lauantai 31. lokakuuta 2015

Lokakuun runot (12.-31.10.2015)

Tanka 12.10.2015

Hevonen haassa
syö apetta saavista
närhi tarkkailee
ja odottaa vuoroaan
kukot vapaina pihassa


Runo 13.10.2015

Tänään tuulee.
Kuvat eivät kertaudu veden pinnasta.
Laituri on nostettu rannasta talviteloille.
Parvi sorsakoiraita lentää jokiuomaa pitkin ylävirtaan.
Urpiaisia on vaeltanut jo pohjoisesta tänne talvehtimaan.
Minä kirjoitan muistiin yksinkertaisia luonnonkuvia.
Suuria ideologioita tässä iässä ei enää ole.
Vain luonnon hiljaisia puheita kuuntelen.

Runo 14.10.2015

Tuuli on tyyntynyt.
Veden pinnasta heijastuvat kaikki värit.
Vastarannan pajujen ruskea,
kaislojen oljenkeltainen,
kuusten vihreä, koivunrungon valkoinen,
taivaan siniset laikut
ja taustan ruskea umbra syventää kaiken.
Kuka vielä väittää että vesi on väritön?
Tanka 14.10.2015

Vastarannalla
fasaanikukko yskii
kuin vanha wickström.
Kukko on kylmettynyt
eikä wickström saa bensaa.
Runo 15.10.2015

Parvi koivunlehtiä putoaa veteen
vesi kareilee,
tuuli kuljettaa kevyitä aaltoja vastavirtaan
pintaa pitkin.
Aallot eivät liiku minulle sanotaan,
ne vain nousevat veden pinnassa ylös ja alas.
Sitä on vaikea uskoa silmilläni,
kun katselen niiden virtaavaa rytmiä vedessä.
Katselen tätä jokea,
olen kuin Linnanmäellä peilimaailmassa.

Haiku 15.10.2015

Fasaanin jäljet
hiekkaan tatuoituna
pakkasyön jälkeen

Runo 20.10.2015

En enää etsi runoja,
ne tulevat,
iskevät kuin naula silmään.
Vaellan vaellustani,
sen varrelta kerään
luonnonhavaintoja, kuvia,
täsmennän lausetta tarkemmaksi.
Ei minulla mitään suurempaa ole:
luonnon pieniä yksityiskohtia,
lehden lentoa tuulessa,
takiaisten höytyväpalloja ilmavirrassa
tai myöhäisen amiraalin lepattavaa lentoa lokakuussa,
kun se lopulta istahtaa olkavarrelleni
ja katselee minua silmiin.
Ja kun saavun vihdoin kotiin,
otan kynän ja runovihkoni
tai avaan tietokoneen,
niin runo on siinä edessäni työpöydällä,
mieleen kirjoitettuna,
muistiinmerkitsemistä vaille valmis
2 haikua 23.10.2015

lintu särähtää
peukaloinen mittailee
rankapinoa

lakeus virtaa
junan ikkunan ohi
pisaroi lasiin
Runo (raakile) 23.10.2015

Jokivarresta on kaadettu
kaksi pikkutikkametsää
Kauhajoen keskustassa.
Kirkon takana vastarannalla
kaadettujen rantapuiden muiston läpi
kasvaa nyt rakennustyömaa.
Sedun vastarannalta
haapametsikkö on kaadettu
ilman suurempaa tarkoitusta,
hukkapuuna, paikalla on
hormapeltoa, etäisyydessä
metsänreuna ja omakotitalon sininen seinä
joka ennen piiloutui katseelta.
Näen evakkoon joutuneen puukiipijän
kapuavan runkoa pitkin
ja menen asemiin.
Heittolaukauksella saan kännykkä kuvan
vajaan metrin etäisyydeltä.
Tilhiparvia kiertelee pitkin kylää.


Runo 24.10.2015
Syksyn viimeisiä aurinkoisia päiviä
vietän Kauhajoen varrella
jokivarsipusikossa
intiaanikyykyssä.
Joen vesi virtaa määrätietoisena ohi.
Vastarannan kannonpäähän kasvanut sammalmätäs
hehkuu kirkkaanvihreää
kylmän auringon hohteessa.
Tiaisparvi tulee ihmettelemään minua
ympäröivien paljaiden lehtipuiden oksiin.
Yli neljäkymmentä vuotta olen opetellut
kirjoittamaan tarkemmin, tarkasti.
Minulle sanotaan, että se on lahjakkuutta.
En tiedä olenko vieläkään oppinut.
Mutta jatkan kyykkimistä tässä,
urpiaisparvi ohittaa etäämpää,
tunnistan linnut äänistä.
Elämässäni olen oppinut kaikenlaista
mitä ihmiset ylipäänsä nimittävät hyödyttömäksi
ja mitä ei saa vaihdettua rahaksi.
Enkä kyllä vaihtaisikaan
näitä syksyn hetkiä mihinkään muuhun.
Intiaanikyykyssä, kunnes jalat puutuvat,
niin että on vaikea päästä ylös.
Kun tunto palaa, jatkan vaellustani
etäisen auringon suuntaan.
Haiku 28.10.2015

joki on tyhjä
vesilinnut lähteneet
kaislat kuurassa
Runo 30.10.2015

Hämähäkin seittilanka
putoaa pystysuoraan katosta alas
tietokoneen näytön kulmaan.
Matala auringonvalo
ikkunalasin ja verhon läpi
kiillottaa sen näkyviin.
Pieni ihme. Ihastelen sitä.
Vahvinta tunnettua orgaanista ainetta.
Runo 31.10.2015

Matalan auringon valo
muuttaa metsänseinän oranssiksi.
Vien lintulaudalle jyviä,
joita varpuset rohmuavat.
Tilhet räpistelevät paikoillaan
ilmavirrassa
miettien laskeutumista pihlajaan.
Haen maalaukseni hirsiateljeesta.
Kana juoksee vapaana tien yli.
Ja on lokakuun viimeinen päivä.





maanantai 19. lokakuuta 2015

Antti Tuuri: Alkemistit II - Taivaalliset häät


Antti Tuuri: Alkemistit II – Taivaalliset häät
Otava 2014
397 s.

I



Ennustin kerrankin oikein kun arvelin tammikuussa 2014 blogissani Antti Tuurin valmistelevan jo jatko-osaa teokselle Alkemistit – Maallinen rakkaus. Itse asiassa teoksen kokonaisrakenne on Tuurilla ollut jo olemassa ensimmäisen kirjan ilmestyessä ja toinenkin osa todennäköisesti viimeistelyä vaille valmiina.



