maanantai 30. joulukuuta 2013

Kirjoja hyllystäni: Vääränrahanpolttajat

Pienenä yllätyksenä kuulin kyliltä että omakustannerunoilija ja pienkustantaja J.K. Ihalainen oli kutsuttuna vieraana Presidentti Sauli Niinistön Itsenäisyyspäivävastaanotolla Tampere-talossa.

Sinänsä J.K. Ihalainen on varmasti ansainnut kutsun Presidentinlinnaan tai tässä tapauksessa Tampere-taloon kirjallisen elämäntyönsä perusteella. J.K. Ihalainen on julkaissut Wikipedian mukaan 34 omaa kirjaa suomeksi, englanniksi ja tanskaksi. Hän on perustanut kustantamon Palladium-Kirjat, joka enimmäkseen julkaiseenkäännöskirjallisuutta, muun muassa aiemmin esittelemääni Gary Snyderin tuotantoa. Ihalaisen omat kirjat ovat ilmestyneet osittain Palladium-kirjojen, osittain Sammakko kustantamon kautta ja osittain omakustanteina.

Tutustuin J.K. Ihalaiseen joskus 1980-luvun alkupuolella Provinssi-Rockissa jossa hän parinakin vuotena oli myymässä olkalaukusta kirjojaan. Ostin parikin kirjaa häneltä. Lisäksi keräilin tuohon aikaan pienlehtiä ja sain jotain kautta käsiini J.K. Ihalaisen julkaiseman amerikkalaisen beat-runouden hengessä tehdyn pienlehden Ihan Outo Lehti numero 0. Tilasin ja sain sittemmin myös samasta lehdestä numeron yksi, jonka jälkeen lehden ilmestyminen taisi lopahtaakin.

Minulle kävi niin että vuonna 1991 vuokrasin kesämökiksi Raippaluodosta traagisesti kuolleen ystäväni siihen asti kesäisin vuokraaman mökin ja yritin saada siinä perunoita ja porkkanoita yhden kesän kasvamaan. Muutin sieltä Kemiin ja pienlehtikokoelmani (parisataa lehteä) sattui hässäkässä jäämään mökin vintille. Sinne jäi myös pääosa omistamaani Ihalaisen tuotantoa, mutta muuan kirja hyllyssäni edelleen Ihalaiselta on, vuonna 1986 omakustanteena ilmestynyt ja Valtion vääränrahanpajan Tiedotuskeskuksen Kööpenhaminassa julkaisema runoteos Vääränrahanpolttajat.

J.K. Ihalaiseen liittyen tapasin hänet viime kesänä Rituaaalimuseotapahtumassa joka omalta osaltani meni niin päin ahteria kuin voi mennä, olin väsynyt, heikosssa hapessa, alkoholin vaikutuksen alaisena ja lisäksi minut ryösti Salosta matkaani lyöttäytynyt uusi ystävä. Mutta esitin runojani ja J.K. Ihalainen esitti omia runojaan unkarilaissyntyisen monitaiteilija Sandor Valyn säestämänä.

Rituaalimuseo-tapahtuman pääjärjestäjiä oli taiteilijaystäväni, jurtantekijä Tuula Nikulainen, joka liittyy J. K. Ihalaiseen siten että on hänen parin lapsensa äiti ja perustanut joskus 80-90-luvulla Ihalaisen ja kumppaneiden kanssa oman valtion Wendi-maan jonnekin Uudellemaalle. Valtiossa oli parhaimmillaan runsaastikin kansalaisia, sillä oli oma raha, oma lippu ja muistaakseni oma perustuslakikin. Tästä Wendi-maasta pitkälti kopsasin perustamani virtuaalivaltion Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliikkeen toimintaperiaatteen. Mutta Wendi-maa pyrki toimimaan myös käytännössä, PKI on tainnut valtioliittona jäädä lähinnä teoreettiselle tasolle.

Tähän Tuula Nikulaiseen ja Sandor Valyyn puolestaan tutustuin 1990-luvun alkupuolella Kemin Shamaanikesässä, jossa Kemin historiallisessa museossa oli huoneen kokoinen tilataideteos Sandor Valyn Siirrettävä Tuonela ja museon ulkopuolella Tuula Nikulaisen käsin huovuttama jurtta. Sandor Valy puolestaan oli kirjallisin tekstein selittänyt näyttelyyn Kalevala- ja Tuonela-käsityksiään. Joten ympäri käydään ja yhteen tullaan.

Mutta Vääränrahanpolttajiin. J.K. Ihalainen kirjoittaa esipuheessaan lukijalle:

"Mitä yleisö kaipaa? Rytmissä sinkoilevia jäseniä, seksiä, verta ja kuolemaa. Todellisuudessa yleisö on paatuneempaa kuin sankarinsa. Itse julmuudesta on tullut pelkkää teatteria jossa yleisö on niin monipuolisten pelkojen lumoissa, ettei ehdi itse kokemaan mitään. Arvostelujen lukeminen käy tietyissä piireissä kokemisesta.

Yön tilassa värjöttelevä yleisö on houkuteltava esiin, poliitikot shokitettava, teatterit vallattava ja sankarit syrjäytettävä. Viihteen luostareista on tehtävä studioita ja verstaita niin että taiteen ja runouden ´munkkeus´ja ´nunnuus´rapisee alas.

Lopulta kaikki makaavat päällekkäin ja lomittain tekeytyen ensin muurahaisiksi, sitten lampaiksi ja kilpikonniksi, polvet ja nilkuttimet ja nilkat ja palkottimet hitaasti toisiinsa lomittuen.

On aika miehittää totuuksilla tapetoidut Vierauden Galleriat, ujuttaa outo rytmi Suureen Koneeseen ja sekoittaa Monotoninen Marssi: ottaa se mikä meidän on."

Itse kirjan runot ovat Allen Ginsbergin, Gary Snyderin, Jack Kerouackin ja kumppaneiden hengessä kirjoitettua pääosin pitkähköä "suomalaista beat-runoutta" (tai christianilaista, sillä noihin aikoihin Ihalainen vietti aikaansa Christianian vapaakaupungissa).

En kuitenkaan siteeraa tähän esittelyyn mitään otetta Ihalaisen pidemmistä runoista vaan yhteensä kahdeksan sivuisen mittaisen runosarjan jossa kyllakin sivulla on korkeintaan yhden virkkeen mittainen yksittäinen runoteksti. Näin se menee:

"Kuka eksyi unohdettujen ihmeiden maahan?

Kuka putosi huohottavaan silmään?

Kuka sammutti tulenjumalat?

Kuka uupui levälleen vasten esirippua
jonka takana sankarit ruostumassa?

Kuka risti kärsivällisesti kätensä?

Kuka käveli läpi metallinpaljastimen
ja kohtasi rakkautensa räjähtelevien
lentokoneiden keskellä?

Kuka yöpyi vuorella josta näkee tämän kaiken
yhdessä valovuosia matkanneessa silmänräpäyksessä?

´Minua on ruvennut kiinnostamaan valo.´"

J.K. Ihalainen muuten julkaisee ystäviensä kanssa nykyäänkin Kirjo-nimistä vaihtoehtokulttuurilehteä, joka tiettävästi on luettavissa myös nettiversiona. itse tilsin lehden joskus pari vuotta sitten sen toimituksesta Tampereelta, mutta koskaan en ole saanut osoitteeseeni yhtään kappaletta kyseistä lehteä, ilmeisesti siksi että en lähettänyt tilauksen mukana rahaa. Hyvinvarustetuissa kirjastoissa kyseinen Kirjo-lehti on kuitenkin myös luettavissa.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Vaelluskirjaa Ylistaro 17.-18.11.2013

I

Sunnuntaina myrskyaamu. Minä kärvistelen aamupäivän pahimman myrskyn sisällä ja tyydyn tarkkailemaan lintulautaelämää. Ihmettelen miten linnut pystyvät tuollaisessa tuulessa lentämään lintulaudalle kun koko aita ja lintulauta heiluu samoin pihapensaiden oksat pyörteilevät kuin jokiveden kuvajaisessa. Minä olisin tällä ilmalla jäänyt kolooni tai puunoksan suojaan torkkumaan.

Mutta iltapäivän koittaessa minunkin on lähdettävä kodin lämpimästä pyöräilemään vastatuuleen kohti kirkonkylää, sillä yksi elokuvafestivaalipassin leima on vielä käyttämättä. Joudun polkemaan koko matkan ykkösvaihteella. Marraskuinen maisema värjöttelee myrskyn kourissa. Tuuli särkee korvan. Puista täällä lakeudella ei ole tuulensuojaa missään. Mieleen tulee Markku Lehmuskallion arktiset elokuvat. Tai että jos nyt vielä vinkkaan tuulisi lunta ja jäätä kasvoihin niin olisin naparetkellä. Mutta jäätä ei onneksi sada puuskissa 30 metriä sekunnissa silmiin. Silloin tarvitsisin jo hitsauslasit.

Poljen kylille, käyn kaupassa ostamassa himmelivärkkejä ja huomaan olevani keskustassa tuntia ennen elokuvaa. Sinnittelen pyörällä Kirkonkoskelle, nyt sivumyötäiseen ja siitä sillan yli katsellen sillan alla kuohuvaa jokea. tulen vanhalle hautausmaalle ja parkkeeraan pyöräni siihen. Menen katsomaan ensimmäistä kertaa, keitä hautausmaalla oikein asustaa.

II

Täältä vanhalta hautausmaalta löytyy vihdoin iso liuta kirkollista väkeäkin, kappeliseurakunnan kappalaisia 1700-luvulta. Lisäksi löydän pienen kirkon korkuisen muistokiven, jonka mukaan

"Wuonna 1658 luvatta rakennettu kirkko
oli tällä paikalla vuoteen 1748.
Samoin toinen vuonna 1775 laajennettu kirkko,
joka on ollut 50 kyynärää pitkä
ja 30 kyynärää leveä,
se hajoitettiin vuonna 1852."

Ylistarolaiset ovat yritteliästä väkeä. Kun kirkon rakentamiseen ei saada virallista lupaa, kirkot rakennetaan täällä päin luvatta. Muistomerkki on sen suunnittelijan mukaan "paanukattoinen", mutta minä en kyllä hoksaa koko kivipaadessa mitään paanukattoa. Johtuu kai siitä että en huomaa katsoa muistomerkkiä lainkaan sivusta vaan suoraan muistokiven edestä.

Kappalaisten ja yhden rovastiksikin ylenneen hautojen lisäksi löydän aivan vanhojen kirkkojen muistomerkkejä vastapäätä kaksi mielenkiintoista hautamuistomerkkiä. Toisessa haudassa näyttää lepäävän syytinki mies (olikohan Juho Gabriel) Koivisto ja toinen onkin Ylistaron kuuluisimman henkilön murhamies Matti Haapojan hauta. Hänen hautarististään yritän tihrustaa osittain poiskulunutta kirjoitusta. Mikä kuitenkin mielenkiintoisinta, hautaristin tekijä on Matti Haapoja itse. Hän teki ristin Kakolan vankeusaikana isälleen ja tuli itse haudatuksi samaan hautaan vasta sata vuotta kuolemansa jälkeen:

"Matti Haapojan takoma risti
Matti Haapoja tunnettiin 1800-luvulla murhamiehenä, josta silloinen lehdistö kirjoitti ahkerasti. Hän syntyi 1845 ja kuoli 1895. Hänen tekemäkseen on todistettu 6 - 7 murhaa, mutta niitä sanotaan olevan 22 - 25. Hän oli Kakolassa elinkautisvankina 1871 - 1879. Sieltä hän karkasi ainakin neljästi. Siperiaan hänet karkoitettiin 1880. Sieltäkin hän pakeni 1890. Tämän jälkeen hän joutui uudestaan Kakolaan. Matti Haapojan elämän loppuvaiheisiin kuului tuttavuus Matilda Wreden, vankien auttajan, kanssa. Sankarihauta-alueella on Matti Haapojan takoma risti, jonka Matilda Wrede toi sinne Matti Haapojan isän haudalle. Matti Haapojaa itseään ei haudattu hänen kuoltuaan Kakolassa vaan hänen ruumiinsa annettiin lääketieteen opiskelijoiden käyttöön. Myöhemmin luuranko tuotiin Helsingin Rikosmuseoon näytteille. Siellä se oli vastaanottamassa rikosmuseoon tulevia vierailijoita. Syyskuussa 1995 Matti Haapoja haudattiin isänsä viereen sankarihauta-alueelle."

Mutta Matti Haapojasta kirjoitan enemmän myöhemmin. Nyt myrskytuuli oli viedä vihon kädestäni hautausmaalla, jonka takaosassa sitten ovatkin Ylistaron talvisodan sankarivainajien muistomerkki ja hautakivet. Tälle alueelle on haudattu peräti 306 vuosina 1939-1945 kaatunutta sankarivainajaa. Ylistarolaisethan saivat pahasti siipeensä surullisenkuuluisassa Särkikylän taistelussa, jossa suurin osa Ylistaroin miehistä sai tulikasteensa joutuen heti älyttömään neljä päivää kestäneeseen hyökkäykseen, josta Antti Tuurikin kirjoittaa Talvisota-kirjassaan. Muutenkin nurmoolaisten ja ylistarolaisten kaatuneiden miesten määrä oli väkimäärään nähden koko sotien suurimpia. Ylistarolaisten sankarivainajien muistomerkin on muuten suunnitellut presidentti Kyösti Kallion poika, kuvanveistäjä Kalervo Kallio.

Mutta eipä tässä vielä kaikki. Lisäksi sankarihautausmaalla on myös 33 vuoden 1918 sodassa kaatuneen muistomerkki. Valkoosia tietenkin. Tämän muistomerkin on tehnyt Eljas Ilkka. Ja edelleen hautausmaan vanhaan osaan on haudattu herännäisjohtaja Niilo Kustaa Malmbergin isä Herman Malmberg.

III

Mutta tässä vaiheessa nokkani vuotaakin jo kuin entisen vuokraisännän vesijohtoputki. Pyöräilen uudelleen Kirkonkosken yli ja tulen vanhalle Osuuskuntamyllylle, joka on Kriikun museomyllyn lähellä tien toisella puolella. Vetäydyn myllyn seinustalle tuulen suojaan ja vietän siellä iltapäivän hämärtyvät hetket ennen kuin jatkan elokuvateatterille ja elokuvaa katsomaan. Täällä, illan hämärtyessä kuulen lopulta joutsenten törähtelyä, kun 14 joutsenen epäjakoinen aura lentää matalalta pääni ja myllyn ylitse jokivarresta suuntaa ottaen lounaaseen. Myllyn seinustalla on pienoisena omintakeisena
keksintönä eräänlainen viljavaunu, kapearaiteiset kiskot vievät yläviistoon sisälle myllyyn ja vaunulla on kiskottu viljasäkkejä sisään.

Mutta minä tällä kertaa jätän myllyn ja viljavaunut kuvaamatta ja jatkan katsomaan Matin-Tupaan elokuvaa (mutta siitä aiemmin toisaalla) ja jatkan elokuvan jälkeen kotio kun on taas jo pimiää.

IV

Syntymäpäivän aamuna herään aamun sarastaessa tekstiviestiin jonkun halutessa onnitella ensimmäisenä. No odottelen onnittelusoittojen tulvaa, mutta lopulta soittaakin vain tätini, joka on vierailulla äitini luona Kauhajoella. Rutiininomaisesti täytän lintulaudalle ruokintajyväset ja kiroilen siemeniä lintulaudalta maahan viskovaa terroristitiaista. Kun olen lisännyt ruokintapäniköiden määrää olen muuten tehnyt havainnon, että ruokintapäniköiden lisääntyessä geometrisessa sarjassa, lisääntyy lintujen määrä vain aritmeettisesti. Odotan postin tuloa, mutta onnittelukorttien sijasta postilaatikossa on ainoastaan puhelinluettelo. Mietin jo ovatko kaikki ystävät ja sukulaiset minut hylänneet, kunnes huomaan että enhän ole antanut osoitettani kenellekään.

Tuuli on laantunut yöllä. Pyöräilen kylille kohtuullisissa olosuhteissa. Menen värjöttelemään tutunomaisesti Kaukolanrantaan. Tälläkään kertaa en näe mitään erityisen mielenkiintoista. Ellei sellaiseksi katsota uimarannan ja viereisen maatalon pihanreunalla olevan poppelirivistön välistä aitaa. Aidassa on 11 pylvästä parin metrin välein, niiden varaan linjaan on vedetty jotain kaniverkkoa miehenkorkeudelta. Mutta aidan tarkoituds jää hämäräksi, sillä se loppuu molemmista päistä kesken. Ajattelenkin että aita on vain muistutus pohjalaisesta omituisuudesta, että täällä varsinkin Ylistarossa nyt täytyy vaan rakentaa aita joka paikkaan tontin rajalle, ikäänkuin aidata reviirinsä, vaikka aidalla sinänsä ei mitään varsinaista käyttöä olekaan.

Jatkan kauppaan ja ostan himmelintekotarvikkeita. Kaupan pihassa huomioni kiinnittyy huvittavan näköiseen maastoautoon. Auto tuo mieleeni 50-luvun ja päätän kuvata sen muistoksi ylistarolaisesta autoilukulttuurista. Siinä kameroidessani kuulen selkäni takaa kommentin: "Osta siitä itelles auto." Saan kuulla että kyseinen auto ei ole niin vanha kuin otaksun vaan Toyota BJ 40 ja vuosimallia 1978. Itse malli on kuitenkin kehitetty omistajan mukaan  on suunnitelltu alunperin Korean sotaan (1950-1953)maastoajoneuvoksi. Sittemmin hyväksi havaitun automallin valmistuusta on jatkettu vuoteen 1983 asti.

Tämä Korean sotahan on yksi ihmiskunnan turhista sodista ja traagista oln paitsi se, että USA kävi jälleen kerran häviämässä yhden sodan oman valtakuntansa rajojen ulkopuolella myös se, että sotaan osallistui myös Yhdistyneet Kansakunnat eli YK, jonka joukkoja yhdysvallat johti. no YK siis hävis ja Pohjois-Korea säilytti Kiinan ja Neuvostolliiton tuella itsenäisyytensä.

Mutta minun on aika jatkaa kirjastoon jossa kirjoitan kaksi blogitekstiä välillä lähimetsässä tupakkia poltellen ja himmelintekovälineitä nauttien ja saan kirjoitukseni valmiiksi kolme minuuttia ennen kirjaston sulkemisaikaa. Ja on jo pimiää kun pyöräilen lopulta kotiin.

maanantai 18. marraskuuta 2013

vaelluskirjaa Ylistaro 15.-16.11.2013

I

Viime päivinä olen vaeltanut enemmän mielessäni ja elokuvafestivaaleilla kuin ulkona maisemassa. Järjestin neljä päivää kestävät tupaantuliaisetkin, jotka lopulta päädyin viettämään yksin kuin kirkonrotta. Olihan tämäkin erikoinen tupaantuliaiskokemus.

Perjantaina täytin kuitenkin heti aamusta ruokintapänikät jyväsillä, otin repun selkääni ja lähdin pyöräilemään Taipaleentielle onnettomuuspaikalle täydentämään jyvävarastoa. Mutta! Joku JYVÄJEMMARI oli ehtinyt ensin ja käynyt kauhakuormaajalla tyhjentämässä koko 40 tonnin jyvävuoren paikalta. nyt jyväset lienevät jo jossain myllyssä seulottuina ja kuivattuina ja pikapuoliin kaurahiutaleiksi muuttuneina lähikauppojen hyllyillä. Minulle ei oltu jätetty mitään!

Pettyneenä poljin kotiin, otin olkalaukun ja jatkoin kylille. pysähdyin Kaukolanrantaan siksi ajaksi kuin siellä tarkeni ja jatkoin kirjastoon. Kaukolanrannassa ei ollut mitään erityistä. Tavanomaiset lintuparvet, joki on jo sorsista tyhjentynyt eikä veden pinnassa kellunut kuin kahden litran tyhjä muovipullo Mustasaarta ja merta kohti.

II

Lauantaina kiiruhdin jo aamusta elokuvajuhlille. Laskin että taide-elokuvaa Renoirista oli katsomassa 25 ihmistä, mutta siitä toisaalla. Elokuvan jälkeen kävin Matin-tuvan viereen avatussa Hyvän Mielen Joulupuorissa kysymässä saisiko sinne runokirjoja ja taidekortteja myyntiin. Ei saanut. Sain kuitenkin vinkin Kriikun myllyn joulumyyjäisistä, jotka alkavat kuun lopussa ja yritän viedä sinne.

Jatkoin Kirkonkosken yli Sankarikujalle. Nyt oli paljastunut omituisen kivirykelmän tarkoitus. Sen takana oli toinen vanhempi muistomerkki ja sen takana vanha hautausmaa, jolla sankarihaudat. Nyt en kuitenkaan lähtenyt tutkimaan vanhaa hautausmaata. Mukana oli äitini idioottikamera ja kuin turisti räppäsin kuvan muistomerkistä ja koulun edessä olevasta Kirja-Matin muistopatsaasta.

Pyöräilin Komiallekirkolle. huomasin että se on niin korkia, että piti peruuttaa kirkosta parinsadan metrin päähän parkkipaikan takalaidalle ennen kuin kirkko mahtui kuvaan.

Vaelsin uudelle hautausmaalle toiseen kertaan. Kuvailin hautakiviä, kunnes filmi loppui. Ajattelin että hautausmaat ovat rauhallisia ja rauhoittavia paikkoja. Yleensäkin uusissa paikoissa mieluiten kuljeskelen hautausmailla, joissa kiteytettynä voi nähdä monen ihmisen elämän. Ja mieleen tulee maineen ja kunnian ja elämänkin katoavaisuudesta.

Tällä hautausmaalla on jokin muistolehto. Siellä vanhat sammaloituneet kivet muistuttavat elämän hetkellisyydestä ja kivien pysyvyydestä. Muistolehdon takana on muuallehaudattujen muistomerkki, jonka kivirakennelma on koottu kadunreunakivien kaltaisista laakapaasista, jotka on pinottu sojottamaan eri ilmansuuntiin. Paikalla oli muutamia hautakynttilöitä ja muuan ylistarolais-thaimaalainen pariskunta sytyttämässä juuri jollekin muuallenukkuneelle kynttilää.

Vaelsin hautausmaata. Katselin ja kuvasin varakkaiden talokkaiden ja kauppiaiden mahtipontisia obeliskeja ja varattomien vaatimattomuudessaaan kauniita kiviä ja puuristejä, katselin hautoja, joiden vainajia on muistettu kynttilöin ja niitä jotka ovat unohdettuja ja jääneet hoitamattomiksi.

III

Jatkoin jälleen jättömaakukkulalle, otin repun selästä, repusta olvin, käärin sätkän ja ryhdyin katselemaan ja kuuntelemaan marraskuista maisemaa. Ajattelin että tänne jättömaalle minä oikeastaan kuulunkin, syrjäytyneenä, syrjäytettynä.

Minut yllätti hautausmaan ja kirkon takana kiekuva kukko. Hautausmaan yhteydessä se toi mieleen Eddan jumalrunoissa, näkijättären ennustuksessa esiintyvät kolme kukkoa:

"Kummulla istui siellä
ja harppua soitti
jättinaisen paimen,
iloinen Eggther;
hirsipuulehdossa
yllä lauloi
koreanpunainen
kukko, Fjalarr.

Aasoille kiekui
Gollinkampi,
se herättää kaikki
Herjafödrin miehet;
maan alla laulaa
toinen lintu,
Helin kartanon
noenpunainen kukko."

Ihmettelin minkä värinen on Helin noenpunainen kukko ja kirjoitin "omasta kukostani" runon:

Hautausmaan takana kiekuu kukko,
annan sille nimeksi Gollinkambi.
Herätteleeköhän se vainajia
vai siunaako ikuiseen uneen?

Olin hautausmaan laidassa jättömaalla. kunnes hämärä laskeutui, auringonlaskussa pilvet olivat käsittämättömän värisiä. Vastakkaisella itäisellä taivaanrannalla oli outo punakeltavihreä halo. Illan hämärtyessä paikan yli lensi kolmisenkymmentä lokkia jonnekin yöpymään.

Minä otin repun selkääni, hain pyöräni ja lähdin polkemaan kylille ja kotiin. ABCn tasakaton yli löensi matalalta suuri varpushaukka joka laskeutui läheisen maatalon pihakuusiin. Minä taas jatkoin kotiani kohti ajattelematta enää mitään erityistä.

Ylistaron elokuvajuhlat II: Isänmaallista ja taiteellista

I
Jo seitsemättä kertaa Ylistaron Matin-Tuvassa järjestetyt elokuvafestivaalit kuten itse elokuvateatterikin on omituinen kultttuuripläjäys keskellä Lakeuden henkistä tyhjyyttä. Tapahtuma taitaa olla jo jonkinlaisessa kulttimaineessa elokuvantekijöiden keskuudessa, sillä tänäkin vuonna Ylistarossa nähtiin peräti neljä ennakkoensi-iltaa Suomi-Ranska-Englanti(Iran) -akselilta ja kaksi ensi-iltaa. Lisäksi tapahtuman vieraina nähtiin koko joukko kotimaisia elokuvantekijöitä, kirjailijoita ja näyttelijöitä. Vierailijoina paikalla olivat keskustelemassa yleisön kanssa edellisessä osassa mainittujen Hotakaisen ja Kyrön lisäksi Ylistaron asevelikuoro, Pekka Varismäki (ohj.) ja Saara Varismäki (dir.cant), Taru Mäkelä (ohj.), Veli-Pekka Hänninen (käsik.), Mato Valtonen (rock-kukko), Arto Halonen (ohj.), Jouni K. Kemppainen (käsik.), Mika Koivusalo (ohj.), Jarmo Lampela (ohj.) ja Juha Kukkonen (näyt.)

