keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Härmä – elokuva




Käsikirjoitus ja ohjaus: J.P. Siili
pääosissa mm.
Lauri Tilkanen
Mikko Leppilampi
Pamela Tola
2012

Muutamakin ystäväni oli suositellut minulle J.P. Siilin elokuvaa Härmä. Itsekin olin hieman syyllistynyt ennakkomainontaan kertomalla erään ystäväni saaneen siinä avustajan roolin kohtauksessa, jossa mennään hevoosella kirkkohon.

Suurella mielenkiinnolla varauduin siis katsomaan Härmää sitten kun se tuli vihdoin TV 2:lta kahtena päivänä peräkkäin Kotikatsomossa. Harvoin olen pettynyt näin täydellisesti, J-P Siili on ohjannut hyviäkin elokuvia, ihmettelin miksi hänen ylipäätään piti ohjata tämä.

Jos pohjalaisuudella ei ole enää muuta annettavaa kuin helavyöt, niin ehdotan, että pohjalaisuutta käsittelevien elokuvien tekeminen lopetetaan täysin. Antti Tuuri ja Heikki Ylikangas ovat kyllä jo omissa kirjoissaan käsitelleet pohjalaisuutta totuuspohjaisesti ja riittävän hyvin. Myösn Tuurin kirjoista tehdyt pohjalaiselokuvat ovat kelvollisia Lauri Törhösen ”Ameriikan raitti”-floppia lukuunottamatta.

Mutta jos pohjalaisuudesta ei voi ammentaa mitään uutta päädytään J-P Siilin elokuvan kaltaisen tilanteeseen. Elokuva kertoo 1800-luvun puukkojunkkareista. Wikipediaa siteeraten: ”1800-luvulla mahtava Välitalon tila on menossa perinnöksi puukkojunkkareiden joukossa pyörivälle Eskolle. Nuorempi suoraselkäinen Matti, joka on salakihloissa naapuritilan tyttären Ainon kanssa, olisi isännäksi sopiva. Perinteiden vastaisesti veljesten isä päättää testamentata tilansa esikoisen ohi Matille. Tästä alkaa veljesten välillä kiihkeä taistelu sekä tilasta että Ainosta.”

Tällä luulisi jo saavan Suomen elokuvasäätiöltä apurahaa elokuvan tekemiseen, jos elokuvan takana on suhteellisen tunnettu ohjaaja, ja niin on saatukin. Itse elokuva on täysin perseestä.

J.P. Siili ei ole osannut käsikirjoittaa mitään Pohjanmaan murretta, eikä kukaan näyttelijä osaa myöskään sitä lausua. Vaikka en itse olekaan pohjalainen vaan verenkuljettama, niin selkäpiitä karmivat nämä murtehelliset lausunnat.

Muuten elokuva pääosin muistuttaa 50-luvun kotimaisia melodramaattisia elokuvia, joissa joku koko elokuvan ajan katsoo hullun silmin kohti kameraa (Mikko Leppilampi) paitsi että tämä on tehty 2000-luvulla ja väreissä. Matti on komea ja Aino on kaunis, ja molemmat niin epäuskottavia kuin olla saattaa.

Kiinnitän erityisesti huomiota jo alkuteksteissä esitettyyn väitteeseen, että Pohjanmaalla 1800-luvulla vanhin poika peri kaiken. Lopputeksteissä kiitellään asiantuntijoina historioitsijoita Kyösti Virrankoski ja Kari Hokkanen (Ilkan ent. päätoimittaja). Ei se kuitenkaan näin ole koskaan mennyt. Vanhin poika peri tilan, mutta ei muitakaan lapsia kerjuulle ajettu.

Elokuvan juoni on tyhjä ja kieli järkyttävää. Korvahan särköö, sanoosi pohjalaanen. Puukkojunkkarit kantavat helavöitä ja isoottelevat, jopa avustajien on laitettu seisomaan koivet levällään lenkos niinko jossain vanhas pohojalaases puuveistokses. Siinä Eskon avustajat pällistelee ku Nummisuutarin Esko sonnimullia. Puukkojunkkarit eivät kyllä helavyöt päällä liikkuneet. Niitä pirettiin vaan häis ja muissa juhlis.
Isän murhaa ei selvitetä, äiti jää omituiseksi hiippariksi, mikään koko tarinassa ei saa uskottavia piisteitä. Voisin kirjoittaa vielä paljonkin, mutta koska mitään positiivista en elokuvasta löydä, lopetan haukkumisen tähän.

Ainoa pyyntöni on: Älkää enää koskaan tehkö pohjalaiselokuvaa, joka pahoinpitelee pohjalaisuutta niin pahasti kuin tämä elokuva tekee.

Ps. Sen hevosella kirkkoonmenon ajan olin vessassa paskalla, joten kaverinikin avustajan roolissa jäi näkemättä.

Vaelluskirja 31.12.2014 - Bussivaellus Kauhajoelta Ylistaroon



Lähdin äitini luota Kauhajoelta.

Aamulla rastas istui pihapihlajassa.
Ylhäällä puussa vain marjojen karat.
Alhaalla oksat vielä nuokkuivat marjataakasta.
Miten tilhet ja rastaat järjestyksessä
syövätkin tertut ylhäältä alas.