Alkemistit II siis jatkaa siitä mihin ensimmäinen kirja päättyi. Vuorikapteeni August Nordenskiöldin rahat ovat huvenneet epäonnistuneessa kullanvalmistusyrityksessä Uudessakaupungissa ja hän on perheineen taloudellisen perikadon partaalla. Omaisuus on ulosmitattu eikä vuorikapteenilla ole antaa edes kymmentä taaleria matkarahoiksi maanmittari Gustav Bergklintille, kun kuningas vihdoin lupaa ottaa tämän vastaan Tukholmassa.



Berglint matkaa Turun kautta Tukholmaan heinäkuussa 1787 matkalukemisenaan Christian Rosenkreutzin Alkemialliset häät. Erityisesti Tuurin Alkemistit II:ssa kirjan sisällä onkin tämä toinen kirja, joka on suomennettu vuonna 1995 nimellä ”Hermeettinen romanssi, eli, Christian Rosenkreutz’in Kemialliset häät anno 1459”.



Tarinaperinteen mukaan Christian Rosenkreutz oli köyhä saksalainen ritari, jonka nimi suomennettuna tarkoittaa Ruusuristiä ja tarinan mukaan hän olisi perustanut myyttisen salaseuran Ruusuristiläiset. ”Chymishe Hochzeit ilmestyi kuitenkin sakasaksi vasta 1616, ja tutkimuksen mukaan koko ruusuristiläisyys on peräisin 1600-luvulta. Yhtä kaikki, ruusuristiläisyydestä juontaa juurensa teosofinen liike ja siitä puolestaan Pekka Ervastin Vuorisaarnan pasifismiin ja kalevalaiseen kansallisromantiikkaan pohjautuva Ruusu-Risti sekä hänen oppilaansa J.R. Hannulan siitä erkauttama suomalainen kristosofia.



Näistä salatieteiden historian myöhemmistä vaiheista Tuurin teoksen todellisella henkilöllä Carl Fredrik Bergklintillä (eikä näin ollen hänen kirjeisiinsä perustuvassa teoksessakaan) voi olla mitään tietoa. Bergklint on siis Tukholmassa ja odottaa pääsyä kuninkaan puheille mukanaan Vuorikapteenin kirje kuninkaalle. Kuninkaan tapaamista odotellessaan Bergklint vierailee myös Rosenkreutziin perehtyneen Gustaf Björnramin luona, jolta maanmittari saa vastauksia joihinkin alkemiallisten häiden herättämiin kysymyksiin. Selventävää tulkintaa Rosenkreutzin hämärä näynomainen kirja todella kaipaakin, eikä ole ihme että maanmittariparalla on pää täynnä kysymyksiä hänen perehtyessään kirjan salaisuuksiin.



Bergklintin Tukholman matkasta kuninkaan luo tuli paljon pidempi kuin hän mitenkään olisi osannut kuvitella. Kuningas suostuu ottamaan maanmittarin vasta kirjan kahdeksannessa luvussa ja elokuun viimeisellä viikolla. Vierailu kuninkaan luona jää kullanteon pyrkimyksiin nähden melko laihaksi. Kuningas ei audienssilla edes avaa Vuorikapteenin kirjettä ja Bergklint joutuu lähtemään mukanaan vain epämääräinen lupaus että Vuorikapteenin pyrkimyksiin suhtauduttaisiin suopeasti.



Rutiköyhänä Bergklint matkustaa laivalla takaisin Suomeen Raumalle, josta hän matkatavaroita ja paremmat vaatteet myytyään saa kyydin takaisin Uuteenkaupunkiin. Täällä tilanne ei ollut juuri parempi, Vuorikapteenin talo oli menossa pakkohuutokauppaan ja mies itse lähti yhdelle monista rahankeruumatkoistaan Poriin ja sen kautta teille tietymättömille. Vasta lokakuun puolivälissä Berglint saa kirjeen ”August-herralta”, joka majailikin Porin sijaan Upsalassa. Kirje oli tällä kertaa toivorikas, kuningas oli luvannut uuden laboratorion Drottningsholmiin, jonne Bergklintin piti välittömästi lähteä viidentoista kuukauden mittaiseen kullantekoyritykseen.



Pääsy Tukholmaan laivalla myöhäissyksystä ei kuitenkaan ole helppoa, mutta lopulta Bergklint saa kyydin sumppuveneestä, jolla lähdettiin viemään kalaa Tukholmaan. Matkasta vastineeksi maanmittarin piti hoitaa sumppuveneessä yhden venemiehen työt. Näin alkaa huikea kirjassa lähes 80 sivua vaativa venematkan kuvaus alkeellisella sumppuveneellä myöhäissyksyn kylmissä ja vaarallisissa tuulissa. Tuurihan harrastaa itsekin purjehdusta ja tämän venematkan kuvaus etsii todentuntuisuudessa vertaistaan kaunokirjallisten purjehduskuvausten joukossa.



Tukholmaan Bergklint pääsee parin viikon haukikeiton syömisen jälkeen vihdoin marraskuun lopulla Herran vuonna 1787 ja on valmis aloittamaan toisen kullantekoyrityksen yhdessä Vuorikapteenin kanssa. Sen moninaiset vaiheet ja Alkemiallisten häiden salatieteellinen hämärä teksti muodostuvat nyt Bergklintin elämänsisällöksi samalla kun hän kirjan ainoana henkilönä kilvoittelee henkisesti puhdasta pyyteetöntä tietä pitkin Korkealle vuorelle toivoen lopulta kohtaavansa edesmenneen kihlattunsa Katariina Palenin.



II



Jätän kertomatta tässä itse kullanteon vaiheet moninaisine vaiheineen tai Rosenkreutzin hämärän teoksen lähes yhtä hämärät selitykset, jotka siis muodostavat kirjajärkäleen loppuosan pääsisällön. Niihinhän saa selvyyden itse kirjan lukemalla. Sen sijaan jotakin kirjan taustoista. Tuuri jatkaa tässä teoksessa vähän tunnettujen uskontohistorian sivupolkujen kartoittamista. Kirjan henkilöt ovat todellisia ja heidän johtotähtenään on ruotsalaisen tiedemiehen, aatelisen ja myöhemmällä iällä itseoppineen henkiennäkijän Emanuel Swedenborgin (1688 – 1772) opetukset.



Tuurin teos nojautuu historiallisesti Ruotsin valtionarkistossa säilyneisiin Bergklintin kirjeisiin. Tältä pohjalta Tuuri kutoo romaaniaan kuin kalaverkkoa. Kerronnaltaan Alkemistit I – II on Antti Tuuria parhaasta päästä, yhtä vaikuttava kuin kirjasarja uskonsa tähden Pohjanmaalta karkotetuista mystikoista Eerikinpojista.



