tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vaelluskirjaa – Lintuvaellus 28.4.2013


I

Olin aikeissa lähteä vaellukselle heti aamusta. Mutta aamu oli kolea, tuulinen ja sataa tihuutti vettä. Istuskelin enimmäkseen aamupäivän kynnyksellä ihmettelemässä pihapiirin tapahtumia. Sätkät olivat melkein loppu, sokeri loppui kolmannen kahvikupillisen jälkeen kokonaan ja minä kärvistelin siis kynnyksellä odotellen sateen taukoamista ja lähikaupan aukeamista.

Pihaoravat temmelsivät tavanomaiseen tapaan puunrunkoja ja piha-aitaa pitkin edes takaisin. Räkättirastas raksutti pihanperällä koivussa niin innokkaasti, että muista linnunäänistä oli vaikea saada selvää tai edes kuulla niitä. Varpunen kävi etsimässä siemenenjämiä ruokintapaikalta. Punakylkirastaiden ja punarintojen vaisua konserttia kuului etäämpää. Puluja ja naakkoja näkyi lernnossa silloin tällöin. Pikkuvarpunen lennähti viereisen tontin varastorakennuksen seinässä olevasta pöntöstä pihapuuhun. Syyllisyys nousi mieleen kun oma viime syksynä pudonnut pönttöni on edelleen katoksessa odottaen kattoremonttia. Sade ja tuuli hiljensivät lintuelämää.

Vuokraisäntä tuli pihaan jatkamaan edellispäivänä aloittamaansa haravointia. Suunnittelimme kahden koivun kaatoa vappuaatoksi. Mainitsin aamua odotellessa kirjoittamastani blogitekstistä, jossa olin tehnyt Edwin Abbott Abbottin syntymäaikaan 100 vuoden kirjoitusvirheen. No sellaista sattuu, varsinkin minulle. Onneksi huomasin virheen itse ja olin jo korjannut sen. Vappuaaton illanviettosuunnitelmana oli autokatoskauden avaaminen. Vanhojen ruusupapuköynnösten verhoilema autokatos on kuin urbaani huvimaja, jossa puutarhapöytä ja tuolit jo odottamassa.

Osallistuin pihasiivoukseen korjaamalla talvella hajonneen ja tuhkakuppina toimineen lasisen säilykepurkin sirpaleet ja tumpit porraspäästä roskapussiin. Huomasin että olin saanut aamupäivän kulumaan välillä sisällä, välillä kynnyksellä istuen, myöhässä olevaa kevättä ja kehnoa säätä sekä vähäistä lintuelämää ihmetellen ja lähdin kauppaan. Kadulla tuuli tuli vastaan navakammin, tihkusade tiheni ja hytisytti kehoa. Aika oli kääntynyt iltapäivän puolelle tapahtumattomuuden merkeissä. Ostin ostokseni ja palasin takaisin. Rahaa jäi kukkaron pohjalle sokeripaketin ja sätkäpussin oston jälkeen euron verran.

Keitin perunat, söin, seurasin säätilan kehittymistä ulkona ja ajattelin ajatuksiani. Iltapäivää oli kulunut jo pitkälle kun taivas alkoi näyttää selkenemisen merkkejä. Puin varalta kaksi villapaitaa päällekkäin, vedin nahkatakin niskaan, pakkasin kiikarit kameralaukkuun, johon kuuluva kamera on tammikuussa ryöstetty Kemissä. Kamerattomana tunnen orpoutta nyt kun kevään tullessa tekisi taas mieli valokuvata jotain, dokumentoida kevään tapahtumista sitten kun jotain alkaa tapahtua.

II

Kävelin Villenraittia Vuoritielle. Villenmäki-kerrostaloyhtiön pihassanäin päivän ensimmäiset kevään merkit: pikkupojan keinumassa ja ilmeisesti isoveljen puhaltamassa saippuakuplia. Kuljin Ruukintietä Pajuluoman yli ja Pappilantietä kesäteatterin katsomolle, jonne kaksi tuttavaa oli perustanut puistobaarin.

-Tule tänne, me tässä juuri teemme roolijakoa ensi kesän näytelmään, minua kutsuttiin.

