keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Ympäristötaiteen filosofiaa

Keijo Nevaranta: Muinaisvene, paju, Viitasaari



Motto: ”Patsas on piste. Ympäristötaideteos on kenttä.”


Ympäristötaiteelle ominaista on, että taideteos toimii suhteessa ympäristöön, avautuu ikään kuin ulospäin ympäröivään luontoon, kun veistos voitaisiin määritellä sulkeutuvaksi, itseensä kääntyneeksi muodoksi. Ympäristö on itse asiassa ympäristötaideteoksen tärkein elementti. Ympäristötaideteos käy koko ajan vuoropuhelua ympäröivän luonnon kanssa.


Ympäristötaideteoksen olennainen nimittäjä, sen keskeinen elementti on teoksen yhteys ympäröivään luontoon, maisemaan. Yhteyden ei aina tarvitse olla positiivinen, teoksen ei tarvitse olla esteettisesti kaunis eikä sopeutua ympäröivän luonnon elementteihin, mutta se käy keskustelua ympäristönsä kanssa.


Tässä keskustelussa voidaan nähdä kaksi linjaa: on nähtävissä pyrkimys, jossa teos sopeutuu ympäröivään luontoon (mm. Olavi Lanu), tai se voi käydä dialogia luonnon kanssa tuomalla siihen muualta luontoon nähden ristiriitaisia esineitä. Ympäristötaiteella voidaan kunnioittaa luontoyhteyttä, mutta myös esittää vastalause ihmisen rikottua tämän luontoyhteyden. Ympäristötaide on kuitenkin taidetta, se ei ole esimerkiksi luonnonsuojelua vaikka siinä ymmärrettävästi usein on mukana ekologinen nimittäjä.


Ympäristötaide on taidetta ulkotilassa, ympäristössä, se on eräänlaista taidearkkitehtuuria luonnossa tai maisemassa, joka voi olla myös kaupunkimaisema.


Ympäristötaiteen elementit ovat: Tuli, maa, ilma, vesi, kosmos, aika ja eetteri.


Ympäristötaiteilijan liikkumatila on vapaa, hän voi yleensä itse valita paikan johon hän teoksensa asettaa. Ympäristötaiteilija saattaa sijoittaa teoksiaan paikkoihin, joissa ne eivät ole lainkaan nähtävissä. Ympäristötaiteilijat ovat tehneet teoksiaan aavikoille, vuoristoihin, erämaihin, syrjäseuduille, suolakaivoksiin, jopa Pohjoisnavalle.


Teoksen saavuttamattomuus ja toisaalta taiteen lähtökohta teoksen suuntaamiseksi yleisölle synnyttävät ristiriidan, joka voidaan ratkaista vain teoksen dokumentoimisen avulla. Samoin dokumentointi on välttämätöntä silloin, kun teos on toteutettu sellaisella tavalla, että se on hetkellinen, katoava, kuten lumensulaminen, puiden lehdistä tehtyjen teosten hajoaminen, vedellä piirrettyjen muotojen katoaminen.


Usein ympäristötaideteoksen toteuttamisessa itse prosessi on merkityksellisempi kuin lopputulos. Sen tähden ympäristötaideteoksen toteuttamisen eri vaiheet on syytä myös dokumentoida, mikäli haluaa katsojan kohtaavan tekemisen prosessin.


Dokumentoinnin välineitä ovat kartat, luonnokset, teossuunnitelmat, piirustukset, kirjalliset selitykset, toteuttamisvaiheesta otetut valokuvat, videot, äänitteet tai modernia teknologiaa edustavat cd-romit, tietokoneanimaatiot jne.


Ympäristötaiteen kenttään sisältyvät nämä kaksi äärimmäistä linjaa: suureelliset koneelliset maamassojen siirrot - ja pienet, lähes näkymättömät tai näkymättömiin paikkoihin toteutetut teokset, joista dokumentteina ehkä on valokuva, ehkä kirjallinen teksti, ehkä ei mitään.


Ympäristötaiteen kenttä sijaitsee näiden kahden äärimmäisen pisteen välissä. Se työskentelee vastakohtaparien paikka-epäpaikka, urbaani-luonnonmukainen, monumentaalinen-pienimuotoinen, kova-herkkä, julkinen-yksityinen akselilla, jopa taide-epätaide akselilla.


Ympäristötaiteelle on kuitenkin olennaista se, että taiteilijat pyrkivät sen avulla nostamaan jälleen kunniaan ihmisen yhteyden luontoon ja luonnonvoimiin.


Ympäristötaideteos on prosessi. Se on myös henkinen tapahtuma, eräänlaista meditaatiota.


Ympäristötaideteoksen toteuttaminen vaatii keskittymistä. Vain puhtaaksi ajateltu voi olla puhdasta. Se ei tarkoita että teoksen on pakko olla esteettinen, myös epäesteettinen voi olla henkisesti puhdasta.


Taiteilijan on pystyttävä perustelemaan teoksensa olemassaolo, siksi sillä pitää olla idea, motiivi ja loppuun asti harkittu toteutus.


Taiteilijan kannattaa kuunnella itseään, taideteos voi syntyä muistoista, haaveista, tunteista tai ympäröivä todellisuus, ympäristö voi vaatia teosta. (Bagdadin rauniot)


Ihmiskunnan historia, luomakunnan historia, nykyhetken todellisuus, tulevaisuus, aika ja avaruus kuuluvat ympäristötaiteilijoiden aihepiireihin ja elementteihin.


Teoksella voi olla henkinen sisältö, mutta myös materialistinen sisältö.


Ympäristötaiteeseen voivat sisältyä kaikki tieteet: geologia, biologia, fysiikka, kemia, matematiikka, astronomia…


Ympäristötaiteen geometriasta: Luonnon vapaan sommittelun vastapainona teoksissa ilmenee usein geometrinen kurinalaisuus, geometriset perusmuodot ympyrä, neliö, kolmio, suorakaide, pyramidi, spiraali, linja tai leikkaus. Teos voi myös ottaa oppia ja jäljitellä luonnon geometriaa, luonnon rakenteita (hämähäkin verkko).


Teos voi olla hetkellinen, pysyvä tai jatkuvassa muutoksen tilassa, jolloin aika on konkreettisesti osa teosta. Esim. istutetut, maatuvat, kineettiset, uivat, purjehtivat ja lentävät teokset.


Teos voi olla uskonnollinen, Pyhä, kuten kulttipaikka, seidat, uhrilehto.


Teos voi perustua hyvin henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta sen on toteutuessaan oltava yleispätevä.

Runoilija ja taiteilija ovat toisinajattelijoita, he katsovat asioita toisesta näkökulmasta, kääntävät niitä ylösalaisin ja taas takaisin, jolloin lopputulos on jotain muuta.


Taiteilijan on oltava itselleen rehellinen, omatunto on taideteoksen paras kriitikko.


Eikä mikään taideteos eikä kukaan taiteilija pysty toteuttamaan näitä kaikkia ehtoja.



Köyhyydestä


-->

Kirjoja hyllystäni:

George Orwell: Eläköön tuonenkielo!
"Gordon kokosi voimansa, ryhdistäytyi ja tunki savukerasian taskuunsa. Hänen teki ylettömästi mieli polttaa. Mutta savukkeita oli jäljellä enää neljä. Nyt oli keskiviikko eikä rahasta ollut tietoa ennen kuin vasta perjantaina. Olisi liian julmaa olla ilta ja vielä koko huominenkin ilman tupakkaa."

George Orwell – kirjojen 1984 ja Eläinten vallankumous kirjoittaja – julkaisi 1930-luvulla sarjan englantilaista pikku- ja poroporvarillisuutta pilkkaavia satiirisia romaaneja. Tähän vähemmän tunnettujen romaanien sarjaan kuuluu myös vuonna 1935 ilmestynyt ja vuonna 1998 suomeksi ilmestynyt romaani ”Eläköön tuonenkielo!”. Tämä nuoruudenromaani on myös elokuvattu Englannissa vuonna 1997; elokuvan ohjasi Robert Bierman.

"Hän oli melkein kolmenkymmenen eikä ollut saanut aikaan mitään, vain yhden surkean runokirjan, likilaskuisemman kuin pannukakku. Ja sen jälkeen hän oli ponnistellut kaksi vuotta uuden kirjantekeleen sokkeloissa, hankkeen joka ei koskaan edistynyt eikä, kuten hän selvänäköisinä hetkinään tajusi, ikinä edistyisikään. Kirjoituskyvyttömyys johtui rahanpuutteesta, pelkästä rahanpuutteesta. Siitä hän piti kiinni kuin uskonkappaleesta. Raha, raha, kaikki on rahaa! Kuka kirjoittaisi yksinkertaisinta roskalehden novelliakaan ilman rahaa, joka antaa siihen puhdin? Kekseliäisyys, tarmo, sukkeluus, tyylikkyys, sulo - kaikki on maksettava käteisellä."

Eläköön tuonenkielo on juoneltaan varsin yksinkertainen köyhyyden ja boheemin taiteilijaelämän kuvaus. Kirjailijan alter ego Gordon Comstock on kyllästynyt kaupallisuutta palvovaan työhön mainostoimistossa ja päättänyt ryhtyä köyhäksi runoilijaksi. Hän on julkaissut runokokoelman ”Hiiriä”, joka on arvosteltu ja ymmärretty väärin kaikkiaan 13 lehdessä. (Vaikkakin Times Lit. Supp. oli julistanut sen ”poikkeuksellisen lupaavaksi”.)

"Sitä ainokaista pikku kirjaparkaa, jonka hän oli kaksi vuotta sitten julkaissut, oli myyty tasan sataviisikymmentäkolme kappaletta, minkä jälkeen se oli 'alennettu' - eikä se 'alennettunakaan' ollut mennyt kaupaksi."

Mutta uusi kirja, mestariteos ”Lontoon iloja” ei ota syntyäkseen ja köyhyys on orsileipääkin kovempi pala purtavaksi. Gordon Comstock purjehtii köyhyydestä yhä syvempään köyhyyteen ja samassa suhteessa luovuus ja kirjoittamisen intohimo tyrehtyvät. Gordonilla on jäljellä vain itsekunnioituksen rippeet, joitakin harvoja ystäviä, sisar Julia joka auttaa taloudellisesti vaikka elää itse suuremmassa puutteessa kuin Gordon, tyttöystävä Rosemary jonka kanssa Gordon on seurustellut kaksi vuotta, mutta joka yhä on neitsyt.

"Ja hän ajatteli Rosemarya, tyttöään, joka rakasti häntä - sanojensa mukaan jumaloikin - mutta ei silti ollut koskaan maannut hänen kanssaan. Se johtui jälleen rahasta, aina on kysymys rahasta. Kaikki ihmissuhteet on ostettava rahalla. Jos ei ole rahaa, miehet eivät välitä eivätkä naiset rakasta, eivät välitä tai rakasta hivenenkään vertaa. Ja kuinka oikeassa he lopulta ovat! Sillä kuka nyt rahatonta ihmistä voisi rakastaa? Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä. Mutta kun minulla ei ole rahaa minä en puhu ihmisten ja enkelien kielillä."

Gordon Comstock purjehtii: köyhyydestä vähitellen hunningolle ja hunningolta rappiolle. Viihderomaanin tyyliin kirjassa kuitenkin lopulta tapahtuu väistämätön käänne. Rosemary antautuu Gordonille kerran ja seurauksena on tietenkin raskaus. Gordon joutuu suorittamaan uudessa tilanteessa valinnan vapaan runoilijanelämän ja perheeseen sitoutumisen sekä sen mukanaan tuomien velvollisuuksien välillä.

”Rahan jumala on hyvin ovela. Jos hän satimissaan käyttäisikin syötteinä vain huvipursia ja kilpahevosia, kevytkenkäisiä naisia ja shamppanjaa, miten helppo hänen metkujaan olisi välttää. Kun hän käy ihmisen kimppuun säädyllisyydentunteen avulla, uhriparka on pääsemättömissä.”

Koko Eläköön tuonenkielo! -romaanin voisikin sivuuttaa pelkällä maininnalla tai jopa ilman mainintaa, ellei George Orwell itse olisi henkilökohtaisesti kokenut sitä runoilijan köyhyyttä ja köyhän taiteilijan kohtaloa, jota hän teoksessa kuvaa. Orwell itsehän eli 30-luvulla puilla paljailla, osittain vapaaehtoisestikin kirjoittaessaan journalistisia kirjojaan Puilla paljailla ja Tie Wiganin aallonmurtajalle. (Näistä edellinen on kuvaus Orwellin elämästä kodittomien pummien, jälkimmäinen äärimmäisen huonostipalkattua ja epäterveellistä työtä tekevien hiilikaivosmiesten parissa).

"Sinä et tiedä mitä on elää kituuttaa kahdella punnalla viikossa. Kysymys ei ole puutteesta - ei mistään niin siivosta kuin puute. Kysymys on elämän pirullisesta, hiipivästä, viheliäisestä alhaisuudesta. Siitä että kitkuttaa yksin viikosta toiseen, sillä kun ei ole rahaa, ei ole ystäviäkään. Että nimittää itseään kirjailijaksi eikä koskaan saa aikaan riviäkään, kun aina on niin kuitti, ettei jaksa kirjoittaa mitään. Sitä elää jonkinlaisessa saastaisessa piilomaailmassa. Kuin henkisessä likaviemärissä."

