sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Suomalaiset - lukeva kansa

Suomi on todellinen sivistysmaa. Erityisesti tämä käy ilmi suomalaisten lukuharrastuksesta:

"Toisen maailmansodan jälkeen Suomi on vähitellen noussut maailman johtavien kirjantuottajamaiden joukkoon. Unescon tilastot eri maiden kirjatuotannosta kattavat vuodet 1950-1996. Vuonna 1996 Suomessa julkaistiin noin 2,6 kirjanimikettä tuhatta asukasta kohden (kuvio 2). Asukaslukuun suhteutettu kirjatuotanto on Suomessa Euroopan unionin maiden korkein ja maailman toiseksi korkein, vain Islannissa tuotetaan enemmän nimikkeitä suhteessa asukaslukuun. Suomen ja Islannin lisäksi Alankomaissa, Tanskassa ja Sveitsissä kustannetaan vuosittain yli kaksi kirjanimikettä tuhatta asukasta kohti." (Lähde: Tilastokeskus/UNESCO.

Kuulostaa hyvältä. Kirjanimikkeitä julkaistaan Suomessa maailman toiseksi eniten, vain saareensa eristyneellä Islannilla on varaa tuottaa kirjanimikkeitä asukasta kohti enemmän kuin Suomella. Islantilaisten johtoasema tässä tilastossa ei ihmetytä. Heillähän on pitkä luku- ja kirjoitusharrastuksen perinne riimukirjoituksista lähtien. Kun vielä muistetaan että pelkästään Kalle Päätalon jokavuotista Iijoki-kirjaa ostettiin aikanaan ja vieläkin isänpäivän alla enemmän kuin monella kehitysmaalla on varaa painattaa kirjoja yhteensä, on syytä tyytyväisyyteen? Me olemme lukeva kansa.

Totuus ei kuitenkaan ole aivan sellainen kuin se tilastoissa näyttää. Suomalaisten lukuharrastus ei selity pelkästään Kalle Päätalon, Anni Polvan, Ursula-Pohjolan Pirhosen, Laila Hietamiehen tai Reino Lehväslaihon mittavalla tuotannolla. Kirjanimikkeiden hurja määrä perustuu oppikirjatuotantoon. Veikkaisinpa että oppikirjanimikkeiden määrässä asukasta kohti Suomi nousee kilpailemaan jopa Islannin rinnalle.

Mitäs pahaa oppikirjatuotannossa sitten on? Oppikirjathan juuri ihmisiä sivistävätkin. Kyllä, kyllä. Mutta kolikolla on toinenkin puoli.

Siskontyttöni meni tänä syksynä lukion ensimmäiselle luokalle. Hän aikoi säästää oppikirjaostoksissa ja aikoi hankkia osan kirjoista naapurikunnassa asuvalta luokkaa ylempänä olevalta ystävältään. Mutta vain yksi (1 kpl !) luokkaa ylempänä olevan tytön kirjoista sopi siskontytön opetussuunnitelmaan. Kaikkien muut kirjat olivat vanhentuneet vuodessa. Missään muussa maassa oppikirjojen tieto ei vanhene yhtä nopeasti kuin Suomessa!

Miten tämä selittyy?

Oppikirjojen tuotanto on ketju, jonka jokainen osa haluaa nakertaa palan opiskelijan tai hänen vanhempiensa kukkarosta tai ainakin sen sisällöstä. Oppikirjoja kirjoittavat opettajat. Niitä julkaisevat kirjankustantajat. Niitä myyvät kirjakaupat. Ja niistä maksavat koululaisten vanhemmat. Jokaisessa opettajassa piilee haave joskus saada julkaistua oman alansa oppikirja, joten kustantamoille tarjottujen käsikirjoitusten virta on taattu. Kirjankustantajat ja kirjakaupat elävät ensi sijaisesti ja viime kädessä oppikirjatuotannon varassa. Kaunokirjallisuus on loppujen lopuksi suurten kustantamojen tuotannossa pelkkää kosmetiikkaa, jolla ei niiden liikevaihdossa ole suurtakaan merkitystä. Mutta oppikirjan joutuu ostamaan jokaisen lukion jokainen oppilas.

Miksi sitten uusi kirja joka vuosi? Miksei oteta vain uusia painoksia entisistä? Juuri siksi, että on olemassa siskontyttöjä, jotka olisivat valmiit ostamisen sijasta hankkimaan käytetyn kirjan kaveriltaan. Kirjoja saa myytyä enemmän kun joka vuosi vaaditaan hankkimaan uudempi painos tai eri niminen kirja. Haluaisin puhua tässä jopa opiskelijoita ja vanhempia kohtaan viritetystä salaliitosta. Opettajat kirjoittavat, kustantajat kustantavat, kirjakaupat myyvät ja opetushallitus vahvistaa opetussuunnitelmat.

Miksi opetushallitus on mukana tässä ketjussa? Haiskahtaako tämä korruptiolta? Oikeastaan opetushallitus on tässä asiassa jäävi, niin suuri sananvalta opettajakunnalla on opetushallitukseen. Miksi opetusministeriö ja opetusministeri eivät puutu tähän hyödyttömään opetusmateriaalitulvaan? Jos kirjassa jokin lause vanhenee, eikö asia korjaantuisi oppitunnilla opettajan huomautuksella. Miksi jokaista uutta tietoa varten nimenomaan Suomessa täytyy painattaa uusi kirja? Miten muissa sivistysmaissa tullaan toimeen ilman Suomen kaltaista oppikirjojen valtamerta?

Kirjat sivistävät ihmistä. Itsekin olen kirjoittanut pari runokirjaa. Purenko siis omaa nilkkaaani puuttuessani kirjankustantajien kahmu- ja rohmupolitiikkaan, jonka opetusministeriö ja opetushallitus ovat siunanneet. En tiedä. Mutta oikea tieto ja totuus pysyvät. Ne eivät vaihdu vuosittain, korkeintaan täsmentyvät. Aristoteleen runousoppi on edelleen pätevä, Platon ja monet muut antiikin kreikkalaiset tiesivät maapallon olevan pyöreä ja planettojen kiertävän aurinkoa, vaikka se Keskiajalla unohdettiin lähes tuhanneksi vuodeksi.

Hyviä kirjoja kannattaa lukea. Jos jokin kirja kuten Raamattu, Platonin teokset, kiinalaiset viisauskirjat tai Koraani on säilynyt kirjojen bestseller-listoilla yli tuhat vuotta, siinä on pakko olla sisällä jotain viisasta, lukemisen, ajattelemisen ja sivistymisen arvoista. Kehotan ihmisiä edelleen ostamaan kirjoja, lukemaan niitä ja sivistämään itseään. Mutta muistutan että hyviä kirjoja saa kirjastostakin.

Oppikirjojen kohdalla tilanne on hankalampi. Ne on melkeinpä pakko ostaa, koska yhtä kirjaa luetaan koko lukukausi tai lukuvuosi. (Ikävintä tässä on tuo oppilaiden ja heidän vanhempeinsa kukkarolle käyvä PAKKO.) Sitten ne vanhenevat ja käyvät kelvottomiksi kuin puiden lehdet, jotka syksyllä kellastuvat, putoavat ja hautautuvat lopulta lumihankeen maatuakseen takaisin maaksi, josta ne ovat tulleetkin.

Tätä en hyväksy. Toivoisin ettei opetusministeriökään tätä hyväksyisi. Että oppikirjoja puuhaavien opettajien ja kirjankustantajien suihin soviteltaisiin edes jonkinlaisia kuolaimia. Muutaman kustantamon konkurssin uhallakin. Kyllä Suomessa tarpeellinen määrä kirjoja julkaistaisiin ilman oppikirjoilla rikastuneita kustantajarohmuja jatkossakin.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Hamningberg 70 N - 30 E "Maailman loppu"



Hamningberg 70 astetta pohjoista leveyttä, 30 astetta itäistä pituutta, Euroopasn koillinen reuna. Paikka jonka lempinimi on "Maailman loppu". Tämän jälkeen tulee vain meri ja ei-mitään. Pohjoisemmassa on enää vain Huippuvuoret ja Pohjoisnapa. Idässä seuraava etappi on Novaja Zemlja.

