perjantai 16. joulukuuta 2011

Kirjoja hyllystäni: Kansalaistottelemattomuudesta

Kansalaistottelemattomuudesta

toim. Outi Lauhakangas

Otava 1986


- Sydämestäni hyväksyn tunnuksen: "Paras on hallitus, joka hallitsee vähiten" ja haluaisinpa vielä, että tämä periaate pantaisiin käytäntöön nykyistä nopeammin ja järjestelmällisemmin. Toteutettuna se johtaisi lopulta tunnuslauseeseen, johon myös uskon: "Paras on hallitus, joka ei hallitse lainkaan." Kun ihmiset ovat valmita tällaiseen hallintoon, he sen myös saavat.


Näin alkaa Henry David Thoreaun kuuluisa pamfletti "Kansalaistottelemattomuus", jonka ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1848. Suomeksi pamfletti ilmestyi 138 vuotta myöhemmin Outi Lauhakankaan toimittamassa teoksessa "Kansalaistottelemattomuudesta". Thoreaun varsinaisen pamfletin lisäksi "Kansalaistottelemattomuudesta" teos sisältää Lauhakankaan laajan esseen Henry David Thoreaun elämänvaiheista ja ajattelusta sekä kymmenen suomalaisen vaikuttajan puheenvuorot kansalaistottelemattomuudesta.


- Parhaimmillaankin hallitus on vain työkalu. Useimmat hallitukset ovat kuitenkin täysin käyttökelvottomia ja kaikki ainakin joskus tarkoitukseensa sopimattomia. (...) Eikö voi olla hallitusta, jossa enemmistön sijasta oikean ja väärän todellinen arvioija olisi omatunto ja jossa enemmistölle jäisi teknisten kysymysten ratkaisu? Onko kansalaisen mikään pakko luovuttaa omaatuntoaan - edes pientä osaakaan siitä, edes hetkeksi - lainlaatijoiden käyttöön? Miksi kenelläkään muutoin olisi omatuntonsa? Mielestäni meidän tulee olla ensisijaisesti ihmisiä ja vasta toissijaisesti alamaisia. Ei ole syytä viljellä niinkään lain kuin oikeuden kunnioitusta. Hyväksyn ainoaksi velvoitteekseni toimia aina tavalla, jonka tunnen oikeaksi.


Kansalaistottelemattomuus-pamfletti julkaistiin (kahtena versiona) USAn ja Meksikon välisen sodan loppu- ja jälkimainingeissa. Sen kärki on suunnattu orjuutta vastaan. Mutta sen vaatimus omantunnon oikeudenmukaisuuden kunnioittamisesta on saanut uusia muotoja alkaen Gandhin passiivisesta vastarinnasta, Martin Luther Kingin USAn ihmisoikeusaktivismista ja päätyen Suomessa 1970-luvulla Koijärven ja Lappajärven kansalaisliikkeisiin, eurooppalaisen vihreän aatteen syntyyn ja yleisemmin luonnonsuojelulliseen kansalaistottelemattomuuteen jälkiteollisessa yhteiskunnassa.


- Vaikka kannatat oikeutta äänestämällä sen puolesta, et vielä tee mitään sen toteuttamiseksi. Äänestys on vain laimea tapa ilmaista, että oikeus voittaisi. Viisas ei jätä oikeutta onnetarten sen paremmin kuin enemmistövallan varaan. Mutta joukkoja tuskin ohjaa mikään periaatteellisuus. Kun enemmistö lopulta saadaan äänestämään orjuutta vastaan, koko kysymys orjuudesta on jo yhdentekevä tai kumoaa enää orjuuden rippeet. Itse he silloin vain osoittavat orjamaisuutta. Orjuuden kumoamiselle antaa vauhtia vain se, joka panee oman vapautensa peliin äänestäessään orjuutta vastaan.


Jo ennen kansalaistottelemattomuus-pamfletin julkaisemista Thoreaun elämässä oli ehtinyt tapahtua paljon. Vuonna 1845 hän rakensi hirsimajan Concorden metsälammen (Waldenin) rannalle ja asettui heinäkuussa asumaan majaansa viettääkseen siellä kaksi vuotta. Tämä yhteiskunnasta "kieltäytyminen" ja erakoituminen oli tavallaan tutkimus ihmisen mahdollisuudesta toimia yhteiskunnan ulkopuolella. (Myöhemmin tämän ajan kuvauksesta ilmestyi Thoreaun klasikko "Walden" Elämää metsässä). Seuraavana vuonna Waldenissa asuva Thoreau kieltäytyi (yhteiskunnasta erottuaan) maksamasta henkiveroa ja vietti 1846 yön vankilassa maksamattomista veroista. Vapautui jo seuraavana päivänä ystävien maksettua tämän veron.


- Ollakseen täysin oikeudenmukaisia pitäisi valtaapitävien toimia hallittavien ehdoilla ja alistua heidän tuomittaviksi. Hallituksella ei ole mitään ehdotonta oikeutta ilman suostumustani hallita vastoin suostumustani minua tai omaisuuttani.


Ajattelussaan Thoreau ei ollut edelläkävijä tai yksin. Orjuuden vastainen liikehdintä Amerikassa oli jo voimakas. Vaikka oikeammin lopullisesti orjuus eli "värillisten" sorto saatiin edes laillisesti lakkautettua vasta Martin Luther Kingin ja 1960-luvun ihmisoikeusliikkeen ansiosta. Luontokysymyksissä Thoreaun edeltäjänä voidaan pitää hänen ystäväänsä, tukijaansa ja vanhempaa aikalaistaan Ralph Waldo Emersonia, jonka päätoimittamassa lehdessä "The Dial" Thoreau aloitteli uraansa. Thoreau oli myös perillä 1800-luvun alkupuolella jo varsin laajalle levinneistä anarkistisen filosofian teorioista ja esimerkiksi alussa siteerattu lause "Paras on hallitus joka ei hallitse lainkaan" on myöhemmin todettu 1700-luvun lopulla vaikuttaneen William Godwinin lausumaksi. Tämä entinen pappi oli anarkismin ensimmäisiä teoreetikkoja.


Yhteisöanarkistien kuten ranskalaisen Proudhonin ajattelua on kuultavissa myös Thoreaun ajattelussa. Paljon siitä on ajankohtaista, kelvollista ja ajattelemisen arvoista myös globalisoituvassa maailmassa ja ekokatastrofia kohti kulkevassa nykyhetkessä:


- Ei tule olemaan todella vapaata ja sivistynyttä Valtiota, ennen kuin Valtio myöntää oman voimansa ja arvonsa juontuvan yksilön korkeammasta ja riippumattomammasta voimasta ja ennen kaikkea se kohtelee yksilöä sen mukaisesti. Huvittelen kuvittelemalla, millainen olisi Valtio, joka voisi suoda jokaiselle oikeutensa ja kohdella yksilöä kunnioittavasti kuin naapuriaan, ja jonka rauhaa ei järkyttäisi se, että muutamat eläisivät siitä irrallaan, sen kanssa asioimatta, siihen kuulumatta, mutta täyttäisivät kuitenkin samalla kaikki velvollisuutensa naapureina ja lähimmäisinä. Valtio joka kannattaisi tällaista hedelmää ja sallisi sen heti kypsyttyään irrota, loisi perustan omalle täydellistymiselleen ihannevaltioksi. Olen sellaisenkin nähnyt kuvitelmissani - mutta vain niissä.


perjantai 9. joulukuuta 2011

Kirjoja hyllystäni - Näin maailma loppuu

Risto Isomäki:
Sarasvatin hiekkaa
Tammi 2005
Tapahtumapaikkoja: Storegga Pohjanmeri, Hanko Suomi, Cambaynlahti Intia, Eleuthera Bahamasaaret, Robesoninsalmi Grönlanti.
Päähenkilöitä: Sukellusvenekapteeni Sergei Savelnikov Venäjä, tiedetoimittaja Anna-Riitta Järvinen ja jäätikkötutkija Kari Alanen Suomi, meriarkeologi Amrita Desai Intia, jäätikkötutkija Susan Cheng Kiina (Grönlanti) ja ja toimittaja Pierre Camberlain Ranska (Grönlanti).
Aikahorisontti: 9500 eKr., nykyisyys, lähitulevaisuus, maailmanloppu (2021?).
I
Myyttinen uponnut Atlantis löydettiin vuonna 2001, mutta tämä löytö herätti alan tiedemiesyhteisön ulkopuolella vain vähäistä huomiota. Syitä mediajulkisuuden puutteeseen oli kaksi: Maailman mediahuomio keskittyi tuolloin vuoden 2001 terrori-iskuihin ja Atlantis löytyi väärästä paikasta. Kun se Platonin Timaios-dialogin mukaan olisi sijainnut Kreikasta länteen, se sijaitsikin kaukana idässä muinaisen kuivuneen Sarasvatijoen Deltassa Cambaynlahdella Noin 40 kilometrin päässä Intian rannikosta. Syy Platonin virheelliseen paikanmääritykseen oli se, että hänen korviinsa kantautunut tieto Atlantiksen sijainnista oli alunperin lähtöisin Intiasta - ja toden totta Intiasta katsottuna löydetyt kaksi noin 9500 eKr uponnutta korkeakulttuurista kaupunkia sijaitsevat lännessä.
Risto Isomäki julkaisi vuonna 2005 ekologisen jännitysromaanin "Sarasvatin hiekkaa", teoksen joka oli samana vuonna Finlandia-palkintoehdokkaan, se on Science fictionia, joka sijoittuu nykyisyyteemme ja lähitulevaisuuteen, erään tunnetun maailman hyvin mahdolliseen loppuun. Ja oikeastaan: Ennemminkin "Sarasvatin hiekkaa" voisi luonnehtia hyytäväksi kauhukirjallisuudeksi, koska sitä lukiessa alkaa vaikuttaa, että maailman tuhoutuminen ilmastonmuutoksen ja ekokatastrofin seurauksena ei ole ainoastaan mahdollinen vaan jopa todennäköinen.
Mitä tapahtuu jos Grönlannin ja Pohjoisnapamantereen jäätikköhyllyt sulavat ja romahtavat metaanipurkausten ja ilmastonmuutoksen seurauksena: seurauksena on kaikkia maailman rannikoille rakennettuja ydinvoimaloita uhkaava megatsunami, Cambaynlahden aalto, Atlantiksen aalto, Eleutheran saarten aalto, Storeggan aalto, Raamatun vedenpaisumuksen aalto, Gilgamesin aalto, Codex Troanon aalto. Se merkitsisi todennäköisesti nykyisin tuntemamme maailman loppua. Fukushiman onnettomuus tapahtui 6 vuotta "Sarasvatin hiekkaa" -kirjan julkistamisen jälkeen, mutta kirjan valossa sitä voidaan pitää vain ennakkovaroituksena tulevasta maapallonlaajuisesta katastrofista.
II
Risto Isomäen romaani pohjautuu vankasti faktatietoon.Tuhon uhat ja muinaiset eri mantereita kohdanneet tuhot ovat todellisia, fiktiota ovat vain kirjan kuvitteelliset henkilöt ja heidän eri puolilla maailmaa tekemistä havainnoista rakentuva globaalin tuhon uhkakuva.
Sergei Savelnikovin sukellusalus Lomonosov joutuu sukelluksella Pohjanmerellä outoon metaanipurkauksien aiheuttamaan pyörteeseen. Kirjan kirjoittamisen aikaan vuonna 2004 varmistui, että Storeggan alueella on viimeisen jääkauden lopulla noin vuonna 6100 eaa tapahtunut valtava vedenalainen maanvyöry aiheuttaen megatsunamin, jonka jäljet näkyvät Britanniassa jopa 240 kilometrin päässä rannikosta. Savelnikovin alus pelastuu, mutta muistutus tuhoisien purkausten mahdollisuudesta konkretisoitui. On esitetty teoria, jonka mukaan vastaavien metaanikraattereiden purkautuminen merenpohjasta olisi aikanaan kolmena suurena aaltona nostanut maapallon keskilämpötilaa jopa 8 astetta ja se aiheutti suuren osan isompien nisäkäslajien kuolemisen sukupuuttoon.
Hangon ulkopuolella meren jääselällä jäätikkötutkija Kari Alanen tekee avopuolisonsa Anna-Riitta Järvisen kanssa hieman onnetonta ja kylähullulta tuntuvaa koetta. Jääselälle on rakennettu uudenlaisen tuulimyllyn prototyyppi, jonka tehtävänä on pumpata merestä vettä jota laite sitten pirskottaa ympäristöön uutta jääkenttää jään päälle muodostaen. Alasella on visio, joka myöhemmin paljastuu suunnitelmaksi ilmastonmuutoksen aiheuttaman napajäätiköiden sulamisen estämiseen: Napajäätiköille tulisi rakentaa valtavia vastaavien tuulimyllyjen kolonnia joilla jäätiköitä voitaisiin jäädyttää uudelleen keinotekoisesti sulamista vastaavalla vauhdilla. Myös Alanen on tietämättään törmännyt megatsunamiin lomaillessaan Bahamasaarilla, jonka Eleuthera-saarilla jokin luonnonilmiö on viskonut valtavia siirtokivilohkareita kauas sisämaahan kymmenien metrien korkeuteen. Selitykseksi paljastuu valtavan merenalaisen tulivuorenpurkauksen tai mereen romahtaneen tulivuorenseinämän aiheuttama megatsunami.
Sergei Savelnikov saa aluksi vastenmielisen tuntuisen kutsun lähteä aluksineen auttamaan intialaisia meriarkeologeja heidän tutkiessaan kahta löytynyttä merenalaista esihistoriallista kaupunkia. Kaupungit sijaitsevat kuivuneen, mutta aikanaan Induksen vertaisen Sarasvati-joen deltassa, mereen jonkin äkillisen luonnonilmiön seurauksena vajonneena ja tuhoutuneena. Perillä odottaa Savelnikovin työpari meriarkeologi Amrita Desai, jonka teoriat ja meren pohjalta jatkuvasti paljastuvat uudet löydöt saavat myös Savelnikovin näkemään Intian uponneiden korkeakulttuuristen kaupunken merkityksen uudelta näkökulmalta.
Kun mukana kuvioissa on myös kiinalainen Grönlantiin asettunut jäätikkötutkija Susan Cheng, joka on huomannut ilmastonmuutoksen aiheuttamia pelottavia muutoksia Pohjoisnapa-alueen ja Grönlannin jäätiköissä, alkavat palaset loksahdella kohdalleen - ja lopputuloksena on kauhistuttava johtopäätös: Tuhon ja jättiläistsunamin uhka ei ole ainoastaan mahdollinen vaan erittäin todennäköinen ja maapallon pelastamisella tuhon "sarastuksessa" on kiire.
III
Loppunäytös tapahtuu Grönlannissa jäätiköllä, josta on "kadonnut" valtava jäälakeuden päällä sijainnut järvi ilmeisesti jäätikön alaiseen "nieluun". Täällä kirjan päähenkilöiden tiet ja tarinat yhtyvät. Jättimäinen jäätikköhylly on sulamassa irti kiintojäästä. Kari Alasen älyttömältä tuntuvat tuulimyllykokeet otetaan nyt katastrofin uhatessa todesta myös kansainvälisessä yhteisössä. Ihmiskunnan pelastustoimiin ryhdytään ja Siperiassa valmistetaan tuhansia "tuulimyllyjä" joilla on tarkoitus tekojäädyttää Pohjoisnapa-aluetta. Mutta riittääkö aika?
Tuulimyllyidea kuulostaa varsinkin itseni tähän kuvaamana lapselliselta, mutta Isomäen hahmottelemat tulevaisuuden uhkakuvat ovat kuten jo alussa totesin kammottavia, vaikka eivät aivan tällä hetkellä vielä sittenkään yhtä konkreettisia kuin kirjassa kuvataan. (Sen tosin Isomäki itsekin toteaa kirjan jälkisanoissa.) Mutta kirjan uhkakuva avaa silmät vaatimaan että ihmiskunta tekee jotain maapallon pelastamiseksi nyt heti, vaikka sekin saattaa olla jo myöhäistä.
Isomäen kirjaa voi arvostella myös melko epäuskottavasta dialogista henkilöiden puheissa, mutta toisaalta ei todellakaan ole helppoa kirjoittaa uskottavasti tiedepuhetta dialogiksi. Itse kirjan tarina vie kuitenkin mukanaan ja avaa silmiemme eteen painajaisen, johon ihmiskunnan yhä kiihtyvä luonnonvarojen, luonnon ja ilmakehän tuhoaminen on meitä johtamassa. Mitä tapahtuu jos ilmastonmuutos johtaa merenalaisten metaanikaasukenttien purkautumiseen, jättiläismäisten napa-alueiden jääkenttien sortumiseen, maapallon laajuisiin jättiläistsunameihin ja niiden aiheuttamiin rannikoiden toimivien ydinreaktoreiden tuhoutumiseen... Kukin kuvitelkoon itse.
Isomäen kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi pyörimään jotain sellaista, jota miettiessä seuraavana yönä ei ollut helppoa saada unta. Kirjaa voisi suositella luettavaksi vaikkapa nyt Durbanin lähes vesiperää vetävän ilmastokokouksen jälkimainingeissa. Finlandia-palkintoa Sarasvatin hiekkaa ei saanut, mutta Sarjakuva-Finlandian sen pohjalta tehty sarjakuva sai. Espoon Kaupunginteatteriin on valmistumassa näytelmä Sarasvatin hiekkaa, jonka ensi-ilta on 15 helmikuuta 2012. Aku Louhimies on tiettävästi ohjaamassa myös elokuvaa kirjan pohjalta.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Kirjoja hyllystäni: Koiraksi ihmiselle

