Anteeksiantamattoman rikollista

-->

Radiosta korviini sattui kulttuurikeskustelu, jossa neljä runoilijaa keskusteli runoudesta keskustelemisesta.

Erityisesti ihmettelin erästä runoilijaa, joka kertoi, ettei ole 15 vuoteen ehtinyt lukea lehtiä lainkaan. Mihin runoilijalla voi olla koko ajan niin kiire? Mielipidekysymys sitten on se, onko lehdissä ylipäätään mitään lukemista.

Suomessa me kuitenkin elämme luterilaisen työmoraaliyhteiskunnan ihannetta parhaimmillaan. Kiire tässä elämässä on ainainen, juoksemme kilvan hautaamme kohti.

Aikaa lepoon on vasta tulevassa elämässä, jossa kuunnellaan tyyntyneesti harppujen soittoa ja harrastetaan sekakuorolaulua. Siis kulttuuria.

Kiireinen elämäntapamme näyttää edellyttävän tuottavuutta ja tuottamista. Mutta koska tuotetut hyödykkeet täytyy myös kuluttaa, olemme luoneet suurenmoisen kulutusyhteiskunnan. Se tarkoittaa kulutusta, elintasokilpailua, haaskausta, luonnonvarojen riistoa ja maapallon tuhoamista. Siksi meitä nimitetään kuluttajiksi.

Koska useimmat meistä eivät omatoimisesti osaa kuluttaa riittävän tehokkaasti, mainonta tulee avuksemme. Siitä on kehitetty eräs tärkeimmistä tieteenaloistamme, merkittävä yhteiskunnallinen sektori sekä työllistämisen että talouden alueilla. Ja mikä parasta: mainonnan alalla ei tuoteta mitään konkreettista vaan ainoastaan autetaan kuluttajaa kuluttamaan.

Me siis elämme elämäämme kiireen, tuottamisen, kuluttamisen, hyödyn ja hyörimisen maailmassa, jossa sanan ”joutilaisuus” lausuminenkin kuulostaa rikolliselta. Mutta minä pidän tällaisesta rikollisuudesta ja myönnän nauttivani joutilaisuudesta. Laiskottelen aktiivisesti.

Kun ihmiset kyselevät minulta mitä minä oikein teen, voin vastata enimmäkseen rehellisesti: ”En mitään”.

Taiteilijana en tuota mitään ja kulutan aivan liian vähän. Elän niukkuudessa. Olen vaihtanut elintasoa vapauteen. Vaikka se on anteeksiantamaton rikos, juuri sitä minulta kadehditaan.