Hamningberg, kuollut maa, unen maisema. Tämä on vuorenpeikkojen ja korppien valtakuntaa. Maa josta kasvaa enää vain pystysuoria kivisiä patsaita ja pylväitä. Vuorten ikiaikaiset seinät ovat nousseet täällä pystyyn maan alkuvoimaisessa puristuksessa pusertuen yhteen ja lomittain kuin rypistetty paperi, kaatuen milloin mihinkin suuntaan ja muodstaen valtavia rapautuneita kivisiä hampaita ja tikareita.

Hmningberg, kivimaailma. Alue, jossa aika ja suhteellisuudentaju katoavat. Täällä elävät enää kivet ja meriset linnut. Luonto on rakentanut vuorten seinämistä ylittämättömän rintavarustuksen. Koko maisema on yhtä valtavaa luonnon muovaamaa stonehengea. 15 metriä korkeita kivisiä pylväitä, joiden takana 30 metriä korkeita kivisiä pylväitä, joiden takana on 100 metriä korkeita kivisiä pylväitä, ja näistä kivisistä pylväistä ja paasista vuorten pystysuorat seinät on rakennettu.

Hamningberg, kaiken ei-minkään keskellä kuollut kylä. Tämän vertikaalisen, kivisen maailman äärimmäisessä laidassa, vuorten kainalossa, meren syleilyssä, on yllättäen pieni laakea nummi, joka kasvaa ruohoa eikä mitään muuta. Ja tällä nummella on kalastajakylä, jonka kaikki ympärivuotiset asukkaat lepäävät kylän hautausmaalla. Katselen hiljaisena vuonna 1993 kuolleen kylän viimeisen asukkaan hautaa. Tässä lepää pastori M A Pettersen. Hautausmaalla, jossa on joitakin kymmeniä ristejä, tiivgistyy Hamningbergin historia, kylän surullinen loppu. Jostain toisesta hautarististä löytyy paljonpuhuva teksti, joka tiivistää elämisen ankarat olosuhteet täällä: "Ukient mann fra havet 08.11.1910

Kalan varassa

Tällä raja-alueella, Euroopan pohjoisella laidalla, ihmisen asutuksen historia on pitkä. Finnmarkenin alueen vanhimmat esinelöydöt on ajoitettu vuoteen 8000 eaa, aikaan jolloin jääkausi oli vasta väistymässä Pohjois-Suomesta ja meri peitti maata Rovaniemen korkeudelle asti. Hamningbergkin on vanha lappalaisten asuinalue. Täältä on löydetty jäänteitä kajakista, joka on ajoitettu 1000 - 2000-luvulle eaa.

Ensimmäiset norjalaiset tulivat Hamningbergin alueelle noin 1000-luvulla. Viikingit verottivat lappalaisia, samoin kuin Suomessa pirkkalaiset ja hämäläiset. Kala oli merilappalaisille tärkein toimeentulon lähde; meri oli "täynnä kalaa" ja sen arvo verotuksen ja kaupankäynnin välineenä ymmärrettiin jo varhain. On muistettava että turska on vaelluskala, joka syntyy Lofooteilla ja vaeltaa aina Siperiaan asti - ja kalastajat ovat vaeltaneet kalojen perässä. Kevätsesongilla on kalastettu ensin Lofooteilla, myöhemmin Hamningbergin alueella.

Vasta 1500 luvulla alkanut kalantuotanto, alkeellinen "kalateollisuus", mahdollisti laajemman pysyvän asutuksen syntymisen. Kalantuotanto oli kuivakalaa. Se mahdollisti pysyvän asutuksen. Kalastusta harjoitettiin purje- ja soutuveneillä. Kala oli lähellä rantaa ja kevätsesongilla veneen saattoi täyttää soutamalla. Kylässä asui vakituisesti noin 100 ihmistä, mutta kalastussesongilla alueella saattoi olla 500 ihmistä. Näin 1900-luvulle asti.