Tuo Elokuvateatteri Matin-Tupa on luku sinänsä ja sen historia on merkittävä sivu ylistarolaista kulttuurihistoriaa. Elokuvateatteria ja festivaaleja pyörittää nykyään Matti Luoman pojanpoika Anssi Luoma sekä Matin pojanpojantyttäret jo siis neljännessä sukupolvessa. Itse Matin-Tupa on sekä ulkoa että sisältä luultavasti kaunein elokuvateatteriu, jossa olen koskaan käynyt.

"Tietoa Matin-Tuvasta
Keväällä 1928 päätti ylistarolainen liikemies Matti W. Luoma ryhtyä rakentamaan elokuvateatteria. Hanke oli vireillä lähes 12 vuotta. Talon perustukset valettiin syksyllä 1939 ja ensimmäinen elokuva Urhojen tie nähtiin hieman keskeneräisessä teatterissa 6.1.1941. Talo paloi keväällä 1959, mutta Matin poika - Aake Luoma - joka oli sodan jälkeen ottanut elokuvateatterin ohjat käsiinsä, rakensi tuhoutuneen tilalle nopeasti uuden. 70 vuoden aikana Ylistarossa on neljän sukupolven energialla esitetty elokuvia, joita yleisö on eniten odottanut ja joita se ei milloinkaan unohda – ja niitäkin, joita kukaan ei enää kunnolla muista. Tänään tämä elokuvateatteri on Matti Luoman pojanpojantyttärien - Mari Keskisen, Marjo Keskisen ja Maija Kormanon - hoidossa. Matin-Tuvan projektorit käynnistyvät vuodessa noin 700 kertaa. Näytöksiä on joka päivä. Ohjelmistossa on Suomen ensi-iltaesityksiä melkein joka viikko. Uudet digitaaliset, kolmiulotteiset (3D) ja perinteiset 35 mm:n elokuvat antavat yleisölle rinta rinnan entistä enemmän ajatuksia, kokemuksia ja mielikuvia. Teatterin pimeässä salissa tuntuu elokuvan lumo ja voima."

II

Elokuvajuhlien anti jo tapahtuman ensimmäisenä viikonloppuna oli kuin tulviva Kyrönjoki, joka kuljettaa mukanaan keväisin (ja ilmastonmuutosten seurauksena syksyisinkin) kaikenlaista mielenkiintoista laitureista ja rantasaunoista lähtien. Oma pörssini ei kuitenkaan kestänyt kuin 3 elokuvan passiin. Katsoin ennakkoensi-illat Arto Halosen "Isänmaallinen mies" ja Jarmo Lampelan "Nuoren Wertherin jäljillä" sekä taide-elokuvana Giller Bourdoisin "Renoir".

Arto Halosen elokuva veti sentään vielä yleisöäkin. Laskin elokuvan alkaessa paikalla itseni lisäksi noin 70 katsojaa. Sen sijaan jonkinlaisina taide-elokuvina Renoiria ja Nuorta Wertheriä kävi jäljittämässä pyöreät 30 ihmistä. Enemmänkin tupaan olisi mahtunut. Sen sijaan Pekka Varismäen "Ylistaron asevelikuoro 25 vuotta" ensi-iltaa ja toista esitystä kävi katsomassa varmasti koko kylä. Paitsi siis minä.

Mutta Isänmaalliseen mieheen, jonka näin. Arto Halonenhan on tunnettu lähinnä dokumenttiohjaajana ja erityisesti noin vuoden takaisesta Lahden doping-skandaalia valottaneesta ja värittäneestä "Sinivalkoinen valhe"-dokumentistaan. Isänmaallinen mies lähestyy samaa aihetta fiktion keinoin.

Toivon (Matti Suosalo) suonissa virtaa veri joka on vähevä kuin siitoshärällä. Hemoglobiini huitelee 200 kieppeillä ja Toivossa Suomen hiihtomaajoukkueen johto näkee toivon alamaissa rämpivän kotimaisen hiihdon nostamiseksi takaisin kansainväliselle huipulle. Toivo otetaan isänmaallisena miehenä mukaan hiihtoympyröihin, nimellisesti hiihtojohdon jäsenenä, epävirallisesti pumppauttamaan vertaan Ainoon (Pamela Tola), lupaavaan hiihtäjättäreen jolla on nimi kuin Kalevalasta. Loppu onkin sitten hiihtohistoriaa.

Suosalo on muuten erinomainen siitoshärkää esittävä näyttelijä, Pamela Tola on nätti ja hyvä hiihtämään, ihan lastenelokuvaksi tätä ei kaikkien paljastusten takia voi luonnehtia, elokuva on kuitenkin sekä ohjauksena että käsikirjoituksena parasta A-ryhmää, hauska, mukaansatempaava ja värikäs. Ainoa mikä ihmetyttää on elokuvan aihe. Arto Halonen perustelee aiheenvalintaa sillä, että dopingista ei ole koskaan tehty fiktiivistä elokuvaa. Mielestäni ei olisi kannattanut tehdä nytkään. Suomalainen hemohes-hiihto on ainakin kotimaisissa tiedotusvälineissä jo niii-in loppuun kaluttu. Siis hyvä ellei erinomainen elokuva tylsästä aiheesta.

Elokuvan jälkilöylyissä ryhdyn riitelemään ohjaaja Arto Halosen kanssa, joka väittää elokuvaansa fiktioelokuvaksi. Minä väitän sitä dokumentiksi. Halonen lyö minua turpiin jollain elokuvaoppikirjalla, jonka mukaan fiktio on sellainen elokuva jossa näyttelevät näyttelijät kun taas dokumentti on sellainen elokuva, jossa näyttelijät eivät näyttele. Ja koska tässä elokuvassa esiintyy näyttelijöitä, elokuva on fiktio. Ja koska Jouni K. Kemppainen pitää vielä kraiveleista kiinni, tunnustan olevani väärässä. MOT.

Yleisön joukosta joku kysyy, onko Hiihtoliiton johdon kanssa tehty yhteistyötä, haastateltu esimerkiksi Paavo M. Petäjää tai onko elokuvan johdosta uhattu mahdollisilla oikeudenkäynneillä. Uhkauksia on kuulemma tullut, mutta Arto Halosen mielestä olisikin todella mielenkiintoista, jos Suomen Hiihtoliitto saisi määritellä uudelleen fiktion rajan. Minä ihmettelen miksi talviolympialaiset on kuvattu Kroatiassa ja saan vastauksen että se muistuttaa Lake Placidia. Kuvaamista suunniteltiin aluksi Norjasssa, mutta norjalaiset ryhtyivät dopingaiheen vuoksi hankaliksi. Lisäksi näin säästettiin 900 000 euroa rahaa.

III

Myös Gilles Bourdosin Renoir on tosipohjainen, mutta edellisestä poiketen se ei ole urheilu- vaan taide-elokuva, minkä voi aavistaa muun muassa elokuvassa esiintyvien paljaiden rintojen määrästä. Elokuva kertoo taidemaalari Pierre-Auguste Renoirista (Michel Bouquet) ja hänen pojistaan joista Jean Renoirista (Vincent Rottiers) myöhemmin tuli kuuluisa elokuvaohjaaja. Tapahtumat käynnistyvät kun taloon tulee uusi malli Andréé (Christa Theret) hieman Renoirin vaimon kuoleman jälkeen.

Elokuva on sijoitettu vuoteen 1915. Renoirin kaksi vanhinta poikaa ovat ja saavat siipeensä rintamalla. Renoir itse kärsii pahasta reumatismista, jonka vuoksi hän viettää vanhuudenpäiviään Gagnes Sour Merissa. Tapahtuma-aikaan Renoir on jo vanha pukki joka jaksaa nauttia enää vain katseellaan malliensa ihosta. Sen sijaan Jean on viriili sekä malliin ihastunut ja niin elokuvassa tapahtuu draamallisia käänteitä.

Olen aina pitänyt Renoiria huonona piirtäjänä ja elokuvan perusteella hän on myös melko heikko taidemaalari. Naisen muodoista tai anatomiasta hänen maalauksissaan ei näy jälkeäkään. Elokuva on kuitenkin hyvin tehty ajankuva Renoirin elämän eräästä varsin merkittävästä ja kohtalokkaastakin vaiheesta. Malli Andréé antaa uutta potkua Renoirin vanhuuden työskentelyyn, on punatukkainen ja varsin sievä. Bouquet puolestaan näyttelee Renoiria mainiosti ja Renoirin nuorin poika on huvittavan sarkastinen kaveri.

Melkein kaikki ennustavat Jeanin kuolevan hänen palatessaan rintamalle, mutta näin ei lopulta kuitenkaan tapahdu vaan kuten elokuvan lopputeksteistä käy ilmi taidemaalari Renoir kuolee 1919 78-vuotiaana, poika Jean menee sodan jälkeen naimisiin Andréén kanssa ja he tekevät yhdessä elokuvia.

IV

Olen joskus 1970-luvun lopulla lukenut itäsaksalaisen Ulrich Plenzdorfin romaanin Nuoren Wertherin uudet kärsimykset, mutta minulle oli täysi yllätys, että Jarmo Lampelan "Nuoren Wertherin jäljillä" -elokuvassa ei jäljitetäkään Goethen kuuluisan Nuoren Wertherin kärsimyksiä vaan Plenzdorfin romaania ja näytelmää, jonka käsikirjoituksesta Lampela on elokuvansa tehnyt.

Alkuperäinen Goethen romaanihan menee näin: Se koostuu päähenkilö Wertherin kirjoittamista kirjeistä. Werther on herkkä ja intohimoinen nuori taiteilija. Kirjeissään Werther kuvaa intiimisti elämäänsä Wahlheimin kylässä. Tavatessaan nuoren Lotten Werther rakastuu häneen välittömästi, mutta Lotte on lupautunut toiselle miehelle ja meneekin tämän kanssa naimisiin. Vaikka Werther koettaa välillä paeta Weimariin, jokainen päivä on kiduttava muistutus siitä, ettei Lotte tulisi koskaan vastaamaan hänen rakkauteensa. Epäonnisen rakkauden vuoksi Werther lopulta ampuu itsensä.

Plenzdorfin ja Lampelan käsikirjoituksessa taas kerrotaan hyvin samantapainen tarina isästä ja pojasta, jotka eivät tunne toisiaan. Isä Eero (Juha Kukkonen) saa tietää vain hänelle lapsen äidin lähettämästä kuolinilmoituksesta että poika, jonka hän on tavannut viimeksi 3-vuotiaana, on kuollut. Isä alkaa jäljittää tämän ystävien kautta poikansa Simon (Santtu Karvonen) elämää ja näissä merkeissä tutustuu myös poikansa palavan rakkauden kohteeseen, jolle poika on lähettänyt rakkaudentunnustuksiaan Goethen kirjan sitaatteina.

Muistan että Plenzdorfin kirjan maisema oli karu kaupunkislummi Itä-Saksassa ja romaanissa esitettiin sivujuonteena rankkaa reaalisosialismin kritiikkiä, Lampela tuo tapahtumat nykyaikaan tai oikeammin 1980-luvulle. Elokuvan sävy on sympaattisempi ja lämminhenkisempi ja tapahtumapaikkana on pääasiassa Suomenllinna jonka rannalla Simo asuu yhden kesän ja syksyn troolarissa.

Elokuva on hyvin käsikirjoitettu ja ohjattu ja niin edelleen. Kuvaus sävähdyttää paikoin ja paikoin hämmentää. Muistoja, takautumia ja kuollutta poikaa, joka seuraa tapahtumia sivustakulkijana, kuvataan varsin yllättävin ratkaisuin. Goethen tai Nuoren Wertherin saksankieliset graafiset runositaatit rytmittävät elokuvan kerrontaa. Ja alussahan Werther on jo kuollut, mutta kuolee lopussa sitten takautumana uudelleen.

Saksassa Goethen alkuperäisteos aiheutti 1770-luvulla ilmestyessään suoranaisen rakkaudessa pettyneiden nuorukaisten itsemurha-aallon, itse alle parikymppisenä kirjan lukiessani muistan itkeneeni kirjan lopussa ja parissa muussakin kohdassa vuolaasti, Lampelan elokuva tuskin sentään saa ketään tappamaan itseään.

Elokuvan jälkeen keskustelemme elokuvasta. Kysyn miksi tapahtumapaikaksi on valittu Suomenlinna. Lampelan mukaan sekä hän että Kukkonen asuvat Suomenlinnassa ja kerrankin on kivaa kun ei tarvitse lähteä kuvaamaan kotisaareltaan mihinkään vaan kuvausryhmä joutuu tulemaan paikalle. Muitakin syitä on kuten miljöö ja Suomenlinnassa redillä oleva troolari. Kukkonen on ylennetty juuri ennen esitystä Vegetarian Filmsin henkiseksi kehitysjohtajaksi ja yhtiöltä ja työparilta on valmistunut tänä vuonna jo 5 elokuvateatterielokuvaa.

Ja vielä keskustelun jälkeen mielessäni pyörii yksi olennainen kysymys. Kysyn Lampelalta paljonko noihin viiteen elokuvaan on tuhlattu veronmaksajien rahoja. Lampelan mukaan 190 000 euroa on saatu elokuvasäätiöltä. 4/5 elokuvien rahoituksista on hankittu ulkopuolelta muun muassa siten, että elokuvateatterit ovat osarahoittajina. Ällistyn, näin pienellä veronmaksajien rahojen haaskauksellahan Suomessa kukaan ei ole tehnyt elokuvia 50 vuoteen. Lampelahan on varsinainen omakustannuselokuvaohjaaja ja melkoinen fakiiri kaiken lisäksi.  Päätän lahjoittaa tästä hyvästä Rajakivet-runokokoelmani projektin jälkeen ilmeisen persaukiselle ohjaajalle. Toisin kuin Hotakainen, hän haluaa myös nimikirjoitukseni.

V

Mutta eihän tässäkään vielä kaikki. Vaikka YLE Teema on ilmeisesti kopsannut elokuvafestivaali-idean Ylistaron elokuvafestivaaleilta ja esittää Teemalla 20. - 24. 11. oman elokuvafestivaalinsa, (jossa tosin on vähemmän ensi-iltoja ja muutenkin huonompi ohjelmisto kuin Ylistaron Matin-Tuvassa) niin Ylistaronkaan elokuvajuhlat eivät päättyneet vielä tähän. 

Keskiviikkona 27.11. Ylistaron festivaalit jatkuvat vielä yhden päivän ajan. Tuolloin vieraana on ohjaaja, elokuvahistorioitsija Peter von Bagh ja aiheena Chaplin, josta von Bagh on kirjoittanut uusimman kirjansa. Peter von Baghin esitelmän jälkeen nähdään Charles Chaplinin elokuva Chaplinin poika vuodelta 1921 ja tämän jälkeen vielä Peter von Baghin 69 minuutin dokumentti Muistelija.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Ylistaron elokuvafestivaalit I: Hotakainen, Kyrö ja Mä

Pääsin kuin pääsinkin eilen lopulta Ylistaron elokuvafestivaalien Lukijatapaamiseen. Keskustelun aiheena oli huumori ja jotain. Paikalla oli kutsuttuina kirjailijoina Kari Hotakainen ja Tuomas Kyrö ja lisäksi uutena ylistarolaisena ja kutsumattomana vieraana tietenkin minä itse. Lisäksi paikalla oli noin 70 ylistarolaista kirjanystävää, joista kahden viikon lähes täyspäiväisen kirjastossa kirjoittelemisen aikana en ole tavannut ainoatakaan kirjastossa. Ei täällä muutenkaan normaalisti ketään muuta minun lisäkseni käy kuin kaksi pikkupoikaa jotka pelaavat netissä jotain lapsiltakiellettyä peliä. Sukujuuriltaan ylistarolainen kustantaja Touko Siltala toimi tilaisuudessa eräänlaisena juontajana.

Mielessäni olikin muutama hyvä kysymys ja mielipide jo tapahtumaan pyöräillessäni. Saavuin paikalle taktisesti juuri sen verran myöhässä, että entreeni havaitsivat kaikki läsnäolijat, varsinkin kun selässä oli reppu, jalassa kuraiset kumisaappaat ja olkalaukussa retuutin omia kirjojani tapahtumaan.

Siltala esitteli kirjailijat, Kari Hotakaisen ja Tuomas Kyrön. Tunsin kyllä heidät ulkonäöltä ilman esittelyäkin. Hotakaiselta olen muutaman kirjan lukenutkin, Kyröltä en muistaakseni yhtään, mutta hänen mielensäpahoittajaansa olen joutunut kuuntelemaan radiosta runsaasti Antti Litjan lausahtelemana. Siltala johdatteli keskustelua kirjailijauran alkuvaiheisiin ao kirjailijoilla. Hotakainenhan aloitti runoilijana ja siirtyi myöhemmin proosaan. Siltala kysyi miksi:

- No kustantajathan suostuvat joskus julkaisemaan aloittelevalta kirjailijalta muutaman runokokoelmankin ennen kuin alkavat odottaa, että tämä siirtyisi kirjoittamaan proosaa, joka tuottaisikin kustantamolle edes jotain. Minulla se kesti 15 vuotta.

Tuomas Kyrön tuotantoa käytiin läpi Mielensäpahoittajaan asti. Kysyttiin miten se syntyi. Tuomas Kyrön mukaan Mielensäpahoittaja on kotoisin Keuruulta, hänen Erkki-pappansa, joka tapasi lausahduksensa aloittaa aina sanoilla: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin" ja oli pahoittanut mielensä milloin mistäkin. Kuten vaikka Berliinin muurin murtumisesta.

- Ei hän sen tähden mieltään Berliinin muurin murtumisesta pahoittanut, että taustalla olisi jokin kansainvälispoliittinen syy, vaan sen tähden että siinä särjettiin hyvää petonia ihan suotta, Kyrö täsmensi.

Keskustelun teemana siis oli huumori kirjallisuudessa tai jotain, mutta kun kumpikaan kirjailija ei tunnustautunut humoristiksi niin tämä keskustelun aihe lässähtikin nopeasti. Aiheeseen liittyen kumpikin kirjailija yritti kuitenkin olla hauska ja naseva. Yleisö naurahteli kohteliaasti kommenteille.

Siltala kysyi jotain että miten paljon kirjailija ammentaa kirjoihinsa omista kokemuksistaan ja Kyrön mukaan se vaihtelee keskioluen alkoholiprosentista pirtuun eli 3,7:sta 92 prosenttiin. Kun tuli ensimmäisen yleisökysymyksen aika viittasinkin jo kuin koulupoika ja sain puheenvuoron: "Kyrölle vaan tiedoksi että keskioluen alkoholiprosentti on 4,5 eikä 3,7." Luulen että yleisö nauroi ensimmäistä kertaa tapahtumassa aidosti.

Kun joku siirsi keskustelun aiheeseen miten kirjailijat ja kustannustoimittajat tekevät yhteistyötä sain aiheen eeppiseen kommenttiin omasta kirjailijantyöstäni. Kysyin mitä virkaa kustantamoissa hoitavat ns. kustantamoiden lukijat. Kun ensin sieltä saa odottaa 1,5 vuotta kirjojen ja käsikirjoitusten käsittelyä ja vihdoin turhaantuneena pyytää käsikirjoitusta takaisin niin se on joko "kadonnut postissa eikä ole koskaan meille saapunutkaan" tai sitten se on juuri ilmestynyt lukijalta kustantajan pöydälle. Se tai jonkun muun käsikirjoitus (kuten minulle kerran kävi) lähetetäänkin nopeasti takaisin suunnilleen saatesanoilla: "Romaanisi on ihan hyvin kirjoitettu mutta vähän hajanainen." Kun minä olin lähettänyt luettavaksi novellikokoelman.

Touko Siltala myönsi, että ei niillä kustantamoiden lukijoilla mitään virkaa oikeastaan ole, niitä on aivan liian vähän ja on totta ettei niitä lkäsikirjoituksia yleensä luetakaan, ellei kirjoittajalla käy hyvä säkä. "Tai ellei satu kustantamossa olemaan hyvää tut...", Kyrö täsmensi.

Nyt ryhdyinkin vaiherikkaasti selvittämään omaa runoilijanuraani, joka ei olisi kustantamon kautta käynnistynyt vieläkään, ellen itse olisi sellaista perustanut. Ihmettelin millä ilveellä kustantamot saavat kirjastoihin tai kirjakauppojen kautta ylipäätään mitään myytyä, kun esimerkiksi Ylistaron kirjakaupassa niille omia kirjoja myyntitilille tarjotessani ilmoitettiin, ettei täältä kyllä kukaan runokirjoja osta. Ja Kirjavälityksen ja kirjastopalvelun mainonnan kautta koko Suomen kirjastoihin tilattiin yhteensä neljä Rajakivet-kirjaa.

Hotakainen kommentoi, että se jos runokokoelmalle saa neljä lukijaa on jo todella hyvä saavutus. Hän kuulemma osallistui neljännen runokokoelmansa ilmestyessä johonkin kirjailijarilaisuuteen Uppo-Nalle Elina Karjalaisen kanssa (joka kuulemma tuohon aikaan tunnettiin nimellä Happo-Nalle). Kun hänen osuutensa alkoi ja kuuluisa runoilija esiteltiin, paikalla oli kolme kuulijaa. "Kaksi oli sisariani ja kolmas oli työkaveri."

Ihmettelin myös miksi kirjastot ostavat sellaisia kirjoja kuin vaikkapa Hotakaisen Iisakin kirkkoa, joka ilmestyi vuotta myöhemmin kuin Finlandia-palkittu Juoksuhaudantie. kun se jo neljä kuukautta ilmestymisensä jälkeen oli kirjaston poistomyynnistä ostettavissa 50 sentillä. Hotakainen ihmetteli itsekin sitä että juuri iisakin kirkosta on tuli kirja joka puolitti tai jopa nelljäsositti hänen tavanomaiset kirjamyyntitulonsa. "Se on kyllä ihan hyvä kirja", Hotakainen puolusti.

Lisäksi Hotakainen ilmoitti julkisesti, että ostaa Iisakin kirkon jos saa sen jostain ostettua, koska hänellä itsellään ei ole yhtään kappaletta kyseistä kirjaa. Ilmoitin että minulla on yksi mukana olkalaukussani. "Voin sen myydä kun olen sen jo lukenut." Joku heitti sivusta, että "pyydä sitten vähän voittoa välistä".

Tilaisuus päättyi. Hotakaisen ja Kyrön kirjoja oli myytävänä ja signeerattavana, mutta en nähnyt kenenkään niitä ostavan, ehkä kaikilla oli jo kummankin kirjailijan koko tuotanto hyllyssään. Eniten hämmästyttikin se, että kukaan ei halunnut ostaa ja signeerauttaa minun kirjojani, vaikka niitä ei ole kenelläkään ylistarolaisella 70sta kirjanystävästä.

Edes Hotakainen ei ostanut kirjojani eikä hän ostanut myöskään Iisakin kirkkoa vaikka oli niin julkisesti luvannut. nimikirjoituksen hän sentään kirjoitti kirjan kansilehdelle, mutta ei halunnut vastavuoroisesti minun nimikirjoitustani.

Kirjailijat poistuivat Ravintola Taroon. Minä olisin jäänyt katsomaan juoksuhaudantien, mutta epäilen nähneeni elokuvan tai ainakin olen lukenut kirjan nniin että se on elokuvana mielessäni. Lisäksi olin unohtanut ottaa rahaa pankin seinästä elokuvalippua varten enkä muutenkaan tiedä miiten joku jaksaa katsoa melkein kaksi tuntia elokuvaa ilman tupakkitaukoa. Vaadinkin elokuvateattereiden esityksiin väliajat, onhan sellaiset teatteriesityksissäkin.

No Juoksuhaudantie jäi näkemättä. minä olisin lähtenyt kotiin, mutta olin hukannut tuossa tuokksinassa toisen hansikkaani. Jopuduin tiirailemaan sitä vartin verran otsalampun valossa pimeältä pihamaalta ennen kuin löysin hanskan ja pääsin pyöräilemään lopulta kotiin.

torstai 14. marraskuuta 2013

Vaelluskirjaa Ylistaro 14.11.2013

I

Illalla tein kerrankin valmiiksi täsmällisen ja erinomaisen toimintasuunnitelman täksi päiväksi. Suunnitelmassa oli vain se vika, että toistaiseksi siitä juuri mikään ei ole toteutunut ja koko suunnitelma joudutaan siirtämään huomiseen. Ilta hämärtää jo ja vasta nyt olen kirjoittamassa vaelluskirjaa kirjastossa vaikka pitäisi olla jo jakamassa nimikirjoituksia kirjoihini Ylistaron elokuvafestivaaleilla.