Istuin seuraksi koska minulla ei ollut kiire mihinkään. Tuulensuojassa ja auringonpaisteessa alkoi tulla turhankin lämmin. Mutta Ankkalampi oli edelleen ohuesti tummassa jäässä, vaikka pian kääntyisi kalenterissa esiin jo toukokuu. Sinisorsa lensi Ankkalammen laskuojan suussa olevaan sulaan. Sen pään metallinvihreä hohti häikäisevästi auringonvalossa.

Lähdimme jatkamaan, he tahoilleen polkupyörällä, minä kohti Kyrkösjärveä kävelemään. Kuljin Provinssirockin esiintymislavan ohitse ja sillan yli sekä pallokentän laitoja kävelytielle. Vastaan sauvakävelevältä vanhemmalta naiselta kysyin miten parhaiten pääsisin sairaalanmäelle, kun en ole tätä kautta paljonkaan kulkenut. Hänkään ei tuntunut tietävän. Toivotin hyvää kevättä ja jatkoin alikulkutunnelin läpi Simunaan.

III

Vaihdoin reittisuunnitelmaa. Poikkesin kävelytieltä ja ryhdyin kapuamaan sammalpohjaista rinnemetsää pitkin kohti Kyrkösjärven patovallia ja sen päälle. Metsikössä kuulin kevään ensimmäisen kulorastaan kutsu- tai varoitusäänen. Toisaalla käpytikka nakutteli käpyverstaallaan. Muutaman kymmenen metrin mittaisen kapuamisen jälkeen olin patovallilla ja eteen avautui Kyrkösjärvi, sen vastarannalla taivaalla kellui joitakin kauniinmuotoisia pilviä. Pysähdyin tämän maiseman ääreen.

Auringon puukko iski silmään lintutornin yläpuolelta ja järven pinnasta. Kiikari selasi järven selkää. Jokin sorsa siellä ui, mutta aurinkoa vasten lintu näkyi vain siluettina. Rantakivikossa juoksenteli joitakin västäräkkejä askareissaan. Mietin olivatko ne kasvihuoneessa talvehtineita vai muuton tuomia.

Jatkoin turvevoimalaa kohti. Kalalokkipari oli vallannut vedestä pilkistävän pesäkarin. Vastarannalta kantautuivat lokkien huudot. Mitään erityistä ei näkynyt. Tuuli oli vinhasti vastainen. Kasvihuoneiden kohdalla salmen rannassa kevään ensimmäinen kalastaja kokeili ongella onneaan. Siinä lähellä on levähdyspenkki ja pöytä. Siihen istuin tupakoimaan ja tiirailemaan.

Järven eteläpää oli vielä jäässä, sula loppui täällä. Kaislikkosaaren yläpuolella ilmassa rääkyi koko ajan kerrallaan lennossa kolmisensataa naurulokkia. Pari päivää aikaisemmin muuttohaukka oli pöläyttäny koko lokkiparven lentoon ja niitä oli laskettu arviolta 2000 lokkia.

Kuuntelin linnunääniä, punarintoja, västäräkkejä, rastaita, sini- ja talitiaisia, harakan käkätys. Kasvihuoneen puolelta kuulin ohilentävien naurulokkien ääntä ja niitä taivaalta seuloessani näinkin lisäksi kaksi ohilentävää selkälokkia, kevään ensimmäiset. Lähdin takaisin päin kulkemaan patovallia pitkin.

Siinä on matkan varrella lietteinen rantakaistale. Viimekesäiset parimetriset järvikaislat olivat talven jäljiltä taipuilleet tuulelle ja jäälle vastarintaa tehden outoon aaltomaiseen muotoon, kuin taistelussa väsynyt, mutta yhä vastarintaa tekevä armeijakunta. Niiden takana osmankäämien pelto höyhtyväisine valkoisine siemenpalkoineen. Kaislikon laidalla rantapajussa yksinäinen pajusirkku lauloi hieman innottomasti.

IV

Aurinko oli siirtynyt taivaalla korttelin mitan kohti pohjoista ja kun se ajautui pilveen, järven selkä alkoi jo hämärtyä. Tavipari pelästyi lentoon minun kulkuani. Iltalinnut olivat alkaneet jo laulunsa. Mustarastaan kaunis surumielinen liverrys, punakylkirastaiden lyhyet jankuttavat säkeet ja laulurastaan kuulas koloratuuri. Punarinta männynlatvassa taituroi omassa äänialassaan.