Vanhaa tietä Kurikkaan.

Harmaalautainen vapaakirkko
näyttää hylätyltä.
Ovatkohan vapaakirkkolaiset
jo vapautuneet kirkostaankin?

Lakeudella.

Lakeus maanlavea.
Horisontti hehkuu oranssina.
Aurinko värittää
pilven takaakin tienoon.

Harakka lennähtää
jäiseen paskakakkaraan
hevosaitauksessa.

Ilmajoella.

Autokorjaamo R. Luuri.
Joku puhuu sen edessä innokkaasti kännykkään.

Seinäjoella.

Odotin ratapihan vesitornilla junaa.
Pulut kevätkiimaisina kujertelivat tornin katolla,
vaikka uusi vuosikaan ei ole vielä.
Torniin on ilmestynyt uusia ikkuna-aukkoja,
siitä joku tekee majoitustiloja
vanhaan tyyliin.

Junassa.

Kuulin päivän uskomattomimman jutun.
Pikkupoika pyysi vanhemmilta
ylähyllylle viskattua reppuaan,
että saisi tehdä läksyt!

Ylistarossa.

Kuvasin heinäseipäitä,
joista tehdään aitoja.
Eläinten jälkiä lumessa.
Hiivin erään talon takapihalle,
jossa betonijänis löi rumpua
takajaloillaan seisten.

Olin kotona.

Miellyttävä yllätys postilaatikossa.
Arto ”Utsu” Virtasen
linkolalainen romaani
Kompleksi.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Delirium

Eurooppalainen epätoivo


1.

Aamu repii itsensä riekaleiksi.
On noustava pystyyn
ja kuljettava tämänkin päivän putkessa.
Päässä jyskyttää valtamerilaivan konehuone:
Antabus, antabus, antabus, antabus.
Sumusta tulee esiin Titanicin keula,
sen ei pitänyt upota.
Taivas on raskaana.
Tuuli pyyhkii aamun riekaleet pois.
Olen taas yksin.
Jyskytys vaimenee.
Kaupunki vaanii salakavalasti,
sen kaduilla lepää
eurooppalainen epätoivo.

2.

En ole pyöveli vaan uhri.
Iltapäivälehdet riekkuvat sensaatiota.
Korpit kerääntyvät haaskalle.
Kesy apina kiipeää puuhun.
Musta kenraali johtaa joukkojaan.
Joukot marssivat tahdissa,
tahdissa, tahdissa, tahdissa, tahdissa.
Kaikki päät katsovat samaan suuntaan.
Jostakin kuuluu laukaus.
Se saattaa olla suuren pamauksen alku.

3.

Pilvet uhkaavat sataa.
Aikatuuli puhaltaa
ja pyyhkii tuhat vuotta pois
ihmiskunnan muistista.
Tuhat vuotta sotaa, väkivaltaa, kidutuksia.
Noitavainot jatkuvat yhä:
Vasta toissapäivänä apina saatiin vangittua häkkiin,
eilen sille alettiin tehdä kokeita,
sen geneettistä perimää muutettiin,
sen kaikista jälkeläisistä tulee sinisilmäisiä.
Tai ehkä apina ammutaan avaruuteen,
siitä tulee ensimmäinen astronautti.
Sensaatio. Joka tapauksessa.

4.

Kenraali on komentanut joukkoja tavaravaunuihin
rautatieasemalta.
Juna lähtee kiskomaan miehiä kohti pohjoista.
Vihollinen on näkymätön,
se saattaa vaania missä tahansa.
Nyt on pidettävä pää kylmänä.
Pitkin jänkää hiipivät hitaat miehet,
nostavat kiväärinsä.
Ahma säntää liikkeelle
ja taittaa poron niskan.
Korpit vaistoavat haaskan.
Radioasemilta alkaa kuulua jotain uutta.
Kansallinen vapautusrintama
on ottanut haltuunsa lähetysaseman.
   
5.

Mittaan näitä katuja,
jotka kävelevät vastaan vihan voimalla.
Kansanmurha on tapahtunut
eikä kukaan ole kertonut siitä.
Tiedotusvälineet vaikenevat,
televisiosta ei tule mitään erikoista,
mutta kansanmurha on tapahtunut.
Musta kenraali komentaa joukkojaan,
levysoittimen neula on juuttunut samaan uraan,
marlene dietrich nikottelee.
Joukot marssivat tahdissa,
ainoastaan mallinuket näyttävät eläviltä.

6.

Angstlos!
Päässäni jyskyttää
angstlos, angstlos, angstlos, angstlos.
Mitä se on?
Mahalaukkuni on riekaleina,
kannan kaljapullon pöytään
vapisevin käsin.
Kaikkien näiden ihmisten olemassaolo
ahdistaa minua.
Apina hyppää toiseen puuhun
ja jostakin kuuluu laukaus kesken hypyn.
On jaksettava tämä päivä loppuun,
on jaksettava tämä ilta loppuun,
on jaksettava tämä yö loppuun,
on jaksettava,
ja sama jatkuu taas.