Siis. Aikomukseni oli nousta aamunsarastuksessa. Ottaa reppuni ja pyöräillä Taipaleentielle hakemaan toinen repullinen ruokintajyväsiä linnuille ja itselleni. Sitten aikomus oli jatkaa pyöräillen kirkonkylään, hoitaa asioita kolmessa eri byrokratiassa, torjua nestehukkaa ostamalla ruokintahimmelintekovälineitä S-Marketista, pyöräillä edelleen Matin Tuvan kautta Kriikun myllylle ja Kirkonkoskelle tutkia paria paikallista muistomerkkiä ja muuta veistosta tarkemmin ja jatkaa joen toista rantaa diakoniatoimistoon ja Isoa kirkkoa ihmttelemään. Kirjastoon olisin saapunut sen aukeamisaikaan puolen päivän tienoilla ja tämä teksti olisi kirjoitettu jo nelisen tuntia sitten. Ja tällä hetkellä olisin jo Hotakaisen kanssa myymässä kirjoja ja antamassa nimmareita Matin Tuvan elokuvafestivaaleilla.

Niin, "tie helvettiin on hyvillä aikomuksilla silattu", vai miten se joku kuuluisa ajattelija sanoikaan?

II

Käytännössä tapahtui näin:

En ensinnäkään herännyt aamuvarhaisella. Sitten juutuin puhelimeen neljäksi tunniksi. Ystävilleni on sattunut kaikenlaista: Yhdellä on selkä poikki, toisella jalka, kahta uhkaa asunnottomuus ja lisäksi kaverini (tai oikeammin entiset kaverini sillä kukaan ei ole minuun päin ottanut yhteyttä viesteitse enää viikkokausiin), siis kaikki hieman yli 500 fb-kaveriani ovat kaikki niin persaukisia, että niilläkään jotka haluaisivat ei ole varaa matkustaa Ylistaroon yhdistettyyn elokuvafestivaali- ja tupaantuliaistapahtumaan.

Ruokintajyvästen hakumatkasta piti luopua ensimmäisenä. lisäksi huomasin huoneistossa haisevan epäilyttävästi jonkun ja nuuhkaistessani kainaloa huoomasin että se mikä haisee olen minä. niinpä jouduin suihkuun. Tämän jälkeen olikin aika ryhtyä huolehtimaan lintujenruokinnasta nykyisestä jyvävarastostani, sillä lintulauta oli tyhjä kuin Jeesuksen hauta pääsiäisaamuna. Siis ryhdyin puuhailemaan ruokintapäniköiden parissa.

Tässä vaiheessa on välihuomautuksena todettava, että olen vajaan kahden viikon Möllintiellä asumisen aikana riitaantunut vakavasti jo kahden naapurini kanssa: rosvon harakan ja naapurin kissan, joka koppasi kuistinkaiteen pänikältä talitiaisen. No eilisiltana ja tänään riitaannuin lisää. Iltapimiällä kun nimittäin ehdin lopulta eilen kotiin kävin otsalamppu päässäni ja hätävilkkua vilkuttaen tarkistamassa kolmen eilen asettamani talipalleron tilanteen. Kuistin katosta rippustamani oli edelleen tallella, mutta molemmat takapihan pensaisiin asetetut oli taas ryöstetty. Syyllinen ei voinut olla kissa, koska pallerot oli siimasta asetettu roikkumaan noin parin metrin korkeuteen niin ohuisiin oksiin ettei edes kissa-akrobaatti niitä pitkin kapuaisi palleroiden ryöstöön, saati naapurin lihava kolli.

Tuhotyötä tarkastellessani huomasin että syyllinen oli mitä ilmeisimmin ruokintapänikänkin auringonkukan siemenistäkin tuhoa tekevä pirullisen ovela ja rosvoileva harakka. Tyhjät palleropussit olivat jäljellä ja toisen siima oli vielä nerokkaasti kierretty muutamaan kertaan oksan ympäri niin että palleropussi oli siimoineen aivan oksassa kiinni ja näin helpommin ryöstettävissä.

Mutta eihän tässä vielä kaikki. Täytin siis ruokintapänikän jyväsillä, lisäksi tein uuden ruokintakeksinnön löytäessäni roskakatoksesta kahdeksan kukkapurkin muovilaatikon josta tein eräänlaisen rivitaloruokintapisteen pihamaalle. Täytin sen kauroilla. Sisälle tullessani jätin avatun auringonkukkasiemenpussin hetkeksi kuistille. Ja kun sitten kesken puhelun palasin noutamaan sitä niin menin äkkiä täysin sanattomaksi. Tämä perkeleen rosvoharakka oli sillä välin ryöstänyt koko siemenpussin, levitellyt jyvät pitkin kuistia ja kuljettanut tyhjän pussin kauas pihanurmikolle. Siinä auringonkukan siemeniä kuistilta takaisin pussiin harjatessani tuhraantuikin niin paljon aikaa, että olin auttamattoman myöhässä tänään jo kaikesta.

III

Melko äänekkäitä ärräpäitä päästellen pääsin reppuineni ja olkalaukkuineni vihdoin polkupyörän selkään ja matkaan kohti kirkonkylää. Kylänraitilla minut ohitti oikealta matalien männynlatvojen korkeudelta varpushaukkakoiras joka näytti myös olevan matkalla kylille mutta eri asioille kuin minä.

Hankin himmelintekovälineet ja jatkoin byrokratiat unohtaen kohti Kirkonkosken pielessä sijaitsevaa Kriikun myllyä ja siitä edelleen kosken yli, joka kuohui syyssateiden jäljiltä ääriään myöten vuolaana virtana sillan alitse. Sillan toisella puolella käännyin kohti kirkkoa. Äimistelin hetken ilmeisesti jonkun exkunnan puutarhurin tai rakennusmestarin suunnittelemaa omituista kivijärkäleistä surrealistisesti koottua kivimonoliittiympyrää ja pysähdyin hetkeksi Kirja-Matin muistomerkille. (Hänestäkin aikomukseni oli kirjoittaa tänään mutta palaan Kirja-Mattiin aikapulan vuoksi myöhemmin).

Tulin Ylistaron Isolle kirkolle ja seurakuntakeskukseen johon parkkeerasin pyöräni. Totesin että diakoniatoimisto on avoinna vain kolmena päivänä viikossa kello 9 - 11 (kuka runoilija siihen aikaan herää eu-pakettilappusta hakemaan???). Toisesta seurakunta-talon ovesta bongasin yhtä aikaa elokuvajuhlien kanssa järjestettävän rinnakkaisen kulttuuritapahtuman. Olen tainnut mainitakin että Ylistaro on myös kulttuuripitäjä. Niinpä:

"Maakunnallinen Siionin virsi
maraton
Ylistaron Kitinojan kirkolla
15.11.-17.11.2013

Tervetuloa veisaamaan Siionin virsiä!
Viikonlopun aikana veisataan kaikki
Siionin virsikirjan 314 virttä.
Kahvia ja pullaa...

pe 15.11. klo 16 - 24 veisuuta
la 16.11. klo 8-24 veisuuta
su 17.11. klo 8-15 veisuuta
klo 15 Sanajumalanpalvelus
liturgia ja saarna Kalle Hiltunen"

Olisin iliman muuta perunut elokuvajuhlille osallistumisen huomisesta lähtien ja lähtenyt koittamaan miten ahteri ja äänihuulet kestävät koko virsimaratonin läpi, mutta Kitinojan kirkolle on täältä matkaa rapiat 20 kilometriä eikä kuljetuksista ollut mitään puhetta.

IV

Hieman pettyneenä jatkoin vaellustani kirkonportista sisään ja isoa kirkkoa katselemaan. Olen siellä toki joskus käynyt sisälläkin ties missä asiassa, alttaritaulua tutkimassa muistaakseni, jolloin juutuin pitkähköön teologiseen keskusteluun kirkkoa esittelevän oppaan kanssa. (Teologisen keskustelun aiheena oli tuolloin muistaakseni se saavatko muut kuin papit ja muu korkeakirkollinen henkilökunta kuljeskella alttarilla kuraisilla kumisaappaillaan Kristuksen ylösnousemusta ihmettelemässä.)

Mutta talvisin tiekirkot ovat arkisin kiinni ja niinpä tyydyin kiertämään tämän Pohjanmaan suurimman ja ehkä kauneimmankin kirkon ympäri sen jykeviä rakenteita ihaillen. Kuuluisahan on tarina jonka mukaan Vaasan ja Ylistaron kirkkojen piiirustukset olisivat vaihtuneet ja näin Vaasaan tarkoitettu Suomen kolmanneksi suurin kirkko rakentui vahingossa keisari Nikolai In määräyksellä Ylistaroon. Näin muuten Ylistaron oppaat kuvailee Komiaakirkkoa:

Komiakirkko Komiakirkko on Suomen 3. suurin kirkko. Kirkossa on istumapaikkoja 2500 hengelle. Lehterit ovat 2 kerroksessa. Pääristi kohoaa 52 metrin korkeuteen. Ylistaron pääkirkko edustaa uusgoottilaista rakennustyyliä. Kirkko on rakennettu 1847 - 1852. Sen on suunnitellut valtionarkkitehti Ernst Lohrman. Rakentamista valvoi tunnettuun kirkonrakentajasukuun kuulunut Jaakko Kuorikoski. Kirkko vihittiin käyttöön 20.5.1852.

Ylistarolaista arvomaailmaa puolestaan kuvannee se että itse kirkon pihapiiristä löydän vain yhden muistomerkin. Ylistarolaisten jääkäreiden 1915-1918 muistomerkin, jossa on kiveen hakattuna yhdeksän ylistarolaisen Saksaan vuonna 1915 lähteneen jääkärin nimet.

V

Jatkan vaellustani varsinaiselle hautausmaalle, jossa heti hautausmaan portin pielessä on koko hautausmaan jykevin graniittimonumentti, pienen omakotitalon kokoisella aidatulla alueella seisova hautapylväs on Maanviljelijä Juho Keski-Heiskan sukuhaudan monumentti. Se on varsinainen hautamuistomerkkien mammutti ja kunniapaikka antaa kuvan kyseisen maanviljelijän ja hänen sukunsa vauraudesta ja vaikutuksesta Ylistarossa. Hierman kauempaa löydän toisen lähes yhtä mahtipontisen järkäleen joka on puolestaan Maanviljelijä juho Mäenpään sukuhaudan monoliitti.

Ryhdyn kiiertelemään hautausmaata ja alan jo ihmetellä kun hautakiviä ovat järkiään kookkaita ja komioita, että eikö Ylistarossa kukaan ole koskaan kuollut köyhänä ja kipiänä. Mutta sitten löydänkin pienen osaston toinen toistaan vaatimattomampia hautakiviä. Ensin luulen että köyhälistölle on Ylistaron hautausmaalta oma osastonsa, mutta sitten huomaan että kaikki nämä pienet ja toinen toistaan pienemmät hautakivet ovat kaikki jälleenrakennuksen aikana 50-luvun puolimaissa pystytettyjä. En tunne körttiläisyyden historiaa tarkemmin, mutta olisikohan tuolloin herännäisyydessä ollut jokin "vaatimattomuus kaunistaa" -ajattelu vallalla niin että mitä köyhemmän näköösenä kuollut, sen varmemmin sielu taivaaseen vilahtaa?

Joka hautausmaalla on myös omat huvittavat hautakivensä ja tällaisen löydän pienestä kapeasta hautapaadesta jonka kyljessä lukee teksti:

"WAIMO
ANNA LOVI

SA MATIN
TYTÄR
1861-1914
MATTI
1888-1910"

Alempi Matti ei kuitenkaan mitenkään mahdollisesti liene se Matti jonka tytär Anna on vaan Annan poika? Miehestä ei kuitenkaan puhuta mitään.

Olen jo ihmetellyt eikö hautausmaalle ole haudattu yhtään pappia tai muuta kirkollista väkeä, ovatko he vilahtaneet hautaamatta suoraan taivaaseen kun löydän Anna Lovi san haudan läheltä ensimmäisen kirkollisen merkkimiehen haudan. Kirjoitusvirheineen hautapaadessa lukee: "Pihlajaveden Kantori Jaakko Pesä"

Kierrän vielä hautausmaan laitamia etsien mahdollisia huorintekijöiden ja muiden synnillisten hautausosastoa, mutta sellaista en löydä. Sen sijaan päädyn hautausmaan laitamille haudoilta poistettujen kivien osastolle johon joukkoon näyttää ajautuneen myös muutama kadunreunakiveä muistuttava paadentapainenkin. Mutta nyt onkin jo aika pitää tupakkitauko.

VI

Kiipeän siis pienelle jättömaalle joka on lanattu tasaiseksi puskutraktorilla ja jonne on ensisijaisesti kasattu hautausmaalta haravoituja lehtikasoja sekä muuta eloperäistä jätettä. Riisun reppuni ja olkalaukkuni, intiaanikyykyssä käärin sätkän ja korkkaan ensimmäisen ehkä toisenkin himmelivärkin.

Ihmettelen miten hiljaista hautausmaalla tähän aikaan vuodesta tänä päivänä on. En ole nähnyt yhtään ihmistä, seuraa minulle pitävät vain tiaiset ja tietenkin kaikkialla Ylistaron viljelylakeuksilla kiertelevät keltasirkut ja viherpeipot. Kunnes muuan tummapukuinen naishenkilö ilmestyy näkyviin, käy pikaisesti lähistöllä haudalla sytyttämässä kynttilän ja poistuu niin nopeasti ja taakseen katsomatta että arvelen haudassa lepäävän mitä ilmeisimmin hänen edesmennyt pirullinen puolisonsa.

