maanantai 10. helmikuuta 2014

Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi III





III Kemijoki vuoteen 1893 (sahateollisuuden synty)



On siis tultu vuoteen 1893, vuosilukuun, josta tämän kirjoittamiseen on aikaa tasan sata vuotta. Katsotaanpa miten maa makaa, miten Kemijoki virtaa.



Industrialismin, teollistumisen ensimmäiset jäljet alkoivat näkyä Pohjois-Suomessakin. Pohjois-Suomen ensimmäinen vesisaha oli saanut toimilupansa vuonna 1760 Tornionjokeen laskevan Tengeliön Portimokoskeen. Kemijoella ensimmäinen vesisaha rakennettiin Rovaniemen pohjoispuolelle, Sinettään, Sinetänjoen varteen vuonna 1780. Yrityksen alkuunpanevia voimia olivat vänrikki Magnus fredric Clementjoff ja kappalainen Esaias Fellman. Saha oli toiminnassa yli 100 vuotta. Vuonna 1889 sen omistajaksi oli tullut kauppias Leontjev Tivfanoff, mutta vähitellen sen toiminta alkoi hiipua ja viimeinen omistaja Antti Talasranta sahasi enää vain kotitarvetta varten, kunnes sahan toiminta 1900-luvun alussa lakkasi kokonaan. Mutta vuonna 1893 saha oli edelleen toiminnassa.



Uiton historia sitoutuu Kemijoen sahateollisuuden historiaan. Jo ensimmäisten vesisahojen perustajat olivat ymmärtäneet joen sopivaksi puutavaran kuljetusväyläksi ja sahoille kuljetettiin puuta kymmenienkin kilometrien päässä sijaitsevilta

hankinta-alueilta, kesällä pitkin jokia ja talvisin hevoskuljetuksena.



Kesti lähes 60 vuotta ennen kuin Kemijokivarteen rakennettiin toinen saha. Vuonna 1838 annettiin toimilupa Hakokönkään sahalle Raudanjoen suuhun. Sahan perustajat vaasalaiset varakonsuli Strömsten ja kauppias Grönberg käyttivät suunnitelmissaan jo eri mittakaavaa kuin Sinetässä. Sinetässä sahattiin enimmillään 2500 tukkia vuodessa. Hakokönkäällä sahan teho olisi edellyttänyt 11600 tukkia vuodessa, vaikka senaatti rajoittikin alkuvuosien jälkeen sahauksen 4000 tukkiin.



Monien omistajavaihdosten jälkeen saha siirtyi tarkasteluvuonna 1893 Kemijoki Oyn omistukseen. Viisi vuotta myöhemmin sahan toiminta tulisi lakkaamaan. Kemijoen historiassa oli alkamassa uusi aika.



Vesisahoja ehti 1800-luvulla nousta vielä Meltaukseen vuonna 1846 ja samoihin aikoihin nousi saha Louejoen suuhun Tervolaan. Mutta vesisahojen aika oli tuolloin jo päättymässä. Uuden ajan Kemijoen sahateollisuuden ja uiton historiassa tuli aloittamaan kauppaneuvos J.G. Bergbom, joka sai senaatin suostumuksen Laitakarin sahan perustamiseen 19.10.1859. Saha aloitti toimintansa vuonna 1861. Samaan aikaan rakennettiin Tornion ulkosatamaan Röyttään sahaa, joka aloitti toimintansa seuraavana vuonna. Tukkeja uitettiin yhteisuittona Röyttän ja Laitakarin sahoille Tervolan korkeudelta.



Teollistumisen läpimurto jatkui Euroopassa, Suomessa, ja sen jäljet näkyivät myös Pohjois-Suomessa. 1870-luvulla alkoi sahateollisuuden kilpajuoksu pohjoiseen. Vuonna 1873-1874 oli Karihaaran saarelle rakennettu norjalaisen yhtiön Horst & Fleischerin höyrysaha, Kemi Ångsågs Ab eli Kemin höyrysaha. Vuonna 1890 Snellmanin ja Bergbomin kauppahuoneet ostivat norjalaisen kilpailijansa ja näin tultiin vuoteen 1893. Norjalaisten ansioksi jää kuitenkin se, että heidän aikaansa aloitettiin ensimmäiset huomattavat uitot Kittilästä ja Kemijärveltä asti.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi II





II Kemijoki vuoteen 1893

Kemijoki, Suomen suurin ja pisin joki. Yksi Pohjois-Euroopan kuuluisimmista lohijoista. Sadealueeltaan 53000 neliökilometriä, kuudesosa Suomesta. Kitisen latvoilta Kemijokisuulle kertyy matkaa 552 kilometriä. Vapaana virtaavaa vettä, joka keväisin paisuu, tulvii ja ryöppyää valtavana mylläkkänä mereen. Tämä joki on pohjoisessa, Kemin Lapin alueella ollut vanhin ihmisen kulkutie. Sitä pitkin ovat metsästäjät ja kaupankävijät levittäytyneet. Sitä pitkin ovat pirkkalaiset 1200-luvulla kulkeneet etsiessään uusia asuinsijoja.