7.

Hallitsija on vangittu.
Tieto tekee ihmiset levottomiksi.
Painonvartijat keskeyttävät kokouksensa hetkeksi
ja jatkavat taas.
Levyautomaatti nielee kolikon.
Minä’ menen tiskille
ja tilaan uuden oluen.
Vain kaiken turhuus
jää ilmaan väreilemään
eikä päänsärky vieläkään hellitä.
Musta kenraali, entä’ jos olen keksinyt sen itse?
Pelästyn.
Joukot marssivat päässäni,
valtamerilaivan konehuoneessa
jokin päästää ilkeän äänen.
Epäkesko pyörii vielä hetken
ja pysähtyy.



Pöytälaatikon runo


Nopea hämärä kausi.
Aloitan päivien laskemisen joulukuusta.
Ehkä ehdin kesään,
ja mitä sitten, syksy kyselee.
En pääse yli vuodenaikojen muutoksesta.
Lumi arkistoi vanhoja lehtiä.
Minä laitan lumipallon pakastimeen.
Palelen yhden yön ulkona.
Taivaan tuli ei lämmitä mieltä.

On pysyttävä liikkeessä,
hengissä, hengitettävä.
Hän joka lähtee etsimään,
menemään juurilleen,
putoaa maailman laidalta
tai harmaa karhu syö,
urisee: ural, ugrit.

Ört tekee lähtöä.
Minä etenen,
hengitän vuodenaikojen rytmin,
ankaran ajan läpi.
Taivaan karhu pitää häitään.
Revontulet tanssivat.
Sudet läpsyttävät käpälillään tahtia.





































































perjantai 26. joulukuuta 2014

Irtorunoja sieltä ja täältä




Taivas pimenee
tähdet neulanreikinä
kuiva pakkasyö
(26.12.2014)


Aamun rauha.
Veneen pressu pelmahtelee
ajoittain autotallin takana.
Töyhtötiainen rikkoo
lumimetsän hiljaisuuden.
(26.12.2014)

Tähtikirkas yö
pakkanen ei kiristy
valoa kohti
(26.12.2014)


Yön pimeässä
tähdenlento ylöspäin
sääilmapallo
(26.12.2014)

Jäniksen ääni
käpälien rapsahdus
pihassa yöllä

(25.12.2014)



Pesässä tuli
sauna lämpenemässä
liekkien ihme
(25.12.2014)


Pakkanen puissa
tähtikirkas iltayö
oksan rasahdus
se rikkoo hiljaisuuden
lintu pakenee yöhön

(24.12.2014)


rastaita vielä
parvina pihlajissa
talvehtimassa


pihlaja kantaa
raskasta marjataakkaa
rastaat kiittävät


tilhiä ei ole
näkynyt parvellistakaan
viipyvät vielä
(23.12.2014)


Historian pisin
talvipäivänseisauksen
yö viime yönä


jäljet lumessa
kertovat tarinoita
viimeöisestä
(22.12.2014)



Mietin tekisinkö
mutta jalkaani särkee
menen nukkumaan

Runo

Minä halusin niin rakentaa erakkomajani Bhutaniin
enkä oivaltanut,
että Bhutan on jo täällä:
Minun erakkouteni syvempi kuin koskaan.
(19.7.2014)

Runo

Jo 30 vuotta sitten
minuun oli tullut tämä kaikki,
mutta olin unohtanut,
että se on minussa yhä:
vaatii vain pölyhuiskaa.
(19.7.2014)

I

Räkätinpaska
putosi jokeen
- väreili

(3.6.2014)

II

Katselin lehmuksen
lehden lentoa tuulessa:
se pyörteili kuin perhonen
hitaasti maahan.
On vasta kesäkuu.
Se muistuttaa elämän rajallisuudesta.

Olin joskus kaiken vietävänä
kuin lehti tuuleen.
Nyt olen tämänkin ilon kadottanut.

(15.6.2014)

III

Olen ollut huonossa kunnossa pitkään
kolme päivää ja yötä valvoin kuin haudattuna
sitten ylösnousemus
teen varovasti uutta elämänsuunnitelmaa

(20.7.2014)

IV

Ilmassa ukkosta.
Harmaa pilvi kääriytyy
yli taivaan auki
kuin tussilla laveerattu paperirulla.
Menen terassille katsomaan kuurosadetta.
Sade tulee pystysuorana
ja lammikot kuplivat pihassa.
Palaan takaisin, haen tuolin
istun tuntemaan sateen tuoksun.
Kuuntelen etäistä jytinää.
Sitten salama ja jyrähdys:
kumu repäisee taivaan paperiin
epätasaisen halkeaman.

Istun tässä ja katselen vain
taivasta, ilmaa,
ajattelen yhtä kuolemantapausta
josta kuulin vasta äsken,
maahanpanon jälkeen.
Ei hän kovin läheinen ollut, minulle,
mutta kaikki kuolema koskettaa
jotenkin oudosti.

Yksinäinen suojasta myöhästynyt vihervarpunen
lentää sateen läpi.