Alkaa jo hämärtää kun etäisyydestä alkaa kuulua yksitoikkoista ja yksitaivuista haikeaa ääntelyä. Jos olisi jokin toinen vuodenaika arvaisin linnun kurjeksi, mutta nyt en tiedä onko se todella yksinäisen joutsenen epäviireinen trumpetti. Mitään muuta lintuvaihtoehtoa en keksi, vaikka joutsenten ei kyllä pitäisi äännellä noin. Ääni lentää lakeuden yli, mutta lintua ei näy jo hämärtyvässä illassa. Kirjoitan runon:

Surumielinen trumpetti
hämärtyvässä marraskuun illassa
jousenko siellä murehtii
talven tuloa?

VII

Jatkan matkaani hätäisesti, sillä olen myöhässä jo tuntikausia. Jätän tarkemman hautausmaalla vaeltamisen toiseen kertaan. Hautuumaan oikeasta kulmasta löydän vihdoin toisten ylistarolaisten mahtimiesten ryhmän jonka joukossa pari rovastiakin, mutta isompia muistopaasia löytyy maanviljelijöiltä, kauppiailta ja talokkailta: "Rovasti Joh. Heinonen aivan hautausmaan nurkassa, sen edessä Maanviljelijä Juho Korpela, Talokas Juho Korpela, Kauppias T.Säntti, Kauppias  Jaakko Aarnio, Kauppias Tuomas Kontturi, Maanviljelijä Kaarlo Torkko. Muistomerkkien korkeuskilpailussa voiton vie kauppias Jaakko Aarnio mutta vain muutamalla sentillä häviää kakkoseksi maanvelijä Kaarlo Torkko jonka pylvään pää siis on kirkontonin ja kauppiaan jälkeen kolmanneksi lähinnä taivasta. Löydän vielä hieman yllättäen hautuumaatontilta toisenkin rovastin, rovasti Pekka Rudolf Heikinheimon, jonka sinänsä komian hautakiven olen jo kerran huomaamatta ohittanut, koska sen takana kasvava kuusi on ojentanut oksistonsa hautakiven yli ja eteen.

Löydän myös muutaman kauniin haudan, muun muassa puisen jäkälöityneen viiston ristin jonka edessä hautausviraston tyly määräys, ellei hautaa hoideta huhtikuuhun 2014 mennessä hautamuistomerkki poistetaan. Sama merkintä muutamassa muussa vanhassa hautakivessä ja hoitamattomassa haudassa. päätän ryhtyä hoitamaan niitä, tuoda paikalle vaikkapa kynttilöitä tai kukkia ja tuohon hautaristiin voisi suunnitella jotain taidettakin.

Mutta nyt minun oli jo kiirehdittävä kirjastoon ja kirjoittamaan tätä ja tätä kirjoittaessani Ylistarossa on tullut jo "pimiä" ja minä olen missannut tilaisuuden myydä ja signeerata kirjojani. Minulla oli mukanani Hotakaisen Iisakin kirkko ja mielessä muutama kirkollinen kysymys, mutta en tiedä ehdinkö tavata koko miestä. elän kuitenkin toivossa kuin satiainen ja suljen koneen sekä suuntaan Matin Tupaa kohti.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Vaelluskirjaa Ylistaro 13.11.2013

I

Tänään lähdin vaeltamaan Asemanseudulta päinvastaiseen suuntaan kuin tavallisesti. Otin repun selkään, olkalaukkuun kiikarin ja idioottikameran joka syö kinofilmiä. Otin polkupyörän ja lähdin polkemaan Möllintietä Seinäjoen suuntaan. Tulin taajaman ulkopuolelle ja jouduin polkemaan kotvan valtatien laitaa ennen kuin pääsin kääntymään Tapiolantielle.

Syynä Tapiolantielle ajamiseen on katastrofaalinen ruokintapänikkätilanne pihamaalla. Aamulla laskin että edellisen asukkaan jälkeensäjättämällä ruokintapänikällä käy kymmenkunta talitiaista, kaksi sinitiaista, pari pikkuvarpusta, noin 25 varpusta ja 3 harakkaa. Pänikkä on siten väärin suunniteltu, että harakat pääsevät estoitta rohmuamaan jyväsiä kuin viljaa laarista. Nykyisillä auringonkukansiementen kilohinnoilla pörssini ei kauaakaan kestä moista lintulaumaa päikälläni.

Toisen ruokintapänikän toiminnan muuten jouduin jo lopettamaan kuistin kaiteelta, koska pari päivää sitten kuulin oven takaa oudon kopsahduksen. Kun hieman myöhemmin lähdin kuistille tupakille, tpotesin että irtonainen pänikkä jyväastioinaan oli viskoontunut pkauas pihanurmikolle, naapurin musta kissa karkasi kuistin kaiteen yli karkuun ja jäljelle jäi murhattu talitiainen tyhjään pahvilaatikkoon. Ymmärsin että kuistinkaide on pänikällä käyville linnuille hengenvaarallista seutua ja joudunkin nyt kärvistellen täydentävät ruokintapänikkätilannetta sangallisilla puoihin ripustettavilla mallleilla. Kuten tiedetään, Ylistarossa ei ole Altiaa, josta voisin hankkia tarvittavat ruokintapänikät itse.

Kun ylipäätään myös EU-pussien hankinta Ylistarossa on järjestetty hankalimman kaavan mukaan, olin päättänyt ryhtyä sekä lintujen ruokinta- että omien kaurapuurojyvästen hankinnassa omatoimiseksi. Siksi siis suuntana oli hieman toista kilometria asunnoltani sijaitseva Taipaleentie ja sen vartioimaton tasoristeys.

II

Kuten valistuneimmat lukijani ehkä tietävätkin, tapahtui tasoristeyksessä maanantaina vakava onnettomuus pendoliinon ja viljankuljetusrekan kolaroidessa keskenään. Suuronnettomuus oli lähellä, mutta veturinkuljettaja ehti hätäjarruttaa ja hypätä suojaan murskaantuneesta veturista. Kolme VRn henkilöä ja yksi matkustaja loukkaantuivat lievästi, rekka lensi pellolle 180 asteen kierteellä, risteyksestä varoittaneesta STOP-merkistä tuli moderni veistos sen väännyttyä voimalla lengolle - ja niin 40 tonnia kauraa levisi dyyneiksi radan varteen.

Varomattomuutta onnettomuuden syntymisessä saattoi olla viljarekan kuljettajallakin, mutta toisaalta myös Ylistaron ohittavien pendoliinojen kuljettajien pitäisi olla tietoisia siitä, että Vaasan radan rakentamisesta lähtien tasoristeyksissä on viljankuljetusajoneuvoilla jo puolentoista vuosisadan ajan ollut etuajo-oikeus juniin nähden, olivat nämä ajoneuvot sitten hevosia kärryineen, traktoreita tai nykyaikaisia rekkoja.

Tänne siis nyt pyöräilin, en uteliaisuuttani onnettomuuspaikkaa nähjdäkseni vaan ruuanhankintamatkalle. Ja kyllä: kauranjyvädyynit olivat edelleen paikoillaan tasoristeyksen ääressä pellolla. Keräsin reppuuni parikymmentä kiloa ruokatarvikkeita, laskeskelin että neljästäkymmenestä tonnista riittäisi loppuelämäksi sekä minulle kaurapuurovärkkiä että linnuille kymmeniin ruokintapäniköihin einestä, jahka nyt ensin saisin jostain kyseiset pänikät hankittua ja tyhjennettyä.

Mutta 20 kiloa kerrallaan selkärepussa kannettuna 40 tonnin kauramäärän siirto vaatisi siis 2000 edestakaista pyöräreissua ja pyöräiltävää kertyisi kaikkiaan noin 5000 kilometriä. Aloinkin äkkiä haikailla sitä sänkipellolla myynnissä olevaa Transittia, jonka kyljessä kyltissä lukee: OTSA POIS! KATS...PIITKÄ LEIMA! Sillähän roudaisin ruokintajyväset kotiini ennen lumien tuloa.

No tänään tyydyin vain yhteen viljanhakureissuun. Varastoin kaurat kuistille ja lähdin uudelleen pyöräilemään, tällä kertaa tuttua reittiä kylää kohti. Hieman ennen kylää ylitseni lensi parinkymmenen myöhäisen nuoren lokin parvi. En päässyt kuitenkaan tarpeeksi nopeasti pysähtymään ja kaivamaan esille kiikareita saadakseni varmuuden siitä, olivatko linnut kala- vai harmaalokkeja. Edellisiä veikkaisin melkoisella varmuudella. Sisämaassa tähän vuodenaikaan molemmat ovat jo melko harvinaisia vieraita.

(Sivuhuomautuksena on todettava myös, että vaikka onnettomuus sattui Ylistaron Asemanseudulla, minä en ollut onnettomuutta aiheuttamassa, kuten eräs irvileukainen ystäväni epäili. Eivätkä jyvät myöskään olleet kastuneet valmiiksi kaurapuuroksi kuten samainen irvileuka arveli, vaan vain lievästi dyynin pinnasta kastuneina edelleen täysin syömäkelpoisia sekä minulle että linnuille. Muistelinkin Matteuksen evankeliumin sanoja siitä miten taivaan linnuista pitäisi ottaa oppia, sillä ne eivät kylvä eivätkä niitä ja silti ne löytävät ravintonsa, jos eivät muualta niin minun päniköiltäni - parhaillaan vireillä olevan viljankorjuu ja -varastointihankkeeni ansiosta.)

III

Kävin S-Marketissa täydentämässä nestehukan ehkäisemiseksi juomavarastoani päniköiden sijasta muutamalla pilsneritölkillisellä ja mietin miten tölkeistä saisi kehiteltyä toimivan ruokintasysteemin linnuille. Jotenkinhan niistäkin voisi purkinavaajan ja rautalangan avulla saada rakennettua pihapuista roikkuvia himmeleitä, jotka samalla tarjoavat jyväsiä linnuille. Jatkan prototyypin suunnittelua jahka saan tölkit tyhjennettyä.

S-Marketilta jatkoin poikkeuksellisesti ABClle, jossa investoin kupilliseen hävyttömän kallista kahvia. Oikeastaan olisin tarvinnut pyörääni ketjulukon, mutta sellaista Ylistarosta ei ilmeisesti saa ostettua mistään, ellei sitten Agri-Marketista, jonka luulin myyvän lähinnä leikkuupuimureita ja muuta maatalouskalustoa. Pöydässä kuuntelin syrjäkorvalla Kyläparlamentin pohdintoja Ylistaron suurista uutisista. Parlamenttikin ihmetteli että viljaa oli nyt mustien varisten (so. naakkojen) ja muiden lintujken syötäväksi melkoinen määrä, vaikka osa viljasta kai varastoitui jo junaankin ja loput olisi näppärä noukkia paikalta kauhakuormaajalla.

Pohjalaisesta luin päivän toisen ylistarolaisen kohu-uutisen. Könnintien murhasta vangittujen ylistarolaisten henkilöllisyys ja murhateon taustat ovat paljastuneet tutkijoille, vaikka ylistarolaisethan ovat olleet selvillä asiasta jo murhatyön tapahtumisesta lähtien elleivät jo ennen sitä. Murhaa olivat runsaan vuoden verran suunnitelleet vainajan isäpuoli ja vainajan hyvä kaveri ja itse surmatyö toteutettiin vasaralla ja jollain muulla vielä tietymättömissä olevalla aseella. Tutkintaa johtavan surmatyön näin selkeä suunnitelmallisuus on melko ainutlaatuista. Kyseisen henkilön murhaamista syytteessä oleva kaksikko oli kyllä yrittänyt toteuttaa jo kerran aiemminkin, mutta tuolloin hanke meni jostain syystä kiville.

IV

Synkähköistä mietteistä virkistyäkseni jatkoin minulle jo kotoisaksi käyneeseen levähdyspaikkaan Kaukolanrantaan, jossa pidin tupakan- ja tölkin mittaisen tauon katsellen syksyisen joen virtausta merta kohti, katsellen ja kuunnellen lintujen liikennettä. Monen sateisen päivän jälkeen aurinkokin välähti esiin pilvenriekaleiden takaa ja ärsytti tällaiseen outoon valoon tottuneita silmiä.

