tiistai 22. helmikuuta 2011

Alpo Jaakolan taiteesta


1950-luku

Alpo Jaakolan ammattimaisen taiteentekemisen voidaan katsoa alkaneen vuodesta 1951, jolloin hän meni oppilaaksi Turun piirustuskouluun. Omaelämäkerrassa julkaistu tilaustyönä piirretty muotokuva vuodelta 1949, armeija-ajalta, on vielä kiiltokuvamainen. 1940-luvulta säilyneitä maalauksia voidaan pitää harjoitustöinä tulevaa taiteilijanuraa varten.

1950-luvun alkupuolen tuotannosta merkittävä osalla on ollut tyly kohtalo. Turun piirustuskoulun aikaisista töistä Jaakola poltti suurimman osan tilanahtauden vuoksi. Loput opiskeluaikaiset työt ja Ateljee Tornin näyttelyssä myymättömät työt joutuivat Metsämökin eristeeksi, mistä ne kaivettiin uudelleen päivänvaloon vasta 1990-luvulla. Verosaatavista järjestetyssä pakkohuutokaupassa vuonna 1960 Jaakolan teoksia myytiin 5 – 20 markan hinnalla ja myydyt työt ovat kaiketi kadonneet suureksi osaksi jäljettömiin.

Alpo Jaakolan säilyneet maalaukset 1950-luvun alkupuolelta osoittavat taiteilijan jo kypsyneen taiteellisen omaperäisyyden. Maalaamista tosin häiritsi taloudellinen ahdinko, Metsämökin sähköttömyys, värien puute ja suoranainen nälkiintyminen, joka ehkä oli osasyynä myös eräisiin Jaakolan kokemiin näynomaisiin ja yliluonnollisiin tapahtumiin.

Kun Jaakolan opettaja Osmo Laine 1950-luvun puolivälissä kirjoittaa kritiikissä arvostavasti ja kannustaen Jaakolasta ”Pimeän Metsän maalarina”, kommentoi taiteilija Pilvenpiirtäjässä: ”Tein siihen aikaan kynttilänvalossa, sähköstä ei ollut puhettakaan. Myöhemmin yritin laittaa kynttilän hatturenkaaseen kuten Rembrandt mutta hattu syttyi. Maalasin lattialla polvillani, sivellin sentään apuvälineenä.”

Osittain teosten synkkyys ja harmaus johtui värien vähyydestäkin. Muistikuva 1950-luvun puolivälistä: ”Heräsin veden äänekkääseen tippumiseen lattialle. Mökin katto vuoti. Sitä tuli virtanaan. Sade oli yltynyt. Olin yöllä maalannut mustanharmaan aamun, ei ollut muita värejä, olisin halunnut hävittää sen. Ajattelin maalata uudestaan päälle enkelin, jonka olin nähnyt yöllä, musta enkeli kirkkaalla taivaalla. Minulta puuttui sinistä, puuttui enkelin väriä, enkelin poskipuna, enkelin silmien väri. Minkäväriset hiukset, minkäväriset huulet, ylimaallisen väriset. Minulta puuttui rubiini, minulta puuttui roosa, minulta puuttui violetti, minulta puuttui pariisinsininen, minulta puuttui sienna, okra, keltainen, valkoinen. Valkoista oli vähän, mustaa paljon. Mustasta ja valkoisesta saa harmaata. Mistä tehdä sinistä? Yritin liottaa vanhoja vaatteita, kuumentaa niitä kauan. Se ei onnistunut, väri ei lähtenyt. Erilaisista sienistä olin syksyllä saanut jonkinlaista väriä keittämällä, samoin sammalista, kuusenoksista.”

Kuitenkin Jaakola jo 1950-luvun taloudellisessa ahdingossakin osoitti moniulotteisuutensa ja täyden kypsyytensä taidemaalarina. Surrealismi näkyy voimakkaana vaikutteena 1950-luvun loppupuolen ja 1960-luvun tuotannossa, mutta se suodattuu Jaakolan omapäisen ja omintakeisen kuvakerronnan läpi. Täyttä mestaruutta osoittavat esimerkiksi maalaus ”Naiset tulevat metsästä” (1958), jykevä ”Omakuva omena kädessä” (1959) tai koskettava ”Lintujen pidättelijät” (1960).


1960-luku

1960-luvun alun maalauksissa uutena elementtinä tulee kuvaan maalausten sähköinen ja vimmainen yksityiskohtia pursuileva tuhatkätisyys ja moniulotteisuus. Maalaukset täyttyvät tapahtumista, yksityiskohdista, hehkuvavärisistä dekoraatioista. Jaakola ahtaa koko surrealistisen maailmankuvansa yhteen maalaukseen ja näin yhä uudelleen ja uudelleen, itseään koskaan toistamatta. Ryöpytys on hurja, sitä vain etäisesti muistuttavaksi voi ajatella Teemu Mäen monikerronnallisia teoksia.

1960-luvulla Jaakolan taloudellinen ahdinko alkoi vihdoin väistyä ennen muuta vuonna 1963 Kullervo ja Helena Kalkkeen järjestämän kotinäyttelyn jälkeen. Taloudellinen menestys koetaan eräissä kriitikkopiireissä kaupallistumisena, Jaakolan osallistumattomuus silloin kun kaikki osallistuvat herättää kielteisiä vastareaktioita. Jaakolan tähden arvellaan sammuneen jo 1960-luvun puolivälissä.

Totta on että eräät Jaakolan 1960-luvun alkupuolen teokset suoraan alitajunnasta pursuavine tajunnanvirtoineen, voidaan nähdä Jaakolan tuotannossa eräänä kerronnallisena huippukautena, mutta myöhemmässä tuotannossa Jaakola yksinkertaisesti vain sisäistyy enemmän ja suuntaa huomiotaan muualle. Hän ei suostu pysähtymään jo saavutettuun, mikä tuntuu alinomaa ahdistavan hänen taiteensa luokittelijoita ja tuhoavan luokitusyritykset.

Pinnan alla kytee. Jaakola on 60-luvun loppupuolella aloittanut patsaspuiston tekemisen, joka vie vuosien ajan kesäkaudet, eikä tuotteliainkaan, luomisvoimaisinkaan taiteilija sentään pysty tekemään kaikkea yhtä aikaa. Jonkinlainen tasaantuminen maalausvyörytyksessä lienee tässä vaiheessa välttämätön.

Kun Jaakolan Metsämökkiin vuonna 1966 valmistuu lisäsiipi lähinnä veistosten tekemiseen, hän kuvailee lisäsiiven funktiota: hitsaamo-hidastamo-jakamo ja hajottamo. Näistä aineksista Jaakolan maalaustaiteessakin pitkälti on kysymys. Tosin voisi sanoa hidastamon kohdalla yhtä hyvin nopeuttamo ja samalla periaatteella voidaan muuttaa ja kääntää kaikki muutkin hänen taiteeseensa liittyvät epiteetit.

Jaakola ehtii myös täysin uusille alueille avustaessaan eräitä ylioppilas- ja teinilehtiä tullen hetkeksi nuorisoidoliksikin. Vuonna 1967 ilmestyy Jaakolan sarjakuvateos Ruusuruoska joka on ajassaan täysin outo lintu. Ruusuruoskassa seikkailee eräänlainen Alpo Jaakolan alter ego pasifistis-milittaristisen sarjakuvan päähenkilönä.

Matti Kekki on osuvasti verrannut Johanneksen hahmoa ”Kunnon sotamies Svejkiin”. Yhtä hyvin Johanneksen voisi rinnastaa Sven Dufvaan. Absurdi sankari hortoilee kuitenkin onnekkaasti selviytyen läpi sotatantereiden ja kun hän vihdoin käsittää, mistä sotahommissa oikein on kysymys, huutavat upseerit hädissään tunnolliselle sotamiehelle: ”älä ammu, nehän ovat vihollisia…rauhanneuvottelijoita.”


1970-luku

Jaakolan taiteeseen elämän pohjan varmistuminen ja vakiintuminen ei jätä ainakaan negatiivisia jälkiä. Olennainen muutos tapahtuu oikeastaan vain 70-luvun vaihteessa maalausmateriaaleissa: Jaakola siirtyy öljyväristä muovipohjaisiin akryyliväreihin. Akryyleilla hän maalaa kuitenkin edelleen hyvin ”öljyvärimäiseen” tyyliin ja sen mahdollistamat tasaiset väripinnat eivät juurikaan houkuttele taiteilijaa.

