perjantai 25. syyskuuta 2009

Muuttua ääniksi kaikkialla/ ja lakata olemasta tämä kipu

Kirjoja hyllystäni:

Leif Färding: Kasvojesi valossa; Valitut runot 1971 - 1984


”Tutkimuksissani minä lähestyn sinua ja s(inussa)

istun suuren linnun siipien välissä,

annan katseeni levätä sopusointuisten

liikkeiden yllä ja elän

jokaisen rytmin

haavanlehtien putoamisesta

yhteiskunnalliseen kumoukseen.”

(Leif Färding: Luominen 1973)


Minulla ei ole kirjahyllyssäni Leif Färdingin valittujen runojen antologiaa ”Kasvojesi valossa”. Färdingin ”Luominen” on. Sekään kirja ei ole alun perin minun, vaan Vaasan kaupunginkirjaston, josta lainasin kirjan 80-luvun loppupuolella. Silloinen koirani Tipsu - joka piti hyvästä kirjallisuudesta – söi kirjankansista kulmat ja suluissa olevan osan Färdingin runoa. Kirja tuli lunastettua itselleni.


Färdingin runouteen olin tutustunut mutkan kautta 80-luvun vaihteessa ollessani osapäivätöissä Kristiinan kaupunginkirjastossa. Kirjastonhoitaja oli käynyt Vaasassa Ohlssonin antikvariaatissa tekemässä ”löytöjä” kirjastoon. Hän oli selaillut jotakin kirjaa, kun epämääräisen oloinen mies tuli puhelemaan. ”Minä olen muuten kirjoittanut tuon kirjan”, epämääräinen sanoi. Epämääräinen oli runoilija Leif Färding. Kirja tuli hankituksi kirjastoon. Se taisi olla ”Levoton oksa, keinuva sydän” vuodelta 1977.


Tuohon aikaan 80-luvun vaihteessa Färding oli jo pahasti sairas. Kekkosen poliisit ja armeija kidutti häntä psykotroniikalla. Mustat ja punaiset autot vainosivat häntä. Färdingin ihmisyyden portaikko roihusi tulessa. Runoilija vietti aikoja Huutoniemen mielisairaalassa ja asusti välillä Ohlssonin antikvariaatin yläpuolella kalustamattomassa asunnossa.


Christian Ohlsson kertoi, että Färding kävi paskalla antikvariaatissa, koska epäili FBI:n soluttaneen oman vessansa putkistoon heroiinia ja kultaa mustamaalatakseen runoilijan. Jotain parapsykologista siinä oli: ”Aina kun Färding kävi paskalla, antikvariaatin vessan pönttö meni tukkoon”, Ohlsson kertoi minulle myöhemmin.


”Kevään avaaman hetken olen soitin hellissä käsissä”



”Minutkin saavuttaa valo, puhkean kukkaan ja

minun ruumiini soi;

kevään avaaman hetken olen soitin

hellissä käsissä

liikettä, joka valaisee naurulla

avaruuden yön.”

(Färding: Maailmaa minä rakastan 1971)


Vaasalaislähtöinen Leif Färding (1951-1984) tuli suomalaisen runouden kenttään 20-vuotiaana vuonna 1971 ilmestyneellä kokoelmalla ”Maailmaa minä rakastan”. Alusta lähtien runoilija jäi panteistisella lyriikallaan marginaaliin. Kirjallisuuden valtavirta vei kohti osallistuvaa runoutta; Saarikoski oli näyttänyt suuntaa kokoelmilla ”Mitä tapahtuu todella (1962)” ja ”Katselen Stalinin pään yli ulos (1969)”. Ja perässähiihtäjät hiihtivät perässä.


Färdingin niskaan sovitettiin hippi-runoilijan ja zeniläisyyden manttelia. Hippi hän oli ehkä elämäntavoiltaan ja ulkomuodoltaan, mutta Färdingin runoudessa hippiydestä kielivät vain etäisinä kaikuina jonkinasteinen henkinen veljeys Gary Snyderin runouteen tai kiinnostus itämaiseen filosofiaan. Zen-runoilija Färding ei missään tapauksessa ollut, hän soi aivan omalla äänellään:


”Maan pehmeää ihoa vasten minä soin

ja minun lauluni

on ruohon laulua,

tulen ja veden yhdyntä synnyttää esikoisen

niin erilaisen

kuin ilma.”