Kun tartuin Alkemistien ensimmäiseen osaan, minua hieman hämmästytti Tuurin aihevalinta. Alkemian, 1700-luvun lopun kullantekoyritysten ja hengentieteiden ei luulisi olevan kovin populääri aihe nykyisessä kovien taloudellisten realiteettien maailmassa. Mutta ehkä Antti Tuuri on kirjoittamisessaan jo siinä vaiheessa, että hän voi kirjoittaa juuri siitä mikä häntä itseään eniten kiinnostaa. Mihinkään suureen myyntimenestykseen en tämän kirjan osalla usko, vaikka se onkin Tuuria parhaimmillaan salaviisaine epäsuorine kerrontoineen, hersyvän humoristinen ja syvällinen, kooltaan ja sisällöltään painava romaani.



Anekdoottina kerrottakoon vain kirjan toisen päähenkilön, maallisempien rakkauksien loukuissa räpistelevän August Nordenskiöldin todellisen elämän myöhemmistä vaiheista. Kullantekohankkeen jälkeen Nordenskiöld matkusti Ruotsista Lontooseen ja Sierra Leoneen perustamaan suomalaista utopiayhteiskuntaa nimeltä Uusi Jerusalem. Paikalliset asukkaat eivät kuitenkaan ihastuneet uuteen ideologiaan vaan 1992 Nordenskiöld joko pahoinpideltiin hengiltä tai toisten lähteiden mukaan kuoli johonkin kuumetautiin.



Augustin pääkallo ja alkemistinen uuni ovat nähtävissä sukutilalla Mäntsälässä Alikartanon museossa. Jälkipolville hänen elämästään ovat säilyneet myös hänen lukuisat alkemiasta ja Uuden Jerusalemin kirkosta kirjoittamansa kirjat. Uskollisen apulaisen maanmittari Carl Fredrik Bergklintin jäljet sen sijaan päättyvät Tukholmaan, jossa hän ottaa kasvattilapsekseen August Nordenskiöldin nuorimman pojan August Carlin. Ja lopulta kirjan epilogissa maanmittari Bergklint antaa oman vastauksensa myös aikakausien halki ihmisiä askarruttaneeseen perimmäiseen kysymykseen, siihen mikä on elämän tarkoitus.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Vaelluskirjaa 20-31.8.2015


Vaelluskirjaa 20-31.10.2015 – Vaellus Välikylään osa VII

Kristiina 24.8.2015

V

Peter oli siis pyöräillyt Alkoon, minä kävelin Rantakatua pitkin entisen asuntoni ohi kirjastoon ja myin sinne Ihmisen Alueen. Kirjastonhoitaja Leenalla oli kiire, mutta hän osti kirjan ja outoa kyllä sain sovittua, että kirja maksetaan käteisellä kirjaston kassasta, kun itse olin sipissä. Kerroin että kirjassa on muutama runo Kristiinastakin.

Jatkoin Spectran talon ohi Tuulimyllynmäelle. Peter näkyi polkevan myllyn siipien suojaan edellä. Minä tulin perässä ja näin meillä oli kahden hengen leiri Kvarnsbackenilla.

Kello oli liikkunut iltapäivän puolelle, vaikka aurinko ei ollut vielä etelässä ja kaikki aurinkokellot näyttivät tunnin väärin, koska oli kesäaika. Aurinkokelloja Kristiinassa on paljon, vaikka ei läheskään niin paljon kuin Kristiinassa kulkukissoja. Asukasta kohti Kristiinassa on kissoja varmasti eniten Suomessa.

Me istuimme Tuulimyllynmäellä porisemassa ja muistelimme hurjaa nuoruuttamme Christinae Stadhissa.

VI

Peter kertoi minulle miten hänestä tuli 5-vuotiaana mykkä ja mykkyyttä kesti kaksi vuotta, koska hän oli ujo ja isä halveksi häntä. Sitten hän löysi kaverikseen Blues Lahtisen ja oppi paitsi uudestaan puhumaan myös puhumaan suomea, mitä hän nykyään puhuu paremmin kuin minä.

Peteriltä kuulin myös että Bruno Lahtinen oli kuollut jo yli kaksi vuotta sitten, samoin kuvanveistäjäystäväni Kari Salo Karijoelta. Nämä tiedot eivät asian sattuessa olleet kantautuneet minulle asti. Olin melkoisen järkyttynyt.

Joimme viiniä, joka ei ollutkaan valkoviiniä vaan vahingossa ostettua halpaa punaviiniä. Peterin piti lähteä ja minä jäin Tuulimyllyn siipien suojaan yksin lukemaan runojani Kristiinankaupungista.


77.
Hän on lähtenyt sellaisesta kaupungista,
että sen kertoo kahdella kadulla,
Tuulimyllynmäellä
ja kahdella kirkolla,
joista toisen sotilaat ovat rakentaneet
läntisiä tuulia vasten vinoon.

Olen kävellyt maailmaani läpi.
Ohimoita särkee,
linnut kirkuvat tuuleen.
Kaupunki rakentuu ympärille hirsistä ja laudoista.
Tuulimyllyn siivet harovat tyhjää ilmaa
ja naakkaparvi kajahtaa lentoon
raatihuoneen tornista.

Ulrika Eleonora!

Kirkko on nainen,
sitä pitää tuulen hyväillä.
Kirkon sisällä tekstejä:
åhr... blef denna kyrka härad
och åhr... af fienden illa spolierad”,
puiset urkupillit ja harmooni.

Sodan aikana
kuparipillit myytiin österbottens köttille
makkaranpäiksi, makkaranpitimiksi.
Niin ankea aika on ollut.
Hän ei tiedä siitä mitään.

Hän istuu kirkon etupenkissä,
joka on nimetty lahjoittajansa mukaan
ja katselee puista kristusta.
Alttaritaulu on viety uuteen kirkkoon,
niin köyhä aika tämä on,
köyhempi kuin kirkontekijöiden, hän ajattelee.

Hän on täällä nyt, kirkon etupenkissä
ihmettelemässä kaiken maailman asioita.
Kirkko on aina vaan ja vino.
Kun hän on lähtenyt kokonaan,
onko heistä kumpaakaan?
Hän ihmettelee, miten surullista tekstiä
tuuli uruissa soittelee.






78.

Olen valvonut pitkään,
mitannut menneisyyttäni, jalan kuljettua matkaa.
Istun myllyn siipien suojaan ajattelemaan,
miten vähän elämällä on kosketuskohtia
runojen kanssa,
joissa kevät puhuttelee merenrantaa,
huhtikuun tuuli.

