-->
Brändeistä ja tuotteistamisesta kulttuurielämässä ja taiteessa on puhuttu viime aikoina niin paljon, että iljettää kirjoittaa koko aiheesta.
Viime syksynä kävin Seinäjoella erään vaihtoehtoisen kulttuuritapahtuman avajaisissa. Olin pudota polvilleni, kun tapahtuman avajaispuheessa todettiin juuri tämän taiteen edustavan esimerkillistä tuotteistamista.
Pepsodent-hymyllä tuotteistettu ulkoministerimme takoi oman samponsa kuin seppä Ilmarinen konsanaan. Patarumpujen ryskyessä perustettiin kulttuurimme Suomi-kuva työryhmä. Tehtävänä on kehittää Suomi-brändiä ja tuotteistaa Suomea kansainvälisillä vesialueilla tunnetuksi lippulaivaksi.
Onneksi kapellimestari Esa-Pekka Salonen puhalsi vetopasuunaan ja kieltäytyi johtamasta tätä sinfoniaa. Salosen mukaan Suomi-kuva syntyy kansainvälisesti merkittävistä teoista ja teoksista eikä mistään brändeistä.
Ei tyhjää voi markkinoida muuta kuin Hölmölän tarinoissa, joissa auringonvaloa kannetaan säkillä ikkunattomaan asuntoon.
Kauhajokelainen ystäväni oli syksyllä muutaman viikon matkalla Australiassa. Hän sanoi häkeltyneensä, kun äkkiä sikäläisten tv-uutisten ykkösaiheena oli uutinen Suomesta, Kauhajoen koulusurmista. Se pysyi pääuutisena kahden päivän ajan.
Tämän ikävän Suomi-brändin vastapainoksi tuli sentään Nobelin rauhanpalkinto Suomeen. Se kirkastaa Suomi-kuvaa paremmin kuin 10 brändityöryhmää. Vastaa melkein Koskenkorvaa. Kuka muuten muistaa, kuka sai kaksi vuotta sitten Nobelin rauhanpalkinnon?
Paavo Nurmet eivät taida enää juosta Suomea maailmankartalle. Eikä curling-kiveä saada Suomi-neidon nännipihoille niin että ne siitä terhakoituisivat. Urheilusankareita on joka maassa, mutta vain muutama kenialainen kestävyysjuoksija on luonut Kenia-brändiä kestävästi.
Mihin sitä brändiä sitten loppujen lopuksi tarvitaan? Se on jäänyt minulle arvoitukseksi.
Alkoholia ei saa mainostaa, mutta hyvää brandya saa Alkosta yömyssyksi. Suomi-viina pysyköön Suomi-viinana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti