maanantai 15. joulukuuta 2014

Kivi, Ahlqvist ja sivistyneistön pelkuruus

Oiva Ketonen: Kohtalon vaihtoehdot
- Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus
WSOY 1989

I Hyvästijättö

"Kaikki he olivat nuorempia kuin 38-vuotiaana kuollut runoilija, kaikki olivat tuntemattomia miehiä ja melkein kaikki kuuluivat he pohjalaiseen ylioppilasosakuntaan", luonnehti Emil Nervander sen kourallisen Aleksis Kiven hartaita ystäviä, jotka täysin tunsivat, mitä Kivi oli ja oli oleva Suomen kansalle. He olivat päättäneet, että Kivi saisi niin juhlallisen hautauksen kuin niissä oloissa oli mahdollista.

Viisitoista nuorta miestä ynnä kolme lämminhenkistä koulunopettajatarta oli saapunut lauantaina neljäntenä tammikuuta 1873 Kiven veljen kotitaloon Tuusulan Syvälahteen saattamaan vuoden viimeisenä päivänä kuollutta runoilijaa hänen viimeiselle matkallaan.

Naiset koristivat arkun kannen murattiköynnöksin, sypressinoksin ja laakerein. Runoilijan päähän asetettiin tuoreista lehdistä solmittu laakeriseppele, "hyvin ansainnut kun hän oli saada tämän neron korkeimman palkinnon, vaikkei Kivi koskaan ollut uneksinut sellaisesta kunnianosoituksesta, joka silloin oli vielä niin tavaton ettei edes Suomalaisen Kirjallisuuden Seura" tullut sitä ajatelleeksi.

Tällä Aleksis Kiven hautajaisten kuvauksella aloittaa filosofi Oiva Ketonen -kirjansa ”Kohtalon vaihtoehdot – Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus”. Ketonen oli siis varsinaiselta ammatiltaan filosofi, joka tässä teoksessa astuu rohkeasti varsinaisen oman tieteenalansa ulkopuolelle.

Aleksis Kiven (1834 – 1872) elämästä ja kirjallisesta tuotannostahan on kirjoja ilmestynyt runsaastikin. Ja vaikka Ketonenkin teoksen perustaksi käy läpi Aleksis Kiven elämänvaiheet, on teoksen leikkauspiste toisaalla, Kiven ja Ahlqvistin välisessä konfliktissa. Alaotsikossa Ketonen selvittää teoksessa Kiven rinnalla yhtä painotetusti hänen tuomitsijansa August Ahlqvistin (1826 – 1889) taustoja, ja niitä syitä jotka saivat Ahlqvistin jyrkästi teilaamaan Kiven ”Seitsemän veljestä” – mutta ennen muuta sivistyneistön asennetta, sivistyneistön vähäistä kansalaisrohkeutta Kiven puolustamiseen tässä konfliktissa.

II Lähtökohdat

Ketonen asettaa kansalliskirjailijamme elämän ja tuotannon aikakauden yleistä taustaa vasten. Elettiin Venäjän vallan aikaa. 1860-luvun alussa kumottiin painoasetus, jonka mukaan suomeksi sai julkaista vain kirjallisuutta ”joka edisti uskonnollista hartautta tai taloudellista hyötyä.” Ruotsin- ja venäjänkielistä kirjallisuutta painoasetus ei koskenut, mutta suomenkielinen kaunokirjallisuus oli 1860-luvulle asti pannassa.

Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu oli avattu Jyväskylään 1858. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli vanhempaa perua, se oli aloittanut toimintansa jo 1831, mutta pääkielenä SKS:ssä oli 1870-luvulle asti ruotsi. Suomalainen romaani odotti 1860-luvulla vielä kirjoittajaansa. Kansallisromantiikka oli kuitenkin murtautumassa läpi Suomessa laajalla rintamalla. Tähän kansallisen heräämisen aikaan murtautui Aleksis Kivi täysin omaleimaisena kirjailijana tuotannollaan.

Kivi debytoi kirjailijana vuonna 1860 kahdella runolla. Vuonna 1864 ilmestyi omakustanteena näytelmä Nummisuutarit, joka sai ensiesityksensä kuitenkin vasta 1871 Oulussa. Kivi asui mamselli Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa kaikkiaan kahdeksan vuotta ja kirjoitti tuona aikana Nummisuutarit, kahdeksan muuta näytelmää ja Seitsemän veljestä.

Ensimmäisenä suomenkielisenä romaanina pidetyn ”Seitsemän veljestä” Kivi lähetti SKS:lle 1869, mutta hänen elinaikanaan se ehti ilmestyä vain SKSn novellikirjaston tilaajille puolentoistasadan kappaleen painoksena. Sen jälkeen SKS pesi kätensä ”Seitsemän veljeksen” aiheuttamasta kohusta kolmeksi vuodeksi.

III Aleksis Stenvall

Vuonna 1834 Nurmijärven Palojoen kylässä syntynyt Aleksis Stenvall oli kyläräätälin poika, nuorin viidestä lapsesta. 12-vuotiaana vuonna 1846 hän lähti kouluun Helsinkiin, jossa oli mahdollista opiskella ylioppilaaksi ja opiskella myöhemmin papiksi, vaikka isä oli toivonut hänestä ammattinsa jatkajaa. Vuonna 1852 hän kuitenkin erosi koulusta ja luki ylioppilaaksi lopulta vuonna 1857 yksityisesti.

Oiva Ketosen mukaan ”Kivi ei sietänyt sen ajan raakaa koulua, jonka kestivät vain riittävän kovista ja karkeista aineksista rakennetut ihmiset”.

Samana vuonna hän päätti luopua pappishaaveesta ja ryhtyä suomenkieliseksi kirjailijaksi. Kivestä tulikin ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Päätuotantonsa Stenvall (kirjailijanimeltään Aleksis Kivi) kirjoitti asuessaan 8 vuotta suojelijansa, itseään 20 vuotta vanhemman Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa. Tuona aikana Kivi muuttui ihmisaraksi ja saattoi paeta ikkunasta nähdessään vieraita tulevan taloon.

Vuonna 1869 ilmestyi Kiven pääteos ”Seisemän veljestä” - ”ensimmäinen suomenkielinen romaani” - jonka August Ahlqvist kuitenkin arvosteluissaan teurasti murskakritiikillä kaikkiaan kolmeen eri kertaan, viimeksi vielä Kiven kuoleman jälkeen.

1870-luvun alussa Kiven mielenterveys alkoi horjua. Kivi kärsi unettomuudesta ja pahenevasta alkoholismista. Vuonna 1871 hän joutui Lapinlahden mielisairaalaan, missä sen aikaiset hoitomenetelmät vain pahensivat potilaan tilaa. Täältä Kivi siirrettiin elätiksi veljensä luokse Tuusulaan, missä veli Albert sai kunnalta neljä tynnyriä rukiita mielisairaan kirjailijan hoitamisesta. Kivi kuoli uuden vuoden aattona  1872.

Laakeriseppeleen tuleva kansalliskirjailija sai vasta kuolemansa jälkeen hautajaistilaisuudessa, jonka nuoret ylioppilaat Kivelle nopeasti järjestivät. SKS:n edustajat ja suomalainen sivistyneistö oli Kivelle tässä vaiheessa kääntänyt selkänsä.

Arvonpalautus tuli lopullisesti vasta 1900-luvulla ja nykyisin Kiveä arvostetaan ”suomenkielisen huvi- ja murhenäytelmän sekä romaanin perustajana, kirjallisuutemme alkuvoimaisimpana runoilijanerona sekä eräänä maailmankirjallisuuden suurimmista humoristeista.” (Oiva Ketonen)

IV August Ahlqvist

Aleksis Kiven ja Seitsemän veljeksen teilaajana tunnetuksi tullut August Ahlqvist (1826 – 1889) kirjailijanimeltään A. Oksanen syntyi piika Maria Ahlqvistin aviottomana lapsena. Aviottomia lapsia piialla oli kaikkiaan neljä. August Ahlqvistin isä oli kuitenkin Suomen merkittävimmäksi poliittiseksi henkilöksi myöhemmin kohonnut kenraaliadjutantti, vapaaherra Johan Mauritz Nordenstam.

August Ahlqvist oli perustamassa vuonna 1847 Suometar-lehteä ja perusti myöhemmin oman kirjallisuustieteellisen lehtensä Kielettären. Vuonna 1863 hänet valittiin Elias Lönnrotin seuraajaksi Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen professorin virkaan.

Oiva Ketosen mukaan Ahlqvist oli luonteeltaan jäykkä henkilö, jonka totuus ilmeni usein pitkälle vietynä jyrkkyytenä. Se karkotti ihmiset hänen läheisyydestään, mikä joskus oli hänen tarkoituksensakin, ja oli osa hinnasta, jonka hän maksoi asemastaan yhteiskunnassa. Simelius on todennut aikalaisestaan, että ”hän oli jäykkä luonne, hänen elämänsä oli kulkenut milteipä suoraviivaisesti yhä suurempia sekä oppi- että muita arvoja kohti.”