Olen tullut kääntymispisteeseen,
juon viiniä, unkarilaisen härän verta.
Kaupungin moottori käy vaimeasti.
Täältä mäeltä voi katsoa kauas,
pikkukaupungin ja sen rakenteiden yli
merenlahden ja hautausmaan yli metsään.

Olen vähemmän kirkkautta nyt,
enemmän viinin sameaa makua
ja jälkiviisaita sanoja post scriptum.

Olen lähdössä pois.
Olen lähdössä kysymään nimeäni toisaalta.
Ajattelen ilman raskautta,
jonka läpi linnut lentävät hitain siivin.

Istun ja kirjoitan kunnes viini loppuu
ja tuuli tulee ihoon kylmänä.
Maisema ei kaipaa mitään hyvästijättöjä.

Pakkaan tavarani.
Tulevaisuus on jokin toinen portti ja ovi.

Minä pakkaan laukkuni ja lähden. Peter on jättänyt minulle puoli viinipulloa, se kassissani kuljen Myllykatua alas ja Itäistä Pitkäkatua pitkin Lahtiselle. Jartsa herää ovikellon soittoon. Muusikoilla on pitkät aamu-unet. Unenpöpperössä hän kutsuu sisälle.

Kerron että päässäni alkoi soimaan ”One more cup of coffee” jonka kuulin kerran 70-luvulla Brunon ikkunasta kun olin kastunut sateessa läpikotaisin. Olin soittanut ovikelloa ja päässyt sisään, saanut kahvit ja kuuntelimme levyn loppuun. ”Minäkin taisin asua täällä silloin”, Jartsa muisteli. Mutta nyt emme keittäneet kahvia vaan minulla oli jo kiire kauppaan ja linja-autoon. Vaihdoin runokirjan kahteen Lahtisen uuteen blueslevyyn.

Juoksin kauppaan, ostin mitä ehdin ja pääsin autoon kun se oli jo lähdössä liikkeelle. Tulin takaisin Välikylään ja pääsin äitini mökille.

VII

Olimme mökillä vielä kaksi päivää, mutta muistiinpanoja siitä ei enää ole. Haloin halkoja, kävin mustikassa ja niin edelleen, nypin hirvikärpäsiä viimeisinä päivänä tukastani, ne olivat heränneet syksyyn. Iltaisin kirjoitin muuta. Äiti hankki vanhustaksin ja pääsimme pois. Minä kirjoitin jo muuta. Muistiinpanoistani löydän enää kolme runoa Kauhajoelta 30.-31.8.

5.



Kaksi kurkea liihotti
kirkonkylän ja pääni yli pellolle.
Keräsin parisataa naakansulkaa nurmikolta.
Menin vaikeasti Sjöberginpuistoon
ohdakemetsän läpi ja Satiaisojan yli.
Toisella puolella huomasin,
että sinne oli tehty polku ja silta
10 metriä alavirtaan.
Istuin puiston rantaan
tulva-aikaan ajelehtineelle penkille.
Katselin siinä kaikkea.
Vastarannalle on rakennettu
kaksikerroksisia puutaloja.
Kauhajoen korkeimmat rakennukset
kirkkoa lukuunottamatta.
Vihervarpunen lauloi kuusen
äärimmäisessä latvassa.
Sen vatsa hohti auringossa aivan valkoisena.
Rusakko hyppeli metsän suojasta
muutaman metrin päähän ja pysähtyi siihen.
Se alkoi aavistaa minut
ja nosti vaaleanmustat pitkät korvansa pystyyn.
Koikkelehti sitten laiskasti rannan suojaan
niin että mieleen jäi harmaa töpöhäntä.
Pysähtyi sinne.
Näkymään jäi vain pää ja korvat.
Parvi pikkuvarpusia lensi yli.
Orava tuli rapisten männynkylkeä pitkin alas.
Oli alkuillan hetki.
Tunsin olevani omassa paikassani
juuri nyt
ja join hitaasti oluen loppuun.



6.



Tänään huomasin,
että sateenkaaren alta
ei voi ajaa edes linja-autossa.
Pilvenlaidan voi kyllä tavoittaa,
mutta kun saavutat sateenkaaren,
se katoaa.
Tuulihaukka söi puhelinlangalla myyrää
Saveenkylän kohdalla.



7.



Pajulinnut ovat aloittaneet syyslaulun.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Vaelluskirjaa 20-31.8. - Vaellus Välikylään osa VI


Kristiina 24.8

III

Huomasin, että Bio Duxin talossa elokuvateatteri toimi yhä. Talon pihassa oli nytkin pari autoa. Talon historia on mielenkiintoinen. Siinä on toiminut aikanaan mm. kuparipannutehdas, jonka perusti originellin Pekka Wihurin yhtä originelli isä ”pappa” Wihuri. Hän suuttui siitä, että Kristiinasta ei löytynyt kunnollisia kuparisia kahvipannuja, joten hän perusti kuparipannutehtaan saadakseen itsekin kahvia kunnollisesta kuparipannusta. No konkurssiinhan sekin yritys aikanaan sitten meni.

Wihurin jälkeen taloon tuli Miettusen perustama elokuvateatteri Bio Dux. Miettunen kuului Suomen elokuvateatteriyritysten johtokuntaan ja nuoruudessani Kristiinaan saatiin paitsi nopeasti merkittävät elokuvauutuudet myös korkeatasoisia klassikkoja. Muistan katsoneeni siellä mm. mustavalkoisen Jimi Hendrix-dokumentin, Yksi lensi yli käenpesän, 2001 Avaruusseikkailun, Kellopeliappelsiinin ja Ammutaanhan hevosiakin. Isä ja äiti kävivät tuoreeltaan katsomassa Maa on syntinen laulu ja äitini siunaili sitä kovasti.

Kun Miettunen jäi eläkkeelle elokuvateatterinhoitajan toimesta, talo sulkeutui muutamaksi vuodeksi, mutta sitten toiminta käynnistyi uudelleen. Talossa oli treenikämppä kaupungin ainoalle bändille, elokuvateatterin näyttämöllä harjoitteli päivisin harrastajateatteri ja illat oli jaettu harrastajateatteri- ja elokuvaesitysten kesken.

Jonkin Dario Fon näytelmän olen teatterin puolella käynyt katsomassa eikä Kristiinan harrastajanäyttelijöillä Marianne Haleniuksella, Tapio Suomisella (ei elokuvaohjaaja vaan rautakaupan myyjä), Bruno Lahtisella ja kumppaneilla ollut näyttelemisessään valtakunnantasoisesti mitään hävettävää.

Ainakin elokuvateatterina talo siis toimii edelleen, vaikka kantakaupungin asukkaan väestöstä esityksiin tuskin kovin valtavaa määrää ihmisiä yleisöksi asti riittää.