Jaakolan taiteessa voi nähdä rintarinnan impressionismia ja kubismia, ikonimaisuutta ja pointillistista värinkäsittelyä, naivistista kansantaiteen omaisuutta ja dadahenkistä kuvan hajottamista. 70-luvun tuotannon päälinjoina voidaan nähdä surrealistinen ja kubistinen ilmaisutapa, vaikka Jaakola omaelämäkerrassaan kieltää yhtymäkohdat esimerkiksi Picassoon, jonka teoksiin hänen töitään on verrattu liiankin usein. Teosten ja taiteilijapersoonan luokittelun vaikeus syntyy siitä, että hän tuntuu noukkivan vaikutteita yhtä aikaa hyvin monista lähteistä ja samalla niiden pohjimmaisena vireenä on alitajunnan syvästä kaivosta nostettu ehdottoman omintakeinen ja tajunnanvirrallinen ilmaisu.

Alpo Jaakolaa persoonana on luonnehdittu myyttiseksi ja mystiseksi, epäesteetiksi, naivistiksi ja symbolistiseksi surrealistiksi, kalevalahenkiseksi kansantaiteilijaksi ja groteskiksi humoristiksi, eideetikoksi, selvänäkijäksi ja mystikoksi. Jo nämä määreet antavat kuvan siitä, että hänen taidettaan lopulta on mahdotonta karsinoida mihinkään totunnaiseen, määritellä perinnäisten taidesuuntien tai ilmaisutapojen mukaan. Jaakolan taide on ehdotonta ja omaa, liikkui hän sitten millä aluevesillä tahansa.

Jaakola itse kommentoi Pilvenpiirtäjässä eräitä taiteellisia vaikuttajiaan ja vaikuttimiaan. Suomalaisesta taiteesta hän nostaa esiin ennen muuta Akseli Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin, myöhemmältä ajalta opettajansa Otto Mäkilän, pohjoismaisista Edward Munchin, Böcklinin ja Josephsonin. Kansainvälisessä taidevirrassa Jaakola tunnustaa impressionisteista vaikuttajakseen vain Renoirin vaikka yhtymäkohtia voidaan helposti löytää myös Matisseen.

Suuruutta taiteessa edustavat van Gogh ja Picasso, loistavia maalareita 1800-luvun useat impressionistit kuten Millet, Gauguin, Chagall ja Rousseau. Kuvanveistossa Jaakola luettelee Rodinin sekä myöhemmältä ajalta Mooren, Epsteinin ja Giagomettin.

Kotimaasta Jaakola nostaa esiin Heikki W. Virolaisen maalatut puuveistokset, Olavi Lanun betonin mestarin ja Heikki Häiväojan – oikean kivisilmän. 1900-luvun kotimaisessa maalaustaiteessa Jaakolaa kiehtovat myös Eemu Myntti ja Vilho Lampi, unohdettu Lauri Saari, omalla tavallaan myös Seppo Similä, Kalervo Palsa, Reidar Särestöniemi. Osa näistä taiteilijoista on jättänyt jälkensä myös Jaakolan omaan tuotantoon, osa ehkä ei…

70-luvun puolivälissä alkaa Jaakolan piina ja katkera oikeustaistelu tuhotusta Metsämökin ympäristöstä. Jaakola menettää luomiskykyään 4000 markan edestä, näin ainakin oikeuden lopullisen päätöksen perusteella. Tulee ajolähtö kotimetsistä, joita ei enää ole, muutto Torkvilleen, jossa kuvaan astuu vuonna 1980 Marja Siltanen, sittemmin Marja Jaakola, taiteilijan elämän kolmas ja viimeinen pitkäaikainen elinkumppani.

Alpo Jaakolan taide on jo löytänyt omat uomansa. Patsaspuisto laajenee edelleen ja uusia patsaita alkaa nousta myös Torkvillen ympäristöön. Marja Jaakola toimii eräänlaisena suojakilpenä herkän ja herkästi haavoittuvasieluisen taiteilijan ja ympäröivän vihan- ja pahantahtoisen maailman välillä. Jaakolan status kasvaa ja elämään tulee kaikkien henkilökohtaisten tragedioiden ohella ulkokuorena tiettyä elitistisyyttäkin.


1980-luku

1980-luvulla Jaakolan patsaspuisto ja metsäveistosalue ovat laajentuneet monumentaalisiin mittoihinsa mutta uusia veistoksia syntyy sekä näyttelyihin että Torkvillen ympäristöön. On kiinnitettävä huomiota Jaakolan taiteessa nimenomaan valtavaan veistosten määrään. Puu, kivi ja metalli sekä betoniveistosten tekijänä Jaakola voidaan nähdä jonkinlaisena ITE-taiteen pioneerina ja tällä alueella hän on lähinnä kansantaiteilijaa, kansanomaista käsityöläisyyttä ja kansanhuumoria.

Läpi 80-luvun Jaakola jatkaa sairauksista ja suruista huolimatta vimmaista maalaamistaan. Jaakola saa taiteilijaprofessorin arvonimen ja nähdään presidentin uudenvuoden vastaanotolla, mutta samalla elämän synkissä pohjavireissä uivat ensimmäistä kertaa puhjennut keuhkosyöpä ja Pirkko Sieversin traaginen kuolema. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun vaihteessa syntyy myös suuri joukko omaelämäkerrallisia piirroksia Jaakolan valmistellessa omaelämäkertaansa, vuonna 1991 ilmestynyttä Pilvenpiirtäjää.

Piirroksissa voidaan nähdä miten Jaakola on voimakas kuvankertoja, kuvannäkijä, muistikuvat ovat syöpyneet mieleen kuin etsauksina. Kirjallista omapäisyyttä ja nerokkuuttakin edustaa omaperäinen sanoilla leikittelevä kielenkäyttö, joka oli tullut tutuksi jo yhdessä Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan kanssa toteutetussa kirjassa Meri kiipeilee (1965) ja sarjakuvakirjassa Ruusuruoska (1967).


1990-luku

Jaakola jatkaa tuotteliaana taiteensa kaikilla sektoreilla läpi koko 1990-luvun kuolemaansa asti. Turun taidemuseon retrospektiivinen näyttely vuonna 1996 oli Jaakolan taiteellinen testamentti, vaikka sitä eivät näyttelyä järjestettäessä ystävätkään vielä aavistaneet. Keuhkosyövän uusiutuminen uuvuttaa lopulta taiteilijan, jonka elämänlanka katkeaa katkeaa helmikuussa 1997.

Jaakolan taiteesta ei koskaan ole tehty kokonaisinventaariota, hänen teostensa tarkasta lukumäärästä taiteilijalla itselläänkään ei ollut aavistusta. Niitä on kadonnut jäljettömiin, tuhottu ja tuhoutunut. Useita tuhansia teoksia on joka tapauksessa säilynyt jälkipolvillekin. Viidellä vuosikymmenellä jatkuva tuottelias ja jatkuvasti uusiutuva taiteentekeminen on jättänyt oman omituisen leimansa maamme 1900-luvun taiteeseen.

torstai 17. helmikuuta 2011

Kirjoja hyllystäni: Pyhä Raamattu

I

Päätin siis ottaa härkää sarvista ja ottaa käsittelyyni Raamatun. Raamattu tosin ei ole kirjahyllyssäni vaan alati työpöydällä tietokoneen näppäimistön vasemmalla puolella. Melko usein tartun siihen tarkistaakseni jotain. Niin kuin nytkin.

Raamattuni on puhtaan mustakantinen. Siinä on etukannessa kohokuviona risti ja ikäänkuin alttarikaappeina ristin molemmin puolin kaari-ikkunat, vasemmalla puolella roomalaiset numerot I-V ja oikealla VI-X. Kymmenen käskyä. Upotettuna ikäänkuin verkko: Jeesus oli ihmisten kalastaja.

Etuaukeamalla on vanhat kartat Suuresta merestä sekä Syyriasta ja Palestiinasta. Toiseen karttaan on pilkkuviivalla merkitty reitti Israelin kansan vaelluksesta Egyptistä Kanaanin maahan. Pyhä Raamattu on painettu 1947 ja sen teksti perustuu vuoden 1933 kirkolliskokouksen suomennokseen Vanhasta testamentista ja vuoden 1938 hyväksyttyyn suomennokseen Uudesta testamentista sekä samassa kirkolliskokouksessa hyväksyttyihin oikaisuihin erityisesti apogryfikirjojen osalta.

Lukemisen helpottamiseksi Raamatun eri kirjat on merkitty sivulehtiin syvennyksin. Kirjan lopussa on liitteenä Uudessa testamentissa esiintyvät painot, rahat ja mitat selitettyinä. Rahojen arvo on esitetty Suomen kultamarkan alkuperäisen arvon mukaan. Takakannessa verkossa onkin jonkin verran lahnaa muistuttava kala.

Raamattu lie perintöä isoisänäidiltäni tai isoäidiltäni. Alkuperäisen omistajan nimeä siinä ei ole. Raamatun uutta suomennosta en ole koskaan kaivannut. Hyvin olen tullut omiksi tarpeiksi toimeen tällä vanhallakin.