Mutta juuri köyhyyden kuvauksena ja köyhyyden filosofian pohdintana Orwellin teos on mestarillinen. Ja se mikä tekee Orwellin teokset tänäänkin ajankohtaiseksi on, että köyhyys 1930-luvun Englannissa on täsmälleen samanlaista kuin köyhyys 2000-luvun Suomessa. Köyhän runoilijan elämä Englannissa vuonna 1934 ei poikkea köyhän taiteilijan ahdingosta Suomessa vuonna 2005.

"Köyhyys on henkistä pahanhajuisuutta."

Apurahaodotuksia


Loppuvuosi ja vuoden vaihde ovat apurahaodottajan elämän kulta-aikaa. Juuri nyt on aika jättää apurahahakemus jos toinenkin suurin odotuksin: jospa tällä kertaa vihdoinkin tärppäisi.


Omasta mielestään kukin taiteilija on varmasti riittävän ansioitunut ja apurahansa ansainnut. Apurahan turvin voi sitten toteuttaa taiteelliset unelmansa, vihdoinkin luoda jotain todella suurta.


Suurin osa näistä toiveiden tynnyreistä joudutaan kuitenkin kaatamaan vessanpöntöstä viemäriin. Tälläkin kertaa apurahat tullaan jakamaan taas väärin, muiden paitsi apurahan saajien mielestä.


Yleisen käsityksen mukaan apurahat menevät taide-eliitille: vanhemmille taiteilijoille jotka kuuluvat tähän eliittiin tai nuorille lahjakkuuksille joilla on suhteita tähän eliittiin. Eliitin ulkopuolisten - niiden joilla ei ole suhteita - on turha odottaa mitään.


Oikeudenmukainen, puhtaasti ansioiden mukainen apurahojen jako olisi mahdotontakin, koska taide ei ole urheilulaji. Suoritukset eivät ole yhteismitallisia. Niitä ei voi mitata sekuntikellolla. Niinpä apurahojen jaossa onkin otettu aikanaan käyttöön ns. ”sulle-mulle”-periaate. Se on yleisesti käytössä edelleen.


Mikä on ”sulle-mulle”-periaate? Taiteilijoiden oma kaupunkilegenda kertoo, miten läänin taidetoimikunnan jäsen ja valtion taidetoimikunnan jäsen onnittelivat kulttuurikapakassa toisiaan apurahan johdosta. Toinen oli saanut apurahan lääniltä, toinen valtiolta.


Koska apurahoja ei siis ylipäätään voi jakaa oikeudenmukaisesti ansioiden mukaan, minulla on konkreettinen ehdotus. Apurahat voisi jakaa hakijoiden kesken arpomalla. Silloin eliitin ulkopuolisillakin olisi edes jotain mahdollisuuksia. Eikä apurahoja mitenkään voisi jakaa enemmän väärin kuin nykykäytännöllä.


Toinen asia on se, että suuren yleisön mielestä taiteilijat eivät ansaitse apurahoja lainkaan. Eivätkä mitään muutakaan. Eiväthän ne tee töitäkään.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Ja maa tulee vedenkirkkaaksi II


-->
Vuosia sitten tapasin mestarin, jolta pyysin jotain elämänohjetta, koska näin että auringonvalo iltaisin viipyi kaikkein pisimpään hänen päänsä ympärillä, ja hän tapasi istua myös korkeimmalla sillä vuorella, jolle muut tulivat kuulemaan hänen opetuksiaan.

Hän neuvoi minua näin:

”Katso, mitään opettajia ei tarvita, vaan kaikessa mitä näet on oma opetuksensa.”

Tämän jälkeen vaikenin itsekin vuosikausiksi, istuin vain ja mietin, mitä hän oli sanoillaan tarkoittanut. Mutta mestari, joka tiesi, ettei hänellä enää mitään sanottavaa ollut, kyllästyi viimein tähän hiljaisuuteen ja siihen, että oppilaat yhä tulivat hänen luokseen. Niin hän nousi vuoreltaan ja muutti etäiseen kaupunkiin.
Silloin huomasin, että siinä paikassa missä hän oli istunut, kasvoi nyt vuorililja.

Eivätkä oppilaat enää kulkeneet mestarin luokse siihen etäiseen kaupunkiin, mihin hän oli mennyt, vaan he tulivat minun tyköni ja kysyivät mitä minulla on opetettavana.

Niin minä aina yritin istua hieman heitä korkeammalla ja näytin heille

vuorililjaa ja tarkoitin: Tässä on mestarini istunut;
aurinkoa: kaikki kulkee omaa rataansa;
hitaasti purjehtivia pilviä: tässäkin on oma opetuksensa;

mutta iltaisin kun olin yksin, mietin usein mitä oma mestarini oli minulle opettanut.


Tajunnanvirta-Kivinen mantra 2/82 (editoitu 2009)