Jatkoin rumien sairaalarakennusten ohi - joku arkkitehti on ne suunnitellut tasakattoiseksi tylsäksi funktionalismiksi – ja kävelytietä rinnetta alas linnunlauluja koko ajan korvissani. Mäen alla käännyin polkua mielisairaala-alueelle. Räkätit tekivät joukkohyökkäyksiä varista kohti kuin pesimäkautta varten verrytellen. Puluparvi lensi sairaalarakennusten yli kaupungin suuntaan.

Minä jatkoin Björkenheimin sillan yli kotia kohti. Ylitin toista siltaa pitkin Pajuluoman. Tien ylittävällä puhelinlangalla istui sepelkyyhky hauskasti aivan kadun keskipisteessä. Oli enää parisataa metriä taivallettavaa ja sitten avasinkin jo ulko-ovea ollakseni takaisin kotona. Olin jälleen takaisin alkupisteessäni.

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Ruokajonossa II


Jääkaappi alkoi valittaa tyhjyyttään juuri vapun alla niin toivottomasti, että pitkästä aikaa päätin lähteä käymään Seinäjoella vapaaehtoisvoimin neljä kertaa viikossa toteutettavassa ruuanjakelussa. Lähtöni viivästyi sen verran, että tulin jonoon vasta häntäpäässä, toiseksi viimeisenä.

Tällaisten pienehköjen tai keskikokoisten kaupunkien ruokajonoissa on se erinomainen puoli, että jonot eivät pääse kasvamaan satojen metrien mittaiseksi kuten hurstin leipäjonossa. Siinä jonotellessa laskerskelin samalla huvikseni jonossa olevien henkilöiden lukumäärää. Olin siinä kaksi tyhjää muovipussia kädessä noin 57:ntenä. Viimeisenä oleva hermoili, että jääköhän hänelle enää mitään.

Vaikka itse ruuanjakelua hoitava henkilö ei mikään helluntailainen omien sanojensa mukaan olekaan, hän on saanut helluntaiseurakunnalta tilat käyttöönsä helluntaikirkon eteisestä sillä edellytyksellä, että kokouksessa käyvät päästetään muun jonon ohi ensimmäisenä ruokapussiaan täyttämään. Tätä mahdollisuutta uskovat veljet ja sisaret siekailematta käyttävätkin hyväkseen.

Ruuanjakaja pitää sen verran kuitenkin rääpyä että rajoittaa ensimmäisellä kierroksella jaettavien varsinaisten elintarvikkeiden määrän kahteen vapaavalintaiseen tuotteeseen. Jos enemmän haluaa pitää jonottaa toinen ja joskus kolmaskin kierros. Leipää kyllä yleensä riittää niin, että kukin saa kantaa sitä kotiinsa niin paljon kuin tarvitsee ja haluaa. Pieneen eriarvoisuuteenhan tämäkin käytäntö tietenkin johtaa: uskovat valikoivat parhaat päältä ja jonon hännillä oleville jäävät pahnanpohjimmaiset.

Ruuanjakaja itse käyttää muun aikansa kierrellen pakettiautolla lähialueen elintarviketehtaita ja kauppoja ja keräten näistä esimerkiksi viallisesti pakattuja tai päiväysvanhoiksi meneviä tuotteita ruuanjakeluun. Näin tarjolla oleva tavaramäärä ja sen laatu vaihtelee melkoisesti päivästä riippuen. Palkaksi laupeudentyöstään ruuanjakaja saa seurakunnalta (en ole huomannut kysyä kummalta, luterilaisilta vai helluntailaisilta) oikeuden ostaa kerran kuukaudessa pakettiautoonsa tankillisen bensaa seurakunnan laskuun.

Tänään takanani olleen miehen pelko osoittautui turhaksi. Pääsimme leipäpussit kädessä ruokalaatikolle ja tavaraa oli vielä yllin kyllin. Käteeni tarttui valmislohikeitto ja puoli kiloa viimeisen myyntipäivänsä lauantaina nähnyttä ekstrapalvikinkkua. Kaupantekijäksi sai lattialaatikoista valita matkaansa vielä pullapussin.

Lähes koko edellä ollut poppoo oli kaartanut takaisin jonoon uudelle kierrokselle. Poikkeuksellisesti niin päätin tehdä minäkin, koska mieltä oli jäänyt kaihertamaan halu saada myös piimäpurkki mukaansa. Jonotin vuoroani ja sain kuin sainkin matkaani toiseksi viimeisen piimäpurkin ja lisäksi lanttulaatikon. Tässä vaiheessa ruuanjakajakin alkoi jo ihmetellä että eivätkö nämä tarjolla olevat einekset lopu koskaan.

Alkoi kolmas kierros. Mutta tässä vaiheessa minä luovuin hommasta ja lähdin muovikassit käsissäni talsimaan kotia kohti. Kotimatkalla ryhdyin miettimään, kuinka suuri osa Seinäjoen väestöstä käy ruuanjakelussa ja siis ilmeisestikin tarvitsee virallisten eupusien lisäksi tätä vapaaehtoista ruuanjakotoimintaa. Kehitin yksinkertaisen laskukaavan, että 60 jonottajaa päivässä tekee 240 viikossa eli pyöreästi vähän vajaa prosentti Kanta-Seinäjoen väestöstä.

Mutta avuntarvitsijoiden määrä ei ole näin yksinkertaisesti laskettu. Yleensä perheestä jonottaa vain yksi henkilö eikä koko perhe. Useimmiten jonossa on perheen emäntä. Jos kotona on syrjäytynyt puoliso, tämä jää kotiin makoilemaan sohvalla ja lapset ovat koulussa. Näin hatusta tempaan perheen kooksi kole henkilöä ja kerron siis kolmella. Päästään kolmeen prosenttiin väestöstä.

Mutta eihän tässä vielä ole kaikki. Läheskään kaikki ruoka-apua tarvitsevat eivät tähän ruokajonoon koskaan pääse. On vanhuksia, liikuntarajoitteisia tai jossain kauempana asuvia, mielenterveys- tai alkoholiongelmaisia, joille ruokajonoon pääseminen saattaa olla käytännössä ylivoimaista. Ja jotkut eivät kerta kaikkiaan kehtaa nöyryyttää itseään ruokajonoon hyvinvointiyhteiskunnassa. Liikuntarajoitteisille ja vanhuksille ruuanjakaja tosin kuljettaa tarvittaessa tarvikkeet kotiinkin. Mutta edelleen puhtaana heittona arvelen että tarvitsijoita olisi kuitenkin vähintään toinen mokoma jonossakävijöihin nähden. Näin päästään jo kuuteen prosenttiin väestöstä.

Siis summa summarum. Noin 6 prosenttia sellaisen melko vauraan kaupungin kuin Seinäjoenkin väestöstä on niin köyhiä, että ei pysyisi sapuskoissa nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa ilman tätä vapaaehtoista ruuanjakelutoimintaa. Olen jo aiemminkin ehdottanut että tällaisille ”laupeudensisarille” jotka harjoittavat pyyteetöntä avustustyötä seitsemänä päivänä viikossa koko päivän pitäisi antaa jokin rauhanpalkintoa vastaava tunnustus toiminnastaan. Tämänkin vapaaehtoisen ruuanjakelun ansiota on, että Seinäjoella ei kenenkään köyhän tarvitse ainakaan nälkään kuolla – ainakaan niin pitkään kuin on liikuntakykyinen ja kykenee jollakin tavalla huolehtimaan asioistaan.



sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Tasomaa



Edwin Abbott Abbott:
Tasomaa – moniulotteinen romanssi
(1884)
suom. Kimmo Pietiläinen
Terra Cognita 1997

Edwin Abbott Abbottin romaani ”Tasomaa – Moniulotteinen romanssi” ilmestyi alunperin Englannissa vuonna 1884 salanimellä A. Square. Teosta voidaan pitää yhtenä tieteiskirjallisuuden klassikoista, vaikka se alunperin oli suunnattu lähinnä yhteiskunnalliseksi satiiriksi aikansa viktoriaanisen yhteiskunnan tiukkaa sosiaalista hierarkiaa vastaan. Salanimi osoittautuikin tarpeelliseksi, sillä teos herätti ärtymystä, joka pakotti kirjailijan vastaamaan samana vuonna otetun toisen painoksen esipuheessa.

Tasomaa on yksinkertaisesti maailma, josta puuttuu kolmas ulottuvuus. Kaikki Tasomaan kappaleet ovat kaksiulotteisia. Sen yksinkertainen malli on siis paperinohut maailma, missä sen asukkailla on pituus ja leveys, mutta ei korkeutta. Muunlaista maailmaa tai maailmankaikkeutta tasomaalaisten on mahdoton kuvitella. Mielenkiintoista on, että Tasomaassa on valoa, mutta sillä ei ole mitään lähdettä. On vain kappaleita, joilla on valoisat reunat. Tai kuten kertojana toimiva neliö kuvailee kolmiulotteisen maailman asukkaille:

”Kuvitelkaa laaja paperiarkki, jolla janat, kolmiot, neliöt, pentagonit, heksagonit ja muut kuviot eivät olekaan paikoillaan, vaan ne liikkuvat vapaasti joko pinnalla tai sen sisällä, mutta niillä ei ole kykyä nousta pinnan yläpuolelle tai laskeutua sen alle. Kuvitelkaa, että ne liikkuvat varjojen tapaan, vaikka ne ovat kovia ja niillä on valoisat reunat.”

Kun kappaleet kuitenkin ovat ja näkevät vain tasossa, näyttäytyvät kaikki Tasomaan asukkaat janoina ja niiden erottamiseksi toisistaan tarvitaan muita menetelmiä, kuten tunnustelu tai jo edellä mainittu valoisuus ja sen vaihtelu, eräänlainen etäisyysperspektiivi tai japanilaistyylinen ilmahorisontti. Kappaleiden etäämpänä olevat kulmat näkyvät hivenen himmeämpinä.

Tasomaan asukkaiden yhteiskunta on kappaleiden ominaisuuksien mukainen tiukka luokkayhteiskunta. Alimman asteen yhteiskunnassa muodostavat naiset, jotka ovat janoja. Sotilaat ja alimman luokan työläiset ovat tasakylkisiä hyvin teräväkärkisiä kolmioita, joiden kaksi sivua ovat siis yhtä pitkät ja kolmas hyvin lyhyt. Keskiluokka koostuu tasasivuisista kolmioista. Ammattimiehet ja herrasmiehet ovat neliöitä (jollainen siis kertoja itsekin on) ja viisikulmioita eli pentagoneja. Tätä useampikulmaiset olennot ovat aatelisia joiden kulmien lukumäärä kasvaa arvon mukaan heksagoneista polygoneihin jotka siis saavuttavat monikulmion kunniallisen nimen. Mutta kun sivujen lukumäärän nousu jatkuu, tulevat sivut lopulta niin lyhyiksi, että niitä ei enää erota ympyröistä ja yksilö otetaan pyöreään eli pappisluokkaan. Joka on korkein yhteiskuntaluokka.

Tässä maailmassa neliömme siis elää, uskoen tasoa maailmankaikkeudeksi. Mutta miksi hän sitten ryhtyy kuvailemaan maailmaansa kolmiulotteisen maailman asukkaille: koska hän on ainoana Tasomaan asukkaana käynyt ”avaruudessa”. Neliömme on ”valittu”, hänen maailmankuvaansa on järkyttänyt kolmiulotteisesta maailmasta tullut vieras, joka pakottaa hänet lopulta ymmärtämään että maailmankaikkeudessa on myös ulottuvuus, jota Tasomaan asukkaat eivät voi nähdä eivätkä näinollen myöskään kuvitella.

Ajatus kolmannesta ulottuvuudesta on Tasomaassa tiukan kerettiläinen, samaan tapaan kuin tiukasti kontorolloidussa luokkayhteiskunnassa on aikanaan ollut alempien luokkien värien kapina tai muut yhteiskuntajärjestyksen järkytysyritykset. Ja tällaisten ajatusten esittäjät eliminoidaan tiukasti muusta yhteiskunnasta. Niinpä sankarimmekin todistelee kolmannen ulottuvuuden olemassaoloa tasomaalaisille tai kuvailee kaksiulotteista maailmaansa kolmiulotteisille vankilasta käsin. 

Päähenkilö on eräänlainen Tasomaan inkvisitiossa tuomittu Galileo Galilei tai roviolle joutunut Giordano Bruno, jotka uskalsivat aikanaan asettaa katolilisen kirkon ehdottomat totuudet kyseenalaisiksi sellaisilla naurettavilla väitteillä kuin että maa on pyöreä tai että maa ei olekaan maailmankaikkeuden keskipiste.

Neliömme kuitenkin kolmiulotteisessa maailmassa vierailtuaan päätyy vieläkin radikaalimpiin johtopäätöksiin. Hän arvailee että on olemassa myös neljäs ja tätäkin lukuisampia ulottuvuuksia, joita taas kolmiulotteisen maailman asukkaat eivät voi nähdä ja joiden olemassaoloon he siksi eivät usko. Tämä Abbott Abbottin ajatus 1880-luvulla esitettynä on senaikaista maailmankäsitystä mullistava ja tämän ”teesin” ansiosta Abbott Abbottin teos on vuosikymmenestä toiseen säilyttänyt ajankohtaisuutensa.

On huomattava että Albert Einstein esitti erityisen suhteellisuusteoriansa vasta 1905, yleisen suhteellisuusteorian 1915 ja tämän myötä yleistyi 1920-luvulla käsitys neliulotteisesta avaruudesta, jonka neljäs ulottuvuus on aika. 1950-luvulla alettiin ymmärtää avaruuden kaarevuutta ja ulottuvuuksien välisiä yhteyksiä ja taas Tasomaa toimi yksinkertaisena ja pätevänä mallinnoksena.

Kuten suomentaja Kimmo Pietiläinen toteaa, Abbottin malli on edelleen ajankohtainen, niin magneettikuvauksen kuin tietokonegrafiikan ongelmien ja ratkaisujen ääressä puuhaileville, ja edelleen nykyisimpiin ulottuvuuskäsityksiin asti: 

”Tasomaan kansilehdellä on utuisiin pilviin rajoittuva Neliön näkemys korkeammista ulottuvuuksista. Sattumalta niitä on kymmenen, saman verran kuin fyysikoiden nykyiset, kvanttimekaniikkaan perustuvat suositut maailmankaikkeudeen teoriat sisältävät. Toinen nykyteorioiden suosima maailmankaikkeuksien ulottuvuuksien määrä on 26. Niinpä fysiikka on ohittanut Neliön kuvitelmat.”

Mutta Edwin Abbott Abbottin romaani on säilyttänyt ajankohtaisuutensa siis sekä ulottuvuuskuvitelmissaan että myös luokkayhteiskunnan satiirina, joskin naisten asema länsimaissa saattaa nykyisin olla jo hieman parempi kuin se oli 1800-luvun lopun viktoriaanisessa yhteiskunnassa. Ja lopulta se on fiktiivinen romaani, joka kirjallisena teoksena on kestänyt ajan hampaan kulutuksen. Siksi olikin korkea aika kääntää tämä tieteiskirjallisuuden kestoklassikoksi muotoutunut teos vihdoin suomeksi hieman yli 110 vuotta alkuperäisteoksen ilmestymisen jälkeen.

Kimmo Pietiläinen kuvailee teoksen merkitystä nykyajalle: ”Fysikaaliset rajoitukset ovat todellisia jua me ja elämämme ovat niiden tuotteita. Osaa fysiikan rajoituksista ei voi kiertää mitenkään ja olemme väistämättä niiden vankeja. Henkiset ja yhteiskunnalliset rajoitukset taas ovat itse kehittämämme ansa, josta voi vapautua.”

”Tasomaa kertoo, että ihmisen on kaikin keinoin pyrkittävä vapautumaan niistä rajoituksista, joista voi irrottautua, ja ymmärtämään perusteitaan myöten ne rajoitukset, jotka ovat ikuisena kahleenamme.”

JK. Vaikka kirjassa siis yhdellä tasolla käsitellään niinkin hankalasti ymmärrettäviä asioita kuin ulottuvuudet, kirjoittaa Abbott Abbott näistä niin yksinkertaistetusti ja tarpeen vaatiessa jopa piirtämällä selkeyttäen, että lyhyelläkin matematiikalla nämä ideat menevät helposti jakeluun. Tosin täydellinen vastahankaisuus geometriaa kohtaan saattaa ehkä karkottaa osan mahdollisesta lukijakunnasta.