-Syy pirkkalaisten siirtymiseen kohti pohjoista oli osaltaan Lapin verotus, osaltaan se, että Kemijoki oli Pohjolan rikkain lohijoki, arvioi Martti Itkonen Kemijoen uittoyhdistyksen historiassa.

Pirkkalaisasutus ei muodostanut kyliä, vaan talot olivat hajallaan pitkin jokivartta. Pirkkalaiset pitivät kauan ja sitkeästi kiinni nautintaoikeutuksistaan ja siksi Kemijokivarren asutus lisääntyi hitaasti. Kuitenkin myös Kemijoki ja sen vehmaat rannat houkuttelivat uusia tulokkaita, ja talojen määrä kasvoi. 1500-luvun puolivälin tienoilla olivat Kemijoen alajuoksulla Lautiosaaren, Liedakkalan, Ilmolan, Koroisniemen ja Paakkolan kylät, joissa oli yhteensä 92 taloa.

Näin historioi Martti Itkonen ja jatkaa selvitystä: Vähitellen asutus tiheni ja levisi  Kemijokea pitkin 1600-luvun alussa Rovaniemeltä Kemijärven suuntaan ja Ounasjokea pitkin kohti nykyistä Kittilää.

Jokivarteen rakentui vihdoin nauhakyliä ja talot rakennettiin niin, että pirtin ikkunasta näkyi joelle joka oli ihmisten tärkein kulkutie ja toimeentulon lähde. 1670-luvulla talletettu perimätieto kertoo Kemin ensimmäisten asukkaiden asettuneen aikanan Liedakkalan ja Lautiosaaren kyliin nimenomaan tuottoisan kalastuksen tähden. Lohi antoi jokivarressa varallisuutta ja vaurautta. Vuonna 1735 mainitaan, että jo muinaisina aikoina saatiin Kemijoesta 3000 tynnyriä lohta vuodessa, mutta saalismäärät oli huomattavasti vähentyneet jo 1600-luvulla
joen madaltumisen vuoksi.

Lohikalastuksen merkitystä kuvaa se, että jo keskiajalla Pohjois-Pohjanmaan lohenkalastusta verottivat sekä kirkko että kruunu. Upsalan ja Turun piispat kävivät kiistaa lohikymmenyksistä jo 1300-luvulla. 1600-luvun vaihteessa talonpojat napisivat ja kapinoivat valtiovallan pyrkiessä ottamaan yhä suuremman osan lohituloista. Kiista päättyi1618 Schredingin sovintoon, jossa määrättiin että kruunu saa ottaa itselleen Kemijoelta 55 tynnyriä lohta, mutta kalastuspaikkojen omistus säilyi talonpojilla. Sopimus kesti yli 250 vuotta  ja raukesi vasta vuonna 1888.

-1800-luvun lopulle saakka kalastus oli Kemijoella tärkein tulon lähde, ja vasta silloin ilmestyi kilpailija, joka aikanaan oli vievä voiton tästä luonnonvaraisesta elinkeinosta, Martti Itkonen kuvailee. Kehittyvän puuteollisuuden vaatimuksena aloitettiin vähitellen uitot, joilla tuli olemaan ratkaiseva merkitys Lapin elinkeinojen kehittymiselle.

torstai 6. helmikuuta 2014

Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi



”ei voi astua kahta kertaa samaan virtaan” (Herakleitos)

I Kemijoki 1993

Kemijoki virtaa yhdeksän voimalan läpi. Yö on hiljainen, huhtikuun loppu. Isohaaran voimalan generaattorit sykkivät sähköä valtakunnan verkkoon. Kolmas ja neljäs generaattori otetaan pian käyttöön, rakennustyömaa on iso. Katuvalot puhkovat aukkoja kaupungin hämärään, ydinvoimaa, vesivoimalla tasattuja kulutushuippuja. Kahvi tippuu itsestään keittimessä, sähkömittarin kiekko pyörii hitaasti. Tätä kaikkea nimitetään elintasoksi, mietin, kun syytän hellaan tulen. Onnellisuudesta en tiedä. Minä etsin toista, syvällisempää valoa kuin se, mikä on voimalaitoksen myllynkivillä jauhettu.