Intiaanikyykyssä katselin syksyisen maiseman värejä ja bongasin varttitunnissa kymmenkunta lintulajia: Läheisessä pihlajassa siritti parikymmentä tilheä. Talitiainen kävi uteliaana aivan vieressä oksalla ihmettelemässä rantaan pysähtynyttä vaeltajaa. Sinitiaisia, varpusia ja pikkuvarpusia kuului ympäristön pensaista. Vastarannalla harakat rähisivät innokkaasti jollekin, ehkä kissalle. Muutama naakka suoritti ohilennoon vastarannan kuusikon takaa. Kolme pikkukäpylintua ei ilmeisesti tiennyt mihin ne olisivat menossa, ne lensivät joen ylitse tälle rannalle ja jatkoivat kipittittäen edelleen mutta ilmeisesti mihinkään välillä pysähtymättä peruivatkin suunnitelmansa ja lensivät pääni yli takaisin vastarannan kuusikkoon. Keltasirkkuja ja viherpeippoja kuului täällä, kuten lähes kaikkialla ylistaron peltomaisemissa. Punatulkut viheltelivät haikeasti myöhäissyksyä.  Jälleen näin yhden lokin, joka tällä kertaaa lensi joen toisella puolella liian kaukana kiikarillakaan tunnistettavaksi. Fasaanin yksi- ja kaksitavuiset karkeat tööttäykset toivat mieleen maantiekiitäjien äänet disneyn piirretyssä niiden höynäyttäessä taas kerran Kelju K Kojoottia.

Olen käynyt tällä rannalla päivittäin ja ihmetellyt milloin minkin linnun puuhakasta lentelyä joen rannalta toiselle. Ja jo pari päivää on mielessäni pyörinyt lyhyt yksinkertainen runontapainen tuulisena päivänä vaappuen joen ylittäneestä tiaisesta:

"Talitiainen lentää joen yli vastarannalle
melkein kuin runo."

V

Lopulta nostin repun selkääni, olkalaukun kaulalleni ja jatkoin kirjastoon, jossa edelleen joudun kirjoittamaan, kun nettiyhteys asunnolta ei toimi ja omassa tietokoneessa muistikorttiporttikin on sökö. On taas jo "pimiää" kun saan tämän valmiiksi ja lähden jatkamaan vaellustani kotia kohti.

torstai 7. marraskuuta 2013

Lokikirja (Muisto III) 7.11.2013

Kävin eilen katsomassa Ylistaron Kirkonkoskea.

Olen vähän osallinen siihen että se virtaa vapaana. 1980-luvun alussa olin Pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimituksessa. Työkaverini Toive Tynjälä kirjoitti joen rakentamisen puolesta ja minä sermin takana sitä vastaan. Onnittelimme kahvipöydässä toisiamme, jos jompi kumpi oli kirjoittanut hyvän jutun. Jaakko Luoma hankki minulle taustatiedot, minä kirjoitin ne lehteen.Jokivarressa oli melko monta asukasta suojelun kannalla.

Viisi vuotta intimme Tynjälän kans, kunnes hän eräänä iltana soitti minulle kotiin: Kun sinä osaat kirjottaa sen suojeluasian paremmin kun minä, niin voisitko kirjottaa SDP:n piirikokoukseen semmosen alotteen että tuo joki suojellaan. Minä kirjoitin...

Piirikokouksessa samainen ylistarolainen joka SDPssä alunpoerin oli ehdottanut joen rakentamista luki minun aloitteeni ja ehdotti että joki suojellaan. Siitä tuli piirikokouksen ja myöhemmin SDP:n puoluekokouksen päätös. Olin ympäristöministeri Kaj Bärlundin mustassa autossa kun hän oli suojelemassa Kyrönjoen Seinäjoelta aölaspäin ja samalla perustamassa Mikkelinsaarten (myöhemmin Perämeren) kqansallispuiston.

Hukkasin sinä viikonloppuna haastattelun ja kirjoitin lehteen omasta päästäni. Bärlund soitti seuraavana päivänä. Mulla oli paskat housuissa, kun keskus kertoi että Bärlundilla on asiaa. Vastasin puhelimeen. Hän sanoi, että kerrankin hänestä on kirjoitettu hyväö haastattelu. "Sinä et kirjoittanut niin kuin minä sanoin vaan niin kuin minä ajattelin."

Ja Ylistaron Kirkonkoski virtaa vapaana. Kriikun myllyssä on kesäkahvila. Ja kerrankin aiheesta nostan yhden sulan hattuuni.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Lokikirjaa (MuistoII) 6.11.2013

Olen tutustunut siivekkäisiin ystäviini toistaiseksi ainoalla kahdella ruokintapänikälläni. Sivuhuomautuksena kolmaskin talipallero varastettiin eilisiltahämärissä. Vihreän verkkosukan pohjaan oli tehty reiukä ja ryöstetty pallero alakautta. En usko harakan tai oravan pystyvän siihen, sen sijaan naapurin musta kissa kulkee entistä tyytyväisemmän ja syyttömämmän sekä lihavamman näköisenä päivittäin ohitseni.

Niin, siis aamuhämärissä polttelin intiaanikyykyssä tupakkia. Olin laittanut ruokintapänikän kuistin kaiteelle. Tiaisia lensi viereiseen pensastoon. Talitiainen ei uskaltanut tulla siinä ollessani pänikälle, mutta sinitiainen tuli. Jälkeenpäin mittasin matkan: 1,20 metriä. Mieleeni tuli muisto 1980-luvun vaihteesta Välikylän torpalta. Isäni ja äitini asuivat siellä yhden talvenseudun yli, mutta isäni kävi päivät töissä ja äiti ruokki ajan kulukseen lintuja. Hän opetti hömötiaiset syömään kädestä.

Toden totta: Kun itse kävin torpalle ja ojensin käteni, linnut lensivät kädelle ilman jyväsiäkin. Kysyin äidiltäni, miten hän ne linnut kesytti. Hän vastasi: "Olin vain lintuludan vieressä käsi ojossa niin kauan hiljaa, että ne lensivät kädelle ja söivät siitä.

Ajattelen soveltaa samaa metodia lintulaudan tali- ja sinitiaisiin. Siis olla vain hiljaa, käsi ojossa. Tämähän kuulostaa ihan zeniläisyyden ytimeltä!

tiistai 5. marraskuuta 2013

Lokikirja (MuistoI) 5.11.2013

"Antakaa niin ette saa. Kolkuttakaa niin teille ei avata."

Tämä puusepänpojan aforismi tuli mieleeni kun palasin entiselle  (kolme päivää sitten päiväysvanhentuneelle) kotiseudulleni Seinäjoelle. Kävelin vanhoja tuttuja reittejä pitkin Anttilantalon ja Työväenkadun kautta Vanhan Sairaalan takana sijaitsevaan Kampusrantaan ja AKK:n kirjastoon. Olen asunut tuossa vanhan sairaalan portin pielessä nykyisen parkkipaikan kohdalla viitisen vuotta 1980-luvun alussa. Entisen työpaikkani Pohjanmaan Kansan (jonka SDP:n puoluehallitus sitten myi Demarille kuin maton jalkojen alta tuhoten monien muidenkin kuin minun elämäni) kohdalla risteyksessä tuli mieleen tapaus.

Olin aamuyön tunteina hiukkasen horjuen suunnistamassa Ravintola Cumuluksesta saamattomasti kotia kohti. Työpaikkani kohdalla, jonka alakerrassa siihen aikaan toimi Pizzeria Casa Grande (ja jokin pizzeria vieläkin) risteyksessä minut pysäytti ja päätäni selvitti mies, Ponu Vieri, joka makasi Vapaudentiellä halkaisijaltaan noin viiden metrin kokoisessa verilammikossa. lonkassa oli avomurtuma ja yliajaja oli paennut paikalta. Kello oli noin puoli neljä aamulla. Nuorisolle huomautan että siihen aikaan kännyköitä ei ollut vielä keksitty.

Totesin avomurtuman lonkassa ja verta valui koko ajan tajuttomasta miehestä kuin pistetystä siasta. Ajattelin että jumalauta jotain on tehtävä heti: juoksin Keskuskatua pitkin kohti vanhaa sairaalaa ja asuntoani (jossa sielläkään ei ollut puhelinta silloin). Hakkasin melko voimakkaasti kaikkiin kadun varrella silloin olleiden omakotitalojen oviin ja ikkunoihin ja soittelin melko voimakkaasti ovikelloja. Kukaan ei kuitenkaan avannut ovea, minä juoksin talosta toiseen kieli vyön alla sillä hengenlähdöstä oli kysymys. tällä kertaa ei kuitenkaan minun hengestäni.

Äkkiä muistin lukuisten turhien yritysten jälkeen että Ponun silloinen naisystävä Pirkko kasvatti lampaita liiterissä keskellä kaupunkia lähistöllä. Juoksin talon pihaan ja soitin vihaisesti parikymmentä kerta ovikelloa sekä koputtelin ikkunoihin. Lopulta vintin kuistin ovi avautui ja unenpöpperöinen Pirkko ilmestyi kuistille aamutakissa kysyen: "Mikä on hätänä?" "SUN MIEHES KUOLEE! SOITA AMBULANSSI!"

Saimme ambulanssin ja taksilla Pirkon kanssa perässä sairaalaan. pidin hänen kädestään leikkauksen ajan, kuulin myöhemmin lääkäriltä että Ponussa oli ollut jäljellä vajaa litra verta kun hänet saatiin sairaalaan. Nykyään hän on taas hengissä ja kävelee kuten muutkin ihmiset. Pirkko kiitti minua kun kuuli että henki säästyi ja minä kävelin sairaalan mäeltä aamunsarastuksessa kotiin nukkumaan.

Että tämä siitä kolkuttavalle oven avaamisesta.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Vaelluskirjaa 3.11. 2013

I

Eilen muutto Ylistaroon. Illalla kävin saunassa. Tutustuin naapuriin, joka toi kaksi pussillista suklaapipareita tervetuliaislahjaksi. Yritän kotoutua ja kotiutua. Lähden tutkimaan seutua. Pihassa ruokintapänikkä on tyhjänä. Ensimmäiset lintuhavainnot: tiainen lensi talon yli, viherpeippoja ja varpusia kuului kauempaa. Naakkaparvi kajahteli pienessä metsässä jonka takana jymisee valtatie. Tiheä aamusumu verhoili maiseman. Lähden liikkeelle sumun hälvetessä, kirkonkellojen soidessa radiossa ortodoksisen jumalanpalveluksen alkamista. Pihassa aroniapensaassa vielä pari litraa marjoja poimittavaksi. Tilhille jätän vähän. nyt ootan tyhjän repun selkääni, kiikarin olkalaukkuun ja lähden asemanseudun kautta etsimään uusia reittejä kylille.

Lähdin kävelemään Möllintietä ja sieltä Sannantietä puusillan kautta asemalle, joka on lakkautettu. Junat sentään pysähtyvät vielä Ylistarossakin ja täältä Seinäjoelle on tavallaan lyhyempi mennä kauppaan kuin kävellä Ylistaron keskustaan, jonne yhteen suuntaan matkaa tulee kolme kilometriä. Olen kuitenkin päättänyt tutustua tähän ympäristöön ja jatkan Asemantietä Könnintielle ja siitä mällikkäläntietä keskustaa kohti. Tämä on maalaismaisemaa. Sooratien liian isot teräväsärmäiset kivet pistelevät kengänpohjien läpi jalkoja. Muuttolinnut ovat lähteneet ja ylipäättään lintuja näkyy vain vähän: asemalla muutama talitiainen ja pari harakkaa, Mällikkäläntiellä poeni viherpeippoparvi, kelltasirkkuja siellä ja täällä, jossain rääkäisee fasaani, naakkoja.

Vaikka aamusumu on hälvennyt, päivä on tuhruinen, pellot synkän harmaanmustia ja linnuttomia, hiljaisia. Pientä peltotietä ja heikkokuntoista kävelysiltaa pitkin ylitän Kainastonluoman ja siitä valtatien varrelle kulkemaan asvaltoitua kävelytietä pitkin.

Peltoniityllä törmään outoon autokauppaan. Kesantopellolle on ajettu muutamia kuorma-autoja ja sininen Transit. Koko autokompanja on myytävänä kylkiin maalattujen kylttien perusteella ja kyseessä on jonkinmooinen myyntiterminaali, mutta varsinaista "autoliikettä" tai mitään muutakaan rakennusta ei näy lähimaillakaan. Kauppias tuntuu olevan varsinainen "transitmies" sillä Transitin kyljessä roikkuu isolla pensselillä sudittu mainoskyltti:

OTSA
POIS!
KATS.
2.7. - 13
PIITKÄ
LEIMA!
p. 040-...