IV

Minä jatkoin elokuvateatterin ohi kotiteollisuustalolle, jossa kolmilla kangaspuilla on loukutettu mattoa jo 70 luvulta lähtien ja viimeksi kuulemma samana aamuna. Piharakennuksen oven päällä oli Tutun Tuvan kyltti ja pihassa kymmenkunta minulle tuntematonta kaupunkilaista.

Peter osti minulle kolmella eurolla sapuskat. Söimme pihassa. Pöydässä istui myös Närpiön kaupungin Tutun Tupaan palkkaama nuorisotyöttömyystakuulla työllistetty tyttö, joka siis pomon ja kokin lisäksi sai matkarahat ja oikeaa palkkaa, kun kristiinalaiset ”työläiset” joutuivat maleksimaan tontilla ja talossa 9 euron päiväpalkalla, vailla mitään varsinaista hommaa.

Kun oli syöty ja juotu kahvit Peter katsoi päivätyönsä tehdyksi ja pyöräili Alkoon hakemaan viinipulloa. Sovimme treffit Tuulimyllynmäelle. Rahat Peter oli lainannut Kissa-Pekalta. Jo 2000-luvun vaihteessa hänellä oli hoidossaan kahdeksan kulkukissaa. Nyt kissoja oli kuulemma 36, ne lisääntyivät sikin sokin keskenään, koko talo haisi ulos asti eikä Kissa-Pekka enää päästä vieraita sisälle asti.

9 euron hommissa Kissa-Pekkakin nyt oli. Häntä oli mukava nähdä pitkästä aikaa, mutta hämmästyin kun hänen tumma kihara tukkansa oli 10 vuodessa vetänyt täysin harmaaksi niin, että en ollut tuntea häntä, vaikka Kissa-Pekka(kutsumanimi) Kristiinassa asuessani oli parhaita kavereitani. Suru harmaannuttaa, sanotaan, ja 36 kissassa oli varmaankin murheensa, mutta hänellä ei ollut luontoa antaa kenenkään taittaa karvaakaan kulkukissoistaan saati tapattaa niitä.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Vaelluskirjaa 20. - 31.8. 2015 - Vaellus Välikylään osa V

Kristiina 24.8

II

Istuin penkille ja siihen pyöräili vanha ystävä Peter, jonka seinällä roikkuu joku akvarellinikin. Peter tuli viereen ja otimme olutta. Pian paikalle saapui myös muuan Korialta muuttanut mies ja istuimme kolmisin ”rantaravintolassa”.

Hämmästyin kun näin lahdella yhtä aikaa peräti 5 harmaahaikaraa. Ilmeisestikin haikara on pesinyt lahdella. Pari 60 valkoposkihanhen parvea lenteli lahdella edestakaisin. Aikanaan Kristiinassa oli kanadanhanhia, mutta nyt valkoposkihanhet ovat valloittaneet rannat ja kanadanhanhet ovat lähteneet evakkoon kaupungista. Kuulin että valkoposkihanhia on itäpuolisilla rannoilla yli 200 ja rannat ovat valkoisenaan hanhenpaskasta. Muistelin kyllä että ainakin kanadanhanhi paskoo ruskeita pökäleitä.

Istuimme rannalla pari tuntia, Peter kertoi Tutun Tuvasta, jossa hän oli nyt työllistettynä 9 euroa/päivä orjapalkalla. Minä ehdotin että kaikki orjatyö Suomessa pitäisi lopettaa, samoin kuin nykyiset ylipitkät opiskelijoidem ilmaiset harjoittelujaksot ammattiopinnoissa. Kun itse aikanaan menin toimitusharjoitteluun, minulle maksettiin siitä oikeaa palkkaa. Näin voisi menetellä opiskelijoidenkin kanssa. Ensin opiskelu, sitten palkallinen harjoittelu, jota seuraisi vakituinen työpaikka. Näin Suomessa saataisiin työllistettyä 50 000 – 100 000 työtöntä oikeisiin töihin. Ja opiskelijoiden opiskeluajat lyhenisivät, kuten hallitukset viime aikoina ovat halunneetkin. Arvelin ettei kukaan pakkotyöllistetty jäisi aipaamaan sitä 9 euroaan ja Peter arveli samoin.

Tutun tupa sen sijaan kuulosti toimivalta idealta. Se on Mummon Kammarin tyyppinen paikka, jota pyöritetään EU-tuella. Kaksi kristiinalaista saa Tuvasta oikeaa palkkaa ja loput ovat 9 euron hanslankareita, joita siellä ei varsinaisesti lainkaan tarvita. Toinen palkkaa saavista on pomo, jota ei paikalla juuri näykään, hänellä on omiakin hommia. Toinen on kokki, joka kyllä on tarpeellinen, sillä ilman kokkia ruoka ei valmistu.

Aamulla paikasta saa ilmaiset aamukahvit ja voileivät. Kello 11.00 – 11.30 on ruokailu, jossa ruoka köyhille maksaa 3 euroa. Peter kutsui minut syömään. Lupasin lähteä. Peter kertoi Tutun Tuvan sijaitsevan kotiteollisuustalon pihassa, jonka tiesin ja kehotin häntä pyöräilemään ”töihin” edeltä. Minä kävelin rantaa pitkin linnunsulkia keräten perässä.

perjantai 9. lokakuuta 2015

Vaelluskirjaa 20. - 31.8. - Vaellus Välikylään osa IV


Välikylä-Kristiina 24.8.

I

Heräsin kun kello soi 6.30. Keitin aamukahvit sähköhellalla. Luin jonkin aikaa Alkemisteja ja lähdin pysäkille parikymmentä minuuttia ennen koululaisbussin tuloa. Kurjet huutelivat kahdesta suunnasta pellolla. Kuulin paikallisten kurkien huutoa myös hakkuuaukealta. Yritin laittaa kännykkää kuvausasentoon kurkien varalta. Kaksi kurkea lensikin yli vain parinkymmenen metrin korkeudelta, mutta auringonvalossa olin sählännyt ja päällä olikin soitin. Kuva jäi ottamatta, mutta löytyyhän niitä välineurheilijoiden kurkikuvia luontosivustoiltakin.

Linja-autossa Kristiinaan. Olin perillä puoli 9 aamulla ja pohdin mihin pääsisin paskalle. Päätin kuitenkin ensin kävellä jonkin matkaa Pohjoislahden rantaa pitkin. Kaislikko oli vallannut puoli lahtea. Sen ruoppaamista on suunniteltu kohta 20 vuotta, mutta rahaa ruoppaamiseen ei ole löytynyt eikä kaislojen niittokan viime vuonna onnistunut. Eräästä aikanaan Pohjanlahden parhaista lintulahdista ovat kahlaajat ja suurin osa harvinaisista sorsalinnuista hävinneet.

Kuutisenkymmentä heinäsorsaa ruokaili kaislikon laidassa ja himan kauempana hohti valkoisena ja vaaleanruskeana kyhmyjoutsenpoikue, emo ja 7 – 8 täysikokoista poikasta. Muistan erään aiemman vuoden, jlloin ilmeisestisamalla emolla oli 11 poikasta, mutta luultavasti mikit söivät poikaset yksitellen niin, että lopulta jäljellä oli van emo yhden poikasen kanssa. Olin näkevinäni harmaahaikaran pudottautuvan täälläkin kaislikkoon.

Etsin rannalta linnunsulkia. Sulkaympyrän sulat olin jättänyt teokseeni Multialle. Joitain naakan ja lokin sulkia löysin nurmikoilta ja rannalta.

Käännyin takaisin ja kävelin katsomaan olisiko entisen Alman ulkosivulla oleva yleinen vessa auki. Sen ovi oli lukossa. Tämän vessan historia on hauska. Kristiinassa asui aikanaan originelli matemaatikko Pekka Wihuri, jolla parta kasvoi navan alapuolelle asti. Hän liikkui aina siniseen verkkaripukuun puettuna, housut vedettynä puseron päälle lähes kainaloihin asti vedettynä. Hän oli närkästynyt yleisen vessan puuttumisesta kaupungissa ja meni perjantai-iltana torille odottamaan kylällä kiertelevää poliisiautoa. Kun hän näki poliisiauton ajavan sillan yli toria kohti, hän veti housut kinttuihin ja ryhtyi kyykkypaskalle jalkakäytävälle torin ylälaidassa. Poliisit pysähtyivät ja Wihuri selitti heille mielenosoitustaan. Juttu levisi ja kaupunginhallitus päätti että kaupunkiin on saatava kyseinen yleinen vessa.

Mutta nyt aamutuimaan ravintola oli kiinni ja yleinen vessa lukossa. Kävelin ylätorille ja Corneriin, jonka ovi oli auki. Se on läpikulkukäytävä viistoon vanhan puutalon halkaisten. Käytävän varrella on erilaisia liikkeitä. Kahvila täällä oli vaihtanut omistajaa ja oli juuri nyt suljettu. Vessan ovessa luki: Ei käytössä. Menin kysymään viereisestä dataliikkeestä neuvoa. Omistaja kehotti kokeilemaan olisiko ei-käytössä olevan vesan ovi auki ja tuli itse mukaan tutkimaan tilannetta ja pääsin hädästäni.

Menin uudestaan Alman rantaan lokinsulkia keräämään. Kun kauppa oli jo auki, menin ostamaan juotavaa ja jatkoin rantaan sähkökaapin taakse penkille istumaan. Penkki oli siinä samassa paikassa, missä se oli ollut jo 10 yli vuotta, mutta onkilaiturini oli hävitetty. Sillä hävitetyllä laiturilla istuin yhden kesän ongella, katselin miten kaislat kasvoivat ja kirjoitin noin neljänneksen Rajakivet-kokoelman runoista.

torstai 8. lokakuuta 2015

Toistasataa runoa 19.12.2014-9.10.2015






+1 haiku 8.10.2015


öljyturnipsi
kamppailee sinnikkäästi
kukassa vielä


yöhaiku 7.-8.10.2015

yöksi pakastuu
revontulet roihuavat
aurinkomyrsky



kolme haikua 8.10.2015

ruoho kuurassa
vielä iltapäivällä
talon varjossa



tilhet saapuivat
parvi lensi siristen
pihapihlajaan


matala savu
levittäytyy maisemaan
lokakuun haju


Tanka 6.10.2015

neitoperhonen
lennähti mukanani
sisään asuntoon
pyydystin sen rasiaan
ja vapautin ulkona



Rauhan ajatus

Jättäisin mielelläni jo ihmiset rauhaan
syyrialaiset, palestiinalaiset
ja libanonilaiset ja muut ihmiset
mutta rauhan ajatus on
ihmiskunnassa mahdoton
(1.10.2015)


haiku 27.9.2015

yöllä hiljenee
kaikki ympäriltäsi
ja olet yksin


haiku 25.9.2015

pyörämatkalla
tuli mieleen haikuja
jotka unohdin


haiku 24.9.

nurmella kasvaa
mustesieniä parvena
ja alkaa sataa


Haiku 21.9.

jokirannassa
harakka aamupesulla
kurjet muuttavat


Vaellusrunot 20.-31.8.2015
22.8.2015


Kello 23 uutisten jälkeen menen ulos
katsomaan yön ensimmäisiä hetkiä.
On vaikea ajatella, että on kesäaika
ja yön pimein hetki vasta
kahden tunnin kuluttua.
Ja kaikki aurinkokellot ovat tunnin väärässä.


Jupiter loistaa kirkkaimpana läntisellä taivaalla,
suoraan hakkuuaukealle pystyyn jätetyn
EU-hongan yläpuolella.


Sumu verhoilee harsoon hakkuuaukean;
voin melkein nähdä sen tanssivan.


Piirrän mielessäni tähtikarttaa.
Altassa kivikautiset ihmiset
olivat piirtäneet sen niin,
että Otavan tähdet
olivat sammakoiden näköisiä
taivaalla lentäviä ihmisiä.

 
Juon lasin viiniä loppuun
ja menen maate.


Vaellusrunot 20.-31.8.2015
Välikylä 21.8.

Korjasin sahapukkia.
Sahasin kokeeksi kolme lautaa mittaan.
Piharakennuksen takana on
ruostunut katiska.
Jokiranta 300 metrin päässä,
mutta polku sinne on
kynnetty perunapelloksi.
Poimin suuhuni kesän viimeisiä
metsämansikoita.

Yötaivaalla yksinäinen kirkas tähti.
Kun silmä tottuu,
niitä alkaa näkyä lisää,
mutta vielä ei ole tähtien katselun kuukausi.
Yölläkin pohjoisessa taivaanrajassa
ohut kellertävä kajo.
Harmaa usva kohoaa hakkuuaukean yläpuolelle.


Suden hetkellä
kaikki taivaan tähdet
ovat kirkastuneet näkyviin.
Maitorata halkaisee taivaan.


Välikylän ja Kauhajoen runot 20.- 31.8

1.

On lintujen sulkasadon aika.
Kerään taas linnunsulkia
vaelluksen varrelta.
Edelliset jäivät Multialle
sulkaympyrään.


2.