Vertailun vuoksi olen kyllä lukenut Pentti Saarikosken suomennoksen Matteuksen evankeliumista (P.Saarikoski: Evankeli Matteuksen mukaan, 1969). Siitä selvisi mitä tarkoittavat Jeesuksen vertauksessa esiintyvät vanhahtavat sanat rikka ja malka. Malkahan on talon kurkihirsi. Saarikosken suomentamana: ”Jos toisen silmässä on tikku niin sen sinä huomaat, mutta jos omassa silmässäsi on tukki niin sitä sinä et huomaa.”

Saarikoski muuten pahoitti mielensä siitä, että häntä ei otettu uuden Raamatun suomennoskomiteaan, vaikka hän oli Suomessa ainoa runoilija joka osasi muinaiskreikkaa. Raamatun käännöskomiteaan otettiin hänen sijaansa runoilija Lassi Nummi.

Uusi Raamatun käännös hyväksyttiin ja otettiin käyttöön vuoden 1992 kirkolliskokouksessa. Sitä en tässä käsittele muuten kuin toteamalla että ensimmäisistä Mikael Agricolan 1550-luvun vaiheilla tehtyistä osakäännöksistä (mm. Uusi Testamentti: ”Se Wsi Testamenti” 1548) lähtien Raamatun suomennoksissa esiintynyt kalevalainen ja pakanallinen kantele poistettiin uudessa käännöksessä kaikkialta Raamatusta ja korvattiin muilla (alkuperäisemmillä) kielisoittimilla.

II

Varhaisimmat muistikuvani Raamatusta liittyvät pyhäkouluun. Siellä luettiin meille lapsille kuvakirjasta Raamatun kertomuksia. Pyhäkoulussa käymisestä saimme palkkioksi jonkinlaisia enkelikiiltokuvia, vaikka emmehän me silloin vielä päättäneet käymmekö pyhäkoulua vai emme. Vanhempamme sen päättivät. Olimme niin pieniä silloin vielä.

Kansakoulussa ymmärsimme, että Raamatussa on kaksi osaa: Vanha ja Uusi Testamentti.

Opettelimme itse lukemaan Raamatun tapahtumia. Vanha Testamentti oli kirjoitettu sujuvaksi yhtenäiseksi kertomukseksi maailman luomisesta ja Israelin kansan vaiheista Egyptin orjuudessa, egyptiläisiä kohdanneista vitsauksista ja Israelin kansan paosta halkaistun meren läpi Siinain erämaahan ja kohti luvattua maata. Oppimamme Vanha testamentti perustui siis pääosin Mooseksen kirjojen tekstiin, profeetat ja heidän kirjoituksensa jätettiin vähemmälle huomiolle, varmaan syystäkin. Koko profetoimisen käsite taisi olla ainakin minulle silloin vielä aika epäselvä.

Samoin Uuden Testamentin evankeliumeista oli koostettu yhtenäinen kertomus, joka toki on melko järkeenkäypää, koska ne kaikki käsittelevät saman henkilön – Jeesuksen – elämänvaiheita. Tarina huipentui Jeesuksen ylösnousemukseen ensin haudasta ja sitten hieman myöhemmin taivaaseenottoon. Opetuslasten teot jäivät vähemmälle huomiolle. Paavalin kirjeet taidettiin jättää väliin tai sitten ne olivat sen verran tylsiä, että niistä ei jäänyt muistikuvaa. Ilmestyskirjaa ei todennäköisesti käsitelty lainkaan.

Jossain vaiheessa kansakoulun ja keskikoulun rajamaastossa tuli ulkoaopettelun kausi. Mooseksen kirjat olivat helppoja: ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs ja viides Mooseksen kirja. Profeetat jo vaikeampia en enää muista kuin pätkittäin: ... Hesekiel, Daniel,..., Obadja, Joona, Miika, Naahum, Habakuk, Hakkai, Sakaria, Malakia. Virheet ovat muistin virheitä. Uudessa testamentissa on neljä evankeliumia: Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Paavalin kirjeet opetettiin muistitekniikkaan liittyvällä lorulla: room, ko, gal, ef, fili, gol, tessa, timo, tiit, pii, pii, joo, joo, joo, jaa, juu. No siitäkin taisi muistin hälventämänä jäädä pari välistä.

III

Keskikoulun lopussa ja lukiossa käsitykseni Raamatusta muuttui kaksiteräisemmäksi.

Toisaalta maailmantuska ja piilevä kriittinen ateismi nostivat päättään. En enää uskonut harmaapartaiseen ihmisiin vaikuttavaan Vanhan Testamentin Jumalaan. Tätä ateistista puolta edesauttoi runsaasti helluntailaiseksi kääntynyt luokkatoverini, joka halusi loputtomiin väitellä kanssani Raamatusta. Aina kun kuvittelin olevani väittelyssä niskan päällä hän veti takataskustaan omasta mielestään vielä yhden valttikortin; hieroi käsiään, hymyili pirullisesti ja totesi ”taivaan portilla sitten nähdään kumpi oli oikeassa kiääh-kiääh-käh-käh”.

Toisaalta olin kiinnostunut kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, sitä kautta Raamattu kiinnosti. Onhan se sentään ihmiskunnan historiassa melko merkittävä ja vaikuttava kirjoitus- ja kirjakokoelma. Monien muiden kirjojen lomassa päätin lukea myös Raamatun läpi. Monet ovat sen sanoneet tehneensä, harvat varmaankaan tehneet. Minulla se tökkäsi aikakirjoihin. Hirvittävät litaniat sukuselvityksiä ja henkilöitä vailla tekoja ja toimintaa. Nykyajan näkökulmasta näissä selvityksissä ei ole minkäänlaista uskonnollista (tai muutakaan) funktiota. Tosin jotkut uskovat ryhmäkunnat ovat näiden perusteella laskeneet että maailma on luotu noin 6000 vuotta sitten.

Luovuin Raamatun lukemisyrityksestä tällä kannesta kanteen menetelmällä. Uskoin ja en uskonut. Jollain uskontotunnilla, kun itse kunkin uskonnollisia näkökulmia udeltiin, vastasin olevani deisti. Sitä olen eräässä mielessä vieläkin. Vaikka en nyt jaksa tarkistaa mitä deismi tarkoittaa. Muistaakseni se tarkoittaa vähän muuta kuin itse sillä sanalla silloin tarkoitin. Uskoin että jonkinlainen jumala tai maailmanhenki on, mutta ei sellaisena, että se pystyisi vaikuttamaan tai haluaisi vaikuttaa yksityisen ihmisten elämään.

IV

Olen lueskellut Raamattua myös toisin. Kirjoja sieltä ja toisia täältä, jonkin virikkeen innostamana.

Uuden testamentin evankeliumit olen jossain vaiheessa lukenut läpi ihan niitä verratakseni. Ihastuin myös Erkki Ahosen romaaniin ”Kiviä vuoret”, joka kertoo fiktiona Jeesuksen nuoruusvuosista, joista Raamatussa ei puhuta mitään. Luin Ultra-lehdestä kirkkoherra Voitto Viron arveluja siitä, että Jeesus olisi nuoruusvuosinaan vaeltanut itämailla ja tutustunut muun muassa buddhalaisuuteen. ”Oliko Jeesus buddhalaismunkki?” oli jokin mieleenpainunut kirjoitus. Päädyin ajatuksene että hyvä ihminen ja eettinen esikuva hän varmasti oli, vaikkei nyt kenties ihan konkreettisesti Jumalan vaan Ihmisen Poika.

Vanhassa testamentissa minua liikutti Jobin kurja kohtalo. Vaikka mies koko ajan jaksoi uskoa Jumalaan niin Herra koetteli, parhaat kaverit pilkkasivat, vaimo, lapset ja karja kuolivat, Job menetti koko omaisuutensa ja joutui raahustamaan elämäntietään eteenpäin hirvittävän paiseruton (?) näännyttämänä. Vaikka Job lopulta sai moninkertaisesti takaisin tätä kaikkea (vaimoja, lapsia, karjaa ja omaisuutta) kohteli Jumala mielestäni Jobia väärin. Vahvistusta käsitykselleni sain C.G.Jungin kirjasta ”Job saa vastauksen” joka itse asiassa on Vanhan Testamentin Jumalan psykoanalyysi.

Olin ryhtynyt kirjoittamaan runoja noin 15 vuotiaana ja ryhdyin haaveilemaan kirjailijan urasta (joka sittemmin pääosin haaveeksi jäikin). Julkaisin yhden runokokoelman omakustanteena vuonna 1981. Jossain tuon kirjoittamisen vaiheessa kiinnostuin Raamatusta myös runon näkökulmasta. Löysin Saarnaajan kirjan, joka mielestäni on edelleen maailmanhistorian huikeimpia runoelmia: ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta, eikä mitään uutta ole auringon alla.” Tekstikriittisesti arvelin että kaikki Jumalaan viittaava on lisätty tähän Raamatun eksistentialistisimpaan kirjaan jälkikäteen vain Nikean kirkolliskokouksen hyväksymistä varten.

Varsinkin Saarnaajan viimeinen 12. luku on huikea runo ja ihmisen lopun tai maailmanlopun kuvaelma: ”...ennenkuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, / ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin / - jolloin huoneen vartijat vapisevat / ja voiman miehet käyvät koukkuisiksi / ja jauhajanaiset käyvät joutilaina, / kun ovat menneet vähiin / ja akkunoistakurkistelijat jäävät pimeään / ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat / ja myllyn ääni heikkenee / ja noustaan linnun lauluun / ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät / … / ennenkuin hopealanka katkeaa / ja kultamalja särkyy / ja vesiastia rikkoutuu lähteellä / ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon /” - ja niin edelleen.

Ilmestyskirja alkoi kiinnostaa oikeastaan enemmän kuvataiteen kuin runouden kautta. Ilmestyskirjan pedot ovat olleet kuvataiteessa kiehtova aihelma jo vuosisatojen ajan. Tosin ne eivät vedä vertaa Hieronymus Boschin surrealistisille ötököille ja merkillisille sekasikiöille. Melkoisen kajahtanutta Johanneksen Ilmestyksen tekstikin kuitenkin on; seitsemän sinettiä, seitsemän kirjakääröä, seitsemän enkeliä, seisemän pasuunaa. Seitsensarvisia, haarniskoituja heinäsirkkoja, leijonapäisiä tulipunaisia hevosia, lohikäärme joka voitetaan ja merestä nouseva peto, pedon merkki sekä lopulta Suuri Portto. Seitsemän viimeistä vitsausta ja Saatanan vangitseminen sekä lopulta Uusi Jerusalem, johon Raamattu päättyykin.

V

Raamatun lukemiseni ei ole kuitenkaan päättynyt siihen kun laitoin Ilmestyskirjan osalta kannet kiinni. Palaan siihen yhä uudelleen milloin minkäkin yllykkeen virittämänä.

Paavalia luulin pitkään homoksi ja sovinistiksi. (Jälkimmäinen hän osittain olikin - nykyajan näkökulmasta.) Mutta Kieslowskin Sininen avasi silmäni lukemaan Paavalia tarkemmin. Sinisen teemanahan on Oodi Euroopan yhdentymiselle, jossa on korinttolaiskirjeen sanat. Niissä on sanottu ihmisyyden kannalta keskeisin: ”On vain kolme tärkeää asiaa: Usko, Toivo ja Rakkaus. Ja suurin niistä on Rakkaus.”

Olen lueskellut viime aikoina jonkin verran sananlaskuja ja psalmejakin.

Viime syksynä jouduin takaisin Mooseksen kirjoihin. Ryhdyin kamppailemaan Thomas Mannin ”Joosefin elämää” läpi. Eräänlainen esipuhe, kolmisenkymmentä ensimmäistä sivua oli aika huimaavaa tekstiä. Mutta sitten tuntui, että kirja alkoi ontua ja lukeminen jäi kesken. Nobelpalkitun kirjailijan teos ei ollut oikein kestänyt nykyaikaan. Luin Joosefin tarinan Raamatusta ja tuntui, että se oli kestänyt ja toimi niinkuin piti.

Oriveden Opistossa opettajani, runoilija Risto Ahti sanoi, että kannattaa lukea yli tuhat vuotta vanhaa kirjallisuutta. ”Jos teksti ja kirja on säilynyt yli tuhat vuotta maailmankirjallisuudessa, niin ei se silloin kovin huono kirja voi olla.”

Raamattu on uusimmiltakin osiltaan lähes 2000-vuotias kirja ja kirjoituskokoelma. Uskon Vanhan Testamentin käskyihin sekä varsinkin Uuden testamentin ja Jeesuksen etiikkaan ja moraaliin. Uskon Jeesuksen Vuorisaarnaan ja hänen antamiinsa käskyihin, joita myös Pekka Ervastin teosofia, kristosofia ja Ihmisyyden tunnustajat korostavat. Paljon päänvaivaa on kyllä antanut vaatimus: ”Älä tee pahalle vastarintaa.”

Ruben Stilleriä vapaasti lainaten (”olen huono juutalainen”) olen huono kristitty. En osaa uskoa, eikä minusta koskaan tule uskovaista. Toisaalta en ole pakanakaan; uskon että tämän kaiken takana on jokin tarkoitus. Muistelen jonkun itseäni viisaamman todenneen, että ei meitä voi olla heitetty elämään vain tämä lyhyt ja turhantuntuinen elämä maan päällä ilman mitään suurempaa tarkoitusta. Raamattua pidän kiehtovana viisauskirjana, jota en kyllä ihan ensimmäisten kirjojen joukossa olisi viemässä divariin. Ennemmin otan sen mukaani autiolle saarelle, jos sinne saa ottaa mukaansa vain yhden kirjan.


maanantai 14. helmikuuta 2011

Yksisilmäinen katseli monisilmäistä ja ihmetteli: Kohtaaminen Alpo Jaakolan kanssa


Tapasin Alpo Jaakolan ensimmäistä kertaa Seinäjoen Taidehallissa maaliskuussa 1982. Kokemus oli mieleenpainuva. Alpo Jaakola oli eteläinen shamaani, näkijä. ”Loimaan shamaaniksi” häntä nimitettiinkin. Itse olin tuolloin aloitteleva toimittaja. Vastakkain tilanteessa olivat elämää vielä kokematon, mutta intomielinen toimittajan alku, ja Alpo Jaakolan puolelta elämänkokemus, elämännäkemys, elämänymmärrys, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Kirjoitin:

”Alpo Jaakolan työt eivät ole sinänsä mikään arvoitus. Töissään Jaakola kuvaa ainoastaan sitä mitä hän näkee. Arvoituksellisia ovat ihmiset, jotka eivät näe mitä hän näkee, eivätkä ymmärrä sitä mitä he eivät näe. On kuin yksisilmäinen katselisi monisilmäistä ja ihmettelisi.”

Alpo Jaakola syntyi Loimaalla aprillipäivänä, 1.4.1929. Hän on sanonut olleensa taiteilija vuodesta 1929. Ensimmäiset maalaukset Jaakola teki kolmivuotiaana. Kolmivuotiaana hän kuvasi maailmaa niin kuin hän sen näki. Niinhän lapsi tekee: kuvaa näkemäänsä puhtaalla lapsenmielellä, vailla tyylisuuntien, ismien tai taidehistorian kahleita. Ihminen vilpittömänä olentona menee pilalle vasta myöhemmin, koulussa, sotalaitoksessa, yhteiskunnan karsinoissa, joita taiteilija henkilökohtaisesti vihasi.

Vuonna 1982 Alpo Jaakola kertoi maalaavansa edelleen niin kuin hän oli tehnyt kolmivuotiaana aloittaessaan ”taiteellisen uransa”. Niin hän teki elämänsä loppuun asti. Hän jatkoi kolmivuotiaana aloittamaansa välitöntä taiteellista ilmausta, kuvasi maailmaa niin kuin sen näki. Yhteiskunnassa, jossa Jaakolan mukaan vallitsi ”informaationopeusrajoitus ja suutelukielto”, hän itse ylitti nopeusrajoituksia reilusti. Hänen taulunsa ovat informaatiotulvaa mielen nopeudella. Siteeraan itseäni (ja vähän Jaakolaakin):

”Alpo Jaakolan taulut on maalattu täyteen, hän näkee paljon ja yhtä aikaa. Mielikuvitus virtaa vapaasti, taulut syntyvät kahleettomasti, täydellisen luomisvapauden vallitessa.” Luomisvapautta taiteilija korosti itse. Se on sana, johon voi ankkuroida koko hänen taiteensa, se oli hänen taiteellinen perustuslakinsa ja ihmisoikeusjulistuksensa: ”Mielikuvitus virtaa vapaasti, taulut syntyvät kahleettomasti”. Jo koulussa tuleva taiteilija sai vapaaoikeuden piirtää mielikuvituksesta. Syntyi töitä, sellaisia kuin ”Intiaaniäiti ruokkii lastaan”, ”Sika jolla on siivet” ja ”van Goghin korva”.

Jaakolan tuotanto on määrällisesti hämmästyttävän laaja. Hän aikoi maalata yhtä monta taulua kuin Picasso tai Salvador Dali, kenties maalasikin. Piirroksia, luonnoksia ja maalauksia syntyi taiteilijan mukaan vuodessa noin 581. Kukaan ei ole niitä täydellisesti luetteloinut, läheskään kaikkien teosten olemassaolosta tai omistajasta ei ole olemassa mitään tietoja, osa lienee jo tuhoutunut tai löytänyt tiensä kaatopaikallekin. 1990-luvun lopulla joukko Jaakolan teoksia löytyi hänen ensimmäisen asuntonsa pikkumökin täytemateriaaleista. Jaakola oli taiteensa suhteen myös kriittinen, veistos saattoi saada kirvestä, jos taiteilija ei ollut tyytyväinen tekemäänsä.