II

Alikulkutunnelia pääsen Valtatien alitse ja jatkan Rapakujaa pitkin kohti keskustaa. Rapakuja ei kuitenkaan ole nimensä veroinen vaan ihan asvalttitie, jonka reunassa kulkee jalkakäytävä keskustaa kohti. Jalkakäytävän risteyksessä huomaan maassa puukontupen. Onneksi puukonomistajaa ei kuitenkaan näy missään. Tämä on häjyjen seutua. Vain muutama viikko sitten Könnintien varrelta löytyi tienvierestä murhattu tai tapettu nuorukainen. Ylistaroon tullessa minulle esitettiin teollisuuslaitosta jonka omistajan poika takavuosina oli vihapäissään tappanut naisen. Asulantieltä alkaa kuulua sireenien ääntä, onko siellä jossain paloasema? Ambulanssi, päällikköauto ja yksi paloauuto leikkaavat Rapakujalle ja lähtevät pillit raikuen Vaasan suuntaan. Kolari jossain, ehkä? Ellei joku sitten polta taloaan...

Tutustun liikekeskukseen, jossa pikipäin olen ennenkin piipahtanut. Nordean pankki - josta ei kuitenkaan saa seinästä rahaa - sijaitsee samassa talossa kuuluisan Ravintola Taron kanssa, joka on ollut viime vuosina tiiuhaan konkurssissa. Nyt se näyttäisi olevan jälleen auki hieman omalaatuisten aukioloaikojen mukaan. Tien toisella puolella on uusikin ravintola Birtat joka vaikuttaa ruokapaikalta ja aukeaa puolöilta päivin, sen vieresä kukka- ja hautauspalvelu, tilitoimisto, vastapäisessä rakennuksessa fysioterapia ja kirjasto. Tarkistan kirjaston ovesta aukiolloajat ja huomaan julisteen:

Seitsemäs
Filmiä ja Valoa
elokuvafestivaali
Ylistarossa
Matin Tupa
14.-17.11. ja 27.11.2013

Tämähän on kulttuuripitäjä! Jään pohtimaan missä moinen Matin tupa mahtaisi sijaita.

Varsinainen kunnanvirasto sijaitsee sen sijaan Ylistaro Talossa. Tai niin lukee kartassa mutta kyltissä lukee Ylistaron palvelutoimisto. Virastotalossa olenkin asioinut jo asuntotoimistossa. Kunnanvirasto on siis saamani kartan mukaan edelleen olemassa, vaikka itse kuntaa ei olekaan; se liitettiin kaksi vuotta sitten Seinäjokeen. Paikallisliikennettä ei Seinäjoen ja Ylistaron välillä ei kuitenkaan kulje, vaan kätevin tapa autottomalle asemanseudulla asujalle Seinäjoelle pääsemiseen on juna.

Löydän S-Marketin ja ABC:n jossa olen jo käynytkin kahvilla. S-Marketin takana on Pohjolan prosenttipankki, mutta senkään seinästä ei saa rahaa. Kestää jonkin aikaa ennen kuin huomaan, että kylän ilmeisesti ainoa pankkiautomaatti on S-Marketin sivuseinässä. käyn kaupassa ja pakkaan reppuun ja olkalaukkuun ostokseni.

III

Vaellan takaisin tällä kertaa alikulkutunnelin jälkeen Mällikäntielle suunnaten. Pysähdyn Kainastonluoman ylittävälle sillalle. Ennen siltaa llasken 24 tyhjän virkaa toimittavaa jykevää kivipaatta, joiden varassa on aikanaan kulkenut ilmeisesti jonkinlainen suojakaide, nyt kilometripylväitä muistuttavat paadet seisovat tien laidalöla jyhkeinä mutta hyödyttöminä. Sillan alla on pohjapato, jonka jälkeen vesi ryöppyää pienenä koskena alavirtaan. Täältä ehkätalvella voisi tavoittaa koskikaran. Sillan pielessä on myös vedenkorkeusmittari. Se näyttää 3 jootaoin  asteikkoa, ei kuitenkaan metrejä. Asteikko yltää pariinkymmeneen ja siinä vaiheessa vesi olisikin jo sillalla.

Synkkien peltokaistaleiden välissä näenn kauniin kallioisen mäen rinteen. Sinne johtaa Pampunmäentie. Mäellä toisella puolen tietä sijaitsee jonkinlainen ökytalo, mietin asuuko kyseinen Pamppu eli Isoherra mahdollisesti siinä. Itse kiipeän kuitenkin kauniille kalliorinteelle, jonka laella odottaa yllätys: Kalliorinteestä on jäljellä vain reunat. Aita estää pääsyn pidemmälle, mikä olisi muutenkin mahdotonta, sillä näkyviin avautuu äkkiä louhos: koko kallion, vanhan graniittisden vuoren keskusta on louhittu pois! Parikymmenmetristen pystysuorien louhittujen seinien keskellä on vain peltotasolla oleva hehtaarin lajuinen matala kaislaa kasvava lampi. Peruskallio on murkattu soraksi!

Pysähdyn kalliolle, louhoksen ääreen ihmettelemään Ylistaron ehkä ainoaa "kalliovuorta", joka on kadonnut! Lasken repun ja olkalaukun maahan ja tyhjennän tölkillisen olvia saadakseni tyhjästä tölkistä asunnolleni tuhkakupin. Käpylintuparvi pysähtyy vähäksi aikaa läheisiin nuoriin männynlatvoihin. Kauempana huutaa käpytikka. Sentään jotain lintuelämää.

Kun kapuan kalliolta takaisin alas, näen omakotitalon pihassa (tämä ei ole aiemmin mainittu ökytalo) liikettä. Huomaan että påihassa askarteleekin asuntosihteeri miehensä kanssa. Täälläkin siis voi törmätä johonkin jonka on tavannut aiemmin. Heiltä saan kuulla selvityksen kadonneen Pampunmäen arvoituksesta. Kallio on louhittu murskeeksi Valtatietä Seinäjoelta Vaasaan rakennettaessa vuonna 1967. Pallaan takaisin Mällikäntielle, kotimatkalle ja mieleen nousee runontapainen ajatus:

Satoja vuosimiljoonia sitten
tälle paikalle kohosi vuori.
Aika on kuluttanut sitä kallioksi
ajanjaksolla joka on paljon pidempi
kuin ihmis- tai eliökunnan ikä.
Yhdessä vuodessa ikiaikainen peruskallion harjanne
sitten kallionharjanne louhittiin yhdellä rysäyksellä
nykyisen ihmissukupolven
tienrakennustarpeisiin.

IV

Jatkan tietä pitkin viimeisen kilometrin uutta kotiani kohti. Ihailen tienvarren heinäseipäistä tehtyä aidanpätkää, seuraan katseella koko ajan näköetäisyydellä hitaasti virtaavaa Kainastonluoman kulku-uomaa. Tulen Aseman seudulle. Siinä on tehdasalue, jonne on pääsy ja asiaton oleskelu kielletty. Ylitän sillan Könnintietä nähdäkseni, mikä tehdas oikein on. Mahtaakohan se toimia vielä? Vanhassa kyltissä lukee niilo Viljanmaan Nahkatehdas. Saisikohan sieltä pieksut? Mutta kenkäteollisuus on Suomessa käytännössä jo lakkautettu, vain Sievin jalkine sinnittelee vielä.

Epäilen että Niilo Viljanmaa on rakennuttanut sillan asemanpuolelle pienen kivilinnamaisen asuinrakennuksen, joka on arkkitehtuuriltaan jyhkeä, tyylikäs, painava ja kallis. Yksi piharakennus on lähes yhtä pramea ja samalla arkkitehtuurilla rakennettu, uudempi tallirakennuksen tapainen jo modernimppaa ja vaatimattomampaa tyyliä.

Tulen takaisin Asemantielle ja asemalle, jonka kautta lähdenkin jatkamaan kotiin. Agri-Marketin viljavaraston liepeillä viisi pulua harjoitteli muodostelmalentoa. Minua kiinnostaa asemaa vastapäätä oleva tiilitalo ja sen "talli", joiden kummankin katot ovat kauniin paksun vihreän sammalen peitossa. Aseman vieressäkin on pätkä heinäseiväsaitaa. Ylitän kävellysiltaa pitkin vielä kerran Kainastonluoman ja himan yli sadan metrin kuluttua olen kotipihassa.

Vaellukseni on tältä päivältä vaellettu, ensi tuntuma uuteen asuinseutuun saatu. Kotona ttarkistan vielä kartasta mistä Kainastonluoma saa alkunsa, parilta laajalta suoalueelta Ylistaron rajoilta: Se näyttää laskevan Vaasantien ja rinta-Kaukolan puistoalueen laidasta kyrönjokeen. Kainastonluomaan ja sen kulkuun aion perehtyä loppusyksyn päivinä.

Ostin kaupasta tänään
pussin auringonkukan siemeniä
laitoin lintulaudalle
ja tein toisen ruokintapaikan kuistille
takapihalle ripustin pari talipalloa
huomasin että ruokintapöniköitä
pitää tyhjentää vielä runsaasti
jotta lintuelämää
voisi seurata kaikista ikkunoista.

Sjöbergin puiston ja Satiaisojan vaiheilta VI (Loppusoitto)

XI Kotimuseo, Satiaisoja ja Sjöbergin puisto

Lähdemme Pentti Rauskan kanssa tutustumaan Rinta-Knuuttilan piharakennuksiin, Satiaisojaan ja Sjöbergin puistoon itsepaikan päältä. Pentti Rauska esittelee tilan rakennuksia: siihen kuuluu muun muassa vuoden 1881 Sjöbergin ison navetan hirsistä Nestori Rauskan aikana rakennettu uusi navetta, Puori, Miespiha, Portinalusta josta kuljettiin karjapihalta miespihalle. Rakennusten takana on sijainnut jäävarasto.

Menemme Puoriin joka toimii nykyään pienenä kotimuseona. Pentti Rauska kertoo alkaneensa vuoden 1968 paikkeilla alkaneensa kerätä talteen vanhaa esineistöä kotitilalta alunperin ruoka-aitttana toimineeseen puoriin. Täältä löytyy taikinakaukalo 1800-luvulta, Sjöbergin meijerin aikuinen separaattori, kärrynpyöriä, länkiä, metsäsuksia, kauniisti kirjailtu rukin lapa ja moninaista esineistöä yli vuosisadan takaa. Yläkerta on aikanaan ollut mankelihuoneena ja sieltä löytyy edelleen rukinlavan ikäinen kivimankeli, 1800-luvun puolelta.

Navetan puolella taas on koottuna vanhoja maatalouskoneita, vanhimmat nekin 1800-luvun loppupuolelta: viljankuivaajassa käytetty puhallin.Se muistuttaa joltisestikin nykyäänkin käytössä olevia kattojen propellituulettimia. Sjöbergin meijeristä on jäljellä separaattori. Säilössä on suuri joukko vanhoja peltotyökaluja pellonraivausväålineistä erilaisiin äeksiin, perunannostokoneeseen, väkilannan levittimiin ja niittosilppuriin.

Kotimuseo ei ole avoinna julkisesti, sitä esitellään lähinnä talon omille vieraille, mutta tässä kuten Sjöbergin puistonm vaalimisessa Pentti Rauskalla on oma ajatuksensa:

-Tarkoituksena on että talo ja tila säillyy tämmöisenä pojalle.

Jatkamme Satiaisojan vartta hetken uutta mallia olevaa niittyleikkuria - jonka korotettavan terän voi säätää niin että heinän voi jättää luonnonniittyä muistuttavaksi pitkäksi niitettäessäkin - ja traktoria katseltuamme Satiaisojan vartta pitkin puistoon. Kysyn mistä kyseinen oja on mahtanut saada mielenkiintoisen nimensä.

- Sjöbergin aikana taloon tuli muuan kulkumies, joka valitteli työnpuutetta ja saikin sitten töikseen alkaa perkaamaan puroa. Siltä puronperkausajalta tämän ojan nimi on peräisin, Rauska vihjaa.

Itse puistossa olen ollut usein ennenkin. Suurin osa 130 vuoden ikäisistä koivuista on tuulenkaatamia, mutta Pentti Rauska esittelee erästäkin jykevää edelleen hyvävoimaista vaikkakin sammaloituvaa koivua. Puoiston laidalla on saviprunni, josta on ilmeisesti otettu joen rantalietteistä savea pelloille lannoituskäyttöön. Vanhan rantasaunan peruskiviä on vielä jäljellä Suomen sodan aikaisesta saunasta, jossa mahdollisesti Ala-knuuttilan emäntä aikanaan asusti isännän ja isäntärengin murhan ja Ala-Knuuttilan talojen tuhoamisen jälkeen.

Penkkki, jolla olen usein istunut ja perunalaarin tyapainen saavat nekin selityksensä. tulva on tuonut ne tässä kohdin omituisesti mutkittelevan joen mutkaan josta ne on nostettu rannalle omistajaa odottamaan osapuilleen vanhan saunan paikalle.

Palaan vielä kerran paikalle yksin, istumaan penkille ja miettimään. Tässä puistossa, kauniissa pienessä keitaassa keskellä Kauhajokea voi palata historiassa taaksepäin parisataa vuotta ja samalla kuunnella ja ihmetellä syksyn lintuja, jokivarren syksyisen maiseman ja Sjöbergin puiston ainutlaatuista kauneutta.