiin. Kierikissä on mitä todennäköisimmin eletty ympäri vuoden ja kylä on ollut poikkeuksellisen laaja. Kodanpohjia tunnetaan jo yli 300. Vaikuttaa siltä, että lähes jokainen sopiva harjanne on ollut asuttu.

Ällistyttävimmät asumukset ovat kuitenkin Voima-Kuuselasta paljastuneet kaksi "rivitaloa", käytävillä toisiinsa liitettyjen asumusten ryvästä. Rakennuksista isompi 56-metrinen viiden asunnon kokonaisuus, on Suomen suurin  esihistoriallinen talo, eikä mitenkään vaatimaton: perustuksista päätellen se oli hirsirakenteinen.

KÄYTÖSSÄ YLI 2000 VUOTTA

Tutkijoidenkin on ollut vaikea hahmottaa Kierikin talojen valtavuutta. Tällaisia ei tunneta mistään muualta Pohjoismaista ennen metallikautta. Kierikki edusti citykulttuuria aikana, jolloin pääkaupunkiseutu oli vielä pääosin merenpohjaa. 

Kierikin erikoislaatua korostaa pitkä asutushistoria. Alueen vanhimmat asumukset, jotka sijaitsevat Kierikin yläpuolellqa Pahkakoskella ovat noin 7000 vuoden ikäisiä, Purkajasuon elinpaikat taas ajoittuvat 4500 - 5000 vuoden taakse. On poikkeukssellista, että meillä voidaan seurata yhden alueen elinkeinojen ja kulttuurin kehitystä näin pitkältä ajalta.

TULTIIN HYLKEIDEN PERÄSSÄ

Kierikin kulttuuri perustui erityisesti kalastukseen ja hylkeenpyyntiin. Tästä vaikuttava todiste ovat Purkajasuosta talteen saadut puuliisteet. Nämä maassamme ja koko maailmassa harvinaiset ammoiset kalastus- ja hyljestyslaitteiden jäännökset löytyivät yhtä lailla sattumalta kuin ensimmäinen meripihkahelmi. Löytäjäkin oli sama, Helmeri Jussila.

Koko Perämeren alueesta tuli myöhäisellä kivikaudella keskeinen asuinseutu ennen kaikkea yhdestä syystä: ilmasto lämpeni. Lämpötilan kohottua Itämeren hylkeitä muutti ainoalle jäljellä olleelle jäälakeudelle, Perämerelle. Hylkeiden, ajan keskeisen ravinnon ja raaka-aineen, perässä tulivat ihmiset. Kun maassapyynti synnytti ylijäämää, kehittyivät kylät.

Aiemmin arveltiin, että Kierikki oli poikkeus, nyttemmin tiedetään, että koko Perämeren itäranta oli asuttu, vieläpä tiheästi. Esimerkiksi Ylikiimingin Rekikylästä on paikannettu runsaat kaksisataa kodanpohjaa. Kierikille se ei kuitenkaan vedä vertoja.

ITÄMEREN TÄRKEITÄ KESKUKSIA

Suomen oloissa sensaatiomainen löytöjen paljous osoittaa, että Kierikki on yksi varhaisimista Itämeren piirin kauppapaikoista. Siellä on vaihdettu ahkerasti hylkeennahkoja ja traania meripihkaan ja piihin.

Alueelta on käyty kauppaa paitsi etelään Baltiaan ja Puolaan myös länteen. Norjaan asti. Tämän paljastaa yksi tärkeä löytö: Kölin tunturien punaliuskeesta tehty kivinen hirvenpäätikari.

Seudun omaa korkeatasoista kulttuuria edustaa Kierikin keramiikaksi ristitty kampakeraanisten saviastioiden erityismuoto, jossa saven sekoitusaineena on asbesti. Kierikistä on löydetty jäännöksiä suurista, jopa yli 120 litran vetoisista saviastioista.

Asukkaiden teknistä etevyyttä todistavat myös taidokkaat kalastus- ja hyljestyslaitteet. Onpa Kierikistä saatu talteen kupariveitsikin. Veitsellä lienee ikää yli 5000 vuotta. Se lienee maamme vanhin tunnettu metalliesine.

Tällaiset esineet ja löydöt kaikkineen hälventävät yksinkertaista kuvaa, joka kivikaudesta on vallinnut. Nämä ihmiset eivät kulkeneet summittaisesti riistan perässä. He elivät keskuksissaan ja ylellisyyteenkin heillä oli varaa.


(Teksti on tiivistelmä samannimisestä lehtikirjoituksestani, joka ilmestyi Tiede 2000-lehden numerossa 2/1999. Alkuperäisteksti taas perustui Oulun yliopiston arkeologian lehtori Pentti Koivusen ja Museoviraston arkeologi Petro Pesosen haastatteluihin.)