Ahlqvistin mielestä Suomen kansan elämän kuvailu oli tieteellisesti katsoen tarpeetonta ja hyödytöntä. Hän ihaili runebergilaista idealistista ja kansallisromanttista kansankuvausta eikä tältä pohjalta olekaan ihme, että Kiven Seitsemän veljeksen raadollisuus oli tälle ihanteellisuudelle suoranaista rotanmyrkkyä.

V Seitsemän veljestä ja tuomio

Aleksis Kivi jätti Seitsemän veljeksen käsikirjoituksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle toukokuussa 1869. SKS:n runoustoimikuntaan kuuluivat tuolloin tunnetut sivistyneistön edustajat K. Bergbom, F. Cygnaeus, J. Krohn, O. Toppelius ja A. Törnblom. Ahlqvist ei ollut tullut valituksi tähän toimikuntaan, koska hän ei ollut seuran piirissä suosittu. Saman vuoden marraskuussa SKS päätti julkaista teoksen novellikirjastossaan neljänä vihkona.

Välittömästi neljännen osan ilmestymisen jälkeen seurasi August Ahlqvistin täyslaidallinen Finlands Allmänna Tidkriftissä. 12-liuskainen kritiikki oli murskaava. Ahlqvist tuomitsi sekä teoksen rakenteen, että kielen jollaista ei puhuta edes pahimmassakaan hollituvassa. Yhtään ainoaa positiivista asiaa Ahlqvist ei teoksesta löydä. Kuvaava koko Ahlqvistin teilaukselle onkin arvostelun loppu:

”Kaikeksi onneksi tekijän esitystapa on sellainen, että vain mitä lujin päätös tekee mahdolliseksi kirjan lukemisen.”

Oiva Ketonen pohtii Ahlqvistin kaunaisuuden syitä: ”Lukijalle se antaa vaikutelman kuin Ahlqvist olisi tietoisuutensa jossain nurkassa ollut selvillä siitä, että tässä oli todella etevä kirjailija, häntä itseään merkittävämpi. Hänen oli pakko todistaa itsellensä ja muille, että näin ei voinut olla asian laita.”

Ahlqvistin Kiveä ja Seitsemää veljestä kohtaan tunteman vihan syvyyttä kuvaa se, että Ahlqvist tuomitsi teoksen kaikkiaan kolmeen eri otteeseen lähes samansisältöisillä arvosteluilla, viimeksi vielä Kiven kuoleman jälkeen. Vuonna 1872 hän perusteli Kielettäressään velvollisuuttaan arvostelijana ”hellämielisenäkin kanssaihmisensä kuolijaaksi lyödä.”

VI Kivi jätetään yksin

Kivi kirjoitti syyskuussa 1870 K. Bergbomille ja toivoi ystäviensä kirjoittavan Finlands Allmänna Tidskriftiin puolustuskirjoituksen. Mutta mitään puolustajia ei tullut. Eliel Aspelin tosin piti merkittävän ja Kiven neroutta hyvin ymmärtävän esitelmän mutta vasta marraskuussa 1872 Pohjalaisten vuosijuhlassa. Esitelmä julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta se tuskin enää tavoitti Kiveä.

”Pelättiinkö, että Ahlqvist riittävästi ärsytettynä olisi esimerkiksi saanut aikaan syytteen nostamiseen Seitsemän veljeksen tekijää ja sen julkaisijaa kohtaan jumalanpilkasta”, Ketonen pohtii.

SKS reagoi murskakritiikkiin pesemällä kätensä koko sotkusta. Seura pisti kirjan oma-aloitteiseen takavarikkoon, jota kesti 3 vuotta. Novellikirjaston tilaajat olivat saaneet teosta puolitoistasataa kappaletta. Muu osa painosta 336 kappaletta jäi varastoon.

Vuoden 1871 aikana Kivi sairastui ja joutui mielisairaalaan, josta hänet parantumattomaksi katsottuna siirrettiin veljensä luokse Tuusulaan. Siellä hän kuoli vuoden 1872 viimeisenä päivänä.

”Ei tiedetä mikä hänen kuolemansa syy oli. Ehkä hän vain halusi jättää maailman, jossa hänellä ei ollut enää mitään henkistä eikä aineellistakaan sijaa.”

Järkyttävää Kiven kohtalossa ei Ketosen mukaan ole niinkään Ahlqvistin arvostelu tai kirjan vastaanotto vaan se, että suomalaisen kulttuurin edustajat, jotka aluksi olivat puoltaneet hänen työtään, eivät tukeneet tukeneet kirjailijaa ihmisenä. Mielisairaalaan joutuminen oli Kivelle viimeinen hänen elämänsä kovista koettelemuksista.

1 kommentti:

  1. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1444361405501?ref=hs-mob-prio67-1

    VastaaPoista