(20.7.2014)


Arkikuvahaaste 3/5.
Arkirunokuvia vaelluksen varrelta 29. - 30.4. 2014.

1.

Rakattirastaan pesä
lehtipuun latvustossa.
Varis on keksinyt pesän;
lehdet eivät ole vielä kasvaneet
suojaamaan sitä tunkeilijoilta,
mutta pesää on puolustamassa
koko suku.
Uhittelua kuin Ukrainassa
puolin ja toisin.

2.

Hippiäisen laulu
kuusen latvassa:
ylärekisterissä
kaikin puolin.

3.

Puretun talon kivirauniossa
ahterille sopiva syvennys.
Olen istunut siihen jo monta kertaa
kuuntelemaan kevättä.

4.

Tässä metsässä linnut
alkavat olla jo minulle tuttuja.
Mutta päivien mittaan
aina liittyy joukkoon
jokin uusi ääni.
Tänään metsäkirvinen ja mustapääkerttu.

5.

Rastaanpesää on suunniteltu
hutiloiden oksanhankaan.
Siitä roikkuu pitkää
tuulessa liehuvaa heinää.
Lopulta rakennusmestari
on ilmeisesti kyllästynyt
ja ottanut hatkat koko työmaalta.

6.

Joku on kuskannut kivenjärkäleen
keskelle kivirauniota.
Mitä ihmettä varten?

7.

Punakylkirastaat
ensin ikään kuin verryttelevät
avaavat ääntä:
"tri-tri-tri-tri-tri-ry-ry-ry"
Sitten inspiroivat kirkkaan kiihkeän liverryksen.

8.

Niin kuin etsisi runoa herkällä korvalla,
kulkisi ties mitä polkuja
kirjoittamisen mieli matkassa.
Joskus vain mitään mainittavaa
ei löydy
ja joutuu palaamaan
tyhjin käsin:
Kirjoitusvihko ilman merkintöjä

9.

Enimmäkseen vain olen,
mietin kirjoittamisiani.
Ehkä se on täysin hyödytöntä.
Kirjoitettuja tekstejä on aivan liikaa.
Mutta vahingollisempaakin
yhteiskunnan rakennustyömailla puuhataan
- ja saadaan siitä vielä palkkaa!

10.

Selkälokkipari
kaartelee ilmavirrassa
ojennetuin siivin.
Siivenkärjissä on mustetta.
Ne piirtävät taivaaseen
löysiä solmuja, kalligrafiaa.

11.

Yksinäisen joutsenen trumpetti:
lintu ja ääni etenee lentäen
pitkin Merrasojan vartta.
Joutsenella on suuntima toiselle järvelle.
Pyhä ja puhdas lintu, jouhten.
Minulta kysyttiin tänään:
miksiköhän sitä nimitetään
laulujoutseneksi,
kun ei tuo ääni...
Ihmettelen sitä kyllä itsekin.

12.

Suurimman osan ajasta
vain olen, mietin runojani
tekemättä mitään:

yrittää pysyä valppaana,
eikö se ole kokopäivätyötä
josta pitäisi saada jokin korvaus?

13.

Puukiipijäpari
kiertämässä koivua,
kuin mittamiehet
tutkimassa puun paksuutta.
Missähän niillä on pesä.

14.

Eilen ja tänään
kulkemieni polkujen varsilta
kävin poimimassa
nämäkin lauseet:
arkikuvat, luontokuvat,
kuulokuvat, runokuvat...

 

Mikkelinmarkkinoilla

syksyn ensimmäinen tilhiparvi
lensi yli kaupunginlahden,
vanha kotikaupunkini,
en mennyt markkinoille,
kävin Spectran syysnäyttelyssä,
kyltti portin yläpuolella oli uusi
enkä tuntenut talossa sisällä ketään
vain Stina Engvallin maalaus Birgitta Recksenistä
toi muistot mieleen:
hienoa että tässäkin kaupungissa on uusia taiteilijoita
joita en tunne
selitin heille että järjestin Recksenin viimeisen näyttelyn.
Nyt on Reinhold Weckströmin 100-vuotisnäyttely
Carlron museossa,
aika kuluu,
tunsin hänetkin,
maalasi vielä 95 vuotiaana,
lepää nyt kirkkomaan alla.
Istuin kahden tupakan verran Tuulimyllynmäellä
katsoin kaupungin yli
ja mieleen tuli toinen runo samasta paikasta.
Tiirailin entisiä asuntojani siitä
ja kujan varresta alas pihamaalle katsoen
tämä kaupunki ei ole koskaan muuttunut eikä muutu koskaan.
Kävin torilla muurinpohjalettukahvilla
ja kävin Ulrika Eleonoran kirkon hautuumaalla
katsomassa kapteeni Petterssonin, kahden puolisonsa
ja yhdeksän kuukauden ikäisenä kuolleen lapsensa hautakiviä,
lapsen kivestä oli lohjennut pois kuolinvuosi 18??
Siihen aikaan merikapteeneilla oli tapana ostaa
Englannista hautakiviä, joihin he kaiverruttivat valmiiksi
nimen, syntymäajan ja englanninkielisen värssyn,
vain kuolinaika puuttui:
näitä he toivat vaimoilleen, lapsilleen ja itselleen
tuliaisina meriltä kotiin palatessaan.