Tiina Raevaara:
Koiraksi ihmiselle
Teos 2011

Kirjastosta pöydälleni kulkeutui (kaverin lainaamana, koska oma lainauskielto on edelleen voimassa) Tiina Raevaaran tietokirja "Koiraksi ihmiselle". Hyvin kirjoitetussa ja yleistajuisessa kirjassa Raehttps://www.google.fi/search?client=ubuntu&channel=fs&q=blogit+keijo+nevaranta&ie=utf-8&oe=utf-8&gfe_rd=cr&ei=ZoLJWJqADojG7gT1k6vwBwvaara etsii vastausta muun muassa kysymyksiin: "Mistä koira on peräisin? Miten koirasta on tullut ihmisen paras ystävä? Miksi koira ja ihminen ymmärtävät toisiaan niin hyvin?" Koira, jonka me miellämme enää lähinnä lemmikiksi, osoittautuu Raevaaran käsittelyssä yhdeksi nykyihmisen esi-isien suureksi innovaatioksi.
https://www.google.fi/search?client=ubuntu&channel=fs&q=blogit+keijo+nevaranta&ie=utf-8&oe=utf-8&gfe_rd=cr&ei=ZoLJWJqADojG7gT1k6vwBw Kirjan jälkisanoissa Tiina Raevaara ilmoittaa olevansa koulutukseltaan geneetikkohttps://www.google.fi/search?client=ubuntu&channel=fs&q=blogit+keijo+nevaranta&ie=utf-8&oe=utf-8&gfe_rd=cr&ei=ZoLJWJqADojG7gT1k6vwBw ja ammatiltaan kaunokirjailija. Raevaaralta on aiemmin ilmestynyt scifistä ja fantasiasta ammentava romaani "Eräähttps://www.google.fi/search?client=ubuntu&channel=fs&q=blogit+keijo+nevaranta&ie=utf-8&oe=utf-8&gfe_rd=cr&ei=ZoLJWJqADojG7gT1k6vwBwnä päivänä tyhjä taivas" (2008) sekä novellikokoelma "En tunne sinua vierelläni" (2010), josta Raevaara sai tämänvuotisen Runeberg-kirjallisuuspalkinnon. "Koihttps://www.google.fi/search?client=ubuntu&channel=fs&q=blogit+keijo+nevaranta&ie=utf-8&oe=utf-8&gfe_rd=cr&ei=ZoLJWJqADojG7gT1k6vwBwraksi ihmiselle" on Raevaaran avaus tietokirjallisuuden puolella. Koiranomistajat ja koiranystävät heiluttavat tälle kirjalle varmasti häntäänsä.
https://www.google.fi/search?client=ubuntu&channel=fs&q=blogit+keijo+nevaranta&ie=utf-8&oe=utf-8&gfe_rd=cr&ei=ZoLJWJqADojG7gT1k6vwBw Raevaaran kirjan suuri ansio on sen kansantajuisuus. Hän kirjoittaa tietokirjaa kuin mhttps://www.google.fi/search?client=ubuntu&channel=fs&q=blogit+keijo+nevaranta&ie=utf-8&oe=utf-8&gfe_rd=cr&ei=ZoLJWJqADojG7gT1k6vwBwaallikko maallikolle. Ja maallikko hän oikeastaan näissä asioissa onkin sanan positiivisessa mielessä. Hän on väitellyt https://www.google.fi/search?client=ubuntu&channel=fs&q=blogit+keijo+nevaranta&ie=utf-8&oe=utf-8&gfe_rd=cr&ei=ZoLJWJqADojG7gT1k6vwBwperinnöllisyystieteistä tohtoriksi, mutta kirja nimensä mukaisesti käsittelee pääosin muuta kuin koiran genetiikkaa. Koiran esihistoria, sen kesyyntyminen ihmisen kumppaniksi ja koirien käyttäytymispiirteet saavat Raevaaran käsittelyssä lähes salapoliisikertomuksen luonteen. Hän ilmoittaa kirjaa varten perehtyneensä muun muassa arkeologiseen, paleontologiseen, historialliseen ja kehityspsykologiseen aineistoon, tottumattomana mutta innokkaana.

Maanläheisyyttä kirjassa lisäävät Raevaaran omat "huonostikäyttäytyvät" mutta rakkaat koirat. Koiran ystävänä kirjoittaja uppoutui ja samaistui aiheeseensa:
"Koiria oli äkkiä joka puolella. Paitsi että niitä ihan konkreettisesti makasi jaloissani käsikirjoitusta tehdessäni, uutiset, kirjat ja koko maailmankaikkeus tuntuivat olevan tulvilleen koira-aiheisiä asioita.
Kokemus oli hauska: olen aiemmin uppoutunut fiktiiviseen maailmaan kirjoittaessani romaania, ja ilmeisesti samanlainen uppoutuminen on mahdollista tietokirjoittamisessakin.
Koirilla saattaa olla pienehkö roolinsa vaikkapa mammutin häviämisessä tai muissa mhttps://www.google.fi/search?client=ubuntu&channel=fs&q=blogit+keijo+nevaranta&ie=utf-8&oe=utf-8&gfe_rd=cr&ei=ZoLJWJqADojG7gT1k6vwBwaailmanhistorian merkittävissä tapahtumissa. Onneksi ymhttps://www.google.fi/search?client=ubuntu&channel=fs&q=blogit+keijo+nevaranta&ie=utf-8&oe=utf-8&gfe_rd=cr&ei=ZoLJWJqADojG7gT1k6vwBwmärsin kuitenkin pitää taukoja kirjoittamisessa, kun aloin ajatella, että koirat ovat rakentaneet Egyptin suuret pyramidit. Uppoutuminen liian syvälle aiheeseen on vaarallista!"

II

Tiina Raevaaran "Koiraksi ihmiselle"-kirja on painotuore, tänä vuonna ilmestynyt. Se osuu ajankohtaisuudessaan hyvään saumaan, sillä aivan viime vuosina koiran esihistoriasta on saatu runsaasti uutta tietoa mm. dna-tutkimuksen avulla. arkeologisten todisteiden perusteella koiran arveltiin pitkään saaneen alkunsa noin 14 000 vuotta sitten. Vanhimman koiran jäännösten titteliä kantoivat Saksassa esiinkaivetut 12 000 - 14 000 vuotta vanhat leukaluut, jotka löydettiin jo 1914, mutta määriteltiin 1979 hampaiden perusteella koiraksi.

Koirien esihistorian aikajanan alkupää tarkentui kuitenkin radikaalisti varhaisemmaksi 2000-luvun lopulla. Käänteentekevässä laajassa tutkimuksessa tarkasteltiin uudelleen vanhoja fossiililöytöjä. Tutkimus perustui aiemmin susiksi määriteltyjen eläinlöytöjen kallojen mittoihin ja mittasuhteisiin Belgiasta, Ukrainasta ja Venäjältä. Aiemmat koiran sudesta koiraksi eriytymisen aika-arviot saatiin heittää romukoppaan. Käänteentekevä luukappale oli löydetty Belgiassa sijaitsevasta Goyetin luolasta jo 1860. Sudeksi määriteltyn kallon iäksi oli radiohiilimenetelmällä saatu aiemmin 31700 vuotta. Nyt susi muuttuikin kallon mittasuhteiden perusteella koiraksi. Samoin kävi monelle muulle näytteelle.

Goyetin koira on edelleen maailman vanhin löydetty koiran fossiili. Mutta koska koira on ollut koira jo 31700 vuotta sitten on sen esihistorian olla paljon pidempi, sen on täytynyt eriytyä sudesta jo paljon aiemmin. Yhtenä tutkimusmenetelmänä arkeologiassa käytetään ns. molekyylikelloa. Molekyylikellossa aikaa mitataan dna:han kertyneiden muutosten perusteella. Upsalan yliopistossa vuonna 1997 tehdysssä tutkimuksessa tällä molekyylikellolla laskettiin suden ja koiran eriytymisen tapahtuneen peräti 135 000 sitten. Myöhemmin toinen tutkijoista laski arviota 40 000 - 100 000 vuoteen. Jossain näissä rajoissa totuus siis myös uusien kallonmittaustulosten perusteella lieneekin.

Uudet tulokset ja koiran esihistorian pidentyminen antavat aihetta myös uudenlaisiin arvailuihin siitä, onko koira kenties eriytynyt sudesta omaksi lajikseen ihmisestä riippumatta ja kesyyntynyt tai kesytetty vasta myöhemmässä vaiheessa ihmisen kumppaniksi. Toisaalta Raevaara etsii sinnikkäästi koiran alkukotia milloin Aasiasta, milloin Lähi-idästä tai Goyetin löydön perusteella alkukodiksi saattaisi viittautua jopa Eurooppa. Itse alkukodin etsintä on mielenkiintoista, vaikka mihinkään varmaan tulokseen ei lopulta päädytäkään. "Ja jos ihmisen alkukodin tutkimiseen tarvitaan Sherlock Holmes, koiran alkuperän selvittelyyn tarvitaan vähintään muutama C.S.I . -tason etsivä."

Yhtä kaikki koira on levinnyt kaikkialle sinne minne ihminenkin ja ilmeisesti suurelta osin ihmisen mukana jo tuhansia vuosia sitten. Lähes ympäri maailman on löydetty koirafossiileja jo noin 10 000 - 12 000 vuoden takaa, jolloin koirien määrä myös on nopeasti lisääntynyt. Esimerkiksi Amerikan mantereelle koirat ovat kuitenkin päätyneet paljon ennen Kolumbusta, jo noin 10 000 vuotta sitten. Mutta eihän Kolumbus ollutkaan ensimmäinen Amerikan löytäjä... Ensimmäisten ihmistenhän on arveltu saapuneen Amerikan mantereelle nykytiedon mukaan jo 40 000 - 50 000 vuotta sitten. Toisaalta vanhimmat merkit koirasta Australiassa ovat noin 3500 vuoden takaa ja tuolle mantereelle koira tuskin ainakaan on uinut omatoimisesti.

III

Kirjassa Tiina Raevaara esittelee mielenkiintoisesti koirarotujen kehitystä eri maanosissa. Samoin ihmisen suhdetta koiriin eri kulttuureissa. Koiraa kohti tunnettua kunnioitusta osoittaa se, että koiria on haudattu yhdessä ihmisten kanssa tai ihmisen toimesta eri kulttuureissa jo vuosituhansien ajan. Monet vanhimmista koiralöydöistä onkin tehty haudoista ja esimerkiksi Askhelonissa, nykyisessä Israelissa on valtava noin 2500 vuoden ikäinen persialaiselta kaudelta peräisin oleva hautausmaa, johon on yksittäisiin hautoihin asetettu yli 1000 koiraa.

Koiria on palvottu ja kunnioitettu, niitä on muumioitu ja palsamoitu eri kulttuureissa, niitä on haudattu yhdessä isäntiensä kanssa ja isäntiensä jalkojen päälle, mutta on niitä aikojen saatossa myös kohdeltu huonosti ja halveksittu. Egyptiläiset alkoivat haudata koiria nykykäsityksen mukaan 6800 vuotta sitten. Tärkeät koirat saivat jopa oman sarkofagin. Pohjois-Amerikan intiaanikulttuureissa koiria haudattiin rituaalisesti tärkeille paikoille. On arveltu, että koirien "henkiset ulottuvuudet" olivat niitä haudanneille ihmisille jopa tärkeämpiä kuin niiden tuoma metsästysapu.

Islamissa koiraa on pidetty paljolti saastaisena eläimenä. Islamin uskonoppineet sanovat, etteivät enkelit tule lainkaan taloihin joissa on koiria. Jaakko Hämeen-Anttila arvelee hivenen ontuvana syynä sen, että Islam on vain halunnut tehdä tässä pesäeroa alueen aiempiin uskontoihin, erityisesti zarathustralaisuuteen. Zarathustralaiset näyttivät vainajalle erityisessä rituaalissa ensin koiran. "Koiran katsominen"-rituaalin tarkoituksena oli saada vainajassa oleva paha siirtymään koiraan. Myöskään islamissa koiran halveksinta ei kuitenkaan ole kategorista. Esimerkiksi maineikas keskiajan oppinut al-Marzuban on kirjoittanut teoksen "Koirien paremmuudesta suhteessa heihin jotka pukeutuvat vaatteisiin".

Koirien arvostusta ja toisaalta niiden villiä veljeä sutta kohtaan tunnettua pelkoa osoittaa niiden keskeinen asema myös eri kulttuurien mytologioissa. Yksi yleinen koiraan liittyvä myytti on koirapäinen ihminen tai ihmisen ja koiran hybridi, sellainen kuin Pyhä Kristofferkin oli. Koirapäisiä kansoja on ollut silminnäkijöiden mukaan ainakin Armeniassa ja Kiinassa. Muinaisessa Egyptissä Anubis oli kuolleiden ja muumioinnin palvottu jumala. Kuolemanjumalana Osiris syrjäytti sen myöhemmin, mutta Anubis siirtyi suojelemaan muumioita sekä matkaa tuonpuoleiseen. Kreikkalaisilla Manalan vartijana oli Kerberos-koira. Eddassa ylijumala Odinnin seurassa on kaksi sutta, Geri ja Freki. Loki-jumalan poika on susi Fenrir, hyökkää lopulta Aasa-jumalain kimppuun ja Kuolemanjumalatar Helin valtakuntaa vahtii hirvittävä Garm-koira. Myytit ja tarinat helvetinkoirista ja kuolonkoirista sekä ihmissusista ovat edelleen tärkeää fantasia- ja jännityskirjallisuuden kuvastoa.

IV

Itselleni kirjan vähiten mielenkiintoista (joskaan ei sekään täysin vailla mielenkiintoa) antia oli Tiina Raevaaran kotikenttä, perinnöllisyystiede, koirien dna:n muuttuminen ja sen aiheuttamat muutokset koirien ulkonäössä, koirarotujen kehittyminen ja niiden jalostaminen. Koirarotuja on (osittain ilmeisesti ihmisen vaikutuksestakin) kehittynyt eri puolilla maailmaa jo vuosituhansien ajan, vaikka varsinainen rotukoirajalostus on alkanut vasta parisataa vuotta sitten. Rotujalostuksen viemisestä "liian pitkälle" on koirilla ollut seurauksena myös erilaisten geneettisten vaivojen lisääntyminen eri koiraroduilla. Mutta koirissa esiintyvien tautien genetiikkaa tutkimusta voidaan toisaalta käyttää hyväksi myös ihmisen vastaavien geneettisten muutosten tutkimuksessa.

Venäläinen Dimitri Beljajev käynnisti jo 1950-luvun lopulla mielenkiintoisen pitkäaikaisen tutkimuksen tarhatuilla susilla. kun susista valittiin lisääntymään aina kesyimmät yksilöt, niihin paitsi että ne sukupolvi sukupolvelta kesyyntyivät, alkoi ilmestyä myös koiramaisia geneettisiä muutoksia, esimerkiksi kallon lyheneminen suden kallosta koirankallomaiseksi. Samoin tarhatuissa kesyissä ketuissa alkoi ilmestyä koirille tyypillisiä värimuunnoksia, kuten laikullisuutta.

Koirien älykkyydestä ollaan montaa mieltä. Koirien domestikoituminen (kesyyntyminen/sopeutuminen ihmiseen) on johtanut siihen että koirat jo geneettisesti pennusta lähtien pystyvät suorittamaan eräitä seuraamista ja ihmisen elekielen ymmärrystä vaativia tehtäviä paremmin kuin ihmisen lähisukulaiset simpanssit kykenevät oppimaan. monilla mmuilla aloilla simpanssit ovat kuitenkin koiria etevämpiä ja kekseliäämpiä. Melkoisia "koiranerojakin" kuitenkin tunnetaan:

Bordercollie Ricolle opetettiin 200 eri lelun nimet ja se osasi käskystä noutaa niistä oikean. Loppuvuodesta 2010 julkisuuteen pöllähti toinen bordercollie joka oli kyennyt oppimaan kaikkiaan 1022 eri esineen nimet. Niiden muistamisessa jo kouluttajillakin oli suurempia vaikeuksia kuin Chaserilla. Avustajakoirana työskennellyt belgianpaimenkoira Filip osasi muun muassa avata ja sulkea ovia, sytyttää valot, tuoda kännykän ja nostaa ostoskoriin tavaroita. Mutta lisäksi se oppi matkimaan käskystä kouluttajaansa hyvin monimutkaisissakin toimintasarjoissa.

Tiina Raevaaran mukaan hänen käsittelemillään koiran evoluutioon, ihmisen ja koiran kumppanuuteen ja koiran kehityspsykologiaan liittyviä kirjoja ei aiemmin juurikaan ole julkaistu. Yleistajuisena ja viehättävästi kirjoitettuna teoksena "Koiraksi ihmiselle" löytäneekin tiensä monen koiranomistajan kirjahyllyyn - ja joissain tapauksissa myös koirien pureskeltavaksi.

torstai 27. lokakuuta 2011

Herra Siili

Tapahtuipa muinoin Vaasassa. Asuin tuolloin Palosaaren opiskelija-asunnossa. Ravintolaillan päätteeksi olin kävelemässä pisaran verran liikuttuneessa tilassa kotiin. Kauppapuistikolta jatkoin Teräksenkujalle kun vastaani tallusteli Herra Siili, joka oli matkaamassa puolestaan suoraan kohti keskustaa. Huolestuin.

Kohteliaasti puhuttelin Herra Siiliä: "Hyvä Herra Siili. Nyt te olette menossa aivan väärään paikkaan. Keskustassa Te jäätte aivan varmasti auton alle. Teidän pitää äkkiä mennä takaisin metsän suojaan." Herra Siili kuunteli pää kallellaan ja näytti ymmärtävän. Se kääntyi ja lähti kömpimään takasin päin. Minä seuraili hiljakseen turvatakseni kotimatkaa.

Kaikki sujui hyvin Rautatienkadulle asti, jonka takana olevassa pienessä puistossa Herra Siili ilmeisesti asui. Mutta täällä Rautatienkatua pitkin lähestyi auto juuri kun Herra Siili oli lähdössä ylittämään katua. Minä siirryin ajoradalle pysäyttämään liikennettä ja näytin Siilille että nyt tämä saa ylittää kadun.

Mutta Siili pelästyi ja vetäytyi piikkipalleron suojaan. Minä väliin pysäyttelin liikennettä väliin maanittelin Herra Siiliä ulos kuorestaan. Siili vain ei suostunut jatkamaan matkaa.

Minulla oli mukanani sattumalta tyhjä kameralaukku. Niinpä lopulta ehdotin Herra Siilille, että tämä kömpisi kameralaukkuun ja minä veisin hänet kameralaukussa kadun yli metsän suojaan. Siili ymmärsi ja kömpi laukkuun. Varmuuden vuoksi vedin vetoketjun lähes kiinni, ettei Siili muuttaisi mieltään kesken matkan.

Ryhdyimme kadun ylitykseen, mutta nyt saapui paikalle lähellä olevalta polisiasemalta poliisiauto. Omituisesta käyttäytymisestä ehkä joku oli tehnyt sinne ilmoituksen.

Poliisiauto pysähtyi eteeni ja kaksi poliisia nousi autosta ja ryhtyi kyselemään mitä oikein puuhasin.

"Vien Herra Siiliä kadun yli metsän suojaan."

"Niin mtä sinä teet?"

"Vien Herra Siiliä kadun yli metsän suojaan. Se on minulla täällä kameralaukussa."

"Jaaha! Vai niin. Katsotaanpas sitä kameralaukkua vähän tarkemmin."

Vedin kameralaukun vetoketjun auki ja laukusta pilkisti Herra Siilin kuono. Poliisit hiljenivät äkisti. Hyvää yötä tai matkanjatkoa toivottamatta menivät takaisin autoon ja ajoivat pois.

Ylitin kadun ja tilanne oli siltä osin ohi.

II

Himpun verran päihtyneessä mielessäni oli tapahtumien aikana herännyt pelottava ajatus: Entäpä jos Herra Siili saa päähänsä lähteä puistosta takaisin kaupunkiretkelle ja jää sittenkin auton alle?

Keksin "nerokkaan" idean. Vien Herra Siilin suurempaan metsään jossa ei ole pelkoa auton alle jäämisestä.

Koska kuitenkin oli jo myöhä, päätin kantaa Siilin ensin yöksi asuntooni ja toteuttaa metsäänkuljetusoperaation vasta seuraavana aamuna.

Asunnossa avasin kameralaukun ja päästin Herra Siilin tepsuttelemaan lattialle. Siili ei kuitenkaan ilmeisesti ollut tottunut kerrostaloasuntoihin ja oli muutenkin tapahtumista niin järkyttynyt että ryhtyi ripuloimaan niin sanottua hätäpaskaa pitkin lattioita.

Ei auttanut mikään. Minun oli pyydettävä Herra Siili takaisin kameralaukkuun ja lähdettävä viemään sitä yön selässä metsään. Otin polkupyörän ja poljin pari kilometriä kohti Isolahtea ja Gerbyn Rantatietä. Täällä vihdoin uskalsin päästää Herra Siilin turvallisin mielin metsän suojaan.

III

Aamulla kadutti ankarasti. En ollut tullut lainkaan ajatelleeksi, että Herra Siili mahdollisesti oli perheelinen. Mitäs Rouva Siili ja lapset nyt tuumaisivat, kun ukko ei yöreissulta saapuisikaan kotiin? Gerbystä Herra Siili ei enää koskaan osaisi takaisin kotikonnuilleen.

Mutta peruuttamaton vahinko oli jo tapahtunut.

Huonoa omaatuntoa kannan asiasta vieläkin, mutta samalla elättelen toivoa, että Herra Siili sittenkin luultavati oli poikamies.

Turkistarhauksesta

Turkistarhaus on elinkeinona muinaisjäänne, jota ylläpidetään valtion letkuruokinnalla.
Alunperinhän turkistarhaus on kehittynyt kannattamattoman kalastuksen vielä kannattamattomammaksi sivuelinkeinoksi.
On siinä ollut tietty järkikin: Ne silakat, joita ihmiset eivät syö, on voitu syöttää rehuina minkeille.
On myös totta, että jossain kehityksen vaiheessa ihminen on tarvinnut turkiksia tarjetakseen arktisissa oloissa. Nykyään tuulipuvut ja hiihtohaalarit ajavat saman asian.
Turkistarhaajat voisivat valtion tuella tehdä jotain hyödyllistäkin, vaikkapa linnunpönttöjä tai lasten leikkimökkejä.
Luonnon- ja eläinsuojelijana en tietenkään kannata minkkien vapauttamista Suomen luontoon - jonne ne eivät kuulu - saati niiden töhrimistä.
Ennemminkin nykyiselle minkkisukupolvelle voisi perustaa jonkinlaisia vanhainkoteja, joissa niillä olisi lokoisat olot - ja sitten lopettaa koko turkistarhaus.
Jos joku välttämättä tarvtsee turkin, suosittelen lammasta, joka saa elää kohtuullisen viihtyisää elämää. Nylkemiseen asti.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Tämä syksy

Mies käveli tietä pitkin kauemmas kylältä. Talot jäivät yksitellen taakse, uusia tuli vastaan harvempaan tahtiin. Kun oli aikansa kävellyt, tie teki jyrkän mutkan. Tästä hän jatkoi niitylle käveltyä polkua puronvarteen ja puronvartta eteenpäin.

Oli tullut syksyinen, kosteantuoksuinen iltahämärä. Hämärässä näki, miten kosteus nousi vedestä ja alkoi levitä, hahmotti utua peltojen yläpuolelle ja pellot rakensivat maiseman.

Matkan jatkuessa mies hätkähti taviparia, joka pelästyi lentoon puronkaarteesta. Kulkija pysähtyi ja hengitti ilmaa, joka tuntui kesän jälkeen helpolta ja kevyeltä vetää keuhkoihin. Siihen sisältyi, hengityksen helppouteen, ilman vähäiseen painoon ja raikkauteen, samalla jotain raskasta ja voimatonta. Syksy oli hänelle ristiriita, josta hän ei tuntunut pääsevän yli. Se sai ajattelemaan, pakotti miettimään itseä ja ympäristöä, jossa jokin hiljeni, kuoli ja kuitenkin jatkui, jäi lumen alle ja menetti tarkoituksensa, oli saanut päivän työn valmiiksi ja jäi siihen.

Ristiriitainen aika, ristiriitainen taivas. Kun hämärä tiheni, peltojen reunoilla metsät muuttuivat mustemmiksi, tuntui kuin maailmalle olisi tähän pisteeseen vedetty musteella rajat. Hän oli nyt pellolla, puronvarressa, sivullisena kaikesta, yksin kuten oli ollut monesti ennenkin, mutta nyt sen erotti selvästi. Kun tavit olivat lentäneet pois, jäljellä ei ollut mitään. Edes aika ei liikkunut tällä hetkellä.

Tätä hän oli monesti miettinyt, suhdetta taivaaseen, kirkkoon ja kylään, näihin ihmisiin, joista hän oli osa ja erillinen. Yksinäisyyttä joka oli vapaaehtoinen ja pakollinen. Miten hän oli ja joutui tulemaan toimeen tässä maailmassa, itse asetti joitakin ehtoja ja muut asettivat toiset ehdot. Ja syksy ja talvi tulivat. Elämä oli vierasta ja vaikeaa niin kuin oli vaikeaa ymmärtää muita kyläläisiä, jotka nekin elivät ja kävelivät jonnekin tai jostakin pois.

Edes aika ei liikkunut tällä hetkellä. Maailma oli sulkenut miehen ulkopuolelleen. Jonain iltana, iltahämärässä, kun hän seisoi puronkaarteessa ja yritti penkereeltä usvan läpi tähystellä liikkuiko vesi. Puro pysähtyi paikoilleen, sumu jähmettyi ilmaan. Mies otti kiven ja viskasi ilmaan, vettä kohti, vesi ei koskaan loiskahtanut. Siinä hän vain istui penkereellä, kivi kädessä, patsaana, miettivän näköisenä.

- Ajatteleminen on ajan jaottelua osiin. Ilman ajattelua aika ei kulu, mies mietti.

Ja vesi oli pysähtynyt. Ja puronvarressa mikään ei liikkunut. Kivi oli ilmassa tai kädessä. Aikaa ei ollut olemassa tai jos oli, niin jollain vieraalla tavalla, toisessa todelliusuudessa, joka ei koskettanut puronvartta tai miestä puronvarressa.

Hän oli kävellyt ja tullut tähän, missä hän nyt oli. Sen enempää ihminen ei kai voi eikä jaksa. Pakoon ei pääse. Tie ei johda mihinkään, tai jos johtaa niin sellaisiin paikkoihin, mistä taas oli lähdettävä muualle. Tähän hän saattoi jäädä, tähän syksyn hetkeen.

Maa oli melkein musta ja tihenevällä taivaalla erottuivat ensimmäiset tähdet. Niihin hän vertasi itseään ja putosi aina vain syvemmälle. Avaruuden monimutkaiset liikkeet, planeettojen ja tähtien radat, jotka osoittivat suunnatonta tarkoituksettomuutta. Yksinäisen ihmisen elämää tässä ajanhylkäämässä maailmassa, kylässä jonka kirkon risti karkotti pimeän ja avaruuden pelkoa.

Tähän maailmaan mies oli syntynyt, tässä eli aikansa ja lähti. Käveli ja mietti. Ajatuksissa jokin saattoi itää tai unohtui, vaimeni ja kuoli. Kuin ruoho syksyllä; kun ilmat muuttuivat koleammiksi, puro pakkasaamuna veti rannalta ohueen ritisevään jäähän, sitten jonain yönä oli umpeutunut kokonaan eikä enää päivien mittaan sulanut, ja satoi lumen ja lumi peitti jäätyneen ruohon ja maahan pudonneet kuolleet lehdet. Ja piti odottaa, sellaista joka oli kaukana ja josta ei tiennyt mitä... Sekin tuntui epävarmalta.

Mies seisoi liikkumattomana puronvarressa paikassa, josta saattoi jatkaa tai palata takaisin. Eikä hän keksinyt mitään syytä, miksi jatkaisi, jäisi tähän tai palaisi. Kääntyi ja lähti palaamaan. Ja tähdet erottuivat selvemmin taivaalla, niiden määrä kasvoi, purosta sumu nousi paksumpana ja musta metsänraja oli hukkunut epämääräiseksi. Hän ajatteli, että maailma nyt vain sattui olemaan tällainen, kun hän kulki. Mies käveli kotiinpäin ja mietti ja saapui ehkä joskus johonkin paikkaan, josta ehkä lähti pois ja muualle.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Sulka

Yöllä mies ei enää jaksanut. Viimeiset päivät hän oli tehnyt linnnunsulalla akvarelleja. Inprovisaatiota sarjasta kalalokille. Epäonnistunutta sarjaa kasaantui nurkkaan. Jälki oli liian heikkoa ja kuitenkin siitä jäi puuttumaan sulanomainen luonnosmaisuus. Tekemisen kohteena oli jotain, johon hän ei päässyt kiinni eikä irti. Tahdon ja toteutuksen välillä piili ero. Kerta kerralta idea pakeni kauemmas, kunnes hän ei enää edes tiennyt, mihin pyrki. Hän makasi selällään sängyssä ja tuijotti laatoitettua kattoa yläpuolellaan. Äkkiä jokin tuntui halkeavan. Kattoon syntyi ohut epätasainen railo kuin negatiivi pimeällä taivaalla iskevästä salamasta. Hän kiskaisi nyrkkinsä seinään, veti vihoissaan takin päälle ja lähti.


Mies käveli varastoalueen ohi ja vilkaisi vartiokoppiin, jossa paloi valo. Ajatus liikahti toiseen ihmiseen, siihen mitä tämäkin mahtoi miettiä, miten sai aikansa kulumaan yön pitkäveteisinä tunteina, iskikö koskaan mieleen pelko. Tie jatkui radan yli tasoristeyksestä, jossa kaksisilmäinen liikennevalo vilkkui valkoista. Radan jälkeen mies kääntyi oikealle, kulki peltotietä jokivarteen, saapui penkereelle paikassa jossa joki teki jyrkän mutkan. Vesipiirin miehet olivat tässä paikassa mitanneet oikaisu-uoman niin, että vesi kulki pahimpien tulvapaikkojen ohi alavirtaan. Alajuoksulle suunniteltiin voimalaitosta. Näiden tekojen edessä taide oli voimaton niin kuin kaikki muukin vastustus. Jokin ihmistä hahmottomampi kone oli laatinut suunnitelmat, joita toteutettiin epäinhimillisellä teholla.


Hän oli ottanut kanootin ja vienyt sen autolla yläjuoksulle, pakannut tavarat ja ryhtynyt laskemaan alaspäin. Matkan varrella hän oli katsellut jokivarsia. Välillä pysähtynyt rantaan, ottanut akvarellipaperin ja värit, kastellut paperin jokivedessä ja pingottanut alustalle, luonnostellut nopeasti kynällä ja sutinut pensselillä vaikutelmia joesta, vesikasveista ja valon hetkelllisistä heijastuksista vedessä. Matka oli kestänyt pari viikkoa. Pahimmat koskipaikat hän kiersi rannan kautta, uitti kanootin niiden ohi. Alajuoksulta hän palasi kotiin mielessä jotain yhtä vaikeaa kuin nyt. Hän oli järjestänyt akvarelleista näyttelyn tadehalliin. Lehdissä asiaan kiinnitettiin huomiota, sanottiin että se on konkreettinen teko joen suojelemisen puolesta.


Nyt taivas oli elokuun yönvärinen. Ohuet pilvet olivat jähmettyneet taivaanrajassa. Vielä oli se aika vuodesta, jolloin tähtiä ei voinut nähdä. Kohta, kohta olisi jo syksy ehtinyt siihen asti, että taivas kävi yöllä tummaksi ja sitä puhkoivat valoisat pisteet. Kauempaa jokivarresta kuului rantasipin yksitoikkoinen surumielinen tihitys. Oikaisu-uomasta nousi ohut läpinäkyvä utukerros. Pajut uoman varressa taipuivat raskasmielisinä vettä kohti. Hän lähti kävelemään pengertä pitkin kauemmas, pienelle nevalle jonka reunat oli ojitettu.


Hän oli kulkenut tuntikausia. Rusakko oli pelästynyt liikkeelle penkereen reunalta, puolikasvuinen, tämän kevään poikasia. Neva oli keväästä kuivunut ja taivaanvuohien yöllinen mäkätys hiljentynyt. Aamuyöstä jaksoivat äännellä vain lokit ja rastaat. Mies oli löytänyt rimmen laidasta irtopuun, kelottuneen ja alta mädän. Hän oli nostanut sen kuiville ja iskenyt pystyyn. Olkalaukkuun hän pisti muutaman riekonuntuvan ja kirjoitti muistikirjaan tarpeettoman merkinnän.


"Mitä merkitsee linnunsulalla tehty akvarelli? Mitä sisältyy sulan tarkoitukseen, mikä on tekijän päämäärä? Joki on menetetty, suo on menetetty. riekonsulka on jäänne jostain, joka on hipaissut meitä ja hävinnyt. Minä nostan kelon vedestä ja nostan toteemiksi niille, jotka ymmärtävät ja osaavat nähdä. Ehkä jokin lintu joskus pysähtyy istumaan sen päähän, jonain keväänä kuovi varoittaa samanlaisesta kulkijasta kuin minä. Vaikka jokin muuttuu jokin jatkuu yhä. Tulee uusia kulkijoita, tehdään toisia tekoja. Linnunsulka-akvarellit unohdetaan, kalalokin lennon jäljiltä ilmassa heilahtaa yksinäinen untuva."


Mies seisoo penkereellä, paikassa jossa joki tekee mutkan. Oikaisu-uoman vesi tuoksuu levältä, joka tuo mieleen kuolleet kalat. Hän katselee vettä ja sille pudonneita lehtiä, niiden liikkumattomuutta. Yön ja aamun välissä, hämärässä joka sisältää aavistuksen kirkkautta, väsyneiden silmien pakottaessa, hän tuijottaa veteen, yrittää todistella että se liikkuu tai pysyy paikallaan. Lehdet tuntuvat jähmettyneen kahden olomuodon väliin. Vedestä on tullut pimeää, raskasta massaa. Miehen silmät ponnistelevat, hänen tahtonsa on veden pinnassa, lehtien liikkeessä tai liikkkumattomuudessa. Hän ei pääse selville tilanteesta. Hän ottaa riekonsulan laukustaan, puhaltaa sen lentämään vettä kohti.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kallioon tatuoidut kuvat (Ihmisen Alue 70N-23E)


Pohjois-Norjassa, Altan kunnassa, Alattiovuonon rannalla, sijaitsee Pohjois-Euroopan suurin yhtenäinen kalliopiirrosalue.

Ensimmäiset kalliopiirrokset löydettiin Alattiovuonon pohjukasta vuonna 1973 ja sen jälkeen löytöjä on tehty jatkuvasti lisää; niiden lukumäärä oli 1990-luvun puolivälissä jo 2 500 - 3 000 kappaletta.

Altan kalliopiirroskentät

Alattiovuonon pohjukan kalliopiirrokset sijaitsevat neljällä eri alueella, joista Jiepmaluokta/Hjemmeluft on huomattavin. Jiepmaluokta-Hjemmeluftissa voidaan erottaa seitsemän pienempää aluetta, jotka sijaitsevat 8,5 - 26,5 metriä merenpinnan yläpuolella.

Eri korkeuksilla sijaitsevat piirrokset eroavat toisistaan sekä tyyliltään että aiheiltaan. On luultavaa, että piirrokset on aikanaan tehty paljaisiin kallioihin aivan vesirajan tuntumaan. Maan noustessa ja sammalen vähitellen peittäessä kalliot tehtiin uusia kalliopiirroksia uuteen vesirajaan. Tämän tulkinnan mukaan olisivat korkeimmalla sijaitsevat kalliopiirrokset vanhimpia. Eri korkeuserojen ikäämisen jälkeen on voitu päätellä, että kalliopiirrokset on tehty noin 6 200 - 2 500 vuotta sitten.

Tämän jälkeen ei kalliopiirroksia enää näy tehdyn. Viimeisellä vuosituhannella eaa. katoavat kalliopiirrokset Pohjois-Norjassa ihmisten ja ihmisten ja henkien välisenä kommunikaatiovälineenä. Ne eivät enää ole olennainen aines uskomuksissa ja uskonnossa, rituaaleissa ja seremonioissa, kuten ne olivat kivikaudella ja varhaisella metallikaudella.

Emme tiedä mitä tapahtui, mutta kalliopiirroksiin liittyvät käsitykset korvattiin toisilla aatteilla ja esittelytavoilla. Tämä laaja-alainen muutos, samoin kuin siirtyminen kivikudesta metalliaikaan, voi olla liittynyt uusien yhteisöjen ja ajattelutapojen muodostumiseen, jotka tulivat vallitseviksi vanhoihin uskomuksiin ja ajatustapoihin nähden.

Kalliopiirros ja kalliomaalaus

Kalliopiirrokset ja kalliomaalaukset edustavat ihmiskunnin vanhinta tunnettua taiteelliselta ilmaisumuotoa. Vanhimmat kallliomaalaukset on löydetty Ranskan ja Espanjan luolista ja ne on ajoitettu tehdyiksi noin 35 000 vuotta sitten. Tunnetuimmat luolamaalausalueet ovat Ranskan Lascaux ja Espanjan Altamira.

Metsästäjäin tyyliä noudattava kalliomaalaus alkoi noin 15 000 eaa levitä kaikkialle maailmaan. Metsästätyyli oli levinnyt Keski-Euroopasta niin Pohjois-Afrikkaan, Norjaan kuin Siperiaan. Tyyliä kutsutaan ns. yleismaailmalliseksi eläintyyliksi.

Fennosskandiassa tehtyjä kalliopiirroksia ja kalliomaalauksia on tämän hetkisen tietämyksen mukaan tehty noin 4 500 eaa - 500 jaa välisenä aikana. Kalliopiirrosten ja kalliomaalausten tekijät on väestönä luokiteltu pohjoisen pyyntikulttuurin piiriin.

Fennosskandiassa kalliopiirros ja kallliomaalauslöytöjen erityispiirteenä on se, että Norjasta ja Ruotsista on löydetty sekä kalliopiirroksia että kalliomaalauksia, Itä-Karjalasta ensi sijaisesti kalliopiirroksia ja Suomesta vain kalliomaalauksia.

Kalliopiirrosten ja kalliomaalausten olennainen ero liittyy niiden tekotapaan. Kalliopiirrokset on hakattu kiveen jollakin työkalulla. Arkeologisten kaivausten perusteella tiedetään, että tuon ajan ihmiset olivat taitavia tekemään työkaluja mm. kivestä, sarvesta ja luusta. Kalliomaalaukset ovat sen sijaan joko luoliin (Keski-Euroopassa) tai yleensä pystysuoriin kallioseinämiin (Fennoskandiassa) erilaisilla okraväreillä maalattuja.

Kalliokuvien aiheet

Altan kalliopiirrokset esittävät eläimiä, ihmisiä veneitä, aseita, erilaisia kuvioita sekä joitakin vaikeasti tunnistettavia merkkejä.

Kuvaamiensa konkreettisten asioiden lisäksi kalliopiirrokset kertovat myös silloisesta yhteiskunnasta ja sen uskomuksista. Eläin- ja metsästyskuvaukset saattavat olla ilmausta taiasta, jolla pyritään varmistamaan hyvä saalis. Karhunpyyntikuvaukset ovat mahdollisesti merkki karhunpalvonnasta. Raskaana olevat ihmishahmot ja tiineet eläimet symbolisoivat ilmeisesti hedelmällisyysrituaaleja ja suvunjatkamiseen liittyviä uskomuksia. Jotkin hahmot saattavat kuvata henkiä ja jumalia, joilla on yhteys esimerkiksi tiettyihin mytologisiin tapahtumiin tai rituaalisiin toimintoihin ja seremonioihin.

Vuosituhansien ikäisten kalliopiirrosten tulkinta ei ole tietenkään yksiselitteistä. Tulkintamahdollisuuksia on useita: todennäköisimmät vaihtoehdot voidaan päätellä, mutta yksiselitteisiä vastauksia on vaikea antaa. Ihmisen psyyke käytteli varmasti tuota tuttua elinpiiriä välikappaleena muunkinlaisten mielenliikkeiden ilmaisuun. Saattaa kvuitella, miten ihminen pyyntimatkoillaan kulkiessaan olennoi ilman, metsän ja veden ja miten nämä hahmot siirtyivät hänen uskomuksiinsa ja uniinsa.

Ne esittävät osaa yhtä hyvin saduissa ja enteissä kuin ympäröivien voimien ja hallitsemattomien voimien ja tapahtumien kokemisessa ja niiden kuvailussa. Ne olivat ainesta, jota käytettiin lapsia ohjattaessa, ajankuluiksi kerrotuissa tarinoissa, auringon ja tähtitaivaan ilmiöiden hahmottamisessa ja muistiinpanemisessa, yhteisön päätöksiä selitettäessä sekä päätöksiä vahvistettaessa.

Todennäköisesti tieto ankkuroitiin ympäristöstä saatuihin kuviin sekä niihin puettuihin ihmiselon syvyydestä kumpuaviin myytteihin. Näin ymmärrettynä kallioseinämien kuvat ovat yksi avain ihmiskunnan yhteiseen muistiin sekä ajattelun ja ilmaisun kehittymiseen.

Metsästäjäkansojen ajattelu ja taide

Varhaisimpina aikoina, jolloin ihminen oli vielä tavoittelemaansa riistaa heikompi, metsästys vaati ihmisen koko fyysisen ja henkisen keskittymiskyvyn. Tämä keskittyminen ja ihmisen suhde luontoympäristöön synnyttivät erikoisen henkisen asenteen.

Ennen kaikkea metsästäjä tunsi olevansa yhtä luonnon kanssa. Hänen maailmankäsityksissään henki ja aine muodostavat ykseyden. Metsästäjän koko ajattelutapaa, kuten hänen taidettaankin hallitsevat eläimet, jotka hän näkee itsensä vertaisena tai jopa häntä ylempänä.

Tämä asenne saa ihmiset kuvaamaan eläimiä taiteen keinoin. Tekemällään kuvalla hän toivoo saavansa haltuunsa kuvatun eläimen olennaisen aineksen, sen hengen. Kuvien tarkoituksena on vangita ja tallentaa kysymyksessä olevien eläinten voimat ja ne tajutaan maagiseksi keinoksi varmistaa riistansaanti.

Shamanismin merkitys

Shamaani on erikoinen yksilötyyppi, joka vielä elää eskimoiden ja Pohjois-Siperian metsästäjien keskuudessa ja on jättänyt jälkiään Australiaan ja Afrikkaan. Hänessä yhdistyvät tehtävät ja kyvyt, jotka ovat modernissa maailmassa joutuneet jyrkästi erilleen toisistaan: shamaani on samanaikaisesti pappi, lääkäri ja taiteilija. Kuten voidaan osoittaa vielä elävien shamaanien taiteesta, suuri osa jopa varhaisista franco-kantabrialaisista kalliomaalauksista on shamanistisia - niiden tekijöinä olivat siis shamaanit ja ne perustuivat heidän ajattelutapoihinsa.

Heimon jäsenet pitävät shamaaniaan henkilönä, joka transsissa ollessaan voi tilapäisesti erottaa tahdonvoimallaan sielunsa ruumiista ja matkata manalaan tai tuonpuoleiseen, missä hän (psykologisella tasolla) luo edellytykset todellisessa maailmassa sattuville tapahtumille.

Käsitys sielusta, joka voi erota ihmisen ruumiista ja elää edelleen kuoleman jälkeen ja myöhemminkin saada uudelleen ruumiin asuttavakseen, on perustavan tärkeä shamanismin synnyssä. Sekä ihmisillä että eläimillä on sielu, joka oli molemmilla samojen hajoamista ja reinkarnaatiota koskevien lakien alainen.

Varhaisten metsästäjäkansojen magia, joka on hyvin vanhaa alkuperää, pohjautuu kokonaan siihen, että eläimen sielu voidaan vangita ja tappaa. Siitä seurasi, että eläimet voitiin tappaa samoin keinoin.

Varmistaakseen metsästyksen shamaani lähtee tai tarkemmmin sanoen lähettää sielunsa toiseen maailmaan samalla "kun hänen ruumiinsa makaa kuin kuolleena". Toisessa maailmassa hän joko metsästää eläinten valtiattaren kanssa, jolle kaikki tavoiteltavat eläimet ovat kuuliaisia.

Piirrokset (esimerkiksi kalliopiirrokset) runot ja tanssi ovat kaikki shamaanin apuvälineitä tämän manalanmatkan kuvaamisessa. Onnistuneen metsästysmagian salaisuutena on jäljittely. Shamaani visualisoi onnistuneen retken etukäteen ja kuvaa sen niin vakuuttavasti, että kun metsästäjät lähtevät matkaan, he eivät edes kuvittele retken mahdollisesti epäonnistuvan.

Röntgentyyli

Metsästäjäkansojen valtavasta taiteellisesta tuotannosta voidaan erottaa eräitä pysyviä aiheita ja ilmaisutapoja, joista Altan ja yleensä Fennosskandian kalliopiirroksissa leimallisimpana läpi vuosituhanten on säilynyt niin sanottu "röntgentyyli". Tämän tyylin varhaisimmat edeltäjät on löydetty Lounais-Ranskan uurretuista luupaloista, jotka on tehty vuosien 13 000 ja 6 000 eaa välillä. Lounais-Ranskasta tyyli on levinnyt jälleen jatkuvasti pohjoiseen ja itään päin ja lopulta Siperian kautta Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan mutta ei sen sijaan etelään esimerkiksi Espanjaan tai Pohjois-Afrikkaan.

Röntgentyyli-nimitystä käytetään merkitsemään tyyliä, jossa saalieläimeen kuvataan maagisista syistä metsästäjän tärkeäksi tietämät sisäelimet. Usein ne on yksinkertaistettu 'elämänviivaksi', joka ulottuu eläimen suusta sen sydämeen tai mahaan. Lounais-Ranskassa Madeleine-kauden lopun röntgentyyliä selväpiirteisesti muistuttavat kuvat löytyvät juuri Norjan arktisesta taiteesta (6000 - 2000 eaa), mutta on vielä kiistanalaista miten tämä tyyli on kulkeutunut Norjaan. Röntgentyylin myöhäistä jatkumista nähdään maalatuissa rummunkalvoissa, joita Lapin shamaanit ovat käyttäneet viime vuosisadalle asti.

Keski-Norjan kalliouurrostuksissa sisäelimet on pelkistetty suorakulmio- ja vinoneliökuvioiksi. Norjan kalliopiirroksissa on löydettävissä useita erilaisia pelkistysvaiheita täsmällisestä kuvauksesta, jossa tärkeimmät elimet ovat elämänviivalla eläimen suuhun yhdistettyjä ympyröitä, myöhäisen vaiheen pelkkään viivasokkeloon. Altassa eläimistä löytyy niin ympyrämerkkisiä sydän- ja kohtupisteisiä eläimiä kuin nelikulmioihin paloiteltuja eläimiä. On myös hedelmällisyysrituaaleihin kuuluvia kuvia, joissa syntymättömät hirvenvasat on kuvattu emoeläimen nahan sisälle.

Kalliopiirros ja noitarumpu

Altan kalliopiirroksissa shamanistinen usko ja metsästysmagia nousee hyvin keskeiseksi niin röntgentyylisissä eläinkuvissa kuin erilaisissa rituaalikuvissa, tanssivissa ihmishahmoissa, hirvenpääveneillä tehtävissä kalastusmatkoissa tai symbolistisemmissa ja vaikeimmin tulkittavissa olevissa piirroksissa.

Altassa on nähtävissä kuvia, joissa shamaani lentosauvoineen tekee sielunmatkaa, unimatkaa. Toisaalta lentomatka on kuvattu peräkkäin toistuvien ihmiskuvien halki ilman kulkevalla radalla. On vene, jossa miehistön arvojärjestystä kuvataan esitettyjen henkilöiden koolla, niin että soutajat on kuvattu 'tikkuina', metsästäjä jousineen suurempana, ihmishahmoisena, mutta suurimpana kaikista on shamaani, jokin taikaesine, myyttinen kalanpyydys (tuulenpyydys) käsissään. On kuvia, jotka on tulkittu karhunpesäksi ja karhuansaksi, mutta jotka houkuttelevat myös kosmologiseen selitykseen.

Hyvin lähellä Pohjois-Norjan kalliopiirrosten kuvastoa ja Euroopan alkuperäisen metsästäjätaiteen kuvallista ilmaisua on viimeksi elänyt Pohjois-Skandinavian lappalaisten ilmaisukieli, missä tämän tyypillistä ilmaisua on esiintynyt 1600-luvulle saakka. Erityisesti alkuperäiseen metsästäjätaiteeseen on löydettävissä yhtymäkohtia shamaanirummuista.

Shamaanirummut eivät ole vain shamaanin korvaamaton apuväline hänen synnyttäessään maagisille riiteilleen tärkeän transsitilan, vaan ne ovat myös omaehtoisia taideteoksia.

Lapin ja Siperian shamaanirumpujen kalvoon on maalattu kuvia, joita ei ole valittu sattumanvaraisesti, vaan jotka ovat metsästäjätaiteilijoiden kosmologan tärkeitä selityksiä. Lappalaisrumpujen kalvoissa on usein keskellä vinoneliö, jonka neljä säiettä jakaa pinnan sektoreihin. Vinoneliö edustaa aurinkoa ja muilla figuureilla, jotka voivat olla ihmisiä, jumalia, eläimiä tai esineitä, on kaikilla tekemistä shamanistisen maailmankuvan kanssa. Näihin figuureihin kuuluvat ukkosen, tuulen ja manalan jumala sekä eräät muut, jotka viittaavat porojen ja muiden eläinten elämään ja lisääntymiseen. Kuvattiin myös leirejä, asuinyhteisöjä, hautoja ja manalaa.

Noitarummuissa näyttää säilyneen joitakin hyvin vanhoja käsityksiä ja aiheita, kuten röntgentyyliset eläimet, sekä eräs aina Madeleine-kauden luolamaalauksiin asti viittaava ansasymboli. Harvinaisen röntgentyylin harrastus yhdistää lappalaistaiteen niiden arktisten metsästäjien taiteeseen, jotka tekivät kalliopiirroksia Norjassa noin 6000 - 2000 eaa.

Tyylitelty elämänviiva, jonka lappalaiset piirsivät shamaanirumpuja porokuviin, on röntgentyylin jäänne ja yhteydessä heidän saivo-käsitykseensä. Saivo on eläinhenkien esunto, ei kuolleiden manala. Pohjois-Euroopan primitiivisten asukkaiden keskuudessa on levinnyt laajalti usko, että metsästysretki onnistuu, jos pyydystettävien eläinten sielut on ensin taltutettu shamaanin avulla. Kun ne piirretään, tärkeimmät elimet tehdään näkyviksi, jotta ne voisivat tulla uudelleen lihaksi. Ajateltiin, että surmattu eläin voitiin luista, nahasta ja muista samantapaisisista osista herättää henkiin. Röntgentyyli on ilmaus näistä käsityksistä, joihin perustuvat sekä shamanismi että varhainen metsästyskulttuuri. Röntgentyyliä tavataan ainoastaan metsästäjien asuinalueilla.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Paranormaali uni

Uni. Vuonna 1992:


- Olin jossain kirjailijakokouksessa. Kirjailija Hannu Mäkelä tuli vastaan kokoustilan käytävällä kun etsin vessaa. (Vaikka en tunne Hannu Mäkelää, enkä tuohon aikaan edes tiennyt minkä näköinen hän on, aivan varmasti Hannu Mäkelä hän oli). Esittelin Mäkelälle uusinta runokirjaani (jota en siihen aikaan ollut julkaisusut, enkä ollut aikeissakaan julkaista). Olin jo jatkamassa matkaani, kun Hannu Mäkelä antoi minulle vihreäkantisen kirjan. "Lue tämä kirja. Se on hyvä", Hannu Mäkelä sanoi. Katsoin kirjaa. Sen etulehdeltä näin että kirjailijan nimi oli Mu-Tzu ja kirjan nimi oli "Kymmenen kirjaa". Jatkoin matkaani vessaa kohti. Siihen heräsin.


Herättyäni olin ihmeissäni. Uni oli hyvin selkeä. Niin selvä että muistan unen varsin hyvin vieläkin. (Vain tuo Mu-Tzu on hivenen epävarma, vaikka se on tarinan kannalta kaikkein olennaisin seikka. Se on kuitenkin kääntäen etymologisesti oikein johdettu, joten olkoon tässä Mu-Tzu ja piste.) Näen runsaasti unia, koska elämäntapani on sellainen, että minun ei ole pakko sännätä heti herätyskellon piristessä pystyyn uuteen tappavarytmiseen arkipäivään. Joskus näen tällaisia selkeitä unia, joilla tunnen olevan jokin merkitys. Innokkaana "työpäiväkirjan" pitäjänä kirjoitan näitä unia myös muistiin. Nimitän niitä voimauniksi.


Tämän unen kirjoitin ylös välittömästi päiväkirjaan, jonka sitten myöhemmin hukkasin. Minua hämmästytti unen selkeys. Minua ihmetytti myös miksi unessa oli Hannu Mäkelä, joka kirjailijana varsinkaan tuohon aikaaan minua juurikaan kiinnostanut. Olin lukenut häneltä viimeksi pari vuotta aikaisemmin hirvittävän huonon romaanin nimeltä Vetsikko. Miksi hän esitteli minulle kiinalaista kirjaa. Kiinalainen kirjallisuus ei ole ollenkaan hänen lajiaan. Miksi kirjailijan ja kirjan nimet olivat unessa niin selviä, mutta itse kirjan sisällöstä uni ei kertonut mitään. Arvelin että tällä unella täytyy olla jokin merkitys.


Itse olen ollut koko aikuisikäni monien muiden asioiden ohessa kiinnostunut japanilaisesta ja kiinalaisesta filosofiasta, erityisesti zen-buddhismista ja klassisesta kiinalaisesta filosofiasta, varsinkin taolaisuudesta. Oppaanani kiinalaiseen filosofiaan on ollut ensisijaisesti Pertti Niemisen kirja Keskitie. Valikoima kiinalaista viisautta. Sitä luen selaillen sieltä ja täältä aina aika ajoin. Unen näön aikaan en kuitenkaan ollut koskenut tuohonkaan kirjaan puoleen vuoteen.Kuitenkin olisi loogisempaa ollut, että kirjan olisi minulle kirjallisuuskonferenssissa antanut Nieminen eikä Mäkelä.


Ryhdyin miettimään, olisiko mahdollista, että sellainen kirja kuin "Mu-Tzu: Kymmenen kirjaa" voisi olla olemassa? Kiinalaisilla filosofeilla on ollut tapana antaa joskus hieman merkillisiä nimiä kirjoilleen. Päätin etsiä käsiini tuon kirjan. Siitä alkoi verraton salapoliisityö.


Ensimmäisenä etsin tietenkin käsiini Pertti Niemisen Keskitien. Se löytyi melko helposti kirjahyllyn takaa lattialta. (Sieltä olen jo oppinut etsimään jotain tärkeää ensimmäisenä. Yleensä en löydä etsimääni, mutta löydän aina jotain muuta.) Niemisen kirja on antologia, jossa on esitelty klassista kiinalaisia kirjoja ja otteita kiinalaisten filosofien kirjoittamista kirjoista pääosin ajalta noin 700 - 200 eaa. Pari viimeistä kirjoitusta on 1000-luvulta. Kiinan sivistyksellä on pidemmät juuret kuin länsimaisella sivistyksellä. Tuon nimistä kirjailijaa ja kirjaa Keskitiestä ei kuitenkaan löytynyt.


Kihelmöiden odotin kirjaston aukeamista. Olisiko siellä? Vedin rotsin niskaan ja painelin kirjaston oven taakse odottaen sen aukeamista. Ei löytynyt sieltäkään. Hämmennyin. Petyin. Jätin silleen, kuten Heidegger sanoisi. (Silleen jättämisestä ja Heideggerista pitääkin kirjoittaa joskus toiste.)


Ja toisaalta en jättänyt. Eikö sellaista kirjaa tosiaan ollut olemassa? Miksi sitten olin nähnyt siitä unta? Jatkoin uneni ihmettelemistä seuraavina aikoina ja kertoilin oudosta unestani kavereille silloin tällöin kapakoissa niin seikkaperäisesti, että yleensä keskustelukumppaneiden tuskastuneena loppukaneettina oli: "Etsi käsiisi se kirja. Siinä voi olla jotain tärkeää." Niinpä.


Mutta mistä etsin kun Mu-Tzua ei löytynyt Niemiseltä eikä kirjastosta. Jätin silleen. Sen sijaan ryhdyin lukemaan uudelleen Keskitietä takemmin. Taisin tulla lukaisseeksi sen kolmannen kerran kokonaan läpi. Lisäksi luin entistä aktiivsemmin kirjaa sieltä täältä. Ajoittain jätin Keskitien käsistäni ja puuhasin muuta. Ajoittain palasin Keskitien. Näin muitakin mielenkiintoisia unia ja Mu-Tzun Kymmenen kirjaa alkoi hautautua historian pölyyn ja uudempien unien jalkoihin.


Kunnes yhtäkkiä pari vuotta myöhemmin tärppäsi. Oivallus tuli kuin salamanisku. Pertti Niemisen lisäksi ja jo ennen häntä on kiinalaista filosofiaa ensisijaisesti suomentanut rovasti Toivo Koskikallio. Hänen suomennoksiaan en kuitenkaan ole lukenut. Hän translitteroi kiinalaisten filosofien nimet suomeksi eri tavalla kuin Pertti Nieminen, vanhanaikaisemmalla tavalla. Otin uudestaan käsiini Niemisen Keskitien ja aloin tutkia. Nyt juurta jaksain.


Niemisen kirjan esipuheessa esitellään lyhyesti kirjassa olevien filosofien ajatuskantoja. Huomiota saavat muun muassa Laotse, Kungfutse, Mengtse ja Motse. Ei Mu-Tzua. Mutta esipuheen lopussa todetaan: "Niinpä filosofien nimissä yleisen "mestari"-liitteen tzu olen yleensä kääntänyt meillä käytettyyn muotoon tse. Esim. Laotse, Kungfutse, Mengtse pro Lao tzu, K'ung fu tzu, Meng tzu. Muita jo vakiintuneita esimerkkejä suomessa on Jangtse-joki pro Yang tzu..." Voisiko Mu-Tzu siis ollakin nimeltään Mutse?


Kyllä. Alkusanojen sivulla 20 Nieminen luettelee kiinalaisten filosofien aiempia suomennoksia ja sivun alaviitteestä saan lukea, että Keskitien ensimmäisen painoksen ilmestymisen jälkeen "on Toivo Koskikallio julkaissut Lun yün, Mengtsen ja Motsen käännökset. Voisiko Mu-Tzu olla Motse eli Mo Ti tai Mengtse? Keskitien lopusta kirjallisuushakemistosta se löytyy: Toivo Koskikallio on jukaissut vuonna 1959 kirjan Mung tse: Opetukset ja vuonna 1964 Mee-Tse: Kaksitoista kirjaa. Arvoitus on ratkennut: Mu-Tzu ei ole Motse eikä Mo Ti vaan Mee-Tse! Kymmenen kirjaa ei ole kymmenen kirjaa vaan kaksitoista kirjaa. Ällistyn.


Arvoitus on ratkennut mutta tämähän on paranormaalia. En tiedä koskaan nähneeni sellaista teosta kuin Mee-Tse: Kaksitoista kirjaa. Motsen filosofian esittelyssä ei mainita sellaista teosta nimeltä. Miten sitten olen voinut nähdä kirjan unessa? Miten olen unessa voinut yhdistää sivun 20 alaviitteen lopun kirjallisuushakemistoon ja nähdä jonain aivan muuna aikana kuin Keskitietä lukiessani unta, joka yhdistää nämä kaksi toisiinsa ja tarjoaa minulle kirjaa jota en muista nähneeni ja jonka olemassaolosta en ainakaan päivätajusesti ole tietoinen? Tämähän on paranormaalia, toistan.


Menen jälleen kirjastoon. Kemin kaupunginkirjastosta löytyy kuin löytyykin Mee-Tsen Kaksitoista kirjaa. Kirjavarastosta. Koska kirjastot kortistoivat huolellisesti kaiken näköistä, kysyn koska kirja on viety varastoon. 1970-luvun alussa. Kysyn kuinka paljon sitä kaikkiaan on lainattu. Kirjastovirkailija tarkistaa: "Tuota ei ole lainattu vielä koskaan." Kiitän ja lainaan kirjan.


Ryhdyn innokkaasti lukemaan. Petyn. Motse eli Mee-Tze on tylsä. Hän oli Kungfutsen ensimmäinen vastustaja, mutta kirjoittaa pragmaattisesti ja kuivasti. Lopulta antaudun, en jaksa lukea kirjaa kuin joitakin kymmeniä sivuja. Ei siinä ole minulle mitään. Mutta mistä ihmeestä olen siepannut kirjan uneeni, ulkoavaruudestako, henkimaailmasta, alitajunnastako - mutta miten se sinne olisi joutunut.


Kysyn asiaa tavatessani Kemissä asuvan filosofin Topi Salosen, jonka jotkut muistavat kirjoituksista muun muassa Köynnös, Uuden Ajan Aura ja komposti-lehdistä. "Ei alitajunnasta vaan pikemminkin ylitajunnasta. Lue se kirja", vastaa ufoistakin kiinnostunut Topi Salonen.


Myöhemmin löydän toisenkin mahdollisen luonnollisen selityksen. Olin vuonna 1978 puoli vuotta töissä Lapväärtin kirjaston kirjavarastossa siirtämässä kirjoja uuteen järjestykseen. Työ oli toivoton. Yleensä laitoin pairi kirjaa pään alle ja nukuin pävän varastossa. Joskus lueskelin. Ehkä olen siellä ollessani selannut Mee-Tsen kirjaa. Mutta se että unessa vuonna 1992 yhtäkkiä näen unta kirjasta jonka olen mahdollisesti nähnyt kerran vuonna 1978, viitisentoista vuotta aiemmin tai että olen alitajunnassani yhdistelly Niemisen kirjan alaviitteitä ja kirjallisuusluetteloita unessa. Sehän tarkoittaisi...


Sehän tarkoittaisi, että ihmisen aivoissa on tietokone, joka tallentaa kovalevylle käytännössä kaiken mitä me eläessämme näemme, tunnemme ja koemme, aistimme ja ajattelemme. Näin sen täytyy olla. Näin se on. Mutta sehän ON paranormaalista! Sitä paitsi Mee-Tzen Kaksitoista kirjaa ei ole vihreä vaan harmaakantinen. Yksivärinen kyllä ja kirjan nimi löytyy vasta etulehdeltä. Pitäisiköhän lukea se kirja?

Tuulihaukka ja muuttohaukka

"Jo matkaan muuttohaukka käy, /kotoaan taivaltaa./ Jo matkaan muuttohaukka käy/ keltä käskyn se saa?/ ki-ki-kii, ki-ki-kii..." Laulussa väitetään kyseisen äänen kuvaavan siis muuttohaukkaa. Tämä ei kuitenkaan vähäisimmässäkään määrin pidä paikkaansa. Muuttohaukalla on pesimisaikana laaja valikoima ääniä: iskevä kja-jakk, kimittävä kjä-kjä-kjä-kjä, karhea gra-gra-gra-grak jne, myös hento vihellys kjyy-kjyy. Ki-ki-kiitä muuttohaukan äänivalikoimassa ei ole. Paremmin se sopisi kuvaamaan tuulihaukan ääntä, joka sekään ei kylläkään ole ki-ki-kii vaan terävä kii-kii-kii-kii sekä soinnikkaampi kaksoisääni kii-lii.


Joku voisi antaa lauluntekijälle anteeksi sinänsä kauniissa, hyvää tarkoittavassa ja luonnonsuojeluhenkisessä laulussa moisen lintutieteellisen lapsuksen. Minä en anna. Kappale menee aina korvissani pilalle siinä vaiheessa, kun haukka alkaa huutaa ki-ki-kii. Virhe on yhtä anteeksiantamaton kuin Koijärven suojelulaulussa, jossa väitetään allien soutavan Koijärven aalloilla. Eivät muuten varmasti souda. Ne muuttavat pääosin rannikkoa pitkin ja pesivät Lapin puhtaissa tunturijärvissä.


Mutta asiaan. Viikon lintuina käsittelen tällä kertaa tuulihaukkaa ja muuttohaukkaa, kahta itselleni jo luontoharrastuksen alkuaikoina hyvin läheiseksi muodostunutta lintua. Niin läheisiä ne ovat, että tavanomainen seinäkirjoitus ei riitä lintujen esittelyyn, vaan kirjoitan pidemmän elämäkertakertomuksen suhteestani tuuli- ja muuttohaukkaan tänne keskusteluihin.


Akuutin aiheen kirjoitelmaani antoi eilinen luontovaellukseni lakeuden pelloilla. Törmäsin nimittäin hävitetyn latomeren keskellä tuulihaukan pesään. Hämmästyin kun (yhden harvoista jäljellä olevista ladoista) ladon seinästä lähti lentoon tuulihaukka ja hetken kuluttua vielä toinen. Etummaisena ylitseni lensi suurikokoisempi naaras ja sitä seurasi hetken kuluttua hieman pienempi koiras. Haukankeveästi ne lensivät ja vaikuttava oli näky läheltä yksisilmäisellä kiikarlla niitä tiiraillessani.


Kun pääsin ladolle, selvisi syy siihen, miksi haukat lähtivät lentoon ladon seinästä eivätkä esimerkiksi katolta. Seinään oli kiinnitetty tuulihaukan pönttö, jossa jo tähän aikaan kevättä lienevät valmiiksi munitut munat. Poistuin siis kiireen vilkkaa paikalta takavasempaan. Havainto oli ilahduttava. Tuulihaukkoja olen viime vuosina nähnyt perin, perin harvoin, joten ilahduttava ja yllättävä tapaaminen sai muistinpohjalta kumpuamaan monenmoisia tuulihaukkaan ja muihin jalohaukkoihin liittyviä muistoja ornitologisen urani varrelta.


Molempien sekä muuttohaukan että tuulihaukan historia on Suomessa ja muuallakin Euroopassa karua luettavaa. DDT:n ja muiden ympäristömyrkkyjen seurauksena näiden jalojen lintujen kannat alkoivat nopeasti 1960-luvulla nopeasti huveta. Muuttohaukka romahti nopeasti sukupuuton partaalle. Pahimmillaan muistelen noin lonkalta vedettynä Suomessa pesineen enää kymmenkunta muuttohaukkaparia. Tuulihaukat alkoivat huveta ja kadota enemmälti peltoaukeilta 1960-luvun lopulla. Sukupuutoilta kuitenkin onneksi vältyttiin ja nyt pitkän tunnelin päässä näkyy vähän valoa. Kumpikaan laji ei enää ole välittömästi uhanalainen. Tuulihaukan pelastukseksi ovat koitumassa osaltaan nämä pesäpöntöt, jollaiseen eilen siis törmäsin.


II


Lintuharrastuksen aloitin vakavamielisesti tuollaisena kymmenkorvaisena 1960-luvun lopussa. Muistan harrastuksen alun. Olin Tampereen lyseon ensimmäisellä luokalla ja liityin koulun luontokerhoon. Sain joulupukilta kiikarit ja kiertelin talven Pyynikkiä tiiraillen mäntyjen latvoissa askartelevia lintuja yrittäen epätoivoisesti tunnistaa niitä sekä kiikareilla että äänestä: ti-ti-tyy. (Niin siihen aikaan lauloivat talitiaiset vielä kaupungissakin, sittenhän laulu on muuttunut epätoivoiseksi ti-tyy tai tyy-tyy huuteluksi, joka yrittää nousta autojen ja muun melusaasteen yläpuolelle.) Tietämättäni olin aloittanut lintuharrastuksen ainoalla oikealla tavalla: talvella jolloin lintuja on vähiten, ne on helpointa oppia tuntemaan ja erottamaan toisistaan.


Kevään mittaan lintutietämykseni kasvoi ja saatoin kesän tullessa katsoa jo urani ornitologina alkaneeksi. Kesiä vietin tuohon aikaan runsaasti isoäitini luona Rajamäellä, olin siellä - syntymäkodissani - oikeastaan kesälapsi koko lapsuuteni ajan. Isoäitini osasi paistaa maailman parhaat lätyt joihin päälle laitettiin runsaasti oman maan mansikkahilloa. Tehtiin lätystä käärö, nautittiin ja syötiin maha kipeäksi. Ennätys taisi olla parikymmentä lättyä. Siihen aikaan kukaan ei tiennyt että mahakipuni ja kuratautini johtuivat lätyistä ja laktoosi-intoleranssista. Sitä lääkittiin kuumalla sipulimaidolla! Jaa niin mutta ornitologiaan.


Se kesä kului Rajamäen luonnossa ja lähiseuduilla aamuvarhaisesta melkeinpä iltahämäriin retkeillen. No ruoka-aikoina kyllä piti käydä syömässä, vakka se välillä unohtui. Rajamäki nyt ei lintuharrastajan kannalta ole kovinkaan monipuolinen lintuhavaintomaasto. Varsinaisen kylän lisäksi siellä on oikeastaan vain Tykkitorninmäki ja Rajamäen Alkon viljapellot. Vantaanjoki tai jokin sen sivuhaara virtaa luruna Rajamäen läpi. Eniten tein retkiä Alkon jätevedenpuhdistamolle (jonka haju on lähtemättömästi syöpynyt nenäni limakalvoihin) sekä sen takaisille pelloille. Jätevedenpuhdistamo oli hyvä kahlaajapaikka. Pelloilla ja ojanreunapusikoissa taas tutustui moniin nyttemmin suuresti harvinaistuneisiin peltolintuihin: peltopyihin, pensastaskuihin, pikkulepinkäisiin, peltosirkkuihin, keltavästäräkkeihin - ja tuulihaukkaan.


Tuulihaukka oli vielä 1970-luvun vaihteessa peltojen tyyppilintuja samaan tapaan kuin kiurut, kottaraiset, isokuovit ja töyhtöhyypätkin. Niinpä Alkon pelloillakin ei ollut kesäpäivää, jolloin ei olisi nähnyt kolmea neljää tuulihaukkaa lekuttelemassa ilmassa myyräjahdissa. Jätevedenpuhdistamon liepeillä olimme kaverini Heikkilän Erkin kanssa löytäneet haukka-ansan. (Kun muuttohaukan ja tuulihaukan vähenemisestä on puhuttu, on unohdettu että eräs syy petolintujen harvinaistumiseen on ollut metsästys. Petolintuja on metsästetty, vaikka ne eivät ole syötäviä, koska ne ovat "petoja", mutta täytettyinä myös jonkinlaisia statussymboleja täytettynä metsästäjän olohuoneen kirjahyllyn päälle.) Haukka-ansassa oli syöttinä elävä pulu.


Kauhistuimme pulun ja mahdollisten haukkojen karua kohtaloa. Kansalaistottelemattomuuteni ei kuitenkaan ollut tuolloin kehttynyt niin pitkälle, että olisin uskaltanut vapauttaa pulun ansasta. Sen sijaan istuskelin tuntikausia jätevesialtaan pielessä vartoiden, etteivät tuulihaukat - jotka kyllä ovat kiinnostuneita enemmän myyristä kuin puluista - lentäisi ansaan. Suojelin ansaa haukoilta ja haukkoja ansalta. Siitä voi katsoa alkaneen luonnonsuojelijan urani. (Kävin muuten pari kesää sitten samoilla pelloilla. Yhtään tuulihaukkaa en enää nähnyt.)