Joen peittää vielä jääkansi, mutta vesi kokoaa jo voimiaan. Lumi sulaa päiviä pitkin, sulamisvesi virtaa noroina, valuu metsäojia pitkin, kerääntyy ja kasvaa lopulta puroiksi, joeksi. Joki virtaa läpi pohjoisen maiseman, muutaman viikon kuluttua vapaana, jäiden lähdön jälkeen, tulvan paisuttamassa uomassa. Vapaanako? Neljän merihanhen siivet leikkaavat taivasta, ne matkaavat kohti pohjoista, kesää. Niiden siivissä soi vuosisatojen humina, elämän kiertokulku.

Kemijoki Oyn pääkonttorissa insinööri katselee pöydällä olevaa karttaa, jossa on selkeästi rajattu alue. Alue, jolla todellisuudessa, maisemassa, mitään rajaa ei näy. Se on samaa metsää, suota, jokivarsimaisemaa, kapustarintojen pesimäpaikkoja, kesällä suovillan koristamaa aapaa kuin kaikki ympäristökin. Vuotoksen allasalue, 234 neliökilometriä veden alle hukutettavaa maata. Sitä on suunniteltu, siitä on kamppailtu pian 30 vuotta. Mikä on tekoaltaan arvo, mikä on joen arvo, luonnon arvo? Otetaanko tässä huomioon äänivallattomat osalliset, kapustarinnat ja kirviset?

Elintasoa, energiaa, sähköä, sähkövirtaa. Joki virtaa uomassaan ja sähkö virtaa johtoja pitkin kaupunkiin, joka on kasvanut jokisuuhun, meren rannalle. Kahden sellutehtaan varjossa kasvaneeseen kaupunkiin, joka sykkii omaa elämäänsä. Tämä on ihmisen kulttuuria, ihmisen teknologian varaan rakentuvaa hyvinvointia, lamaa. Miten moni tässä kaupungissa vielä ajattelee luonnon perustuslakia, minä mietin. Kaupunki käynnistyy vähitellen uuteen päivään.

Muuttolintuja tulee pohjoiseen päiviä pitkin, lumi sulaa kaduilta, tumma, likainen lumi Isohaaran alapuolella oleva sula laajenee päivä päivältä, lokit kiertelevät sulaa ja niiden valkeissa siivissä välähtää auringon valo. Isohaaran yläpuolella jokivarressa odotetaan. Siellä on odotettu jo 45 vuotta. Nouseeko lohi tammettuun virtaan? Kesällä 1947 Kemijoen kuuluisa lohi vielä nousi jokeen. Seuraavana kesänä lohen kulkutie sulkeutui lopullisesti. Isohaaran suulle oli rakennettu pato, joka piti, voimalaitos. Nyt 45 vuoden jälkeen kalalle on rakennettu kulkutie, lohelle portaat. Taivalkoskeen asti. Siellä on edessä toinen, vielä korkeampi tammi, Taivalkosken 1975 käynnistynyt voimalaitos,

Keväinen päivä on samanlainen kuin mikä tahansa muukin kevätpäivä, ja aina erilainen. Tänä keväänä kaikki on samoin kuin tuhansina keväinä aikaisemmin. Ja kuitenkin jokin on peruuttamattomasti muuttunut, muuttuu, on alinomaisessa muutoksen ja virtaamisen tilassa. Joki virtaa. Se virtaa nyt niiden ehtojen varassa, jotka ihminen on asettanut. Voimaloiden patoluukuilla säännöstelty joki. Ja tänä keväänä jokivarressa on jotain muutakin, oudon hiljaista, erilaista kuin vuosisatojen aikana tätä aikaisemmin. Kemijoen uittoyhdistyksen korjaamolla on hiljaista. Uittoa museoidaaan. Puu ei enää ui jokea pitkin latvavesiltä Veitsiluodon ja Metsä-Botnian tehtaisiin. Suomen viimeinen  irtouittotyömaa on lakkautettu, uittomiesten ammattikunta kuollut.

Joki virtaa läpi maiseman, kurjet palaavat pohjoiseen, Lokasta ja Porttipahdasta lasketaan säännöstelty vesi. Kitisen ja Luiron latvoilta joki kasvaa ja siihen liittyy sivuhaaroja, alempana Ounasjoen valjastamaton virta. Joki kasvaa merta kohti. Joki virtaa niin kuin se on virrannut Litorina-meren väistymisestä lähtien, tuhansien vuosien ajan. Sama joki, joka ei ole koskaan sama. Et voi astua kahta kertaa samaan virtaan. Joen juoksu muuttuu ja ihminen muuttaa sitä, tekee suunnitelmia, päätöksiä, rakentaa ja raiskaa. Mutta joen elämä on pitkä, paljon pidempi kuin ihmisten. Joen vastarinta on hidas. Joskus, tulevaisuudessa, kun ihmisen rakennelmat ja ihmisen kulttuuri on tuhoutunut, joki virtaa jälleen vapaana. Jossain Ounasjokivarressa, kosken partaalla, koskikara etsii puolisolleen pesäpaikkaa.