(29.9.2013)




Punarinta pisaroi
harkkotiilikasan päällä.
Velipoika on lähtenyt jo muuraamaan
vaikka aamuhämärä ei ole
kunnolla tullut vielä.
Minä kävin ulkona vain tarpeillani.
Syyspäiväntasaus meni jo;
se toi mieleen Kejosen kirjan
joka on jäänyt lukematta.
Eilen laskeskelin,
että unettomuusongelmani
on kestänyt jo 15 vuotta.
Ennen hermoromahdusta
kukaan vain ei uskonut sitä.
(27.9.2013)

Syyspäiväntasaus

Pajuluoman rannalla
ruusu on erehtynyt vuodenajasta:
kolme kukkaa on jo nupullaan.
Iso kierto kiipeää pitkin koivua,
valtaa sen oksat valkoisilla kukillaan.
Suomuisia mustesieniä
keittämässä mustetta nurmikolla.
Punarinta napsuttalee rantapensaissa.
Fasaanin sirkkeli särähtelee korviin.
Parisataa kiurkea lentää
kahtena peräkkäisenä aurana yli:
kyntävät taivaan.

II

15 vuottako siitä on,
kun tein Stone Agen Kemiin.
Minulle luvattiin 2000 vuoden takuu
ja jo nyt ne ovat kaavoittaneet
veistoksen päälle 7-kerroksisen kivitalon.
En minä nykyaikaa ymmärrä
muuta kuin Chaplinin elokuvassa.
(22.9.2013)

Runo

Hämärä mies hiihtää
umpihankea, jänkää
koskematonta lumiaapaa
ja jatkaa ja jatkaa.
Pohjoinen tuuli puree posket rikki.
Mies alkaa menettää lumituiskussa
hahmoaan, muotoaan:
ensin nahkansa, lihansa
lopulta jo varjonsakin.
Luut hajaantuvat maisemaan.
Ahma jatkaa jolkotustaan
pitkin kaamoksen kummaa tummaa.
(90-luku)


Harjoitus aikasidonnaisuuden kumoamiseksi
- ajatushappening 13.10.1981 kello 23.o5 - 14.10. 1981 kello 00.10

I

katsele ympärillesi
paina mieleen jokin merkki olinpaikastasi
lähde kävelemään mielivaltaiseen suuntaan
kun olet saanut tarpeeksesi palaa takaisin
lähtöpaikalle
älä katso

II

Mies istuu kirjoituspöydän ääressä, sisällä
ikkunasta heijastuu ulospäin
jokin valo
mies nousee paikaltaan, pukee päälleen
ja lähtee ulos, ulkona on pimeää
mies seisoo pihalla, katselee ikkunaan
ikkunasta heijastuu ulospäin
jokin valo
mies yrittää todistella
olleensa sisällä läsnä

III

märkään asvalttiin vesi virtaa lätäköstä juovia
jonain toisena päivänä, kun asvaltti on kuiva:
lätäkön mahdollisuudet olla olemassa, veden mahdollisuudet
virtaako, virtaako mikään

IV

ajattele itsesi kokonaiseksi olennaiseksi olennoksi paikallani
lähde kävelemään johonkin suuntaan
tunne itsesi kokonaisuudeksi
jossakin vaiheessa, ajan osassa, kävelyn tilanteessa
jossa olet
tunne itseni osaksi kokonaisuutta
jonka kävelemäsi matka ja aika muodostaa
tarkkarajaiseksi olennoksi
osana suurempaa kokonaisuutta
(miten itsenäinen olet)
tunne itsesi kokonaisuudeksi
niiden hetkien summaksi joina olet kävellyt
kaikissa ajan vaiheissa
niiden hetkien summaksi
joina kerta kaikkiaan olet tunnustanut olemassaolosi
keikkeudessa, äärettömäksi, sidotuksi

V

yötaivaalta kuulen kiuruntapaisen linnun muuttoäänen
en tunne lintua, liverrys on kirkas
jab tunkeutuu, syöpyy tajuntaani
muistin verkkokalvoon, ajan seulottavaksi
yötaivaalta en kuule mitään

VI

pysähdyn
ryhdyn ajattelemalla kumoamaan aikasidonnaisuutta
pysähdyn
ryhdyn ajattelemalla kumoamaan aikasidonnaisuutta
pysähdyn

Ajatushappening painovoimalain kumoamiseksi
14.10.1981 klo 00.10 - 00.23

Makaan selälläni sängyssä
kasvot käännettyinä kattoon
silmät ovat kiinni, hengitän rauhallisesti
huoneessa on pimeä, yö

ajattelen itseni järven rannalle
on kesä, kosketan vettä
ilma on lämmin, vesi viileää

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä rannalle heittäytyneen

heitän kiven takaisin veteen
se uppoaa hitaasti
kelluen, keinuen

ajattelen itseni järven rannalle
on kesä, kosketan vettä
ilma on lämmin, vesi viileää

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä ranhnalle heittäytyneen

heitän kiven ilmaan
ja leijuu, leijailee

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä rannalle heittäytyneen

en jaksa heittää
kiveä ilmaan
vajoan, vajoan

korkealla sängyn yläpuolella
planeetat, itsensä painoiset



Ajatushappening ruokokerttusen laulun kuulemisesta

I

On hämärää. Seison lahden rannalla.
ilman tuulettomuus
heijastaa ruokokerttusen äänen lahden yli.

II

On hämärää. Seison lahden rannalla.
Heikko tuuli minun kasvojani vasten
tuo ruokokerttusen äänen lahden yli.

III

On hämärää. Seison lahden rannalla.
kovassa vastatuulessa vain laulun hellittämättömyys
kantaa ruokokerttusen äänen lahden yli.

IV

On hämärää. Seison lahden rannalla.
Ruokokerttusen ääntä ei kuulu.


5 runoa

I

Valon syksy
on hiljaista poismenoa
joka saa trubaduurit
kokoamaan soittimensa
ja kulkemaan
läpinäkyvien ovien läpi

II

Viimeinen helmenpyytäjä Pohjolassa
tavattiin hukkuneena tämän vuosisadan alussa.
Nyt rannoilla kaikki on hiljaista
       (taivutettaessa lasisauva murtuu
        ja viiltää sormeeni syvän haavan)
ja sydämessäni laajenevat
                             kylmät väreet.


III

Metsänreunassa näin
miten punatulkku oli lentänyt lankaan
       (maassa tukko pörhistyneitä höyheniä).
Akvaariossa ei enää uinut kaloja,
kasvit olivat käyneet limaisiksi,
vesi ruskeaksi
                              ja haisi.

IV

Magdalena, joka kevein askelin
ennen joka päivä kulki maitokaupan kulmasta
kadun yli,
on käynyt jo kankeaksi kuin lauta
ja lakannut kävelemästä
        (sylkemästä kuolleiden kissojen päälle).

V

Minä rakennan surullisen talon
lammen rannalle, yksinäiseen metsään.

Mietin kenet saisin asumaan talooni,
ihmisiä ei näy.

Ruoho kasvaa, kivijalat sammaloituvat,
talo näyttää autiolta.

Minä vanhenen, lopulta huomaan
tehneeni turhaa työtä.

Metsä on yhä yksinäinen, syvällä
lammen vedessä ui yksinäisiä kaloja.


(1970- luku ?) 

tiistai 23. joulukuuta 2014

Joulusaarna osa II

Näin joulun aikaan mieleen tulee herkästi myös surullisia asioita. Joulupöydässä tulevat mieleen ne, jotka ovat poistuneet siitä, vaikka joulu ei mikään vainajien muistopäivä olekaan. Eräs ystäväni on vakuuttunut siitä, että hänen vanha äitinsä tapettiin eräässä kaupunginsairaalassa joulun alla 2013. En ole ottanut kantaa asiaan kun en paremmin tiedä. 

Tänään kuitenkin kuulin, että toisen ystäväni lähiomaisen munuaiset olivat irtisanoneet työsopimukssensa vajaa viikko sitten. Omaisten tietämättä henkilöltä oli lopetettu lääkitys ja laitettu "saattohoitoon". Painostuksen jälkeen lääkitys saatiin aloitettua uudestaan ja omainen voi nyt paremmin, oli kussut katetrin kautta kolme litraa virtsaa. Kivut olivat "saattohoitoaikana" mahtaneet olla valtavat. 

Minua melkosesti ihmetyttää ja raivostuttaa tämä nykyinen hyvinvointiyhteiskunta, jossa vanhusten annetaan surutta kuolla ellei suorastaan tapeta, kun ovat käyneet tuottamattomiksi. Tämä sodankäynyt ja -nähnyt sukupolvi on kuitenkin se, joka sodassa tappeli henkensä kaupalla Suomen itsenäisyyden puolesta, maksoi sotakorvaukset ja jälleenrakensi Suomen sekä loi pohjan sille hyvinvointivaltiolle jota nyt koko 2000-luvun on pala palalta säälimättömästi tuhottu. 

Herätkää ihmiset! Huolehtikaa isistänne ja äideistänne ja muistakin vanhuksista. Ei tämän kyllä minun mielestäni näin pitäisi mennä.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Joulun odotus



Aloin ajattelemaan Timo Kemppaisen kirjoituksen johdosta (Vaarisaarna) niitä osattomia lapsia, joilla tosiaan voi olla suuri joulun odotus, jolta sitten vanhemmat vetävät maton alta ryyppäämällä, rellestämällä ja riitelemällä. Kunpa joulurauhan sanoma otettaisiin vastaan kaikissa kodeissa, mutta ei Jeesuskaan sentään ihmeisiin pysty.


Muistelen oman lapsuuteni jouluja ja ensimmäisenä mieleen tulevat vain ikävät joulut, vaikka meillä ei oltu kännis. Oltiin vaan niin perkeleen köyhii, että ei ollut varaa joulupukin naamariin. Niinpä minun Tampereella 7-vuotiaana kakarana piti viedä nuoremmat sisarukset puutalokorttelin pääkadun varteen katsomaan joko joulupukki näkyisi. Kadunvarressa laskin yhteensä 14 joulupukkia ja selitin nuoremmille että nuo kaikki eivät ole oikeita pukkeja, jollainen meille on luvassa.

Mutta yksikään joulupukeista ei tullut meille. Viimeisenä paikalle pyöräili hyvässä myötälaitaisessa joulupukki, joka kaatui pyörineen naapuritalon porraskäytävän eteen. Pukin toinen kulmakarva oli kadonnut, samoin viikset ja parta retkotti puolitangossa vain toiselta poskelta vähän kiinni. Pikkusisko ja pikkuveli pelästyneinä kysyivät että ei kai tuo pukki tule meille. Sanoin, että se on paha pukki ja pahoille lapsille tulee tuollaisia. Ei se meille tule.

Kun meidän pukkia ei kuitenkaan näkynyt ja meitä alkoi paleltamaan ihan perkeleesti, mentiin lopulta takaisin sisälle sitä pukkia odottamaan. Mutta se oli käynyt jo! Äiti sanoi että pukki oli tullut aidan yli. Arvatkaapa keljuttiko minua ja itkettikö muorempia. Ei siinä pienet lahjapaketit paljon lohduttaneet.

Jos meillä joulukuusi oli, se oli metsästä varastettu joulukuusi. Voitteko kuvitella minkälaista logistiikka vaatii kuusen varastaminen metsästä ja sen kuljettaminen huomaamatta kotiin, jos sattuu asumaan keskellä Tamperetta Tammelan puutalokorttelissa. Useimmiten kuusi jäi siis hankkimatta ja kuuseton joulu vei puolet joulun ilosta ja odotuksesta mennessään.

Muistan elävästi toisenkin joulun. Kun pienemmät odottivat täpinässä joulupukkia isä ja äiti päättivät rauhoittaa tilannetta. He vakuuttivat että pukki ei tule vielä moneen tuntiin ja ehdottivat että lähdemme katsomaan näyteikkunoita. Se on köyhille ilmainen harrastus. Katselimme ja ihmettelimme. Jossain ikkunassa oli majatalokin ja Jeesus-lapsi tallin seimessä vieressään Josef ja Neitsyt Maria. Kyllä siinä oli ihmettelemistä.

Mutta kun palasimme takaisin kotiin, taas oli käynyt kämmit. Joulupukki oli sittenkin käynyt jo tällä välin ja jättänyt naapuriperheen avustuksella lahjapaketit eteiseen. Oli kuulemma odotellut aikansa, mutta joutunut sitten jatkamaan matkaa muiden lasten luo. Ja taas porattiin! Joulupukki oli tehnyt jo toisen kerran oharit!

Järkyttävin oli kuitenkin joulun odotus aikana jolloin en itse enää uskonut joulupukkiin. Joulua valmisteltaessa äiti pyysi minua hakemaan kellarista jotain, mitä en sieltä heti löytänyt. Etsiessäni nousin höylätylle puupöydälle kurkottelemaan etsittyä jostain ylempää. Ja räsähti. Isä oli saanut jostain puuviiluja, joista oli tekemässä minulle leikkiautoa joululahjaksi. Minä en puuviiluautoa tohkeissani havainnut vaan konttasin sen en sano minkä paikan päreiksi.

Silloin minultakin pääsi itku. En minä sitä itkenyt, että olin hajottanut oman joululahjani vaan sitä että isä oli sitä värkännyt varmaan vaikka kuinka kauan ja minä sitten menin särkemään isän kauniin lahja-ajatuksen. No sain minä sinäkin jouluna kuitenkin jonkin joululahjan, mutta se ei paljon lämmittänyt. Häpeä ja syyllisyys jäi painamaan mielenpohjaa pysyvästi.

Kauneimmat joulumuistot minulle on jäänyt jouluista, jotka vietimme isoäidin luona syntymäkodissani Rajamäellä. Siellä oli kuusi ja kuusessa kynttilät ja kaikki oli laitettu kauniiksi. Pihan perällä kävimme joulusaunassa. Kun isoäiti oli mennyt saunaan, hän viipyi aima pitkään ja sillä välin joulupukki tietenkin sattui tulemaan. Joulupukki valitteli että ”huh-huh kun on kuuma”, mitä minä ihmettelin, kun ulkona paukkui pakkanen. Kun pukki oli jakanut lahjat ja poistunut tuli kotvan kuluttua isoäiti saunasta. Hän valitteli että ”huh-huh kun saunassa oli kuuma” ja tuoksui muuten aivan samalta kuin joulupukki.

Itse olen ollut joulupukkina vain yhden kerran vaikka parta rehottaisi jo luonnostaan. Kun kukaan nainen ei ole jaksanut katsella minua niin pitkään, että koskaan perhe olisi perustettu, olen aikuisena jäänyt aika osattomaksi joulusta. Yleensä menen kuitenkin jouluksi äitini ja sisarusteni luokse ja heidän lastensa kautta olen saanut pienen siivun jouluiloa omallekin kohdalle. Pukkina olokin tapahtui sisareni luona ja ramppikuume oli hirvittävä. Kai minä kuitenkin rimaa hipoen siitä touhusta selvisin. Lahjat tulivat jaettua ja pukki paineli autotalliin vaihtamaan vaatteita.

