perjantai 13. heinäkuuta 2012

Kirjoja hyllystäni: Kotimaan luonnonkasvit

Kotimaan luonnonkasvit
Mikko Piirainen, Pirkko Piirainen, Hannele Vainio
WSOY 1999

Tätäkään kirjaa ei ole hyllyssäni. Lainasin sen Kauhajoen kaupunginkirjastosta, koska lainauskieltoni Seinäjoella jatkuu ja sitä paitsi koko Seinäjoen kirjasto on suljettu syyskuuhun asti uuteen kirjastotaloon muuton vuoksi.

Olin jo kehumassa kirjaa maasta lähes taivaisiin, kunnes tökkäsi. Etsin kirjan sisällysluettelosta nokkosvierasta mutta en löytänyt. Pienen salapoliisityön tuloksena sain selville että kyseinen kasvi onkin kirjassa virallisella nimellään humalanvieras. Mutta kun kirjassa esitetään myös kasvien kansanomaiset nimet - humalanvieraan tapauksessa kieräruoho, kierähumala, koiranhumala, villi heinä, humalaheinä ja humalavieras - niin miksi ei esitetä kasvin toista puolivirallista nimeä nokkosvieras, jonka kuitenkin wikipedia tunnistaa.

Uudelleen petyin koska kirjan nimi antaa ymmärtää, että kirja esittelee kaikki kotimaiset luonnonkasvit. Etsin nuoruuden kotiseutuni Kristiinankaupungin liepeillä Pyhävuorella kasvavaa Siperiankärhöä enkä sisällysluettelosta löytänyt siitä viitettäkään. Lopulta älysin kuitenkin katsoa kirjan esipuhetta, jossa selvästi todetaan, että Suomessa esiintyy alkuperäisinä tai vakiintuneina tulokaslajeina noin 1300 putkilokasvilajia, joista kirjassa esitellään noin 500 yleisintä lajia. Siperian karkulaisen ainoa tunnettu esiintymispaikka Euroopassa ja Altain länsipuolella oli vielä 70-luvulla Lapväärtin Pyhävuori, joten se ei kuulu yleisimpiin.

Mutta sitten parempaan. Kotimaan luonnonkasvit on kaunis ja harvinaisen oivaltavalla konseptilla toteutettu kirja. Yhteen sivuun mahtuu kunkin kasfvin lajinkuvaus, sen olinseudut (levinnerisyys), mahdollinen tulokkuus ja kuvailevia sanoja kasvin "käyttäytymisestä" sekä Maija Niemisen (ja WSOYn arkiston) vanhahtavan kaunis piirroskuvitus.

Teoksen lopussa oleva Hannele Vainion hyötykasviosaston noin 92 kasvin (saatoin laskea väärin) on kuin Toivo Rautavaaran tuotanto pienoiskoossa, siinä esitetään kasvien hyötykäyttö ja huomaan sitä lukiessani etten minä ainakaan kesäisin nälkään tai tautiin kuole.

Sokerina pohjalla itselleni olivat kuitenkin kasvien kansanomaiset nimet: "sananjalka=akkain persepyhkin; purtojuuri=nappikukka, nuijakielo ja piiskunen; seittitakiainen=ämmänkenkä, ämmänkämmen ja akantupakki; oravanmarja= hiirenkorva, kissankorva, koirankorva, lampaankieli, lehmänkieli, vasikankieli, varsankavionkukkainen, spkerimarja, sokurmarjakukkanen ja myrkkymarja..."

Kansantajuisuus on teoksen suuri ansio. Itse aioin aloittaa kasviharrastuksen jo vuosia sitten, mutta tämä kirja oli virike, joka sai minut kiinnostumjaan syvästi kasvistosta ympärilläni. Ei tieteellisiä määritteltykaavoja, ei mitään ylimääräistä, vain se mikä kirjassa esitellylle noin 500 kasville on olennaista.

Taiteen henkisestä köyhyydestä

Harvoin olen kirjoittanut blogiini pakinanomaista tekstiä. Tämän tekstin jälkimmäinen osa on pakinanomainen. Se ikävä piirre tekstiin kuitenikin sisältyy, että asian taustatapahtumat ovat totta.

Suomalaisen suurjuoksijan Hannes Kolehmaisen legendaarisesta voitosta ranskalaisesta vastustajastaan Jean Bouinin voitosta Tukholman 1912 olympialaisten 5000 metrin juoksussa on nyt kulunut sata vuotta. Sillä juoksulla Hannes Kolehmainen ja Suomi juoksivat itsensä maailmankartalle. Sille koko Suomen kansa hurraa (unohtaen että Kolehmainen voitti samoissa kisoissa myös 10 000 metrin juoksun ja maastojuoksun sekä savutti hopeaa jouikkuemaastojuoksussa).

100-vuotisjuhlatiimellyksen merkeissä Hannes Kolehmaisen juoksua on muistettu monin eri tavoin ja monilla eri kanavilla. Onhan jopa esitetty että Suomi saavutti itsenäisyytensä tämän juoksun ansiosta.

Eräs erikoisimmista juhlapäivään liittyvistä taidetapahtumista oli kuitenkin HKVn nuoria juoksijoita hyväksikäyttänyt taiteilija Erkki Soinisen koreografisoima uusintajuoksu legendaarisella Eläintarhan kentällä. Ideana oli toistaa Hannes Kolehmaisen ja Bouinin kaksinkamppailu päätyen samaan voittoaikaan 30,36,6. Mukana juoksussa oli kyseisen kaksinkamppailun rekvisiittana 12 muuta nuorta juoksijaa kamppaillen vähäisemmistä sijoituksista.

No mikäs siinä. Uusintajuoksu toteutettiin, kirikilpailun päätteeksi "Kolehmainen" nujersi "Bouinin" lähes täsmäaikaan 30,36,0. Yleisöä oli kohtalaisesti. Soininen videoi juoksun ja aikoo ilmeisestikin tehdä dokumentistaan jonkinlaisen videotaideteoksen.

Tapahtuma ylitti sekä radion että pääkaupunkiseudun päivälehtien ja iltapäivälehtien uutiskynnyksen. Jutuissa hehkutettiin Soinisen taiteen yhteisöllisyyttä, vuorovaikutuksellisuutta sekä rajat ylittävää kulttuurin ja urheilun kohtaamistapahtumaa.

Miksi minä sitten nurisen. Koska koen että minua kuvataiteilijana ja kuvataiteilijakuntaa tällä tapahtumalla on loukattu. Kuten eräs ystäväni epäsanatarkasti totesi: Kuka tahansa saa leikkiä Hannes Kolehmaista, ja juosta uusintajuoksuja, kuka nimittää sitä taiteeksi? Olen samaa mieltä. Pellehyppyjä saa harrastaa ja esittää mutta mielestäni niillä ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä.

Asian tekee kuitenkin vakavammaksi se, etrtä kyseinen taiteilija Erkki soininen kertoo Radio Puhe:n haastattelussa käyttäneensä tapahtuman ideoimisen ja toteutukseen aikaa yli 2,5 vuotta ja toteuttaneensa tapahtuman yli 30 henkilön työryhmällä. Kenen rahoilla? Omillaanko? Ja kuka on taiteilija Erkki Soininen?

Olen pudottaa housuni kun guugletan Soinisen CVta. Hän on toiminut Kuvataideakatemian rehtorina vuosina 1997-2001 ja saanut taiteen valtionpalkinnon vuonna 2006 juuri tästä taiteen yhteisöllisyydestä ja vuorovaikutuksellisuudesta, jota Hannes Kolehmaisen uusintajuoksu Eläintarhan radalla omalta osaltaan edustaa. "Tältä siis voi näyttää kun taide ja urheilu lyövät kättä", Ilta-Sanomat hehkuttaa. Minusta tällä kädellä lyödään taidetta korville ja vuorovaikutuksellisuus johtaa vain yleisön hämmennykseen taiteen käsitteen äärellä.

Jos kykenisin pitämään Soinisin teosta taiteena, se voisi toimia äärimmäisenä esimerkkinä taiteen henkisestä köyhyydestä. Mutta summa summarum. Taiten kanssa tällä juoksulla ei ole mitään tekemistä.

II

Hetkinen, nyt puhelin soi:

Ai! Mitä, kuuluu vähän huonosti...Että tää on vuorovaikutuksellista taidetta... Ootte tehny tätä performanssia yli 2 vuotta 30 hengen taustajoukoilla... ja valtion tai mikä se oli...taiteen valtionpalkintokin...Anteeksi että en heti ymmärtä...nyt... Niin... ei sitten mitään.... ei kuulu... Siis että mulle ei enää mitään apurahaa ikina... Tuota noin, enhän mä ole tähänkään asti mitään saanu... juu enkuulu, mitä piirejä ne semmoset on... ai apurahapii..pätkii taas.. joo, lupaan olla tästä lähtien hiljaa, joo, joo ja kerran vielä antdeeksi... kyllä lupaan sitoutua tästä lähtien tähän vuorovaikutuksellisuuteen... Olikos siellä Berliinis 2016 yhtään olumppiavoittajaa?... Ai että Vieterin 50-vuotismuistokisoihin pääsisin hevooseks ja sä piiskaisit Partasen paikalta... koskas ne olikaan?..2017...ja sää oot alottanu valmentautumisen jo...huikeeta...Iliman muuta, tää ilahduttaa mua suuresti...tuut, tuut,tuut. MÄÄ OON VUOROVAIKUTUKSELLINEN IHMINEN, MUSTA TULEE ISONA HEVOONEN.