(Färding: Maailmaa minä rakastan 1971)


"Hiljaisuus, vastasatanut lumi lävitseni"



Kun Färdingin kolmas kokoelma ”Olen Onnen poika” vuonna 1973 ilmestyi, elämään oli tullut uutta. Färding oli kirjoittanut runokokoelman vuodessa, rakastunut ja mennyt avioliittoon. Runoilija on rakastunut luontoon, naiseensa, elämään, ja elämänilo pursuaa alkuaikojen kokoelmista; rakastuminen ja kaiken olevaisen rakastaminen. Pekka Luhta kirjoittaa kokoelman nimirunosta: ”Säkeiden kultanokkainen lintu rakkaan sormella viittaa avioitumiseen: onnen poika” (Lakeuden Kutsu 1/83)


”Pääskynsilmu

ja timotei

sydämenkirjaan”

(Färding: Olen Onnen Poika 1973)


”Kätken kevään kaikki

samaan nuppuun

ja auringonpalikoin värähdän

lammenkalvo.”

(Färding: Olen Onnen Poika 1973)


”Syksy tuulisella oksalla on vuodenaikani”



”Tummansininen yö, itseni kanssa yksin,

linnun ääni etäällä sydämeni ääni,

maailman reunalla tuulee.

Lapsen kasvot piirtyvät pimeään kun kävelen kohti

painan posken poskea vasten,

maa allani.

Minun pitäisi löytää toinen kukkiva kamara.”

(Färding: Levoton oksa, keinuva sydän 1977)


Kolmannen kokoelman jälkeen Färdingin runokirjojen julkaisuun tulee neljän vuoden tauko. Yhteiskunnallisesti Färding on mukana vaihtoehtoliikehdinnässä koko 70-luvun. Hän on mukana Juha Olavisen ja muiden oraansuojelijoiden kanssa perustamassa Helsinkiin Suomen ensimmäistä kasvisravintolaa. Hän kääntää Kahlil Gibrania (Gibran: Vaeltaja 1976, Gibran: Jumalan tuli 1977) ja on mukana suomentamassa ja toimittamassa ”Idän viisautta” –antologiaa (Leif Färding, Klaus Karttunen, Kai Nieminen: Idän viisautta 1977). Nykynäkökulmasta Färdingiä voisi luonnehtia vihreäksi ennen vihreää liikettä.


Färdingin henkilökohtaisessa elämässä oli kuitenkin jo alkanut tapahtua seismisiä järistyksiä, jotka lopulta tuhosivat runoilijan. Kokoelman ”Levoton oksa, keinuva sydän” (1977) kirjoittamisen siimeksessä Färdingin avioliitosta oli syntynyt poika, Mikko, joka muodostui Färdingin elämän rakkaimmaksi ja tärkeimmäksi ihmissuhteeksi. Pian tämän jälkeeen avioliitto alkoi kuitenkin rakoilla. Färdingin kokoelmassa on edelleen läsnä nuoruuden elämänilo, luonnon rakastaminen ja riemukas tanssi elämisen virrassa. Mutta samalla joukkoon on soluttautunut synkän melankolisia sävyjä:


”Kun puhallan hahtuvapalloon

laskuvarjot kieppuvat iloisesti tuulessa

ja sanaton poikani nauraa.

Olen pysähtynyt katsomaan tätä

minkä kadotin kauan sitten.”

(Färding: Levoton oksa, keinuva sydän 1977)


”Ja sinä olit mieli, joka meni puunkoloon ja kiven koloon

ja kätkit yksinäisyytesi hetket,

riemun joka ei ole yhteinen, ja poistuit nopeasti kaikkialta

eikä kukaan, ei kukaan

nähnyt tulivuoren purkautuvan

sydämesi dynamiittia, kun räjäyttelit rinteiden kallioita.”

Färding: Levoton oksa, keinuva sydän 1977)


Pekka Luhta kuvaa Lakeuden Kutsussa kokoelman kirjoittamisen tilannetta: ”Tähän melankoliseen hetkeen syntyy avioliitosta poika. Aviosuhde on ajautunut karille. Nainen löytää rakkaudelleen kohteen liiton ulkopuolelta.” Kokoelman ilmestymisen aikaan Färding oli enimmäkseen kahden Mikko-poikansa kanssa. Mikko oli tuolloin 2-vuotias. Vaimo oli löytänyt sosiologi Sarjasen uudeksi elämänkumppanikseen. Ero tuli syksyllä 1977.


”Puhun kaukaa, ilma ympärilläni on harmaa kivi”



”Puhun kaukaa, ilma ympärilläni on harmaa kivi,

olen hautakammio itseni muotoisen

käytävän päässä,

niin syvällä ja etäällä asun. Sydämessäni

lepää selkeys kuin syvällä vuoressa veden yö.”

(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)


Tämän jälkeen Färdingin elämänsuunnitelma alkaa luhistua. Kun Pekka Luhta maaliskuussa1983 haastatteli Färdingiä Lakeuden Kutsuun, haastattelussa tulee esiin järkyttävä kuva mielenterveytensä ja elämänvoimansa rippeetkin kadottaneesta ihmisestä. Omaelämäkerrallinen tilitys lienee kirjallisuudenhistorian kammottavimpia. Psykotrooninen kidutus on iskenyt kimppuun siviilipalvelusyrityksessä Lohjan väestönsuojelukoulussa 1978. Säännöllinen läheisyysyhteys Mikko-poikaan katkeaa ja viimeinen rakkaussuhde, suhde Suvi Virtaseen päättyy vuonna 1979.


Haastattelussa Färding kertoo, miten hänen viimeinen yrityksensä perustaa koti tapahtui elokuussa 1978 Kalevankadulla. Sen jälkeen ”alkoi surrata: pzzyyy” Lasten vuonna 1979. ”Häikäilemättömästi pantiin jylläämään kidutuskesä –79. Se toteutettiin vaikka kysymyksessä oli kotini, viimeinen yritykseni rakentaa koti, jossa voisin tavata poikaani Mikkoa; kotini Mikon kanssa. Sitten minut vietiin dorkikselle. Se tapahtui syksyllä 1979.” (Lakeuden Kutsu 1/83)


”Ihan kuin ihminen kuuntelisi”



”Menin rannalle. Puhuin kivelle

ja kylmässä tuulessa väräjöiville lehdille

koska oli syksy.

Puhuin myös kivien ja kaarnojen ja sammalten samoajille,

hyönteisille.

Puhuin linnuille ja levottomalle tai tyvenelle merelle,

puhuin auringolle.

Ja koko ajan tuntui kuin ihminen kuuntelisi.”

(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)


Färding on Hesperian mielisairaalassa ensin avo-osastolla, sitten suljetulla ja pääsee lopulta pois ”niin kuin sieltä päästään: Ryhtymällä valheelliseksi samalla tavalla kuin tämä sivilisaatio on valheellinen; eli toteamalla ettei minua enää vaivaa mikään, toteamalla ettei punaisia ja mustia autoja ole, ettei psykotroniikkaa ole; ja herra ylilääkäri on oikeassa: kirjoittakaa rauhoittavia.” (Lakeuden Kutsu 1/1983).


Viimeisiksi elinvuosikseen Färding muuttaa takaisin nuoruuden kotikaupunkiin Vaasaan. Mielenterveys ei enää palaa. Färding elää elämänsuunnitelmassaan epäonnistuneen ihmisen elämää vaihtelevalla menestyksellä, välillä Huutoniemen mielisairaalassa, välillä tyhjän kodin autiudessa. Lakeuden Kutsu-lehden jutun kuvituksena on Gunnar Bäckmanin ottama järkyttävä kuva runoilijasta puolittain makaamassa, puolittain nurkkaan nojautuen patjalla, kädessään edessään kävelykeppi ikään kuin suojaksi maailman, elämän ja yhteiskunnan julmuutta vastaan.


Kirjoittamisesta Färding ei kuitenkaan luovu; se on kaikki mitä hänellä on karille ajautuneessa elämänlaivassa jäljellä: valokuvasuurennos Mikosta, patja, kävelykeppi, kynä ja paperia. Mutta edelleen, kaiken konkreettisen jo hajottua ympäriltä, Färdingin runous on säkenöivän kaunista tekstiä. ”Vaikka Färdingin elämä sameni, runous pysyi kirkkaana”, kirjoittaa Antti Nylen antologian ”Kasvojesi valossa” jälkisanoissa.


”En saanut viikonloppulomaa,

vaikka olen kirjoittanut monta hyvää runoa.

Ehkä se ei näy kasvoista.

Kuuntelen ruotsalaista poppia,

Joka on vastapäisessä sängyssä löhöävän potilaan.

Minun omaisuuttani on tämä vihko ja kynä.”

(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)


”Inhimillisen kasvun portaikkoni roihuaa tulessa”



”Kuuntelen kyynelsilmin Ravelia

ja jokaiseen kyyneleeseen hän säveltää.

Olen lyöty ja mielin kuulla kohottavia säveliä, vaan niihin

ei voi jäädä asumaan. Kuuntelen, olen

kauneudessa hetken.