Joskus 80-luvulla päätin viettää joulun yksin Vaasassa, tai oikeammin päätin olla viettämättä joulua ollenkaan. Ajattelin että se on amatöörien juhla. Minullahan oli kosteaa pitkin vuotta aina kun yksinäisenä poikamiehenä niin halusin. Jouluksi (vaikka siis vastustin koko joulun ajatusta) olin kuitenkin tehnyt tarvittavat ostokset pitkäripaisesta.

Aatonaatto kului iloisen huuruisesti paikallisessa diskossa jossa joulupukkikin kävi poron kanssa toisen kerroksen tanssiparketilla pyörähtämässä. Joku oli nimittäin lyönyt sata markkaa vetoa kadulla päivystävän joulupukin kanssa (jolla oli porokin) että pukki ei varmaan saa poroa kiipeämään discon portaita yläkertaan. No helpostihan se kesy poro portaat ylös tuli, vaikka ei ollut korvatunturilla koskaan portaita kiivennytkään, mutta pelkäsi lievää huomattavammin välkkyviä discovaloja ja sitten poron alas saaminen portaita pitkin olikin jo toinen juttu.

Sammuin asunnolleni ja jouluaattona lähdin paikalliseen kulttuuriravintola Birraan loiventamaan. Pikku hiljaa iltapäivän edetessä kapakka alkoi kuitenkin tyhjentyä, kun asiakas toisensa jälkeen lähti joulun viettoon kotiinsa. Lopulta olin pöydässä ja ravintolassa tarjoiluhenkilökunnan kanssa yksin ja sitten henkilökuntakin päätti lähteä kotiin ja räpsäytti valomerkin.

Silloin minuun iski paniikki. Lähdin hienoisessa humalassa kapakan ovelta juoksemaan hurjaa vauhtia kehitysmaakaupalle ja ostin sieltä viimeisen lähes neulasettomaksi kärsineen kuusenräähkän, kiikutin sen kotiini, laitoin olohuoneen nurkkaan seinää vasten kenoon ja katselin siinä rampaa koristelematonta kuusta joka oli yhtä rähjäinen kuin minä itse. Ja itkin, itkin Tapaninpäivään asti. Se joulu tuo mieleeni ne monet yksinäiset ihmiset, erityisesti laitapuolen kulkijat, joita kukaan ei muista jouluna. Tekisi mieleni sanoa: muistakaamme tänä jouluna heitä.

En ole mitenkään uskovainen ihminen, pikemminkin agnostikko tai deisti joka kuitenkin uskoo sellaiseen, mitä joskus mielessäni kiitän iltaisin ja mitä nimitän maailmankaikkeuden rakkaudeksi. Mutta kunnioitan kaikkien ihmisten OMAA uskoa. Uskonnoista en nyt tässä sitten viitsikään kirjoittaa enempää, niiden vaikutukseen voi perehtyä vaikka lukemalla sotien historiaa tai katsomalla televisiosta iltauutiset.

Haluaisin uskoa että Jeesus on ollut olemassa opettajana, jolla oli mielenkiintoisia ajatuksia ja jonka opetuksia ja vertauksia arvostan suuresti, oli hän sitten ollut olemassa tai oli vaikka koko Jeesus puhdasta kansanperinnettä kuten joulupukki. Jeesuksen Vuorisaarna ja sen viisi uutta käskyä ovat Raamatun kauneimpia kohtia. Pyrin noudattamaan niitä, vaikka vaikeaa se on. Ja mitä tarkoittaa tämäkin teosofien ja Ihmisyyden tunnustajien nurkkakivi: Älä tee pahalle vastarintaa. No salaisissa mielen sopukoissa olen ymmärtänyt sen, mutta toista on uskoa Jeesuksen opetukset oikeiksi ja toista kyetä noudattamaan niitä.

Kuitenkin kunnioitan ja arvostan ihmisten joulun viettoa ja joulun aikaa. Jos unohdetaan kaikki se kaupallinen hömppä ja korvamadon aiheuttavat joululaulut, jotka ovat venyttäneet jouluaaton yli kuukauden mittaiseksi katastrofiksi. Hartaudella kuuntelen joulurauhan julistamisen Turun tuomiokirkosta.

Kun alussa puhuin lapsista jotka ovat joulusta osattomia neuvon perheettömän syvällä rintaäänellä perheellisiä. Hyvät lapsiperheiden vanhemmat. Vaikka jouluglögitarpeet onkin hankittu, niin ajatelkaa nyt perhana edes yhtenä päivänä vuodessa lapsia ja yrittäkää pysyä niin raittiina ja riitelemättä kuin suinkin pystytte. Minäkin yritän olla kohtuullisesti. Ehtii sen viinan kanssa läträtä muinakin aikoina kuin lapsille vuoden tärkeimpänä päivänä.

Tämä olikin ensimmäinen joulusaarna, jonka olen koskaan kirjoittanut. AMEN.

PS. Rauhallista joulua fb-kavereille