Seinäjoen Taidehallissa vuonna 1982 katselin Jaakolan kuvien virtaa, niin kuin niitä voi katsoa nyt samassa paikassa runsaat 25 vuotta myöhemmin. Hän istui vieressäni ja kertoi, miten hänen kuvansa ovat syntyneet, mitkä ovat kuvien lähteet:

”Olen uskonut, että ihmisellä on alitajunta, joka toimii luovasti. Mutta aukko, josta työt tulevat on paljon laajempi. Joskus olen löytänyt hämmästyttäviä yhteyksiä töihini goptilaisesta taiteesta, arabikulttuureista tai kaukaisista ornamenteista. Vaikutteet virtaavat ja taide on suuri virta.”

”Mikään ei ole uutta auringon alla. Moderni taide voi löytyä luolamaalauksista. Surrealismi on surrealismia sinänsä. Sen peruselementtinä on, että sitä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kun joutuu outoon paikkaan, huomaa että kaikki on jotenkin tuttua. Päässä on valmiina Sahara ja Afrikka.”

Taiteilijana Alpo Jaakola oli sekä itseoppinut, niin itseoppinut kuin hän 3-vuotiaana taidemaalausta aloittaessaan oli, että oppinut: hän opiskeli myös taidekoulussa, Turun Piirustuskoulussa, mutta ei koskaan suostunut laittamaan itseään tai taidettaan kenenkään muun pakottamaan muottiin. Ei ole yllättävää, että Jaakolan työt ovat herättäneet ”ihmetystäkin”. Kaikki eivät näe samalla tavalla. Henkiolennot ovat monelle melkein huomaamattomia. Aikanaan kysyin, mitä henget taiteilijalle itselleen merkitsevät:

”Henget ovat tärkeitä ja näkymättömiä. Harvoin niiden päällä on asepuku, univormu joskus. Olenpa nähnyt poliisinkin. Henget kummittelevat ja ottavat yhteyttä metsässä. Läheisimpiä minulle ovat metsänhenget ja Kivikon Pohatta.”

Kivikon Pohatta on asustanut Pirunpellossa, Jaakolan silloisen talon lähellä sijaitsevassa patsaspuistossa. Siellä Jaakola veisteli siirtolohkareista jopa 10 000 kilon painoisen pään. Lohkareen muotoja ja rytmejä noudattaen kivestä syntyi veistos. Kivistä syntyi kokonainen patsaspuisto, joka toimii Loimaalla matkailunähtävyytenä edelleenkin, vaikka taiteilijan eläessä napit olivat naapuruston ja kunnan byrokraattien kanssa monta kertaa vastakkain. Taiteilijalta perättiin lupia tekemisiinsä, mutta Jaakolan mielestä vain luonnolla itsellään oli oikeus tällaisiin lupamenettelyihin.

”Olen minä koittanut lupia kysellä, kun olen kiviä veistänyt, ja tuntuu siltä kuin olisin saanut luvan. Lohkareessa on usein paljon alkumuotoa; sen rytmejä ja muotoja täytyy noudattaa. Kivi muuttuu unenomaisesti veistokseksi.”

Ne jotka eivät näe henkiä, jotka eivät usko myytteihin painostivat Jaakolaa lapsuudesta lähtien. ”Näkeminen vaatii avohaavan päähän, ja sitä eivät kaikki tunnu sulattavan.” Jaakolan taiteen vastustajat kostivat taiteilijalle sen kautta, mikä hänelle oli tärkein luomisen ja luomiskyvyn lähde.

Vuonna 1977 Loimaalla Jaakolan Metsämökin läheltä, tien vierestä kaadettiin luvatta koivuja ja pensaita. Taiteilija puolusti puita loppuun asti, jopa hakkaamalla nauloja koivujen kylkiin moottorisahojen terien tylsyttämiseksi. Mutta mikään ei auttanut: ikkunasta näkyi puiden sijasta lopulta valtatie. Jaakola vaati korvausta luomiskyvyn menetyksestä. Syntyi oikeusprosessi, jota käytiin korkeinta oikeutta myöten. Vuonna 1981 taiteilijalle tuli lopulta moraalinen voitto ja korvausta 4 000 markkaa.

”Tämä ympäristön painostus on ollut raskaimpia tekijöitä minulle. Puiden kaataminen oli useiden ihmisten rahallinen salaliitto, minulle kostettiin luonnon kautta. Luonto vaikuttaa äärettömän paljon siihen mitä teen. Kun puut ja eläimet kuolevat, kuolee ihminenkin. Kun hävitätte usvan, ei teitäkään ole.”

Taiteilijan luonnon ja taiteen luonnon ja taiteellisen luomiskyvyn lähde on usein ymmärrettävästi luonto. Jaakola kertoi tarinan kollegastaan Reidar Särestöniemestä. Särestöniemi oli tullut näyttelynsä avajaisiin kykenemättä sanomaan mitään muuta kuin: ”Kaikki on myrkytetty.” Niin järkyttynyt Särestöniemi oli jostain näkemästään.

Samoihin aikoihin vuoden 1981 syksyllä sekä Reidar Särestöniemen että Alpo Jaakolan taide joutui Helsingin Sanomissa julkisen hyökkäyksen kohteeksi. Kuutti Lavonen pisti matalaksi Reidar Särestöniemen muistonäyttelyn ja arveli Jaakolan myyttien kuolleen. Se oli raskas isku Jaakolalle, joka läpi uransa säilytti taiteellisen herkkäsieluisuutensa ja haavoittuvuutensa.

”Kuutti vastaan myytti, kumpi kestää? Minä väitän että siinä kaatuu Kuutti ennen kuin myytti. Särestöniemen veli (Anttu) pyysi, että ottaisin Kuutin mukaan, kun lähden Lappiin ja uhrattaisiin hänet seidalle juhannuksena. Lavosen arvostelu ei ollut taideskandaali vaan murhayritys”, Jaakola totesi katkeroituneena.

Vuonna 1982 kirjoitin omasta silloisesta näkökulmastani kohtaamisen merkittävyydestä ja merkityksestä minulle henkilökohtaisesti:

”Yksisilmäinen katselee monisilmäistä eikä aina näe edes itseään. Alpo Jaakolan kuvien äärellä toisen todellisuuden ymmärtäminen tuntuu mahdolliselta. Tuntuu kuin Taidehallissa henget olisivat päässeet irti, näkymättömistä tullut näkyviä.”

”Taidehalliin jäävät taulut ja veistokset. Tekijä on lähtenyt pois, mutta töissä elää edelleen tekijänsä henki. Villin arkaaiset näyt, alkuvoimaisen siveltimen jäljet. Unet ovat muuttuneet todellisuudeksi ja todellisuus uneksi. Tai sitten on todellisuus tullut näkyviin ja muuttunut itsekseen.”

”Seison aseistariisuttuna Alpo Jaakolan töiden edessä ja ihmettelen.”

(1982/2008)


Alpo Jaakolan taiteilijaelämää

(Kuva: Alpo Jaakola sotaanlähtö)

Älä välitä Arnold

Ei ole pitkäkään matka tästä Herstoniin, sanoin veljelleni, jos on luotu temppuilijaksi. Ei ole pitkäkään matka tästä Herstoniin, sanoi veljeni, kun on luotu temppuilijaksi.


me kaksi

me sopivat temppuilijaksi

me mentiin Herstoniin

tivoliin

ja roikuttiin

siellä apinahäkeissä

me Herstonin apinat kirppuineen

kyllä opittiin tuntemaan

ja kuitenkin

kaikki tuntui niin surulliselta

kun me saatiin nauramaan

loppupuolella Herstonin aikaa

kaikki ihmiset vainajiksi.


Ei ole pitkäkään matka tästä takaisin Liverpooliin, sanoin veljelleni, jos on luotu vakavaksi. Ei ole pitkäkään matka tästä Liverpooliin, sanoi veljeni, kun on luotu vakavaksi.”

(Pirkko Jaakola: Älä välitä Arnold)

Aprillin pilaaja

Alpo Jaakola parahti ensimmäisen kerran tässä maailmassa aprillipäivänä, 1.4. 1929. Eipä ollutkaan aprillia! Oli syntynyt taiteilija, joka sanojensa mukaan on ollut taiteilija siitä lähtien, tosin aloittaen taidemaalauksen vasta 3-vuotiaana.

Myöhemmin Jaakola piti syntymänsä ajoittumista juuri huhtikuun ensimmäiseen jollain tavalla merkittävänä ja merkitsevänä, eritoten kun ”huhtikuu on kuukausista julmin”. ”Tuntematta astrologiaa” Jaakola arvelee omaelämäkerrassaan Pilvenpiirtäjä huhtikuun vaihteessa tapahtuneen syntymän vaikuttaneen luonteensa ristiriitoihin.