1900-luvun vaihteessa Hamningbergista oli jo kehittynyt Lofoottien rinnalla toinen Ruijan keskeinen kalastusalue. Kylässä asui 300 - 400 ihmistä, mutta kevätsesongilla kalastajien tullessa kylän väkimäärä kaksinkertaistui. Rantaviivassa oli parhaimmillaan 10 kalatehdasta, jotka vastaanottivat kalaa, kuivasivat sitä ja välittivät edelleen. Kalastajat asuivat sesongin aikana turvekattoisissa aittamaisissa rakennuksissa, joista vanhimmat kylässä edelleen säilyneet ovat 200 vuoden ikäisiä asumuksia.

Kylän kuolema

Hamningbergin kylä on syntynyt, kasvanut ja lopulta myös kuollut täysin kalastuksesta riippuvaisena. Vuosisadan vaihteen kukoistava kalastajakylä on nyt talvisin autio. Viimeisten kalastajaveneiden hylyt maatuvat kylän rannassa, kymmenestä kalatehtaasta on pystyssä enää yksi, joka kesäisin toimii matkustajakotina. Vintturit ja taljat ovat ruostuneet. Kalastusta tällä alueella harjoittavat enää vesilintujen ja kajavien valtavat parvet ja kalatehtaan varustuksen omaavat troolarit.

Lopulta koko Hamningbergin tuhoutuminen oli kiinni kalastuslaiturista ja aallonmurtajasta, jota kylään oli hyaviteltu 1900-luvun alusta lähtien, mutta jota lopulta koskaan ei saatu. 1900-luvulla veneet kasvoivat ja Hamningbergiin olisi tarvittu aallonmurtaja ja uusi kalastuslaituri. Paikalliset ihmiset olivat aloittaneet aallonmurtajan rakentamisen jo vuonna 1910, mutta omat rahkeet eivät riittäneet eikä valtio myöntänyt rahaa rakentamiseen. Sitten historiakin tuli peliin maailmansodan muodossa.

Vuosikymmenien odotukset ja haaveet aallonmurtajasta romahtivat lopullisesti vuonna 1965, jolloin Norjan valtio päätti, ettei kalastuslaituria koskaan rakenneta. Suuri kalasatama rakennettiin Svartnäsiin ja Båtsfjordiin. Tämän päätöksen jälkeen väki muutti Hamningbergista kerralla.

Hamningbergin paradoksi on, että väki muutti kylästä pakokauhunomaisesti samaan aikaan, kun valtio rakensi kylään palvelut. Korvaukseksi menetetystä kalasatamasta Hamningbergiin valmistui tie vuonna 1966. Kun tie tuli, täältä oli hyvä muuttaa pois. Aiemmin Hamningbergilla oli ollut yhteys ulkomaailmaan lähinnä meritse. Nyt Hamningbergiin saatiin tien lisäksi muutkin palvelut: kylään rakennettiin uusi koulu ja saatiin sähköt. Mutta kun tie valmistui, väki muutti Varangeriin, Båtsfjordiin ja muualle. Valtiovalta havahtui ja tarjosi edullista lainaa ja tarjosi edullista lainaa, jotta asukkaat olisivat muuttaneet takaisin, mutta se ei enää auttanut.

Hamningberg tyhjeni kerralla. Kylään jäi vain neljä ympärivuotista asukasta: pappi, jääkäri, vanhapoika ja papin vaimo, jotka elivät kylässä elämänsä loppuun asti. Viimeisenä siis kuoli pastori Pettersen 1990-luvun alussa.

Tulevaisuuden toivoa ja uhkakuvia


Kesäisin Hamningberg ei sentään ole aivan tyhjä. Lintujen, lampaiden ja porojen lisäksi kylässä liikkuu kesällä ihmisiäkin. Täällä asuu vielä osavuotisesti Hamningbergista aikanaan poismuuttaneiden kalastajaperheiden jälkeläisiä, kylässä oleskelee joka kesä lyhyempiä tai pidempiä aikoja geologeja, lintuharrastajia, taiteilijoita ja valokuvaajia sekä turisteja, jotka kaikki ovat omalla tavallaan lumoutuneet tästä jylhästä, karun ankarasta maailmasta.

Vielä 1990-luvulla kylässä toimi kesäisin Lilly Riise Hansenin ja Erling Sundven ylläpitämä kauppa ja posti. Ne ehtivät olla toiminnassa noin 150 vuotta kauppatalossa jonka Lilly Riisen isoisä oli rakentanut 1800-luvun puolivälissä. Nykyisin Hamningbergissa toimii kesäisin enää kahvila.

Hamningbergin ainutlaatuiset maisemat ovat nykyisin kuitenkin tien ansiosta turistien ja luonnonharrastajien tavoitettavissa. Erityisesti lintuharrastajat ovat viehättyneet paikasta, jonka ohitse kulkee koko arktisen muuton valtavirta.

Päivittäin vaeltelevat kajavien monituhatpäiset armeijat kalastusmatkoillaan Båtsfjordin ja Svartnäsin välillä. Paikallisena täällä voi havaita muun muassa kaikki neljä Euroopan kihulajia. Arktisten lintujen muutto on täällä varsinainen luonnonnäytelmä. Loppukeväästä ja elo-syyskuussa vesilintujen massat ja hanhien kolonnat sivuuttavat tämän paikan. Arktisten lintujen muuton havaintopaikkana Hamningberg on nykyään yhtä tärkeä kuin Novaja Zemlja.

Hamningbergin ympärivuotisen asuttamisen esteenä on se, että tietä ei aurata talvisin, se tulisi liian kalliiksi. Mutta matkailijoiden virta kylään on lisääntynyt vuosi vuodelta ja kesäisin alueella on melkeinpä vilkasta; kylässä liikuskelee jo aiemmin mainittuja taiteilijoita, geologeja, lintumiehiä, kalastajaperheiden jälkeläisiä, mutta enimmäksen tietenkin tavallisia turisteja. Jokin tässä kaikessa Hamningbergin maiseman karuudessa ja sen karussa kohtalossa koskettaa silti: itse kylä ei hengitä, se ei nää elä.

Jotain Hamningbergin luonnon ainutlaatuisuudesta kertoo sekin, että näitä muistiinpanoja tehdessäni merikotka lentää matalalla suoraan yli 150 vuotta vanhan kauppatalon yli ja jatkaa 200-vuotisten turvekattoisten asumusten yli merelle liitäen levitetyin valtavin siivin jonnekin Vardötä kohti. Mutta merikotkan silmin voi jossain etäisyydessä, aluevesirajojen ulkopuolella erottaa myös japanilaisen, kreikkalaisen tai espanjalaisen jättimäisen turskatroolarin, oikeammin kelluvan kalatehtaan, jotka ovat kalastaneet "meren tyhjäksi kaloista" kuten Finnmarkenilla tavataan sanoa.

Vihreästä liikkeestä, puolueesta ja politiikasta


1

Vihreä liike ja myöhemmin puolue saivat alkusysäyksensä kuten tiedetään ensi sijaisesti Koijärven kansanliikkeestä. Kävin Koijärvellä vuonna 1979 Koijärvi-kamppailun toisena vuonna ihmettelemässä mitä siellä oikein puuhataan. Perille oli vaikea liftata eikä siellä silmien eteenavautunut Koijärvi juuri pahaista rutakkoa kummemmalta näyttänyt. Linnuille varmaan kuitenkin erinomainen asuinseutu.

Helsingistä kuljetettiin paikalle linja-autokuljetuksina "luonnonsuojelijoita". Suuri osa näistä nuorista ei tuntunut Helsingin ulkopuolella saati metsässä koskaan käyneenkään. Teltalleni tuli joku pyytämään kumisaappaita lainaksi, että pääsisi suojelemaan luontoa ihan konkreettisesti. Kun minulla tuntui olevan koko porukan ainoat kunnolliset kumisaappaat, ajauduin heittelemään kiviä padon päähän ja samalla jouduin lehtikuvaan Uuden Suomen etusivulle.

Sain Koijärvellä vihreän kipinän. Kävin Suomussalmella ampumaradalla järjestetyllä Maanpuolustusleirillä "Äiti Maan puolesta", jossa hahmoteltiin suomalaista vihreää aatetta ja ruohonjuuritason toimintamalleja lähinnä norjalaisten ekofilosofien Hartwig Saetran ja ArneNaessin ajatusten pohjalta. Leirin portilla oli valtava ja sykähdyttävä banderolli: "Mielekästä työtä kaikille!"

Porukkaa ja puhetta pyörittivät pitkälti samat henkilöt jotka sittemmin tulivat tunnetuksi vihreän liikkeen keulakuvina: Pekka Haavisto ja Pekka Sauri, Ville Komsi, Roi Vaara ja Heidi Hautala mm. Vastaava idealismileiri oli järjestetty jo vuotta aiemmin Inkoossa ja sen keskustelun hedelmät julkaistiin myös Pekka Sundellin toimittamana kirjana: Ympäristö Yhteiskunta ja Elämäntapa.

Sain tilaisuuden päästä kuokkavieraaksi leirin päätteeksi järjestettyyn pohjoismaisten kommuunien"salaiseen" jokavuotiseeen yhteistapaamiseen, Nordisk Samaktioniin. Suomessahan taisi olla siihen aikaan korkeintaan kaksi kommuunia, Arkki ja Omenapuukylä. Mutta täällä tapasi oikeita kommuuneissa vuosia eläneitä ihmisiä joilla oli idealismin ohella ihan konkreettistakin kokemustakommuunielämästä ja sen mukanaan tuomista huolista.

Erityisesti olin otettu tromssalaisesta anarkistista, joka oli ollut perustamassa Kristianiaa Tanskaan, mutta kun siitä tuli hippien turistikohde paennut Keski-Norjaan, jonne hän Tromssan lähistölle oli perustanut omavaraisen maatalouskommuunin. Hän oli kuukauden verran kiskonut vaimonsa kanssa kamppeita ja parivuotiasta lasta käsikärryillä Tromssasta Suomussalmelle.

Anarkistiperhe asui omassa tiipiissä Samaktionin pihassa, kieltäytyi yhteisruokailusta ja söi omassa kommuunissa tuotettuja kasviksia. Tiipiin katolla liehui Yin/Yang-lippu. Vaimo ja lapsi näyttivätpaljon kärsineiltä. Kun Arkin vihreät valtaajat pohtivat idealismeja, anarkisti kyseli miten kommuuneille voitaisiin saada lisää auroja ja kuokkia. Myös muiden pidempi-ikäisten kommuunien suurempia huolenaiheita olivat esimerkiksi lasten koulutukseen liittyvät (oppivelvolliosuudenvastaiset) ajatukset.

Anarkisti oli käynyt Altassa pettymässä Alta-joen suojeluyritykseen. Hän jakeli leirillä Alta-joensuojelusta kirjoittamaansa pamflettia, joka alkoi mieliinsyöpyvillä sanoilla: "Tuskin koskaan niin monet ihmiset ovat kokoontuneet yhteen niin hyvän asian puolesta ja epäonnistuneet niin täydellisesti kuin Alta-joella tapahtui."

(Muutamaa vuotta myöhemmin sattui kyytiini käsivarressa miehen tunteva liftari, jolta kysyin mitä anarkistin kommuunille kuuluu. Anarkisti kuulemma viettiaikaansa tromssalaisessa mielisairaalassa.)

2

Vihreän liikkeen kannatus alkoi nopeasti kasvaa ja vielä nopeammin alkoi vihreä aate rapistua. Kun Vihreästä liike päätettiin äänestyspäätöksellä muuttaa ensin Vihreäksi liitoksi ja sittemminpuolueeksi, lähtivät linkolalaiset kävelemään liikkeestä. Itse olin omista henkilökohtaisista syistäni poistunut jo ennen sitä takavasemmalle. Ennen sitä olin kuitenkin mm. käynyt Arkissa parin vuorokauden vierailulla ystäväni Jacob Donner-Amnellin luona. Hämmästelin kun hän lopulta vaivautuneena mutta ystävällisesti ehdotti minulle ovea valitellen työkiireitään. Hänen piti valmistella Helsingin Työväenopistossa alkavaa talonvaltaamisen opintopiiriä.

Vihreästä Liitosta tuli alusta pitäen pääkaupunkikeskeinen ja elitistinen. Minut, muu Suomi ja ennenkaikea varsinainen luonnonsuojeluliike ikäänkuin pakolla sysättiin liikkeen ulkopuolelle. Soininvaara alkoi pyöriä televisiouutisissa kalkulaattorinsa kanssa. Ville Komsi kumisaappaissaan ja Kalle Könkkölä rullatuolissaan pääsivätt eduskuntaan. Heidi Hautala unohti Kasvisravintolan aikaiset aatteensa kiitettävän nopeasti ja alkoi esiintyä valtiomiesmäisesti. Kai Vaara häipyiideoineen Kristianiaan. Pekka Sauri lopetti sarjakuvien piirtämisen ja ryhtyi Yöradiossa murehtimaan ja märehtimään humalaisten soittajien itsemurha-ajatuksia (päätyen lopulta apulaiskaupunginjohtajaksi).

Kannatus kasvoi, mutta puolue vajosi. Eduskuntavaleissa helsinkiläiset vyöryttivät mutta maaseudulla missä nyt luulisi vihrteiden ajatusten asuvan ei löydetty mistään edeseduskuntavaaliehdokkaita saati kannatusta. Lopputulos on nyt nähtävissä. Kansanedustajia on toistakymmentä mutta aatetta ei yhtään. Surullisin mielin istun syrjässä ja katselen vihreän liikkeen tuhoa Suomessa.


JK. Olen myöhemmin kehittänyt luonnonsuojeluaktiismille seuraavan määritelmän:

Suojeltavan kohteen tulee sijaita linja-automatkan sisällä Helsingistä siten, että suojelijat ehtivät luonnonsuojelupuuhista kotiin vanhempiensa luokse ennen päivällistä. Etsitään sellainen kohde vaikka kartalta tai kilauttamalla kaverille. vuokrataan linja-auto. Ja sitten vain luontoa suojelemaan!

Itella palvelee - mutta vain autoilijoita

Itella kehittää palvelujaan Seinäjoellakin. (Itella on se firma, jonka nimi ennen oli ymmärrettävästi suomen kielellä Posti, koska se kuljettaa postia. Itella on kai jotain ranskaa tai muuta tuntematonta kieltä.)

Sain paketin. Puolukan perkuun lomassa päätin käydä hakemassa sen. Posti on sijainnut kohtuullisen vajaan kilometrin päässä keskustasta poispäin Törnävällä, jonka monet tietävät Provinssirockista. Lähdin sinne siis.

Olin kyllä saanut kesällä ilmoituksen että posti muuttaa, mutta en muistanut minne, ja ilmoitus oli jo paperinkeräyksessä. Arvelin että johonkin lähitaloon tienoolla, ja muutenkin: helpointa oli katsoa postin ovesta uusi osoite. Siellä kävikin ilmi, että postikonttori on lakkautettu kokonaan ja asiakaspalvelupiste on Kärjen K-Marketissa Toritaipaleen varrella. Kärki on kaupunginosa Sorsanpesän takana, sen tiesin, mutta en ymmärtänyt missä siellä on tori.

Lähdin kävelemään kysellen matkalla neuvoa ihmisiltä. Kävelin, kävelin ja ihmettelin. Lopulta kävi ilmi että kyseinen K-Market ja posti sijaitsi puhelinluettelon kartan ulkopuolella Kärjen perukoilla, 2 km Sorsanpesästä Peräseinäjoelle päin. Ennen kuin ehdin perille alkoi sataa. Kotoa kävelymatkaa postiin tuli kammalla kartalta mitattuna 3,8 kilometriä, vaikka siis asun melkein keskellä kaupunkia (sic!). Posti on suunnassa, johon kenelläkään muulla kuin kärkiläisillä ei voi olla mitään asiaa. Tutustuin uusiin seutuihin.

Vastustan yksityisautoilua, eikä minulla niin ollen ole autoa. Polkupyörästä on takakumi puhki. En ole pitänyt kiirettä sen korjaamisessa. Seinäjoki on edelleen sen verran pieni kaupunki, että täällä pääsee kävelemälläkin hyvin kaikkialle mihin tarvitsee. Paitsi postiin.

Paketinhakumatkasta tuli siis lähes kahdeksan kilometrin kävelylenkki, paluumatka sateessa kastuen. Siinä kävellessä ehdin ajatella kaikenlaista. Mietin miten Hallilan mummot ja vaarit ja muut kävelyrajoitteiset saavat nyt haettua pakettinsa "postista". Vauhdikkalta vanhukselta postinhaku kyllä sujuu rullapotkukelkalla kepeästi parissa tunnissa. Mutta rullaattorilla tai kävelytukien kanssa se ei enää onnistu. Vaihtoehtona on oikeastaan vain taksi (n.20 euroa) tai paketin jättäminen postiin.

Seinäjoella toimii myös joukkoliikenne. Kärkeen pääsee kerran tunnissa. Postissa asioimisen jälkeen siellä pitää odottaa tunti, että pääsee takaisin. Melkein puoli työpäivää menee autottomalta ja polkupyörättömältä postin hakuun millä konstilla tahansa. Autolla postin haku sujuu kätevämmin.

Tässä yhteiskunnassa, maassa nimeltä Suomi, koko yhteiskuntarakenne on kehittymässä vain yksityisautoilijoita varten. Marketit rakennetaan kaupunkien ulkopuolelle, lähikaupat lakkautetaan. Autottomat asukkaat eivät pääsisi kunnolla edes kauppaan, ellei onneksi olisi Siwaa, jonka kaupat sijaitsevat siellä missä ihmiset asuvat. Autottomat ulkoistetaan tästä yhteiskunnasta

Nyt Itella näyttää seuraavan hypermarkettien esimerkkiä ja sijoittaa toimipisteensä ihmisten ulottumattomiin. Tavallaanhan tämä on tasapuolistakin. Haja-asutusalueilla postin palvelut on lakkautettu jo ajat sitten. Nyt saavat Itellan palvelu-uudistuksesta kärsiä myös kaupunkilaiset. Postipalvelut hajasijoitetaan sinne missä kukaan ei asu, jonkin automarketin kylkiäisiksi.

Minulla on onneksi vielä jalat kunnossa ja pystyn kävelemään rajoituksetta. Kahdeksan kilometrin paketinhakumatka ei tehnyt kipeää vaikka aikaa tuhraantui ja puolukat jäivät perkaamatta. Vaatteet nyt vähän kastuivat sateessa, mutta ei tullut kylmä eikä ollut talvi.

Solidaarisuudesta vanhuksia ja liikuntarajoitteisia kohtaan päätin kuitenkin, että irtisanoudun Itellan palveluista. Ilmoitan ystävilleni, että en ota vastaan paketteja postitse. Jos sellainen paketti postiin tulee, jätän sen noutamatta. Jos teillä on kirjettä painavampaa asiaa, lähettäkää se linja-autolla matkahuoltoon. Kirjeet otan vastaan vain sähköpostitse. Sillä hoidan kirjeenvaihtoni tästä lähin. Loput asiat hoidan puhelimitse tai paikan päällä käymällä.

Koska minulle ei tule sanomalehteäkään, en tee postilaatikolla mitään. Ulkoistan postilaatikon parin viikon siirtymäajan jälkeen tontiltani. Pelkkää paperiroskaa sinne on tullut tähänkin asti. Sosiaalitoimiston, työvoimatoimiston ym. byrokratioiden asiat hoituvat niissä käymällä.

Hieman katkerana katselen kaupungin suuntaan, jossa Itellan pääposti olisi sopivan parin kilometrin kävelymatkan päässä. Jos paketti olisi tullut sinne, olisin voinut hakea sen näppärästi ja samalla käydä vaikka kirjastossa. Mutta kun en kuulu siihen postinkantopiiriin...