Naakkojen pilvi lensi ohi,
muotoutui lennossa yhä uudestaan,
tuhat naakkaa...
Pikkulapsi huusi: "Äiti, lintuja paljon!"



3.

Sain päivän valmiiksi.
Nämä vähäiset tapahtumat mökillä
tyynnyttävät mielen:
Tein kaivonkannen,
keräsin mustikoita,
kuuntelin lintuja
ja katselin perhosia.
Muuta ei täydelliseen päivään tarvita.

4.

Iltayöstä sumu verhoilee
taas hakkuuaukean.
Puolikuu hehkuu pilvettömällä taivaalla.
Tunnen että tänään on taas ollut
yksi elämäni mielekkäistä päivistä.

5.

Kaksi kurkea liihotti
kirkonkylän ja pääni yli pellolle.
Keräsin parisataa naakansulkaa nurmikolta.
Menin vaikeasti Sjöberginpuistoon
ohdakemetsän läpi ja Satiaisojan yli.
Toisella puolella huomasin,
että sinne oli tehty polku ja silta
10 metriä alavirtaan.

Istuin puiston rantaan
tulva-aikaan ajelehtineelle penkille.
Katselin siinä kaikkea.
Vastarannalle on rakennettu
kaksikerroksisia puutaloja.
Kauhajoen korkeimmat rakennukset
kirkkoa lukuunottamatta.

Vihervarpunen lauloi kuusen
äärimmäisessä latvassa.
Sen vatsa hohti auringossa aivan valkoisena.

Rusakko hyppeli metsän suojasta
muutaman metrin päähän ja pysähtyi siihen.
Se alkoi aavistaa minut
ja nosti vaaleanmustat pitkät korvansa pystyyn.
Koikkelehti sitten laiskasti rannan suojaan
niin että mieleen jäi harmaa töpöhäntä.
Pysähtyi sinne.
Näkymään jäi vain pää ja korvat.

Parvi pikkuvarpusia lensi yli.
Orava tuli rapisten männynkylkeä pitkin alas.
Oli alkuillan hetki.
Tunsin olevani omassa paikassani
juuri nyt.



6.

Tänään huomasin,
että sateenkaaren alta
ei voi ajaa edes linja-autossa.
Pilvenlaidan voi kyllä tavoittaa,
mutta kun saavutat sateenkaaren,
se katoaa.
Tuulihaukka söi puhelinlangalla myyrää
Saveenkylän kohdalla.


7.

Pajulinnut ovat aloittaneet syyslaulun.


Haiku 3.8.

kurkien huudot
kuulen marjametsässä
muuttomatkalla


runo 10.7.2015

Yöllä torpassa
en saa nukuttua
menen ulos kuunteleman
katselemaan valoisaa yötä
kiiltomato on varmuuden vuoksi
sytyttänyt vihreän ajovalonsa sateen jälkeen
Kahden lehtokurpan kiertoradat kohtaavat
ja niille syntyy hetkeksi rajariitaa
en saa vieläkään unta
kuulen pellolta
kahdeksan kurjen kutsuhuutoa
enkä saa unta
lähden kävelemään pitkin aamusumua
niin hiljaa että pelästytän hirven
rytisemään parinkymmenen metrin päästä
metsään pahki
lepakko lentelee pihassa mitaten tontin rajaa
ja vaikka tiedän että seuraavana päivänä
on palattava takaisin ihmisiin
saan vihdoin unen
kuullessani myyränpoikasten vikisevän
hellan takana torpassa pesässä
ruokaa emoltaan.

Haikuu 23.7

Kevätmyrskyä!
tuuli katkoo oksia
viskoo mennessään


kuljen kirjastoon
jo tuttua reittiä
kassissa runot


istun kivelle
mietin siinä aikani
kirjoitan haikuun

 
kyyhkynsulalla
maalasin akvarelliin
veneen rannassa


3 haikua

mustavarikset
madonmetsästyksessä
sadepäivänä


tihkusadetta
intiaanikyykyssä
kuuntelen, olen

 
kaatosateessa
kivellä tulee kylmä
märkänä kotiin


Lintulyriikkaa 26.3.



Aurinko pistää silmään,
kun istun kivipaadella jokivarressa.


Töyhtöhyyppä lentää
kuin humalassa horjahdellen
vaappuu jokiuoman rannalta toiselle
merelle päin.


Telkkäpari narskuu
ja sukeltelee vastarannalla.


Naakkaparvi partioi ja päivystää
rantametsissä joen molemmin puolin.

Fasaanin sirkkeli silloin tällöin
särähtää vastarannalta.


Kaksi villapaitaa päällekkäin
täällä tarkenee jo istua.


Viherpeipon laulu
tarttuu pulppuilevina aaltoina korviin.


Kirjoitan muistiin kevään merkkejä.

Pikkuvarpuset ja sinitiaiset
suunnittelevat jo pesäntekoa.

 
Minulla on koko päivä aikaa
istua tällä rannalla,
antaa ajatusten tulla ja mennä.


Tuttu naakka,
jonka jalka sojottaa murtuneena lennossa,
on invalidinakin löytänyt puolison.


Yksinäinen lehti
lentää ilmavirrassa
kuin perhonen,
laskeutuu veteen.



Kalalokki kävi tarkastuskierroksella
sulan reunassa.


Istun jokirannassa.
Runot kirjoittuvat luonnollisesti
kuin hengitys.





Suihkukoneen vana
halkaisee taivaan
kuin lasiveitsi.



Hetket jotka elän
voisi elää arvokkaamminkin,
arvostaen.


Tunteiden varassa minä elän ja kirjoitan
- olen hylännyt kirjanoppineiden tiedon -
puhdasta lintulyriikkaa.


Haikuilua 20.-25.3.2015

naakka kajahtaa
savupiipun nokassa
vartioi pesää


korvat kohmeessa
pyöräilen vastatuuleen
pohjoinen puhuu


kaksi joutsenta
muuttamassa takaisin
etelää kohti


mustavarikset
muuttaneet jo takaisin
pesäpaikoilleen



räntähiutaleet
pyörteilevät tuulessa
viiltävä ilma


kolea aamu
kevät tulee keikkuen
västäräkki


pajunkissoja
kiipeämässä oksiin
räntäsateessa



pakkaspäivänä
kerran sulanut puro
vetää taas jäähän


linnut vaienneet
lämpimän kauden jälkeen
kohmeiseen päivään

tuli kirjeitä
miten se ilahduttaa
niin harvoin enää


jokirannassa
tihkusateessa istun
kunnes hytisen


kuusen juurella
kyykin sateensuojassa
ihmettelemässä


vastatuulessa
räntää viskoutuu silmiin
kevät odottaa


maassa uudelleen
ohut valkoinen peitto
tuoretta lunta



yöllä sadetta
rummutti peltikattoon
kuuro herätti


alati tuuli
lakeudella vastainen
viiltää korvia


tuulen suojassa
kahden aarin puistossa
olen ja mietin


vanhan lehmuksen
juurella lehtimatto
syksyn muistoja


leivosen laulu
lentää joen ylitse
taivaankirkkaana

jokivarressa
aurinko iskee silmään
kevään merkkejä

tuuli kääntynyt
ei enää niin koleaa
sittenkin kevät


Haiku 25.2

illan hämärä
joku lämmittää saunaa
kevään hajua


Haiku 25.2.

Tuulen jälkiä
sulavaan lumihankeen
viskotut oksat


Tanka 22.-25.2.

Kuusten katveessa
syksyn ruoho vihertää
hanget haihtuvat
näinä suojapäivinä
odotan jo kevättä


Runopaja keijo&keijo

Iän myötä
taivas lähenee
ja maa.



(23.2.2015)


Rakkausruno 23.2.2015

Tulin ajatuksiin.
Toisen ihmisen ajatuksiin.


Vaellusrunoja

Haiku 22.2.2015

Askel askeleelta
mieleen tulee sanoja
joskus runoja.

 
Runo 23.2.2015

Askel kerrallaan
mieleen tulee sanoja.
Vaelluksen mittaan
niistä kasvaa lauseita,
joskus runojakin.
Parhaimmillaan ne ovat kuin ilmestys:
en osaa selittää mistä ne tulevat
elämän matkan varrelta.


Runo 23.2.2015

Käveleminen on ajattelemista
ja meditaatiota.
Kun tulen kotiin
kirjoitan vain vihkooni
valmiin runon.

 
Runo 23.2.2015

Ohdakkeinen on runoilijan taival:
Eilenkin jokivarressa
ne tarttuivat olkalaukkuuni
ja takkini liepeisiin,
kun kuvasin koskentapaista sulaa,
jonka keskellä luminen karikivi
kasvatti yksinäistä pajua
kevättä haikaillen.


Haiku 22.2.2015

Mieli tekisi
en muista tavutusta
kirjoittaa haiku


Runo 23.2.2015

Minua ihmetellään
miten aikuinen mies kirjoittaa runoja
eikä juuri muuta teekään.
"Runoolu, sehän on valehtelemista",
sanoi poliisi Siriuksen vieraissa.
Tämä on sisäänrakennettu pakko,
joka tuli minuun vuonna 1974
eikä hellitä.
Runoni ovat kuin muukin puhe,
mutta yleensä siinä on vähemmän sanoja.

Haiku 20.2.

Sulamisvedet
virtaavat jo puroina
suojapäivinä

 
Haiku

Jouppilanvuori
kuin kadonnut tyhjyyteen
pakkassumussa

(9.2.2015)


Haiku

tätä lakeutta
silmänkantamattomiin
lumen peitossa

(5.1.2015)


Haiku

jouppilanvuori
pakkassavun peitossa
tänä aamuna

(5.2.2015)


2 haikua

sataa räpäskää
fasaanikukon jalat
lipsuvat jäällä


jouppilanvuori
sumusta häämöttää
lumipeitteessä

(2.1.2015)


Vaellusrunot 31.12.2014

Lähdin äitini luota Kauhajoelta.

Aamulla rastas istui pihapihlajassa.
Ylhäällä puussa vain marjojen karat.
Alhaalla oksat vielä nuokkuivat marjataakasta.
Miten tilhet ja rastaat järjestyksessä
syövätkin tertut ylhäältä alas.


Vanhaa tietä Kurikkaan.

Harmaalautainen vapaakirkko
näyttää hylätyltä.
Ovatkohan vapaakirkkolaiset
jo vapautuneet kirkostaankin?


Lakeudella

Lakeus maanlavea.
Horisontti hehkuu oranssina.
Aurinko värittää
pilven takaakin tienoon.


Harakka lennähtää
jäiseen paskakakkaraan
hevosaitauksessa.


Ilmajoella.

Autokorjaamo R. Luuri.
Joku puhuu sen edessä innokkaasti kännykkään.


Seinäjoella.

Odotin ratapihan vesitornilla junaa.
Pulut kevätkiimaisina kujertelivat tornin katolla,
vaikka uusi vuosikaan ei ole vielä.
Torniin on ilmestynyt uusia ikkuna-aukkoja,
siitä joku tekee majoitustiloja
vanhaan tyyliin.


Ylistarossa.

Kuvasin heinäseipäitä,
joista tehdään aitoja.
Eläinten jälkiä lumessa.
Hiivin erään talon takapihalle,
jossa betonijänis löi rumpua
takajaloillaan seisten


4 haikua

pihlajanmarjat
puoli puuta tyhjätty
liiskaksi lumeen


rastaat ja tilhet
tyhjentävät pihlajaa
ylhäältä alas

 
ilma lauhtunut
yöllä satanut lumi
jo sulamassa



tilhet saapuneet
riisuvat pihlajia
marjataakasta


Runo 27.12.2014

Pyy lensi huristen pihakoivuun.
Ryhtyi puhdistamaan lumesta latvaoksaa.


Haiku

Taivas pimenee
tähdet neulanreikinä
kuiva pakkasyö

(26.12.2014)


Runo


Aamun rauha.
Veneen pressu pelmahtelee
ajoittain autotallin takana.
Töyhtötiainen rikkoo
lumimetsän hiljaisuuden.

(26.12.2014)


Haiku

Tähtikirkas yö
pakkanen ei kiristy
valoa kohti

(26.12.2014)


Haiku

Yön pimeässä
tähdenlento ylöspäin
sääilmapallo

(26.12.2014)


Haiku

Jäniksen ääni
käpälien rapsahdus
pihassa yöllä

(25.12.2014)


Haiku

Pesässä tuli
sauna lämpenemässä
liekkien ihme

(25.12.2014)


Tanka

Pakkanen puissa
tähtikirkas iltayö
oksan rasahdus
se rikkoo hiljaisuuden
lintu pakenee yöhön

(24.12.2014)


3 haikua

rastaita vielä
parvina pihlajissa
talvehtimassa


pihlaja kantaa
raskasta marjataakkaa
rastaat kiittävät

 
tilhiä ei ole
näkynyt parvellistakaan
viipyvät vielä

(23.12.2014)


Haiku 22.12.

Historian pisin
talvipäivänseisauksen
yö viime yönä


Haiku

jäljet lumessa
kertovat tarinoita
viimeöisestä

(22.12.2014)


Yöhaiku 19.-20.12

Mietin tekisinkö
mutta jalkaani särkee
menen nukkumaan