keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Vaelluskirjaa Ylistaro 17.-18.11.2013

I

Sunnuntaina myrskyaamu. Minä kärvistelen aamupäivän pahimman myrskyn sisällä ja tyydyn tarkkailemaan lintulautaelämää. Ihmettelen miten linnut pystyvät tuollaisessa tuulessa lentämään lintulaudalle kun koko aita ja lintulauta heiluu samoin pihapensaiden oksat pyörteilevät kuin jokiveden kuvajaisessa. Minä olisin tällä ilmalla jäänyt kolooni tai puunoksan suojaan torkkumaan.

Mutta iltapäivän koittaessa minunkin on lähdettävä kodin lämpimästä pyöräilemään vastatuuleen kohti kirkonkylää, sillä yksi elokuvafestivaalipassin leima on vielä käyttämättä. Joudun polkemaan koko matkan ykkösvaihteella. Marraskuinen maisema värjöttelee myrskyn kourissa. Tuuli särkee korvan. Puista täällä lakeudella ei ole tuulensuojaa missään. Mieleen tulee Markku Lehmuskallion arktiset elokuvat. Tai että jos nyt vielä vinkkaan tuulisi lunta ja jäätä kasvoihin niin olisin naparetkellä. Mutta jäätä ei onneksi sada puuskissa 30 metriä sekunnissa silmiin. Silloin tarvitsisin jo hitsauslasit.

Poljen kylille, käyn kaupassa ostamassa himmelivärkkejä ja huomaan olevani keskustassa tuntia ennen elokuvaa. Sinnittelen pyörällä Kirkonkoskelle, nyt sivumyötäiseen ja siitä sillan yli katsellen sillan alla kuohuvaa jokea. tulen vanhalle hautausmaalle ja parkkeeraan pyöräni siihen. Menen katsomaan ensimmäistä kertaa, keitä hautausmaalla oikein asustaa.

II

Täältä vanhalta hautausmaalta löytyy vihdoin iso liuta kirkollista väkeäkin, kappeliseurakunnan kappalaisia 1700-luvulta. Lisäksi löydän pienen kirkon korkuisen muistokiven, jonka mukaan

"Wuonna 1658 luvatta rakennettu kirkko
oli tällä paikalla vuoteen 1748.
Samoin toinen vuonna 1775 laajennettu kirkko,
joka on ollut 50 kyynärää pitkä
ja 30 kyynärää leveä,
se hajoitettiin vuonna 1852."

Ylistarolaiset ovat yritteliästä väkeä. Kun kirkon rakentamiseen ei saada virallista lupaa, kirkot rakennetaan täällä päin luvatta. Muistomerkki on sen suunnittelijan mukaan "paanukattoinen", mutta minä en kyllä hoksaa koko kivipaadessa mitään paanukattoa. Johtuu kai siitä että en huomaa katsoa muistomerkkiä lainkaan sivusta vaan suoraan muistokiven edestä.

Kappalaisten ja yhden rovastiksikin ylenneen hautojen lisäksi löydän aivan vanhojen kirkkojen muistomerkkejä vastapäätä kaksi mielenkiintoista hautamuistomerkkiä. Toisessa haudassa näyttää lepäävän syytinki mies (olikohan Juho Gabriel) Koivisto ja toinen onkin Ylistaron kuuluisimman henkilön murhamies Matti Haapojan hauta. Hänen hautarististään yritän tihrustaa osittain poiskulunutta kirjoitusta. Mikä kuitenkin mielenkiintoisinta, hautaristin tekijä on Matti Haapoja itse. Hän teki ristin Kakolan vankeusaikana isälleen ja tuli itse haudatuksi samaan hautaan vasta sata vuotta kuolemansa jälkeen:

"Matti Haapojan takoma risti
Matti Haapoja tunnettiin 1800-luvulla murhamiehenä, josta silloinen lehdistö kirjoitti ahkerasti. Hän syntyi 1845 ja kuoli 1895. Hänen tekemäkseen on todistettu 6 - 7 murhaa, mutta niitä sanotaan olevan 22 - 25. Hän oli Kakolassa elinkautisvankina 1871 - 1879. Sieltä hän karkasi ainakin neljästi. Siperiaan hänet karkoitettiin 1880. Sieltäkin hän pakeni 1890. Tämän jälkeen hän joutui uudestaan Kakolaan. Matti Haapojan elämän loppuvaiheisiin kuului tuttavuus Matilda Wreden, vankien auttajan, kanssa. Sankarihauta-alueella on Matti Haapojan takoma risti, jonka Matilda Wrede toi sinne Matti Haapojan isän haudalle. Matti Haapojaa itseään ei haudattu hänen kuoltuaan Kakolassa vaan hänen ruumiinsa annettiin lääketieteen opiskelijoiden käyttöön. Myöhemmin luuranko tuotiin Helsingin Rikosmuseoon näytteille. Siellä se oli vastaanottamassa rikosmuseoon tulevia vierailijoita. Syyskuussa 1995 Matti Haapoja haudattiin isänsä viereen sankarihauta-alueelle."

Mutta Matti Haapojasta kirjoitan enemmän myöhemmin. Nyt myrskytuuli oli viedä vihon kädestäni hautausmaalla, jonka takaosassa sitten ovatkin Ylistaron talvisodan sankarivainajien muistomerkki ja hautakivet. Tälle alueelle on haudattu peräti 306 vuosina 1939-1945 kaatunutta sankarivainajaa. Ylistarolaisethan saivat pahasti siipeensä surullisenkuuluisassa Särkikylän taistelussa, jossa suurin osa Ylistaroin miehistä sai tulikasteensa joutuen heti älyttömään neljä päivää kestäneeseen hyökkäykseen, josta Antti Tuurikin kirjoittaa Talvisota-kirjassaan. Muutenkin nurmoolaisten ja ylistarolaisten kaatuneiden miesten määrä oli väkimäärään nähden koko sotien suurimpia. Ylistarolaisten sankarivainajien muistomerkin on muuten suunnitellut presidentti Kyösti Kallion poika, kuvanveistäjä Kalervo Kallio.

Mutta eipä tässä vielä kaikki. Lisäksi sankarihautausmaalla on myös 33 vuoden 1918 sodassa kaatuneen muistomerkki. Valkoosia tietenkin. Tämän muistomerkin on tehnyt Eljas Ilkka. Ja edelleen hautausmaan vanhaan osaan on haudattu herännäisjohtaja Niilo Kustaa Malmbergin isä Herman Malmberg.

III

Mutta tässä vaiheessa nokkani vuotaakin jo kuin entisen vuokraisännän vesijohtoputki. Pyöräilen uudelleen Kirkonkosken yli ja tulen vanhalle Osuuskuntamyllylle, joka on Kriikun museomyllyn lähellä tien toisella puolella. Vetäydyn myllyn seinustalle tuulen suojaan ja vietän siellä iltapäivän hämärtyvät hetket ennen kuin jatkan elokuvateatterille ja elokuvaa katsomaan. Täällä, illan hämärtyessä kuulen lopulta joutsenten törähtelyä, kun 14 joutsenen epäjakoinen aura lentää matalalta pääni ja myllyn ylitse jokivarresta suuntaa ottaen lounaaseen. Myllyn seinustalla on pienoisena omintakeisena
keksintönä eräänlainen viljavaunu, kapearaiteiset kiskot vievät yläviistoon sisälle myllyyn ja vaunulla on kiskottu viljasäkkejä sisään.

Mutta minä tällä kertaa jätän myllyn ja viljavaunut kuvaamatta ja jatkan katsomaan Matin-Tupaan elokuvaa (mutta siitä aiemmin toisaalla) ja jatkan elokuvan jälkeen kotio kun on taas jo pimiää.

IV

Syntymäpäivän aamuna herään aamun sarastaessa tekstiviestiin jonkun halutessa onnitella ensimmäisenä. No odottelen onnittelusoittojen tulvaa, mutta lopulta soittaakin vain tätini, joka on vierailulla äitini luona Kauhajoella. Rutiininomaisesti täytän lintulaudalle ruokintajyväset ja kiroilen siemeniä lintulaudalta maahan viskovaa terroristitiaista. Kun olen lisännyt ruokintapäniköiden määrää olen muuten tehnyt havainnon, että ruokintapäniköiden lisääntyessä geometrisessa sarjassa, lisääntyy lintujen määrä vain aritmeettisesti. Odotan postin tuloa, mutta onnittelukorttien sijasta postilaatikossa on ainoastaan puhelinluettelo. Mietin jo ovatko kaikki ystävät ja sukulaiset minut hylänneet, kunnes huomaan että enhän ole antanut osoitettani kenellekään.

Tuuli on laantunut yöllä. Pyöräilen kylille kohtuullisissa olosuhteissa. Menen värjöttelemään tutunomaisesti Kaukolanrantaan. Tälläkään kertaa en näe mitään erityisen mielenkiintoista. Ellei sellaiseksi katsota uimarannan ja viereisen maatalon pihanreunalla olevan poppelirivistön välistä aitaa. Aidassa on 11 pylvästä parin metrin välein, niiden varaan linjaan on vedetty jotain kaniverkkoa miehenkorkeudelta. Mutta aidan tarkoituds jää hämäräksi, sillä se loppuu molemmista päistä kesken. Ajattelenkin että aita on vain muistutus pohjalaisesta omituisuudesta, että täällä varsinkin Ylistarossa nyt täytyy vaan rakentaa aita joka paikkaan tontin rajalle, ikäänkuin aidata reviirinsä, vaikka aidalla sinänsä ei mitään varsinaista käyttöä olekaan.

Jatkan kauppaan ja ostan himmelintekotarvikkeita. Kaupan pihassa huomioni kiinnittyy huvittavan näköiseen maastoautoon. Auto tuo mieleeni 50-luvun ja päätän kuvata sen muistoksi ylistarolaisesta autoilukulttuurista. Siinä kameroidessani kuulen selkäni takaa kommentin: "Osta siitä itelles auto." Saan kuulla että kyseinen auto ei ole niin vanha kuin otaksun vaan Toyota BJ 40 ja vuosimallia 1978. Itse malli on kuitenkin kehitetty omistajan mukaan  on suunnitelltu alunperin Korean sotaan (1950-1953)maastoajoneuvoksi. Sittemmin hyväksi havaitun automallin valmistuusta on jatkettu vuoteen 1983 asti.

Tämä Korean sotahan on yksi ihmiskunnan turhista sodista ja traagista oln paitsi se, että USA kävi jälleen kerran häviämässä yhden sodan oman valtakuntansa rajojen ulkopuolella myös se, että sotaan osallistui myös Yhdistyneet Kansakunnat eli YK, jonka joukkoja yhdysvallat johti. no YK siis hävis ja Pohjois-Korea säilytti Kiinan ja Neuvostolliiton tuella itsenäisyytensä.

Mutta minun on aika jatkaa kirjastoon jossa kirjoitan kaksi blogitekstiä välillä lähimetsässä tupakkia poltellen ja himmelintekovälineitä nauttien ja saan kirjoitukseni valmiiksi kolme minuuttia ennen kirjaston sulkemisaikaa. Ja on jo pimiää kun pyöräilen lopulta kotiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti