Suomalaiset - lukeva kansa

Suomi on todellinen sivistysmaa. Erityisesti tämä käy ilmi suomalaisten lukuharrastuksesta:

"Toisen maailmansodan jälkeen Suomi on vähitellen noussut maailman johtavien kirjantuottajamaiden joukkoon. Unescon tilastot eri maiden kirjatuotannosta kattavat vuodet 1950-1996. Vuonna 1996 Suomessa julkaistiin noin 2,6 kirjanimikettä tuhatta asukasta kohden (kuvio 2). Asukaslukuun suhteutettu kirjatuotanto on Suomessa Euroopan unionin maiden korkein ja maailman toiseksi korkein, vain Islannissa tuotetaan enemmän nimikkeitä suhteessa asukaslukuun. Suomen ja Islannin lisäksi Alankomaissa, Tanskassa ja Sveitsissä kustannetaan vuosittain yli kaksi kirjanimikettä tuhatta asukasta kohti." (Lähde: Tilastokeskus/UNESCO.

Kuulostaa hyvältä. Kirjanimikkeitä julkaistaan Suomessa maailman toiseksi eniten, vain saareensa eristyneellä Islannilla on varaa tuottaa kirjanimikkeitä asukasta kohti enemmän kuin Suomella. Islantilaisten johtoasema tässä tilastossa ei ihmetytä. Heillähän on pitkä luku- ja kirjoitusharrastuksen perinne riimukirjoituksista lähtien. Kun vielä muistetaan että pelkästään Kalle Päätalon jokavuotista Iijoki-kirjaa ostettiin aikanaan ja vieläkin isänpäivän alla enemmän kuin monella kehitysmaalla on varaa painattaa kirjoja yhteensä, on syytä tyytyväisyyteen? Me olemme lukeva kansa.

Totuus ei kuitenkaan ole aivan sellainen kuin se tilastoissa näyttää. Suomalaisten lukuharrastus ei selity pelkästään Kalle Päätalon, Anni Polvan, Ursula-Pohjolan Pirhosen, Laila Hietamiehen tai Reino Lehväslaihon mittavalla tuotannolla. Kirjanimikkeiden hurja määrä perustuu oppikirjatuotantoon. Veikkaisinpa että oppikirjanimikkeiden määrässä asukasta kohti Suomi nousee kilpailemaan jopa Islannin rinnalle.

Mitäs pahaa oppikirjatuotannossa sitten on? Oppikirjathan juuri ihmisiä sivistävätkin. Kyllä, kyllä. Mutta kolikolla on toinenkin puoli.

Siskontyttöni meni tänä syksynä lukion ensimmäiselle luokalle. Hän aikoi säästää oppikirjaostoksissa ja aikoi hankkia osan kirjoista naapurikunnassa asuvalta luokkaa ylempänä olevalta ystävältään. Mutta vain yksi (1 kpl !) luokkaa ylempänä olevan tytön kirjoista sopi siskontytön opetussuunnitelmaan. Kaikkien muut kirjat olivat vanhentuneet vuodessa. Missään muussa maassa oppikirjojen tieto ei vanhene yhtä nopeasti kuin Suomessa!

Miten tämä selittyy?

Oppikirjojen tuotanto on ketju, jonka jokainen osa haluaa nakertaa palan opiskelijan tai hänen vanhempiensa kukkarosta tai ainakin sen sisällöstä. Oppikirjoja kirjoittavat opettajat. Niitä julkaisevat kirjankustantajat. Niitä myyvät kirjakaupat. Ja niistä maksavat koululaisten vanhemmat. Jokaisessa opettajassa piilee haave joskus saada julkaistua oman alansa oppikirja, joten kustantamoille tarjottujen käsikirjoitusten virta on taattu. Kirjankustantajat ja kirjakaupat elävät ensi sijaisesti ja viime kädessä oppikirjatuotannon varassa. Kaunokirjallisuus on loppujen lopuksi suurten kustantamojen tuotannossa pelkkää kosmetiikkaa, jolla ei niiden liikevaihdossa ole suurtakaan merkitystä. Mutta oppikirjan joutuu ostamaan jokaisen lukion jokainen oppilas.