Sopivaa on myös, että juuri aprillipäivä - pilanteon, juksaamisen ja valehtelun päivä - on sattunut syntymäajankohdaksi kuvallisen tarinan kertojalle, jonka taiteessa mikään ei ole eikä näy niin kuin olemme sen tottuneet näkemään.

Valehtelijaksi Alpo Jaakolaa ei kuitenkaan voi nimittää, yhtä vähän kuin hänen taidettaan voi väittää epätodeksi. Jaakola ammensi mystisiä ja myyttisiä kuviaan syvältä tiedostamattoman kaivosta, maalauksensa ja veistoksensa hän purki esiin alitajunnasta ja tiedostamattomasta. Se vaati avohaavan päähän. Toisesta todellisuudesta noukitut näyt purkautuivat taideteoksiksi suoraan tästä pään aukileesta.

Taiteessa hän eli epätodellisuuttaan suoralla mielellä, maalasi ja veisti ainoastaan sitä mitä näki. Mutta Jaakolan taidetta katsoessa vakuuttuu kerta kaikkiaan siitä, että hän katsoo toisin kuin kukaan muu. Jaakolan taide tuo mieleeni Jyrki Pellisen runokokoelman nimen: ”Niin päinvastoin kuin kukaan.”

Niin Jaakola valjasti hevosensa, tarttui suitsista, hivautti lautasille ja lähti taiteen tantereille täyttä ravia. Ei kysynyt keneltäkään neuvoa miten hevosta ohjastetaan.


Perheen piirissä

Väinö Henrik Jaakolalle ja vaimolle Kaisa Jaakolalle syntyi neljä lasta; ikäjärjestyksessä Juha, Alpo, Jouko ja Pirkko. Isä Väinö oli pientilallinen ja sekatyömies. Hänen kerrotaan olleen verbaalisesti lahjakas. Liekö tarinankerronnan perinnettä ollut suvussa laajemminkin, kun Jaakolan tilan kantaisän Oskarin kerrotaan tulleen ”Poikasena yksin kuolemantietä Turun suunnasta kohti Loimaata selviten juuri ja juuri hengissä. Näky oli lohduton, nälkään nääntyviä ja nääntyneitä ihmisiä. Elettiin suuria nälkävuosia 1865 – 1867”.

Kaisa Jaakola oli ”syvän uskonnollisen vakaumuksen läpitunkema kansannainen”. Äidin puolelta lienevät periytyneet Alpon ja runoilijasisko Pirkon näkymykset. Äidinäidillä Amanda Karoliina Jokisella samoin kuin äidillä Kaisa Jaakolalla tiedetään olleen poikkeuksellisia, parapsykologien kuvaamia kykyjä, jotka olivat perheen tiedossa. Kaisan uskonnollisuudesta johtuen tieto näistä kyvyistä pysyikin tiukasti perheen sisällä.

Kaisan (ja hänen äitinsä Amandan) esivanhempien kautta Alpon geeneihin lienee tullut myös Suomen sodan aikoihin annos idän perinnettä, joka ilmenee sekä ulkonäössä että temperamentissa. ”Sinä olet kyllä Venäjältä”, Amandan mies oli tokaissut katsellessaan korpinnokkaista, palavasilmäistä vaimoaan. Noidan sukua, olisi joku voinut lisätä.

Vanhimmalle pojalle Juhalle elämänura oli etukäteen kaavoitettu. Vähävaraisessa perheessä luonnollista oli, että Juha heti pakollisten kouluopintojen jälkeen ryhtyi isänsä tavoin työmieheksi. Mahdolliset taiteelliset haaveet saivat jäädä taka-alalle.

Alpon ja äidin suhde oli läheinen ja äiti oli perheessä se, joka kannusti Jaakolaa taiteelliselle uralle. Äiti kaupitteli tulevan taiteilijan kirkkotöitä uskonsisarille, joskus hieman pakollakin. Äiti oli Alpon matkassa junassa silloinkin, kun Jaakola 22-vuotiaana vuonna 1951 matkusti Turkuun pyrkiäkseen piirustuskouluun. Kotoa Alpon taiteilijataivalta tuettiin sen mihin köyhän työläisperheen rahkeet riittivät.

Alpon nuorempi veli Jouko oli myös kuvataiteesta kiinnostunut, mutta valitsi varmemman putkiasentajan ammatin. Myöhemmin reuma runteli hänen kätensä täysin, niin että Joukosta varhain tuli työkyvytön. Taideharrastus Joukolla kehittyi niin pitkälle, että hän yhdessä Alpon kanssa järjesti kerran yhteisnäyttelynkin. Joukon maalausten on kerrottu olleen kiinnostavia siinä missä Alponkin, mutta tähän näyttelyyn pikkuveljen taiteellinen ura pysähtyi. Maalausharrastusta Jouko jatkoi omassa hiljaisuudessaan tämän jälkeenkin, mutta ei laittanut enää maalauksiaan näyttelyihin esille.

Arkaaista runoutta

Pirkko-sisko on Alpo Jaakolalle aina ollut hyvin läheinen. Hänestä tuli kirjailija. Vuonna 1965 Pirkko Jaakola julkaisi kustantamo Tajon kautta esikoisteoksensa, runokokoelman Älä välitä Arnold. Teoksessa on Alpo Jaakolan kuvitus. Suomalaisessa runoudessa elettiin 60-luvulla kokeilujen aikaa ja jotain uutta ja kummallista on Pirkko Jaakolan runoudessakin. Hän ilmenee kokoelmassa melko puhdasverisenä ja mustaa groteskia huumoria viljelevänä synkkävärisenä surrealistina, jonka runouden groteskit piirteet tuovat mieleen Samuel Beckettin absurdit romaanit ja näytelmät.

”Tämä on eräs kaikkein merkillisimpiä runokokoelmia meillä kautta aikojen. Sama villi uusarkaainen väkevien kuvien maailma mikä on meille tuttu Alpo Jaakolan taiteesta repeää tässä hänen sisarensa esikoiskokoelmassa tajuttavaksemme ja ehkä kauhisteltavaksemmekin…” Näin kirjan takakannessa.

Pirkko julkaisi vielä toisen Alpo Jaakolan kuvittaman runosarjan vuoden 1967 (?) Vuosirengas- antologiassa. Pääasiallisen kirjallisen uransa Pirkko Jaakola on kuitenkin tehnyt näytelmäkirjailijana, hänen teoksiaan on esitetty pääasiassa tv-näytelminä ja radiokuunnelmina.

Lukuvimma ja maalausvimma

Alpo Jaakolan lapsuus sujui varsin tavanomaisissa merkeissä. Pojat leikkivät poikien leikkejä. Ehkä mielikuvitus kuitenkin saattoi erottaa Alpon ympäristöstään. Kaksi intomielistä harrastusta hänellä lapsuudesta lähtien oli – lukeminen ja kuvataide. Jaakola oli siitä lähtien kun lukemaan oli oppinut Loimaan kirjaston ahkerimpia lainaajia. Jaakolan lukuintoon kiinnitettiin huomiota kirjastossakin, vaikka joskus pienen lainaajan rajuissa leikeissä ryvettyneitä, likaisia käsiä saatettiin katsoa pitkin nenänvartta.

Alpo Jaakolan elämää sävytti varhaislapsuudesta lähtien koleerinen piirtämisen ja maalaamisen, myöhemmin myös kuvanveiston vimma. Tälle vimmalle, pakkomielteenomaiselle taiteen tekemiselle ei koskaan laitettu suitsia suuhun, sen toteuttamiseen ei oppimestareita tai innoittajia tarvittu.

Jo koulussa Alpon taiteelliset lahjat huomattiin ja hän sai erivapauden piirtää mielikuvituksesta. Ei kuitenkaan matematiikan tunnilla; opettajan kerrotaan selanneen hiljaisena ja totisena Alpon matematiikan vihkoa, joka oli käytetty tykkänään toiseen tarkoitukseen. ”Laskupää jäi huonoksi”, taiteilija on tunnustanut. Alpon isoveli Juha puolestaan puolusti taiteellista veljeään opettajalle matematiikan aiheuttamista vaikeuksista: ”Kyll Alpo laskut osaa, jättää tekemättä.”

Pasifistina armeijassa

Alpo Jaakola suoriutui armeijasta pasifistinakin, vaikkakin ilmeisen omintakeiseen tyyliin, koskapa sai armeijatovereiltaan kutsumanimen Hullu-Jaakola. Aseistakieltäytyminen tai siviilipalvelus eivät sodanjälkeisenä aikana olleet asepalveluksen vaihtoehtoja. ”Sodan jälkeen kuri ja kuritus olivat pahempia kuin nykyisin, sivarit tulivat muotiin vasta rauhan vuosina Vietnamin aikaan”, Jaakola kuvailee Pilvenpiirtäjässä (1991). Selkkauksiakin sattui, armeija-ajan loppuviikot Jaakola vietti putkassa piirrellen pioneerien vihkoon naisia ilman vaatteita 5 markkaa, puolipukeiset 10 markkaa.

Armeija-ajan tuntoja Jaakolan tuotannossa on nähtävissä myöhemmin hänen 60-luvun alkupuolella piirtämissä sarjakuvissa. Vuonna 1967 ilmestyneessä sarjakuvakirjassa Ruusuruoska seikkailee pasifistismilitaristinen päähenkilö ja valepukuista sodanvastaisuutta ilmenee myös Teinilehteen 1960-luvun alkupuolella tehdyissä yhteiskunnallisesti kantaaottavissa kuvituksissa. Mainittakoon että Pentti Linkolan pasifistinen pamfletti ”Isänmaan ja ihmisen puolesta – eikä ketään vastaan” ilmestyi vuonna 1960 saaden aikaan Suomessa nuorison keskuudessa laajempaa sodanvastaista liikehdintää. Mutta Jaakola ei polttanut muodinmukaisesti sotilaspassiaan: hiiret olivat tuohon aikaan jo syöneet sen vintiltä.

Turun surrealismi

Maalaustaiteessamme tapahtui 50-luvun mittaan kaksi merkittävää uudistusta. Se kansainvälistyi ja abstrahoitui. Sodan jälkeen USA:ssa kehittynyt abstrakti ekspressionismi (Euroopassa informalismi) rantautui viiveellä myös Suomeen. Kuvaan ilmestyivät 50-luvun loppupuolella ensimmäiset konkretistit. Näiden vastapainona Turun puolessa ilmeni oma omintakeinen taidehistoriallinen sivujuonne, surrealistinen maalaustyyli, joka kehittyi jonkinlaiseksi koulukunnaksi asti.

Turun surrealismin alkujuurta voidaan etsiä jo 1910-luvulta, jolloin Edwin Lyden teki pioneerityötä hylkäämällä esittävän realismin ja kulkemalla kohti henkis-hengellistä maalaamista. Uskonnon ja taiteen orgaaninen yhteys johti 1920-luvulla ekspressionistisiin ja kubistis-konstruktiivisiin teoksiin, joiden teoreettinen perustan hän löysi Wassily Kandinskyn ”Taiteen henkisestä sisällöstä” – ennen kaikkea värien ja musiikin välisistä suhteista.

Lydenin oppilas Otto Mäkilä liikkui 30-luvulla Euroopassa Tulenkantajien hengessä, lähinnä Pariisissa, ja toi matkoiltaan tuliaisina Suomeen ja Turkuun varsinaisen surrealismin. Sen eräänä merkittävimpänä ikonina voidaan nähdä Mäkilän maalaus: ”He näkevät mitä me emme näe” (1939).

Alpo Jaakolan aikalaisista ja nuoremman polven surrealistisista taiteilijoista Turun seudulla voidaan mainita surrealistit Juhani Linnovaara ja Max Salmi. Graafikoiden joukossa surrealisteja on ollut leegio.

Turun surrealistinen liike ja surrealistinen koulukunta aiheutti todennäköisesti myös sen, että Alpo Jaakolan taiteeseen suhtauduttiin alusta alkaen Turun suunnassa myönteisemmin kuin pääkaupunkiseudulla, missä taiteen valtaväylä oli kulkemassa kohti täysin ei-esittävää informalismia ja konkreettista maalausta. Otto Mäkilä vaikutti opettajana Turun Piirustuskoulussa, jossa Alpo Jaakolakin suoritti lyhyeksi jääneitä taideopintojaan.

Surrealismi on jättänyt oman leimansa myös Alpo Jaakolan taiteeseen, erityisesti 1950- ja 1960-luvun säilyneeseen taiteelliseen tuotantoon. Se näkyy selkeästi muun muassa sellaisessa merkkiteoksessa kuin ”Lintujen pyydystäjä” (1960).

Alpo taidekoulussa

Alpo Jaakola ilmestyi Turun piirustuskouluun ja turkulaisiin taideympyröihin armeijakokemusten jälkeen vuonna 1951. Kovin hedelmälliseksi taideopiskelu ei kuitenkaan muodostunut, Jaakola oli jo urautumassa oman sisäisen näkemyksensä mukaisen maalaamiseen.

Opettaja Hannes Siivosen cezannelaista esikubistista tyyliä persoonallinen taidemaalarin alku ei kyennyt nielemään vaan teki omalla ”ekspressionistis-symbolististisella” tyylillään. Jaakola toisteli omaa mantraansa: ”muoto jää, väri häviää”.

Pariisista Piirustuskouluun opettajaksi tullut Otto Mäkilä suhtautui Jaakolan taiteeseen ymmärtävämmin, koputteli hyväksyvästi piipunperällä oppilasta päähän, ”se oli suuri hyväksyntä”.

Osmo Laine opetti mallipiirustusta kipsiveistoksista, se tuotti Jaakolalle vaikeuksia. Naisveistoksen päästä tuli ”sisäistynyt muoto, joka ei vastannut kipsimallia”. Sen sijaan hän oppi piirtämään Michelangelon Orjan polven todella kolmiulotteisena.

Puolentoista vuoden taideopintojen jälkeen sekä opettajat että oppilas itse tulivat siihen tulokseen, ettei Turun Piirustuskoululla ollut Jaakolalle mitään annettavaa. Omaan lentoon lähtöön kannusti varsinkin Otto Mäkilä.

Jotain Turun Piirustuskoulusta kuitenkin jäi käteenkin. Jaakolan ensimmäinen pidempiaikainen naisystävä - jonka kanssa Jaakola myöhemmin meni siviiliavioliittoonkin – löytyi Turun Piirustuskoulusta. Hän oli maalausluokassa mallina toiminut Seija Nykänen.

Alkutaival metsämökissä

Alpo Jaakolan taiteen alkupolku oli kivikkoinen. Nälkätaiteilua, niin kuin niin monella. Juha-veljen mailta Alpo löysi mökin paikan suuren kiven juurelta, metsän keskeltä. ”Mieli teki metsään aukeilta, joilla joskus tuntui siltä, että ihminen asuu pöydällä, savipöydällä kaikkien nähtävänä”.

Huhtikuussa 1953 Alpo aloitti isänsä kanssa mökin rakennustyöt ja kahden kuukauden kuluttua alkeellinen 5 markan alkupääomalla jätelaudoista ja hylkypuusta rakennettu mökki oli valmis. Sinne Alpo asettui asumaan Seijan kanssa, joka kiitti polvillaan ensimmäisestä kodistaan.

Mökki oli ”nälkämökki”, vailla sähköä ja muita mukavuuksia. Täällä Jaakola aloitteli itsenäistä taiteilijan uraansa, maalasi vähillä väreillä tummasävyisiä, synkähköjä kuvia. Välillä hätäaputöissä tai Turun satamassa. Ruokalistalla luusoppaa, kesällä nokkoskeittoa. Perunoista oli pula.

Jaakola oli järjestänyt yksityisnäyttelyn Turussa hotelli Tornissa 1953. Kritiikissä suhtauduttiin myönteisesti, mutta työt jäivät myymättä ja joutuivat metsämökin eristeeksi yhdessä Turun piirustuskoulun töiden kanssa. Ne ”löydettiin” uudelleen vasta 1990-luvulla. Jo piirustuskoulun aikaan Jaakola oli polttanut suuren osan tuotannostaan tilanpuutteen takia.

Ero Seijasta tuli pian metsämökin valmistumisen jälkeen vuonna 1954, taiteilijaelämässä seurasi tilapäisempiä naissuhteita, yksinäisyyttä metsämökillä, maalaamista ja aktivoituvaa näyttelytoimintaa. Varsinainen ero tapahtui Tukholmassa, jossa Alpon sanojen mukaan Seija työnsi ja toinen nainen veti. Virallinen ero siviiliavioliitosta saatiin aikaiseksi kuitenkin vasta 1967, jota ennen Jaakola oli ehtinyt elää Pirkko Sieversin kanssa susiparinakin jo useita vuosia.

Taiteen pakkohuutokauppa

Pakkaset ajoivat Alpo Jaakolan metsämökistä talven kylmimmäksi ajaksi evakkoon ja olosuhteiden pakosta mökki muuttui osavuotisasunnoksi. Sinne Alpo toi huhtikuussa 1960 uuden vakavan naissuhteensa Pirkko Sieversin.

Samana vuonna niskaan iskivät veroviranomaisten kynnet: taiteilijalta ulosmitattiin 40 työtä ja osa vuoden 1959 tuotannosta. Pakkohuutokaupassa maalauksista maksettiin 5 markasta 20 markkaan. Taistelua veroviranomaisten kanssa jatkui vuoteen 1962 asti, jolloin Alpo Jaakola vannoi varattomuusvalan ja sai näin aikaan välirauhan ulosmittaajien kanssa.