Odotan että avautuu portti minunkin

mennä.”

(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)


Jossain tässä viimeisessä elämänvaiheessa Leif Färding majailee vaasalaisen kuvataiteilijan ja muusikon Matias Rinteen luona. Matias Rinne on kertonut minulle Koti-ravintolassa taustaa ylläolevaan runoon. Matiaksella oli kotona piano ja hän soitti sillä Ravelin Boleroa. Färding purskahti itkuun ja sanoi suurin piirtein: ”Voi että tämä on niin kaunista ja minun pitää menettää tämä kaikki.” Färding oli mennyt järkyttyneenä ulos pihanurmikolle, jolle hän asettui makaamaan ja jota hän tunnusteli käsillään. Sitten hänen ilmeensä kirkastui: ”Mutta minähän omistan tämän kaiken!”


Muistikuva Matias Rinteen kertomuksesta on yli 20 vuoden takaa, joten pyydän Leifiltä ja Matiakselta anteeksi jos siteeraan väärin. Tarinan ydin on kuitenkin todellinen. Färding alkaa 80-luvun alussa ja viimeistään vuonna 1983 suuntautua elämästään pois. Mielisairaalajaksot ja Vapauden hetket vuorottelevat, mutta elämästä puuttuu jo kokonaan sisältö ja merkitys. Färding alkaa puhua yhä enemmän itsemurhasta, kustannuspäällikkö Hannu Tarmion mukaan kyllästymiseen asti:


”Herään ja katson

suoraan vastapäiseen potilaaseen.

Kauhea läpäisee sydämeni,

miten kestän tulevat vuodet

ja onko siinä mieltä.

Kaikki suunnitelmani ovat kariutuneet

ja inhimillisen kasvun portaikkoni

roihuaa tulessa.”

(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)


”Tahdon koivuun, tahdon kiveen, tahdon sammaleen syleilyyn”


”Toivon lyhyttä ikää

tomumajalleni,

joka kantaa särkynyttä valoruumista kuin repaleista viittaa.”

(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)


Lakeuden Kutsussa ilmestynyt haastattelu on viimeinen, mikä Färdingin eläessä ilmestyy. Juttu herättää jonkin verran polemiikkia. Olisiko särkyneestä ihmisestä, särkyneestä valoruumiista enää saanut kirjoittaa. Mutta Färding itse on jo tämän keskustelun ulkopuolella, suuntautumassa kokonaan elämästä pois.


Färding on kirjoittanut ”testamenttinsa” ja lähettänyt sen Suomi-lehden piirissä toimiville Oraansuojelija-ystävilleen. Testamentin saa Färdingin toivomuksen mukaan julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen. Testamentissaankin Färding kirjoittaa vielä riipaisevan kauniisti; järkyttävästi:


”Olen vanha, nuori soturi, joka on epäonnistunut elämäntehtävässään ja katson itsemurhan eettisesti oikeutetuksi kohdalleni. Tuolla puolen on varmaan olosuhteet jatkaa matkaani ikuiseen uneen.”


”Koska en enää kykene toimimaan sielutietoisuudessa, joka on synnyttänyt parhaat runoni, elämälläni ei enää ole merkitystä. Katson olevani kuollut sielu, joka on okkulttisesti palanut.”


Marraskuussa 1983 Leif Färding katoaa. Hänen vaelluksensa tässä maallisessa hahmossa päättyy rituaali-itsemurhaan. Färding on kävellyt alkutalven metsään, sytyttänyt kivelle kynttilän, asettunut lepäämään lumeen pää kiveä vasten ja nukkunut pois. Hänen karmallinen vaelluksensa runoilija Leif Färdingin kehossa on päättynyt, vaikka tämä kaikki varmistuu vasta lumien sulettua seuraavan vuoden toukokuussa, jolloin hänet löydetään.


Huhtikuussa 1984 on ilmestynyt postuumisti runoilija Leif Färdingin viimeinen kokoelma ”Ihan kuin ihminen kuuntelisi”. Nyt Färding on poistunut näistä runoista ja laulusta henkisten veljiensä luokse. Hänen ”Ihan kuin ihminen kuuntelisi” kokoelmassa ilmaisemansa perimmäinen toive on toteutunut:


”Tahdon koivuun, tahdon kiveen,

tahdon sammaleen syleilyyn

tahdon myyräksi maan multiin.

Tahdon muuttua ääniksi kaikkialla

Ja lakata olemasta tämä kipu.”

(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)

2 kommenttia: