”Elämä liukuu pois joka hetki.
Elämä ei ole täällä, se on muualla.
En kaipaa sitä, miksi kaipaisin haurasta ainetta,
joka tuskin sykkii, savuaa kuin kiusattu salama pullossa
ja häipyy, luovuttaa lämpönsä ja muotonsa,
tähteeksi jää vähän lumen valoa.”
(E-L Manner: Kuolleet vedet 1977)
Sodanjälkeisen suomalaisen runouden eräs merkittävimpiä runoilijoita on kuollut, poissa. Hän on luovuttanut lämpönsä ja muotonsa. Hänen tuotantonsa, elämäntehtävänsä on nyt valmis.
Manner julkaisi esikoiskokoelmansa ”Mustaa ja punaista” jo vuonna 1944, mutta hänen läpimurtokokoelmanaan pidetään yleisesti vuonna 1956 ilmestynyttä kirjaa ”Tämä matka”. Runoilijana hänen keskeinen tuotantonsa mahtuu kokoomateokseen ”Runoja 1956 – 1977”.
”Tämä matka” määrittelee Eeva-Liisa Mannerin runouden kulmakivet pysyvästi. Tälle perustukselle, näiden asioiden tematiikkaan hän rakensi myöhemmän tuotantonsa. Koko runoilijanaikansa hän oli lähdön ja luopumisen runoilija, tuonpuoleiseen taittuva mystikko, metafyysikko, joka kuitenkin otti myös kantaa aikaansa, kantavalla, syvällä humanismillaan.
”…
Saapua viimein
kevyenä, väsyneenä
ilman sanoja, telttaa ja eläinten myötätuntoa
meren rannalle, nähdä ruumiillaan tämä kaikki:
hyytyvä valo ja pitkät ankarat aallot,
kova avaruus, joka kiertää, vingahtaa,
ja vitkaan jäätyvät tuulet,
lähettää tottumuksesta
tyhjä vene, huuto tuuleen
tietäen että vain sirpaleet pääsevät perille,
tai ei mikään.”
(Manner: Tämä matka 1956)
Manner loi runoihinsa koko tuotannon läpi kulkevan vertauskuvallisuuden, hänen symbolista kuvastoaan olivat vene ja hevonen, vesi ja rauta, eläinten jäljet ja kieli, äärettömyys ja lumi, syksyn musiikki, heikentyneen syksyn kuolema.
Manner oli klassisesta musiikista kiinnostunut, hänen runoissaan soi Bachin Fuuga tai Mozartin virtaavien vesien rondot. Samalla tavalla hänen omassa tuotannossaan kohtaavat koko ajan nämä kaksi: syvä, melankolinen, kuoleman arvoitusta tutkiva mieli, ja toinen, hetken iloa säteilevä kuva:
”Unet niin kuin kivet/syvyydessä/luetut, omistetut kuolemalle./
Ja luukuista leijailevat/viritetyt linnut/naurua nokassaan,/mozartin pisaroita/zart,zart.”
Manner oli fatalisti siinä merkityksessä, missä taolainen filosofia käsittää fatalismin. Elämä on ennaltamäärätty, koska aika on spiraalimainen ja kaikki ajan hetket ovat jo olemassa.
”Miksi ilomme on surua, sydämemme mykkä,
henkinen talomme tulessa?
Kun näen putoavan terälehden, muistan
Että kaupunkia rakennettiin tuhat vuotta,
Katedraali koristettiin ruusukivillä
Ja sotajoukko tuli ja särki sen tunnissa
Kuin kellon.”
(Manner: Orfiset laulut 1960)
Läpi koko tuotantonsa Manner kirjoitti runoutta, joka katsoo maailmaa tuhansien vuosien aikajänteellä yhdistäen siihen tämän läsnäolevan hetken kuvat. Mannerin runot ovat yhtä aikaa klassisia ja moderneja. Hän tunsi vanhaa kiinalaista runoutta, oli perehtynyt persialaisiin mystikoihin, käänsi muun muassa Kavafista jonka runouden juuret olivat antiikin Kreikassa.
Manner oli kosmopoliitti ja Eurooppaan sijoitettuna hermeettinen runoilija. Mannerin runojen sisäistyneissä lasinkirkkaissa kuvissa on jotain yhtäläistä italialaisen Nobel-runoilija Salvatore Quasimodon tekstien ajattomuuteen tähtäävän kielen kanssa.
Manner oli mystikko, jolle elämä oli vain hetken vierailua tässä hauraassa kehossa, jota pitää aikansa koossa henkinen magneetti, ja joka sitten liukenee ja häipyy suureen olemisen virtaan. Mutta Manner oli myös humanisti, joka ei antanut ihmiskunnan itsekkäille ja sotaisille pyrkimyksille arvoa. Hän oli pasifisti joka jokaisessa kokoelmassaan kamppaili omantunnon oikeudenmukaisuuden puolesta.
”Mitä tekisin, varjot pitenevät, kohta on syksy
talvi häätää minut kohta, yöt ovat koleat,
muistan lumen tuoksun, kun näen valkean kukinnon,
joka käpertyy ja häipyy kuin liekki valossa.
Mutta vielä on ääniä ja valoa, linnut hälisevät aamuisin,
Väräjävä veneeni lähtisi, minne menisin tässä tuulessa…”
(Manner: Niin vaihtuivat vuoden ajat 1964)
Manner oli elämäntavoiltaan askeettinen runoilija, erakkomainen, rakkauden sävyjä hänen teksteissään on vähän, jos onkin ne ovat rakkauden menettämisen kaikuja. Manner eli yksin, aineellisesti hyvin niukkaa elämää.
60-luvulla Manner – joka oli elänyt hyvin alkeellisissa olosuhteissa, mm. Tampereen Amurissa erään puutalon kellarihuoneessa – kyllästyi kylmyyteen ja muutti useiksi vuosiksi Espanjaan. Hän asui Malagan slummeissa.
Tältä kaudelta ovat peräisin Mannerin poliittisesti kantaaottavimmat runot, kokoelmat ”Kirjoitettu kivi” (1966), ”Fahrenheit 121” (1968) ja ”Jos suru savuaisi” (1968). Mutta samaan aikaan Manner työstää myös filosofisia teemojaan, joiden alkuliikuttajina ovat pitkälti olleet uusplatonistiset ajattelijat ja kabbalistinen mystiikka.
Kokoelma ”Jos suru savuaisi” on yhtä aikaa poliittista tendenssirunoutta, vastareaktio Tsekkoslovakian miehitykselle ja samalla yleismaailmallinen humanistinen huuto, joka kantaa yli kaikkien aikojen, hyökkää kaikkina aikoina esiintynyttä fasismia ja totalitarismia vastaan.
Juuri tässä näkyy Mannerin hieno taito ajankohtaisimmillaankin nähdä ajan pintailmiöiden yli. Hänen kirjailijaystävänsä Vaclav Havel (nykyisin Tsekin presidentti) on pidätetty ja kadonnut, tästä epätietoisuuden tuskasta kirjailijaystävän kohtalosta kohoaa Mannerin humanistinen huuto ihmisyyden puolesta.
”Jos suru savuaisi, maa peittyisi savuun.
Kai se peittyykin jo
ja palaa muinaiseen hahmoonsa, yön sydämelle.
Valloittajat tulevat, keskiaika on palannut,
mutta ilman keskiajan valoa:
taivaskaan ei ole enää kirkas.”
(Manner: Jos suru savuaisi 1968)
Mannerin 1970-luvun keskeisissä kokoelmissa ”Paetkaa purret kevein purjein” (1971) ja ”Kuolleet vedet” (1977) hänen kielensä tihentyy yhä enemmän kohti lopullista askeettisuutta. Samalla hän yhä rohkeammin pohtii elämän loppumisen ja sen veljen, kuoleman arvoitusta.
Manner on jo ikään kuin valmiina viimeiselle matkalle. Luopumisen tunto voimistuu. Mutta samalla runoissa on henkistynyt kuulaus, ne ovat hyvin ehdottomia, lyhytsanaisuudessaan niissä sanotaan jo jotain sanomatonta.
>i>”Aina täällä päivä hiipuu, aina on lumen kajoa,
kesälläkin. Maan sydän ei sula.
Ja tiedoton järvi katsoo kuin raudan silmä.”
(Manner: Paetkaa purret kevein purjein 1971)
Viimeisessä tässä käsiteltävässä kokoelmassa ”Kuolleet vedet” Manner tuntuu jo yhä selkeämmin kääntyvän tuonpuoleiseen. Tuntuu että hän on lopullisesti ylittänyt ruumiin kiusaavat materialistiset kahleet.
Manner ei vaikene kokoelman ”Kuolleet vedet” jälkeen. Hän julkaisee yhä satiirisia kissarunoja, kääntää ja kirjoittaa Büchnerin Woyzeckiin erään mahdollisen lopun sekä kritiikkiä ja esseitä. Mutta hänen tuotantonsa metafyysisessä ja filosofisessa mielessä on piirtänyt valmiiksi loistavan kaarensa.
Mannerin elämäntyö kristallisoituu kokoelmassa ”Kuolleet vedet”. Teoksen alaotsikoksi on kirjoitettu: sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista. Teksti on hyvin mystistä, Manner kirjoittaa meditaatiotiloista, joissa hän erkanee ruumiistaan tai kamppailee omalla tahdollaan aineen tahtoa vastaan, selviytyen voittajana.
Manner on valmiina ja lähdössä viimeiselle matkalleen jo 18 vuotta ennen kuin elämän kello lopullisesti sulaa. ”Kuolleet vedet” –kokoelmassa Manner on kohdannut sen arvoituksen, jonka ydintä hän on piirittänyt kokoelmasta ”Tämä matka” lähtien.
”Vanhus tuli vastaani joen varrella,
ranteessa katkennut lanka.
Kuu loisti hänen lävitseen ja sisälmysten läpi,
Varjon sydän sykki kuin lampun sydän.
Ja vanhus laski kätensä pääni päälle:
Vene on valmis,
Et tarvitse airoja, tuulta.”
Julkaistu Pohjolan Sanomat 7.8.1995
Hyvin kirjoitettu ja kaunis.
VastaaPoista