Tämä syksy

Mies käveli tietä pitkin kauemmas kylältä. Talot jäivät yksitellen taakse, uusia tuli vastaan harvempaan tahtiin. Kun oli aikansa kävellyt, tie teki jyrkän mutkan. Tästä hän jatkoi niitylle käveltyä polkua puronvarteen ja puronvartta eteenpäin.

Oli tullut syksyinen, kosteantuoksuinen iltahämärä. Hämärässä näki, miten kosteus nousi vedestä ja alkoi levitä, hahmotti utua peltojen yläpuolelle ja pellot rakensivat maiseman.

Matkan jatkuessa mies hätkähti taviparia, joka pelästyi lentoon puronkaarteesta. Kulkija pysähtyi ja hengitti ilmaa, joka tuntui kesän jälkeen helpolta ja kevyeltä vetää keuhkoihin. Siihen sisältyi, hengityksen helppouteen, ilman vähäiseen painoon ja raikkauteen, samalla jotain raskasta ja voimatonta. Syksy oli hänelle ristiriita, josta hän ei tuntunut pääsevän yli. Se sai ajattelemaan, pakotti miettimään itseä ja ympäristöä, jossa jokin hiljeni, kuoli ja kuitenkin jatkui, jäi lumen alle ja menetti tarkoituksensa, oli saanut päivän työn valmiiksi ja jäi siihen.

Ristiriitainen aika, ristiriitainen taivas. Kun hämärä tiheni, peltojen reunoilla metsät muuttuivat mustemmiksi, tuntui kuin maailmalle olisi tähän pisteeseen vedetty musteella rajat. Hän oli nyt pellolla, puronvarressa, sivullisena kaikesta, yksin kuten oli ollut monesti ennenkin, mutta nyt sen erotti selvästi. Kun tavit olivat lentäneet pois, jäljellä ei ollut mitään. Edes aika ei liikkunut tällä hetkellä.

Tätä hän oli monesti miettinyt, suhdetta taivaaseen, kirkkoon ja kylään, näihin ihmisiin, joista hän oli osa ja erillinen. Yksinäisyyttä joka oli vapaaehtoinen ja pakollinen. Miten hän oli ja joutui tulemaan toimeen tässä maailmassa, itse asetti joitakin ehtoja ja muut asettivat toiset ehdot. Ja syksy ja talvi tulivat. Elämä oli vierasta ja vaikeaa niin kuin oli vaikeaa ymmärtää muita kyläläisiä, jotka nekin elivät ja kävelivät jonnekin tai jostakin pois.

Edes aika ei liikkunut tällä hetkellä. Maailma oli sulkenut miehen ulkopuolelleen. Jonain iltana, iltahämärässä, kun hän seisoi puronkaarteessa ja yritti penkereeltä usvan läpi tähystellä liikkuiko vesi. Puro pysähtyi paikoilleen, sumu jähmettyi ilmaan. Mies otti kiven ja viskasi ilmaan, vettä kohti, vesi ei koskaan loiskahtanut. Siinä hän vain istui penkereellä, kivi kädessä, patsaana, miettivän näköisenä.

- Ajatteleminen on ajan jaottelua osiin. Ilman ajattelua aika ei kulu, mies mietti.

Ja vesi oli pysähtynyt. Ja puronvarressa mikään ei liikkunut. Kivi oli ilmassa tai kädessä. Aikaa ei ollut olemassa tai jos oli, niin jollain vieraalla tavalla, toisessa todelliusuudessa, joka ei koskettanut puronvartta tai miestä puronvarressa.

Hän oli kävellyt ja tullut tähän, missä hän nyt oli. Sen enempää ihminen ei kai voi eikä jaksa. Pakoon ei pääse. Tie ei johda mihinkään, tai jos johtaa niin sellaisiin paikkoihin, mistä taas oli lähdettävä muualle. Tähän hän saattoi jäädä, tähän syksyn hetkeen.

Maa oli melkein musta ja tihenevällä taivaalla erottuivat ensimmäiset tähdet. Niihin hän vertasi itseään ja putosi aina vain syvemmälle. Avaruuden monimutkaiset liikkeet, planeettojen ja tähtien radat, jotka osoittivat suunnatonta tarkoituksettomuutta. Yksinäisen ihmisen elämää tässä ajanhylkäämässä maailmassa, kylässä jonka kirkon risti karkotti pimeän ja avaruuden pelkoa.

Tähän maailmaan mies oli syntynyt, tässä eli aikansa ja lähti. Käveli ja mietti. Ajatuksissa jokin saattoi itää tai unohtui, vaimeni ja kuoli. Kuin ruoho syksyllä; kun ilmat muuttuivat koleammiksi, puro pakkasaamuna veti rannalta ohueen ritisevään jäähän, sitten jonain yönä oli umpeutunut kokonaan eikä enää päivien mittaan sulanut, ja satoi lumen ja lumi peitti jäätyneen ruohon ja maahan pudonneet kuolleet lehdet. Ja piti odottaa, sellaista joka oli kaukana ja josta ei tiennyt mitä... Sekin tuntui epävarmalta.

Mies seisoi liikkumattomana puronvarressa paikassa, josta saattoi jatkaa tai palata takaisin. Eikä hän keksinyt mitään syytä, miksi jatkaisi, jäisi tähän tai palaisi. Kääntyi ja lähti palaamaan. Ja tähdet erottuivat selvemmin taivaalla, niiden määrä kasvoi, purosta sumu nousi paksumpana ja musta metsänraja oli hukkunut epämääräiseksi. Hän ajatteli, että maailma nyt vain sattui olemaan tällainen, kun hän kulki. Mies käveli kotiinpäin ja mietti ja saapui ehkä joskus johonkin paikkaan, josta ehkä lähti pois ja muualle.