Miksi sitten uusi kirja joka vuosi? Miksei oteta vain uusia painoksia entisistä? Juuri siksi, että on olemassa siskontyttöjä, jotka olisivat valmiit ostamisen sijasta hankkimaan käytetyn kirjan kaveriltaan. Kirjoja saa myytyä enemmän kun joka vuosi vaaditaan hankkimaan uudempi painos tai eri niminen kirja. Haluaisin puhua tässä jopa opiskelijoita ja vanhempia kohtaan viritetystä salaliitosta. Opettajat kirjoittavat, kustantajat kustantavat, kirjakaupat myyvät ja opetushallitus vahvistaa opetussuunnitelmat.

Miksi opetushallitus on mukana tässä ketjussa? Haiskahtaako tämä korruptiolta? Oikeastaan opetushallitus on tässä asiassa jäävi, niin suuri sananvalta opettajakunnalla on opetushallitukseen. Miksi opetusministeriö ja opetusministeri eivät puutu tähän hyödyttömään opetusmateriaalitulvaan? Jos kirjassa jokin lause vanhenee, eikö asia korjaantuisi oppitunnilla opettajan huomautuksella. Miksi jokaista uutta tietoa varten nimenomaan Suomessa täytyy painattaa uusi kirja? Miten muissa sivistysmaissa tullaan toimeen ilman Suomen kaltaista oppikirjojen valtamerta?

Kirjat sivistävät ihmistä. Itsekin olen kirjoittanut pari runokirjaa. Purenko siis omaa nilkkaaani puuttuessani kirjankustantajien kahmu- ja rohmupolitiikkaan, jonka opetusministeriö ja opetushallitus ovat siunanneet. En tiedä. Mutta oikea tieto ja totuus pysyvät. Ne eivät vaihdu vuosittain, korkeintaan täsmentyvät. Aristoteleen runousoppi on edelleen pätevä, Platon ja monet muut antiikin kreikkalaiset tiesivät maapallon olevan pyöreä ja planettojen kiertävän aurinkoa, vaikka se Keskiajalla unohdettiin lähes tuhanneksi vuodeksi.

Hyviä kirjoja kannattaa lukea. Jos jokin kirja kuten Raamattu, Platonin teokset, kiinalaiset viisauskirjat tai Koraani on säilynyt kirjojen bestseller-listoilla yli tuhat vuotta, siinä on pakko olla sisällä jotain viisasta, lukemisen, ajattelemisen ja sivistymisen arvoista. Kehotan ihmisiä edelleen ostamaan kirjoja, lukemaan niitä ja sivistämään itseään. Mutta muistutan että hyviä kirjoja saa kirjastostakin.

Oppikirjojen kohdalla tilanne on hankalampi. Ne on melkeinpä pakko ostaa, koska yhtä kirjaa luetaan koko lukukausi tai lukuvuosi. (Ikävintä tässä on tuo oppilaiden ja heidän vanhempeinsa kukkarolle käyvä PAKKO.) Sitten ne vanhenevat ja käyvät kelvottomiksi kuin puiden lehdet, jotka syksyllä kellastuvat, putoavat ja hautautuvat lopulta lumihankeen maatuakseen takaisin maaksi, josta ne ovat tulleetkin.

Tätä en hyväksy. Toivoisin ettei opetusministeriökään tätä hyväksyisi. Että oppikirjoja puuhaavien opettajien ja kirjankustantajien suihin soviteltaisiin edes jonkinlaisia kuolaimia. Muutaman kustantamon konkurssin uhallakin. Kyllä Suomessa tarpeellinen määrä kirjoja julkaistaisiin ilman oppikirjoilla rikastuneita kustantajarohmuja jatkossakin.