Ari Kutila, Mustapukuinen mies ja Kulttuuri-Kemi osa II

V

Tarinoita Montun ajoilta olisi tietenkin lukemattomia. Siellä podettiin Ahlqvistin maailmantuskaa, Angstia sanan varsinaisessa merkityksessä, parannettiin maailmaa ja pistettiin Kemin kulttuurielämää järjestykseen kapakan avautumisesta sen sulkemisaikaan päivittäin yhtä useamman oluttuopin voimalla.

Yksittäisinä sarjakuvaan liittymättöminä vetoina muistan vesipäällikkö Seppäsen laskelman miten maailman kalleinta vettä myydään grogilaseissa (jääkuutioina), 64 000 (?) markkaa kuutiometri. Topless-tarjoilijan aikakauteen sijoittui tapahtuma, jossa melko kiivaasti pöytään rynnännyt virkamiehen puoliso lepytettiin juomaan tuopillinen olutta. Hän ei ollut havainnut paikan tarjoilijan uutta pukeutumiskulttuuria ja niinpä järkytys oli melkoinen kun tarjottimella tuoppeja pöytään tuonut topless Kutilalle tuoppia ojentaessaan uitti vahingossa samalla tissiään naishenkilön tuopissa. ”Voi herran jumala sentään, voi herran jumala sentään”, oli ainoa mitä asiakas sai suustaan kaottua.

Jokavuotisten Sarjakuvapäivien aikana kulttuurielämä Kemissä sai uudet mittasuhteet. Tapahtuman virallisena keskuksena oli Kemin Kulttuurikeskus, mutta epävirallinen ja varsinainen keskipiste oli tietenkin Monttu. Täällä ovat istuneet suomalaista oluenjuontikulttuuria ihmettelemässä mm. legendaariset underground-sarjakuvataiteilijat Robert Crumb ja Hunt Emerson (1995) jotka tietenkin ikuistuivat Montun seinään ja taisivatpa piirtää jotain kapakkaan itsekin. Kutilalla oli muuten tuohon aikaan Kemissä olemassa terapiapunk-bändi Miehet, sillä musiikki oli hänen toinen suuri rakkautensa. No kun Emerson ja Crumbkin sattuivat olemaan musiikkimiehiä niin sarjakuvapäivät päättyivät Kutilan, Crumbin ja Emersonin tuntikausia kestäneisiin jameihin.

VI

Sarjakuvapäivien odotetuin vieras ainakin Kemin kulttuurikapakan piirissä oli kuitenkin vuosittain sarjakuvataiteilija Jope Pitkänen, joka on toinen sarjakuvataiteella itsensä elättänyt piirtäjä ja tullut tunnetuksi erityisesti Lempi- ja Näkymätön Viänänen sarjakuvista, vaikka muitakin hänen sarjakuvahahmojaan on leegio ja parhaimmillaan Pitkänen piirsi päivittäin lähes kymmeneen lehteen. Pitkänen oli Kutilan erittäin hyvä ystävä ja heillä oli yhteinen leipäpuukin. Molemmat olivat keksineet, että sarjakuvalla tienaa parhaiten piirtämällä pornoa miestenlehtiin.

Jopella ja Kutilalla oli toinenkin yhteinen harrastus, huonojen vitsien eli limbojen keksiminen. Kun Jope oli vuoden verran viettänyt vaimon valvonnassa melko yksinäistä elämää kulttuuriköyhällä Suonenjoella, niin hän aikansa kuluksi oli keksinyt 360 päivän ajan limbovitsejä, joita alkoi latoa tiskiin ennen kuin sarjakuvapäiville tullessaan ehti edes baaritiskille. Kutila oli valmistautunut ja vastasi vielä huonommilla.

Näin alkoi koko sarjakuvapäivien ajan jatkunut loputtomien limbojen esiinmarssi ja voin vakuuttaa kerran viisi vuorokautta yhtämittaisesti yötä myöten Pitkäsen ja Kutilan limboilua kuultuani, että mielenterveenä siitä kielikylvystä ei kyllä selviä kukaan. 

Jonkinlaisella kapakan kantapöydän äänestyksellä sitten taidettiin sarjakuvapäivien lopussa valita se joka oli kertonut mielenterveyttä rasittavimmat vitsit. Itse muistelen erään kyseisen performanssin jälkeen tuijottaneeni kämpillä viikon verran kotonani tyhjiä seiniä ja käkättäneeni katketakseni niillekin.

VII

Ystävystyin siis sarjakuvaytaiteilija Ari Kutilaan pikku hiljaa 1990-luvun mittaan. Sarjakuvaväen alun varautuneisuutta outoa muualta Suomesta tullutta runoilijaa kohtaan kuvaa Hannu Sainion lanseeraama lempinimi minulle: "Trubadurix". Mihin tahansa kapakkaan siihen aikaan menin, ensimmäinen sormi pystyssä esitetty kieltovaatimus oli: ”pääset pöytään, et lausu!” No, minähän lausuin.

Eräs kuuluisimpia lausuntojani oli vapputilaisuudessa toimittajana käteeni saama Paavo Lipposen vappupuhe. Oli nimittäin tapahtunut niin, että samaan aikaan toisaalla oli järjestetty SKP:n ja KGB:n välinen ystävyysottelu. 

SKP oli kulttuurihenkinen Sodankylän Kansan Pallo ja KGB Kemin sarjakuvaraameihin perustettu Kemingrad Go Boys. No, Monttuun oli järjestetty ystävyystapahtuma jossa SKP soitti ja menin heittämään heille että lausun Lipposen puheen hitaana bluesina. Näin tapahtui. Ihmiset kuuntelivat kerrankin tarkalla korvalla mitä Lipponen oikeasti painotettuna sanoi ja ablodit olivat valtavat.

Jos ystävystyminen Kutilaan tapahtui hitaasti ja molemmin puolin varauksellisesti, niin siitä jotenkin vuosikymmenen loppua kohden alkoi tulle yhä syvempää. Suunnittelin Kemiin Stone Agen, järjestin Kivikesän 1999 ja kun sekään ei saanut vastakaikua tein näyttelyn Jotain kaikesta siitä ja aloin suunnitella lähtöä henkiseen maanpakoon.

Näinä aikoina ystävyyteni Ari Kutilan kanssa alkoi syventyä. Sarjakuvataiteilijalla alkoivat olla henkiset  taskut tyhjät. Vaimo oli ottanut avioeron ja vienyt lapset mennessään. Kutilan alkoholismi paheni ja yksinäisyys syveni. 

1990-luvun alun pankkikriisin jäljet tuntuivat etäseurauksena, toimeentulomahdollisuudet hupenivat. Kutila alkoi linnoittautua asuntoonsa. Osa sovituista jutuista saattoi jäädä tekemättä, vaikka työn suhteen Kutila oli elämänsä loppuun asti perfektionisti. Joskus vaan mahdoton oli mahdotonta suuren turhautumisen keskellä.

VIII

Kävin joitakin kertoja kylässä Ari Kutilan luona 2000-luvun vaihteessa. Kolmantena ystävänä siellä kävi silloin tällöin Terhi Suomela. Ja aikuistumassa olevat pojat joskus, ne olivat hänelle ilon aihe. No saatoimme minä, Terhi ja Kutila maistella sievästi punaviiniä. Kuuntelimme Hectoria, Pekka Strengiä ja vanhaa suomenkielistä Wigwamia. Terhi on tehnyt sairaan kauniita laulunsanoituksia ja joskus hän innostui laulamaan, Ari komppasi kitaralla.

Kuvantekeminen ei Aria enää 2000-luvulla kiinnostanut. Ne työt jotka hän teki olivat pakkotöitä. Kuitenkin kun kerran ”hienoisessa” tuli puhe piirtämisestä, hän innostui väittämään että osaa edelleen piirtää vaikka maailmanpyörteen. Kaivoi jostain esiin lehtiön ja grafiittikynän ja piirsi maailmanpyörteen siihen paperiin neljäsosasekunnissa. Se pyörre hänet lopulta imi mukaansa ja söi.

Kun muutin vuonna 2001 vihdoinkin kauan mainostamaani maanpakoon ja takaisin nuoruuteni kotikaupunkiin Kristiinaan, yhteyteni Kemin kulttuuripiireihin pääosin katkesivat. Jäi alle yhden käden sormilla laskettava nippu henkilöitä, jotka edelleen jatkoivat yhteydenpitoa minuun. Heistä mainitsen erityisesti Kemin Jalokivigallerian perustajan Teuvo Ypyän, Kemin kaupunginteatterin psoriaksen rullatuoliin vammauttaman lavastajan Pekka Korolaisen – ja sarjakuvataiteilija Ari Kutilan.

Kutilan soitoista pidin eniten. Hänellä oli tapana herättää minut joskus aamuöisin puhelinsoitolla jossa vastatessani Kutila vetäisi kehään improvisoidun biisin, ikään kuin se juuri sillä hetkellä mielessä ollut pläjäys olisi ollut arvokkaampaa kuin minun yöuneni. Jos Terhi Suomela oli paikalla saatoin herätä Terhin uuteen lauluun/runoon Kutilan säestyksellä. Sitten pyynnöistäni huolimatta jouduin kuuntelemaan rupattelua tunnin verran ennen kuin pääsin takaisin nukkumaan.

Vielä kerran Ari sai kuningasidean. Hänellä oli diili jonkun suomalaisen mainosmiehen kautta myydä Japaniin Kalevala-aiheinen pelikorttisarja näyttävänä lahjapakkauksena joka sisältäisi lyhyen teksti-Kalevalan. Lisäksi kuhunkin korttiin tulisi pätkä lyhyinnettyä Kalevalaa. Hän keksi että minun pitäisi suomentaa Kalevala. No, suostuin heti ja ryhdyin välittömästi työhön.

Ehdin suomentaa noin puolet Kalevalasta, kirjoittaa sen lyhennetyksi versioksi ja lisäksi valmiina oli 2/3 osaa lyhyinnetystä Kalevalasta, jossa ideana oli että merkonomitkin ehtivät lukea sen työmatkalla junassa Helsingistä Martinlaaksoon. Kun sain tietää, että tämäkin homma meni kiville. Japanilainen osapuoli oli vetäytynyt hankkeesta jonkin laman tähden.

Sain tiedon Ari Kutilan kuolemasta puhelimitse hänen viimeiseltä tärkeältä ystävältään Terhi Joensuulta. Hän sairasti alkoholismia, mutta kuoli sydänkohtaukseen. Paljon myöhemmin sain ilokseni kuulla, että Kutila oli kuin olikin piirtänyt Kalevalansa valmiiksi ja pelikorttisarja oli Terhin myötävaikutuksella ilmestynyt jonkin itäsuomalaisen kustantajan kautta tavallisena korttipakkana ilman Kalevala-suomennoksiani. Hyvä näin, eivät Kutilan kuvat mitään selityksiä kaipaakaan. Eihän Mustapukuinen mieskään mitään puhu.

Kirjan Mustapukuinen mies toinen jälkikirjoittaja Vesa Kataisto kiteyttää mustapukuisen miehen elämän traagisimman hetken kauniisti kolmeen lauseeseen: ”Ari Kutila 1961 – 2010. Hyötygrafiikan mestari, muusikko ja elämäntaiteilija kuoli kotikaupungissaan Kemissä. Mustapukuinen mies jäi orvoksi.”