III


Vuonna 1973 muutimme Tampereelta Kristiinankaupunkiin ja kesänviettoni Rajamäellä harvinaistuivat. Isäni monien muiden ohella ryhtyi rakentamaan Pohjolan Voiman höyryvoimalaitosta. Laitos on sittemmin tullut kuuluisaksi siitä, että se on laajennuksista ja kivihiilivoimalaksi muuttamisesta huolimatta koko ajan pysynyt varavoimalaitoksena, joka ei ole käytössä koskaan. Se on kuitenkin kannattava ja sen kannattavuus perustuu sähköalalla olevaan merkilliseen laskentaperiaatteeseen, jonka mukaan Pohjolan Voima voi tietyn määrän varavoimaa olemassaollessa ostaa halvemmalla muilta sähköyhtiöiltä sähköä toimivien voimaloidensa seisokkien aikana.


Lintuharrastukseen Kristiina toi uuden ulottuvuuden, meren. Kristiina on muutenkin Suomen parhaita lintuhavaintoseutuja. Siipyyn Kiilin lintutornissa on kolmena vuotena peräkkäin havaittu ensi viikonloppuna taas järjestettävässä tornien taistossa eniten lintulajeja Suomessa. Tuohon aikaan Kristiinassa oli kuitenkin kaksi muuta lintutornia, joihin havainnointi keskittyi. Kristiinan kaupunginlahden lintutorniin ja kaupunginlahden liepeille sekä Närpiön Piolahden lintutorniin, joka siihen aikaan oli Suomen paras lintuhavaintopaikka.


Keväisin viikkorytmini oli sellainen että unikekona ja alituisena koulustamyöhästyjänä muina vuodenaikoina tunnettu koululainen heräsi aamulla viiden kuuden korvilla linturetkelle kaupunkiin ja lahdelle, viikonloput kuluivat Piolahden lintutornissa. Torniin tuli matkaa yhteen suuntaan polkupyörällä 12 kilometriä. Odotuksen jännityksestä levottomana usein en nukkunut yöllä lainkaan vaan lähdin kahden kolmen korvissa kevätpakastuvina öinä pyöräilemään Piolahden lintutornia kohti värjötellen siellä kohmeessa, josta aurinko sulatteli minut pikkuhiljaa joskus aamupäivällä. Tältä ajalta on peräisin myös läheltä piti tilanne hirven kanssa, johon olin ajaa pahki polkupyörällä. Siinä tuijottelimme toisiamme keskellä tietä ikuisuudelta tuntuvan ajan muutaman metrin päässä toisistamme, mutta siitähän ole kertonut jo aiemmin.


Joka tapauksessa. Matkan varrella oli muutama postimerkin kokoinen peltotilkku, mutta ei yhtään jolla ei jonkin ladon katolla olisi istunut tai pellolla lekutellut tuulihaukka. Piolahti taas on maanviljelyaluetta, jonka peltojen yllä tuulihaukkoja lenteli joka puolella. Sitten ne yhtäkkiä alkoivat vähetä ja kadota.


Kuten sanoin aloitin luonnonsuojelutyöni suojelemalla tuulihaukkoja haukka-ansalta. Mutta lintu- ja luonnontietämyksen lisääntyessä syveni myös luonnonsuojeluharrastus. Luin Pentti Linkolan Unelmat paremmasta maailmasta, ja minusta tuli ankara linkolalainen, paljon ankarampi kuin Linkola itse tuohon aikaan oli. Luin Rachel Carlsonin kirjan "Äänetön kevät" ja kauhistuin: Koko luonto on tuhottu ja myrkytetty! Valitettavasti tämä järkyttävä toteamukseni on sittemmin osoittautunut täysin oikeaksi.


Ja tässä vaiheessa astuu muuttohaukka kuvaan. En nimittäin ole koskaan nähnyt muuttohaukkaa. Olen kierrellyt maita ja mantuja puoliammattimaisesti nuoruudessani kymmenkunta vuotta ja nähnyt melko tasan 200 lintulajia Suomessa, mutta en koskaan muuttohaukkaa. Sen kanta ehti romahtaa ja tuhoutua juuri lintuharrastukseni alkamisen kynnyksellä. Sen sijaan luin noihin aikoihin englantilaisen lintutieteilijän kirjan Muuttohaukka. Se vavahdutti. Haukoista jaloin, voi syöksyssä saavuttaa Wikipedian mukaan lähes 400 km/h nopeuden (tässä on kyllä luullakseni jonkin verran lapin lisää). Luin elävästi kirjoitettua kirjaa ja kuvittelin mielessäni muuttohaukkaa taivaalleni lentämään nopein siiveniskuin ja kääntymään huimaavaan syöksyyn. Se kuva tallentui muistiini kuin elokuva: olen nähnyt muuttohaukan vaikka en ole koskaan nähnyt sitä. Nytkin vedet tippuvat silmistäni kun näen silmien ja näytön välissä muuttohaukan syöksyssä jonkin rastaan niskaan.


Luonnonsuojeluharrastus syveni, lintuharrastus jäi aikuisiässä vähemmälle, pakkasin kahleeni ja kettinkini ja lähdin Koijärvelle vuokraamaan helsinkiläisille luonnonsuojelijoille kumisaappaitani. Vaikka oikeasti lähdin Koijärvelle vain tehdäkseni freelancerina jutun tulevaan leipäpuuhuni Pohjanmaan Kansa-lehteen, jouduin lopulta uuden Suomen etusivulle valokuvassa, jossa padon päässä heitin kiveä patoon, koska olin Ville Komsin lisäksi ainoita, jolla porukassa oli pitävät kumisaappaat. Ryhdyin toimttajaksi, kulttuurinharrastus kasvoi, luonnonharrastus jäi taka-alalle. Mutta joka kevät innostun uudelleen. Ryhdyn taas tarpomaan peltoja ja järvenrantoja lintuja yksisilmäisellä kiikarillani tiiraillen.


IV


Ja eilen sydämeni siis nyrjähti jälleen puolittain sijoiltaan. Löysin tuulihaukan pesän -pöntöstä tosin, mutta edes pöntön olemassaolosta en tiennyt ennen kuin ladon seinästä lensi kaksi tuulihaukkaa. Edellisestä tuulihaukanpesälöydöstäni on aikaa on kulunut noin 35 vuotta. Ne tulevat takaisin! Muuttohaukkojakin Perä-Pohjolassa pesii nykyään taas noin 250-300 paria. Ehkä näen sen sittenkin vielä joskus! Maailman nopeimman tapahtuman eläinmaailmassa: muuttohaukan syöksymässä saalistaan kohti! Nähdä muuttohaukan syöksy edes kerran tässä elämässä! Siinä toivossa nyt edelleen elän.


-------


JK. Muinaisessa Egyptissä muuttohaukka oli palvonnan kohde. Sitä pidettiin auringonjumala Horuksen lapsen ruumiillistumana. Muumioidun vainajan sisäelimiä sisältävän ruukun päälle asetettiin usein muuttohaukan kuva. Toisinaan vainajien kesy haukka jopa muumioitiin yhdessä omistajansa kanssa.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

teenkeittämisen ja teenjuomisen taide

Olen päättänyt ryhtyä teeharrastajaksi. Sain nimittäin lahjaksi paketillisen ampiaisyrtillä (engl. lohikäärmeenpää) ja laventelilla maustettua teetä. Vuosiin en ole enää muistanutkaan, että muuta kuin pussiteetä on olemassa. Olen litkinyt näytön ääressä kahvia pannutolkulla niin, että sitä alkaa valua jo korvistakin ulos. Vuokraisäntä on joskus tarjonnut kupillisen teetä, joka on niin vahvaa, että sitä pitää lusikoida kupista suuhunsa. Olin siis autuaasti unohtanut että tee voi myös maistua juomakelpoiselta.

Jouduin nostalgian valtaan. Dejavuna muistin että nuoruudessani teenkeittäminen ja juominen oli yksi elämän pienistä (ja ainoista) nautinnoista. Että en silloin nuoruudessa oikeastaan juonut kahvia lainkaan. Kun nyt olen yökötykseen asti litkinyt halpakahvia mittani ja kiintiöni täyteen, olen innoissani siitä, että löysin jälleen teesihdin joka oli muutama vuosi sitten pudonnut tuonne keittiön nurkkaan lattialle.

Ryhdyin muistelemaan siis, että mitenkä sitä teetä oikein keitettiinkään. Japanialaisen kulttuurin ja kiinalaisen filosofian ystävänä olen toki nuorena lukenut kaiken teetä käsittelevän kirjallisuuden mitä Suomessa on ollut saatavissa molemmilla kotimaisilla kielillä. Mutta tämäkin tieto on valunut muististani kuin teevesi sihvilästä. Okakuran Boken om te -kirjasta (joka on sittemmin suomennettukin) muistan kirjoituksen teenkeiton neljästä vaiheesta, jotka liittyvät veden kuumentamiseen, kun teelehdet alkavat liikahdella, kun vesi alkaa kiehua jne. mutta en muista enää mitä missäkin vaiheessa piti tehdä.

Niinpä nyt laitettuani teeveden hellalle turvaudun vanhaan kiinalaiseen ystävääni Lin Jutangiin ja hänen kirjaansa Maallinen onni, jossa monien muiden asioiden ohella käsitellään tietenkin myös teetä. Referoinkin otteita luvusta teenjuonti ja ystävyys.

Lin Jutang ei usko että inhimillisen sivistyksen ja onnellisuuden kannalta ihmiskunnan historiassa on olemassa montakaan tärkeämpää keksintöä kuin tupakointi ja viinin- ja teenjuonti. Näistä kolmesta pyhästä asiasta voi nauttia oikealla tavalla vain siellä, missä on vapaa-aikaa, ystävyyttä ja seuraelämää. (Itse täsmentäisin kyllä että ne yksinkin nautittuna vähentävät yleistä kurjuuden tunnetta). Tietenkin välttämätöntä on, että seura on hyvää ja oikeaa.

"Kiinalaiset elämäntaiteilijat toistavat lakkaamatta, että erilaisia kukkia on ihailtava erilaisten ihmisten seurassa, tietyt maisemat liittyvät tiettyihin naistyyppeihin, sateen rapinasta voi nauttia täysin vain syvällä vuoristossa olevasta temppelissä bambuvuoteella maaten - lyhyesti sanoen, tunnelma on kaikki kaikessa, jokaista asiaa varten on olemassa oikea tunnelmansa ja väärä seura voi pilata tunnelman kokonaan."

Kun nyt siis on karsittu ystäväpiiri niin että teenjuontiseuraksi on valikoitunut vain joku harva tai minun tapauksessani ei yhtään voidaan siirtyä tarkastelmaan itse teetä ja sen keittämistä. "Su Tungp'o vertasi kerran teetä ihanaan neitoon, mutta myöhempi tutkija Tíen Jiheng, Tshutsh'yan Hsiaop'in -teoksen - lähdeveden keittämistä koskeva tutkielman - tekijä, kiiruhti tarkistamaan vertausta huomauttamalla, että mikäli teetä yleensä voitin verrata naiseen, sopii vertauskuvaksi vain keijukainen Makju, ja 'persikkaposkiset ja notkeavartaloiset naiset taas on parasta sulkea verhottuihin vuoteisiin eikä päästää saastuttamaan kallioita ja lähteitä'."

Lin Jutang siirtyy käsittelemään teenvalmstukseen soveliaita, liesiä, astioita ja teepannuja, mutta länsimaisessa sarjateollisuusyhteiskunnassa sellaiset neuvot kuin, että tee keitetään mielellään pienellä liedellä ja "liesi on tavallisesti ikkunan vieressä, ja siinä poltetaan hyviä puuhiiliä" tuntuvat hankalilta toteuttaa. Isäntä kuitenkin tarkkailee teenkeittoa herkeämättä: "Hän kääntyy lieteen, ja siitä hetkestä alkaen jolloin teepannu alkaa laulaa, hän ei jätä sitä silmistään, vaan puhaltaa tuleen entistä innokkaammin."

Pannusta tarkkaillaan veden pohjalla syntyviä pieniä kuplia, joita ammattikielellä sanotaan 'kalansilmiksi'tai 'ravunvaahdoksi'. Tätä nimitetään 'ensimmäiseksi kiehumiseksi'. Hän kuuntelee tarkoin, milloin pannusta kuuluva hiljainen laulu muuttuu kovemmaksi niin sanotuksi 'kurlutukseksi' jolloin kuplat alkavat nousta pannun kylkiä pitkin. Tätä nimitetään oiseksi kiehumiseksi'. Nyt hän vartioi tarkasti pannun nokasta kohoavaa höyryä ja sllmänräpäystä ennen kuin 'kolmas kiehuminen' alkaa, jolloin vesi kokonaisuudessaan muuttuu 'vaahtoaviksi aalloiksi' hän ottaa pannun tulelta, valelee teekannun sisältä ja ulkoa ja panee siihen sopivan määrän teelehtiä ja kaataa veden niille.

Itsestäään selvää on että puolet teenvalmistuksen onnistumisesta riippuu vedestä. Vuoristolähdevesi on parasta, toiseksi jokivesi ja kolmanneksi kaivovesi. (Kotimaisissa oloissa en kyllä suosittelisi kovinkaan voimakkaasti jokiveden käyttöä, sen sijaan tunturipurojen vesi korvatkoon jokiveden tässä osiossa). Vesijohtovesi joka tulee vuoristosta (tai lähteestä, hätätapauksessa pohjavesialueelta kuten Seinäjoella) on sekin kelvollista.

Teelaatuihin ja niiden aromeihin palaan harrastukseni edetessä. Kuitenkin kiinalaisen teeperinteen mukaan parhaan teen aromi muistuttaa 'pikkulapsen ihon' tuoksua. Lopuksi minä ja Lin Jutang tyydymme kuvailemaan teenjuontiin sopivat hetket. "Kiinalaisilla on tapana määritellä sopivat hetket ja sopiva ympäristö kullekin nautinnolle, ja niinpä loistavassa teetä koskevassa Tsh'asussa on seuraava luettelo:

Teenjuontiin sopivat hetket:

Kun sydän ja kädet ovat vapaat.
Kun olemme väsyneet runouden lukemisesta.
Kun ajatuksemme ovat hämmentyneet.
Kun kuuntelemme lauluja ja viisuja.
Kun laulu on loppunut.
Kun istumme kotona vapaapäivänä.
Kun soitamme tsh'iniä tai katselemme maalauksia.
Kun keskustelu jatkuu myöhään yöhön.
Kirkkaan ikkunan ja puhtaan pöydän ääressä.
Miellyttävien ystävien ja sorjien jalkavaimojen seurassa.
Palattuamme ystävien kera vierailulta.
Kun päivä on kirkas ja tuuli leuto.
Pienten sadekuurojen rapistessa.
Maalatussa veneessä pienen puusillan läheisyydessä.
Korkeassa bambumetsässä.
Kun suitsuke palaa pienessä huoneessa.
Kun juhla on ohi ja vieraat menneet.
Kun lapset ovat koulussa.
Rauhaisessa, yksinäisessä temppelissä.
Kuuluisien lähteiden ja kummallisten kallioiden läheisyydessä.

Hetkiä jotka eivät sovi teenjuontiin:

Kun teemme työtä.
Kun katselemme näytöskappaletta.
Kun avaamme kirjeitä.
Kun sataa rankasti vettä tai lunta.
Viinijuhlassa jossa on paljon vieraita.
Kun tarkastamme asiapapereita.
Kiireisinä päivinä.
Kun olosuhteet yleensä ovat vastakkaiset edellisessä osastossa mainituille.

Asioita joita on vältettävä:

Huonoa vettä.
Huonoja keittiövälineitä.
Messinkilusikoita.
Kuparipannuja.
Puisia vesiastioita.
Puuta polttoaineena (savun takia)
Jauhemaista puuhiiltä.
Ruokotonta palvelusväkeä.
Huonotuulisia tarjoilijattaria.
Likaisia pyyheliinoja.
Kaikkia savuaineita ja lääkkeitä.
Asioita ja paikkoja joita on kartettava:

Kosteita huoneita.
Keittiötä.
Meluisia katuja.
Kirkuvia lapsia.
Höyrypäisiä ihmisiä.
Riiteleviä palvelijoita.
Kuumia huoneita."

Mikäs ihmeen savun haju ja käry tuolta keittiöstä tulee? Pertaani! Se teekattila!

Henki joka elää tätä hetkeä mutta tavoittelee ikuisuutta

Sartre, Diogenes, Sapher Jetzira, Koraani...
Henki joka elää tätä hetkeä mutta tavoittelee ikuisuutta

On kehitetty teoria helvetistä, jossa ihmisiä ruokitaan viihdykkeillä (väritelevisio, miesten ja naisten lehdet), rikkaudella ja maallisella kunnialla ja näillä aseilla pitäisi taistella ikuisuutta vastaan, kestää ikuisuus.

Onko tässä elämässä mitään tarkoitusta. Onko maailman ymmärtäminen mahdollista? Joku on sanonut että elämän tarkoitus on sen etsimisessä. Mitä etsii nykyihminen väritelevisiosta mainoksen ja amerikkalaisen sarjafilmin välistä?

Sartre väittää eksistentialismin perusteesissä, että ihmisen olmassaolo on ennen olemusta. Ihminen luo itselleen olemuksen, joka hänestä tulee.

Yrittää tulla joksikin, kasvaa, kehittyä, itää. Taistella tyhjyyden virtaa vastaan. Rikkoa tyhjät kuoret ja murtautua ulos liian helpoista ratkaisuista.

Syntiinlankeemus... Heikko tahto, joka vie yksilön takaisin massaan, tahdottomaan virtaan. Etsiä jotain, ponnistella uudelleen ylös.

Tämä loputon aaltoliike: Välillä tuntee, että löytää jo, on löytämäisillään jotain. Sitten taas uppoaa henkiseen tyhjänpäiväisyyteen.

Tiedostamisen pelko: Kun äkkiä irtoaa melkein kaikesta totunnaisesta, jää jäljelle vain oma pelottava mitättömyys kaiken keskellä. Perusihminen, joka kamppailee päivästä toiseen kuluttaen tai tuhlaten aikaa, käsittämättä että aikaa ei tarvitse voittaa tai sille ei tarvitse hävitä. että aika ei ole itsetarkoitus.

Elää tätä hetkeä... Joka hetki ympärillä tapahtuu niin paljon käsittämätöntä ja merkittävää, mutta nykyihminen, joka on joukkoviestinnän ja sieltä syötetyn informaatiotulvan uhri, ei käsitä hetken merkitystä.

Henki joka elää tätä hetkeä, mutta tavoittelee ikuisuutta. Etsii jotain mikä on syvemmällä kuin surffaajien pintaliito. Ajattelemisen keskittäminen siihen mikä on olennaista. Näkemys tästä ajasta, elämästä, kaikkeudesta, jostain. Miten voi oppia ajattelemaan tai näkemään intensiivisesti? Ihmetellä kaikkea, asettaa kaikki kyseenalaiseksi, elää kriittisesti, sitoutumatta mihinkään? Käyttää luovaa tajuntaa?

Ihmisen vaikeus, jos hän etsii jotain, on mistä löytää tie, mistä tienviitat. Sitten olla sitoutumatta niihin tienviittoihin.

On mahdollista elää yksin ja kokea oma voimattomuus, virikkeettömyys, yksinäisyyden tyhjyys. On mahdollista elää tynnyrissä niin kuin Diogenes. Tai illalla lähteä sieltä öljylyhdyn kanssa vaeltamaan pitkin katuja, nostaa lyhty vastaantulijan kasvoille ja mutista: Etsin ihmistä. Sitten pettyä ihmisiin. Palat takaisin tynnyriin.

Uusimpien tutkimustulosten mukaan Diogenes ei elänytkään tynnyrissä vaan viiniruukussa. Siihen on vielä helpompi hukuttautua kuin tynnyriin.

Eri uskontojen pyhät kirjat ovat vain osa jumalan tahdon ilmentymää. Kirjoja verrataan jumalan muihin luomistöihin. Kirjojen vertaaminen luonnonvoimiin tai maailmaan...


Pyhässä kirjassa, Sapher Jezirassa, sanotaan että jumala on luonut maailmankaikkeuden 22 kirjaimesta. Näistä elämää merkitsevän kaf-kirjaimen avulla jumala on luonut muun muassa auringon, keskiviikon ja ihmisen vasemman korvan.

Islamilaiset väittävät, että Koraani on kopioitu alkuperäisestä pyhästä kirjoituksesta, jota säilytetään taivaassa. Kristityt (ainakin jotkut) väittävät, että on olemassa kaksi pyhää kirjaa, joista toinen on Raamattu, toinen maailmankaikkeus.

Kulkea ulkona, luonnossa jota ihminen on yrittänyt muuttaa mieleisekseen. tutkia tätä kirjoitusta. Mutta luonnon kirjoittamat tekstit ovat vaikeaselkoisia, eikä aina jää voimaa keskittyä puiden ja lintujen merkkeihin.

Jäljelle jäävät kirjat. Niihin voi paeta todellisuutta, joka tapahtuu ympärillä ja josta ei jaksa kiinnostua. (Höyheniään pörhistelevä sotkuinen varpunen kaupungin puistonpenkillä.) Lukea paljon ja kaikenlaista.

Ihmisten puheet ovat useimmiten tyhjiä. Jos haluaa löytää ajatuksia, on kai mielekkäämpää lukea kirjoja kuin kuunnella umpimähkäisiä puheita. Kirjaan on monesti tiivistetty ajatusrakenteita, joiden kehittäminen on saattanut kestää koko elämän.

(Tajunnanvirta 1/1981)

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Voiko yhteisö toimia: Hermann Hessen sodanvastaiset visiot


Hermann Hesse kirjoitti romaanissaan "Matka aamun maahan" mystisestä idänmatkaajien veljeskunnasta, yhteisöstä joka oli syntynyt jonain tuntemattomana aikana, ja joka sitten oli tuhoutunut yhtä mystisesti kuin oli saanut alkunsakin. Mutta eräs veljeskunnan jäsen katsoo, että yhteisön merkitys aikakautenaan on ollut paljon suurempi kuin yleisesti on tunnustettu. Siksi hän ryhtyy kirjoittamaan muistiin veljeskunnan historiaa, toivossa että yhteisö jonain toisena aikakautena saataisiin koottua uudelleen, että sen jalot periaatteet toteutuisivat myöhemmin, jonakin valistuneempana aikana.

Yleensäkin ajatus henkisestä yhteisöstä ilmenee Hessen tuotannossa voimakkaana. Jokaisena aikakautena, jolloin Hesse on tuntenut kulttuurin ja ihmisen henkiset arvot uhatuiksi, Hesse on kirjoittanut vastineensa, kaunokirjalliset manifestit, joissa vaaditaan kaikkien taiteen ja tieteenharjoittajien liittoa, joka kohoaisi epävakaisten aikojen yläpuolelle, yhteisöä joka säilyttäisi kulttuurin arvot maailmallisten levottomuuksien yläpuolella.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Hesse keskeytti työnsä suppean elämäkertansa (Kurzgefasstener Lebenslauf) parissa ja kirjoitti artikkelin intellektuellin tehtävästä sodan aikana. Hän vaati, että älymystö asettaisi totuuden ja kulttuurin isänmaan yläpuolelle:
"Onko kehno saksalainen kirja tullut paremmaksi kuin hyvä englantilainen? Menettääkö ranskalainen kulttuuri arvonsa sodan aikana? Tätä meille yritetään uskotella. Tähän meidän on kieltäydyttävä osallistumasta.
Ketkä puolustavat totuutta, jos intellektuellit joutuvat sotakiihkon valtaan poliitikkojen tapaan?
Se joka kerran on uskonut ihmisyyden ajatukseen, tieteen universaalisuuteen, taiteeseen vailla kansallisia rajoituksia, ei saa pettää vakaumustaan nyt kun sitä koetellaan. Jos myös intellektuellit pettävät henkiset arvot, sota tulee ruhjomaan Euroopan."

Hessen artikkeli kuultiin, mutta siinä esitettyjä mielipiteitä ei kuunneltu. Artikkeli tuomitsi hänet sekä fyysiseen että henkiseen maanpakoon. Sota ruhjoi Euroopan. Akropolis oli raunioina.Idänmatkaajien veljeskunnasta oli jäljellä vain muisto, siihen osallistuneiden ristiretkeläisten kaipaus. Alfred Nobel keksi dynamiitin, Einstein oli mukana kehittämässä atomipommia. Oltiin eletty toiseen aikakauteen, rikottu ja sirpaleinen maailma natisi entistä lujemmin liitoksissaan. Shakkipelin asetelmat olivat valmiina toiseen maailmansotaan.

30-luvulla, fasismin nostaessa päätään Euroopassa, Hesse reagoi samoin kuin 1914. Hän ryhtyi kirjoittamaan pääteostaan Lasihelmipeliä. 1934 välittömästi Hitlerin valtaantulon jälkeen Hesse julkaisi teoksen johdannon, missä kerrotaan kuinka tieteenharjoittajat liittyvät yhteen ja muodostavat oman maailmansa verisen historian ulkopuolelle. Ja vuonna 1938, kun maailma oli vääjäämättömästi oli kulkemassa kohti historiansa verisintä vaihetta, alkoi Hesse kirjoittaa romaaninsa keskeistä osaa, Joseph Knechtin biografiaa.

Hessen vastalause toiselle maailmansodalle oli Lasihelmipelin yhteisö. Idea yhdyskunnasta, jossa taiteita ja tieteitä voitiin harjoittaa muun yhteiskunnan tuella, mutta siihen sitoutumatta. Suurin tavoite Lasihelmipelin yhteisössä oli rakentaa peli, joka yhdisti kaiken taiteellisen ja tieteellisen ajattelun, että kaikki henkinen pääoma saataisiin yhdistettyä pelissä, joka toisi ihmisen pisaran lähemmäs kuolemattomuutta.

Romaania kirjoittaessaan Hesse ajatteli, että olisi ehkä mahdollista muodostaa taiteilijoiden henkinen yhteisö, joka säilyttäisi henkisen ajattelun päämäärät ja arvot sodan yli ilman, että tiedemiesten ja taiteilijoiden luomisvoimat alistettaisiin sodan brutaaliuden ilmentäjäksi. Toisen maailmansodan aikaan Lasihelmipelin idea ei kuitenkaan millään tasolla toteutunut. Mutta tämä ajatus säilyy ikuisesti hänen kirjaansa kirjoitettuna, se on mahdollista toteuttaa minä aikakautena tahansa, jos ihmisillä vain riittää voimaa ja tahtoa tämän ajatuksen toteuttamiseksi.

Romaanin "Matka Aamun maahan" loppu on optimistinen. Veljeskunnan historiaa muistiin kirjoittava jäsen saa huomata, ettei veljeskunta sittenkään ole kuollut, se on ehkä voimakkaampi kuin koskaan, mutta hän itse on ajautunut veljeskunnan ulkopuolelle yhteiskunnallistuessaan, kääntyessään maalliseen elämään. Yhteisö tai ajatus yhteisöstä voi toimia hävityksen keskelläkin, ajasta toiseen, Lasihelmipelin idea on ikuinen. Hesse on nyt jo kuollut, mutta hänen ajatuksensa säilyvät katoamattomina.

On helppo kuvitella Hessen reaktiot nykyhetken tilanteeseen. Ajattelu ja kulttuuri ovat taas uhattuna. Sodan vaara ei ehkä ole ilmeinen, mutta jokapäiväinen elämä, mainonnan ja valmiiden ajatusten manipulaatio uhkaa ihmistä voimakkaammin kuin koskaan. Armi Aavikko turmelee lauluillaan lasten ja aikuisten mielet. Ajattelusta on tullut tyhjä fraasi, maailma mitataan lihakaupan tiskillä makkaran ja rahan suhteella. Kulutushysteria uhkaa ihmiskuntaa vakavammin kuin sota. Intellektuellit yritetään palkata tuotekehittelyn palvelukseen. Tämä on nykyinen uhka.

Nyt nousee Hessen vaatimus yhteisöjen perustamisesta voimakkaampana kuin koskan aikaisemmin. Jos yhteisön idea yleensä voidaan toteuttaa, sen tulisi tapahtua juuri tänä aikana, jolloin henkinen tyhjyys uhkaa tuhota koko kulttuurin. Juuri tähän aikaan tulisi kerätä yhteen kaikki saatavilla olevat voimavarat. Meidän on uskallettava olla idealisteja, meidän on jaksettava ilmentää luovuutta kaikessa, koko elämässämme. Pienyhteisöjen syntyminen on jo merkki siitä, että Lasihelmipelin henki on säilynyt ja ilmenee tässä ajassa. Mutta nyt tarvitaan enemmän, tarvitaan uutta taiteen tieteen ja kulttuurin välistä liittoa, tarvitaan uutta poikkitieteellistä ajattelua. Tarvitaan yhteisöä joka jaksaa kapinoida Listamusiikkia ja Mainosvaloja vastaan, säilyttää ja kehittää sitä mikä kulttuurissamme todella on arvokasta.

Me elämme keskellä mullistavia aikoja. Keskellä suunnatonta kehityshistoriallista kriisiä, merkittävämpää murrosta kuin yksikään tähänastinen sota. Sen tähden, jos yhteisöajatus ja sen toteutuminen yleensä on mahdollinen, yhtesöä tarvitaan juuri nyt. Nyt tarvitaan ihmisiä, jotka tekevät Lasihelmipelin ideoista totta, johtavat sitä mestarillisesti kuin Joseph Knecht aikoinaan. Sillä henkinen tyhjyys uhkaa kaikkialta. Ihmislajin kohtalo on taas uhattuna.

Palvelijasi Leo


(Tajunnanvirta 1/1981)