Kirjoja hyllystäni: "Samuel Beckett: Ensi rakkaus"

Tulemisen odotuksessa

Hieman yli 35 vuotta sitten, sain koulun raittiuskirjoituskilpailussa erikoisen palkinnon. Palkintona oli Samuel Beckettin pienoisromaani "Ensi rakkaus".

Samuel Beckett sai tuotannostaan vuonna 1969 Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta ainakin Suomessa hän kuuluu vähiten tunnettujen kirjallisuuden nobelistien joukkoon. Jos Beckett jostain tunnetaan, hänet tunnetaan absurdin näytelmäkirjallisuuden klassisena edelläkävijänä. Sellaisista näytelmistä kuin "Huomenna hän tulee", "Leikin loppu" ja "Viimeinen ääninauha". Niissä ei todellakaan paljon tapahdu.

Beckettin henkilöt ovat groteskeja ja absurdeja henkilöitä, jotka elävät absurdissa ja groteskissa maailmassa. He hapuilevat eteenpäin pimeässä, nykien, ontuen tai raahautuen, joka tapauksessa kaikki toivon pilkahdukset jo ajat sitten menettäneenä.

Vuonna 1970 suomeksi ilmestynyt "Ensi rakkaus" on kirjan takakannen mukaan tajunnanvirtamonologi, "jonka beckettmäisen groteski, pessimisminkin taakseen jättänyt, epätoivosta nauttiva minä vastahakoisesti tunnistaa itsessään häiriön, jota hänen täytyy nimittää rakkaudeksi."

Päähenkilö ei ole murrosikäinen nuori. Ensi rakkaus on ensi rakkaus vain siitä syystä, ettei aiempia rakkauksia ole, eikä tätäkään oikeastaan voi nimittää rakkaudeksi. Mies viettää aikaansa kanavan rannalla puiston penkillä makaillen. Nainen tulee puiston penkin ääreen ja vaatii tilaa päästäkseen istumaan. Mies joutuu koukistamaan jalkojaan vähän, ja nainen istuu. Mikä vielä pahempaa, nainen alkaa laulaa.

Niin kertoja joutui suhteeseen, jolle hän ei jälkikäteen kyennyt antamaan parempaa nimitystä kuin avioliitto.

Pahempaa seurasi. Jonain päivänä nainen ilmoitti olevansa raskaana. Mutta vasta synnytyksen hetkellä, naisen huutaessa synnyttämisen tuskassa, päähenkilö oli saanut tarpeekseen ja lähti. Naisen tuskanhuudot kuuluivat hänen peräänsä kadulle asti.

"Heti kun pysähdyin kuulin ne taas, joka kerran heikompana tosin, mutta mitä väliä sillä on miten voimakkaana huuto kuuluu? Sen täytyy loppua, sillä siisti. Minä uskoin vuosikausia että se loppuisi. Olisin kai tarvinnut uusia rakkauksia. Mutta rakkaus ei tule tilauksesta."

Beckettin kirja ja naisen huuto iskivät päähäni kuin halko. Niinpä elin itsekin lukioajan beckettmäiseen tyyliin absurdia elämääni, ensi rakkauden odotuksessa. Kävelin pikkukaupungin katuja, usein sateessa, odottaen rakkautta.

Istuin pitkänsillan pielessä ja odotin että rakkaus kävelisi sillan yli. Kävelin syyspimeitä rantateitä pienten mustien koteloetanoiden parahtaessa joka kerta, kun ne murskautuivat sandaalieni alle. Rakkaus vain ei kävellyt vastaan. Tai ehkä kävelikin, joskus myöhemmin. Vastaan ja ohi.

Beckettin ensi rakkaudella oli kuitenkin seurauksensa. Kiinnostuin yhä enemmän modernista kirjallisuudesta ja luin pikkukaupungin kirjastoa läpi. Kirjoitin runoja ja lopulta runokokoelman "Lintujen silmissä kivien kylmyys", joka ilmestyi 1981. Se ei kertonut rakkaudesta.

Olen ilokseni huomannut, että Beckettiä on viime vuosina alettu suomentaa lisää. Beckettin Ensi rakkautta minulla ei ole hyllyssäni. Olen sen kahdesti ostanut ja kahdesti hukannut. Mutta se löytyy edelleen hyvin varustettujen kirjastojen varastohuoneista.