Taiteen pakkohuutokauppa jätti herkkään taiteilijasieluun syvät haavat jotka arpeutuivat hyvin hitaasti jos koskaan. Silloisia tuntojaan Jaakola purkaa vuonna 1990 valmistuneessa piirroksessa, jossa metsämökin edustalla taiteilija pätkii koivupuuta kalsolla kirveellä jalassa verryttelyhousut, joista toinen puntti on kokonaan irronnut. Etualalla on sateiden pilalle liottama saviveistos, jonka betonivaluun ei ole ollut varaa. Ovensuussa seisoo ihmisarka Pirkko. Kaksi poliisia on tullut ulosmittaamaan Alpon maalauksia.

Jaakolan piirroksen oikeassa alalaidassa on paljonpuhuva, jaakolamaiseen tyyliin kirjoitusvirheitä pursuva groteski teksti: ”1960 LOKAKUUN LOPPUA. AIKA SEKAANUSS. 1900 ALUN SANTARMIT ILMOITTVAT MINULLE: MÄRKÄ PUU PALAA JOS SEN SAA SYTTYMÄN KUTEN SODASSA – SAVVITYÖNI ETUALALLA KESTÄNYT SYYS EI SADETTA VAAN LUHISTUI. SEMENTTIÄ EI OLLUT.”

Jaakolan taulujen pakkohuutokaupan jälkeen koko laki taiteellisen tuotannon ulosmittauksesta on muuttunut. Nykyään katsotaan, ettei elävän taiteilijan omistamaa tuotantoa voida ulosmitata, koska hän tarvitsee teoksiaan uusien taideteosten luomisen virikkeeksi. Ulosmittausoikeus syntyy vasta myyntitilanteessa.

Absurdia jälkipuintia ulosottoviranomaisten kynsien pituudesta käytiin hieman toisessa muodossa vielä 1980-luvulla, jolloin kuvanveistäjä Taisto Martiskaiselta ulosmitattiin hänen haudaltaan taiteilijan itselleen tekemä hautamuistomerkki. Käräjiä käytiin korkeinta hallinto-oikeutta myöten. Patsas sai pysyä haudalla. Tällä kertaa perusteena ei kuitenkaan ollut taiteilijan tuotannon jatkuminen vaan hautarauha.

Patsaspuisto

Ensimmäiset kuvanveistoon liittyvät kokeilut varhaislapsuuden saviveistosten jälkeen – joita taiteilija jokaisessa meissä lienee tuon ikäisenä harrastanut – olivat noin kahdeksanvuotiaana tehdyt puunaamiot, jotka Alpo Jaakola maalasi vesivärein ja jotka muistuttivat intiaanien riittinaamioita. Niillä tuleva taiteilija peljätti Kirkkokallion maantien varrella ohikulkevia naisia.

Myöhemmin kuvanveisto, aluksi puu- ja pian myös kivi-, sementti-, betoni- ja metalliveistokset muodostavat merkittävän sivu- ellei peräti pääjuonteen Jaakolan taiteessa varsinaisen maalaustaiteen rinnalla. Jaakolan veistotaiteessa voidaan nähdä paitsi afrikkalaistyylistä primitivismiä myös 2000-luvulla arvoon nostetun ITE-taiteen piirteitä.

Puuveistoksia alkoi ilmestyä Jaakolan näyttelyihin 1960-luvun alusta lähtien, (kenties aiemminkin ?). Kivi materiaalina alkoi kiehtoa taiteilijaa Metsämökin läheisyydessä sijainneiden neljän pirunpellon innoituksesta. Kiveliöitä joista paljastui päällimmäisiä kiviä nostamalla kymmenentuhannen vuoden aika. ”Jos oli murhetta, synkkä mieli, kivet rauhoittivat liikkumattomalla painollaan muistuttaen kivimerta.”

Ensimmäinen kiviveistos syntyi pirunpellosta löydettyyn 20 senttiä korkeaan punagraniittiin taltalla ja piikillä hakaten. Vuonna 1960 syntyy lisää kivi- ja puuveistoksia. Metsämökin kiviaidan teosta ja mökin seiniin veistetyistä reliefeistä ja maalauksista alkoi vuonna 1964 suurempi ympäristötaiteellinen urakka. Metsämökin maisemiin alkoi kehkeytyä veistospuisto, johon sitten 60-luvun puolivälistä alkaen alkoi hämmästyttävällä energisyydellä syntyä puu-, kivi- ja metalliveistoksia.

Jaakolan patsaspuisto tuskin löytää Suomesta vertailukohtaa, Jaakola-elämäkerrassa Matti Kekki vertaa sitä toiseen Pohjoismaiseen jättipuistoon Wiegelandiin, jonka henkiset lähtökohdat ovat kuitenkin absoluuttisen erilaiset. ”Jaakolan irrationaalisille lähtökohdille ei mittatikkua löydy”.

Vuosina 1969-1970 Alpo Jaakola alkaa tehdä veistospuistoa kesäisin kokopäivätyönä. Fyysisen työn määrää kuvaa merkintä vuodesta 1974: ”Ennätyksellinen vuosi, 120 tonnia taidetta”. Myöhemmin Karhulasta Torkvilleen muuton jälkeen monumentaaliveistokset leviävät myös uuden asuinpaikan ympäristöön.

Metsämökin piinavuodet

Patsaspuiston ”pirunkuvat” herättivät vastareaktioita lähiympäristön asukkaissa, lukuunottamatta metsänväkeä ja luonnonhenkiä, jotka Jaakolan tekemiset hyväksyivät. 60-luvun lopulta 1980-luvulle asti jatkuvat Alpo Jaakolan piinavuodet. Kilpajuoksussa elintilaa uhkaavien ympäristömuutosten kanssa taiteilija laajentelee reviiriään uusien rakennusten noustessa Karhulaan.

Vuonna 1965 nousee maisemiin ateljeerakennus ja saadaan vihdoin sähkö, seuraavana vuonna valmistuu mökin lisäsiipi, vaja johon tulee taidepaja: hitsaamo-hidastamo-jakamo ja hajottamo. Vuonna 1969 Jaakola saa ostetuksi lisämetsää, jonne kohoaa veistoksia ja hirsimökki. Samaan aikaan alkavat Metsämökin asuinympäristön rakenteissa kuitenkin nakertaa sivistyksen ja kehityksen valepukuihin naamioituneet kuolemankellot elinympäristöä asumiskelvottomaksi.

1971 pikatiestä johtuva meluhaitta pakottaa Alpo Jaakolan ja Pirkko Sieversin evakkoon rakkaasta metsämökistä. Taiteilija on kertonut korviensa soineen pikatien valmistumisesta lähtien. Kehityksestä kauhuissaan on myös metsän väki. Patsaspuisto joudutaan jättämään oman onnensa nojaan, vaikka taiteilija sitä edelleen kesisin laajenteleekin.

Rauhallisempi asuinpaikka löytyy lopulta Eksyssuolta, josta kunta myy 5 hehtaaria suoaluetta sisältäen myös metsäisiä kallioita. Suomökki valmistuu Haaran koululta puretun saunan rakenteista. Mökki valmistuu kolmessa viikossa kevättalvella 1972. Alpo, Jouko-veli ja Kalle Lahti tekevät vaikeakulkuiseen Käpälämäkeen luontoon sopivan vaatimattoman rakennuksen. Asumisolot paranevat pari vuotta myöhemmin suuren hirsisen Ylätalon noustessa maisemiin. Alueelle valmistuu lisäksi kaksi savusaunaa.

Ympäristöterroria ja oikeustaistelua

Pikatie sai Jaakolan evakkoon, mutta varsinainen Piina alkaa vuonna 1975 samaan aikaan kun oululainen omalaatuinen elokuvaohjaaja Eeli Aalto kuvaa Jaakolasta eriskummallista henkilödokumenttia, joka esitetään seuraavana vuonna televisiossa samannimisenä, Piinana. Jaakolalle ja hänen ”pirunkuvilleen” kostetaan luonnon kautta. Niin taiteilija vakaasti uskoo ja vaikea on muuta kuvitella seuranneen tapahtumaketjun traagisista vaiheista.

Pikitien, pikatien rakentaminen ei riitä vaan tuhoavat voimat alkavat saartaa Jaakolan asuinympäristöä joka puolelta. Hänelle kostetaan hänen taiteellinen poikkeavuutensa sen kautta mikä taiteilijalle on rakkainta ja ehtymättömän luomiskyvyn syvin lähde. Eksyssuon laidalla aloitetaan hakkuut ja metsämökin läheisyydessä nirhataan puita.

1976 Mökin lähellä sijainnut suuri vanha metsä tuhotaan. ”Ensimmäiset meihin kohdistuvat luonnon myrkytykset aloitetaan juhannusaattona. Kurjenpolvet kouristelevat teiden varsilla, viimeiset lehdokit hävitetään. Sadan metrin mittainen kuusiaita myrkytetään”, Jaakola luetteloi lohduttomana.

Seuraavana keväänä ympäristöä tuhoavat voimat kaatavat tienvarsikoivikon, puita ja pensaita kaadetaan luvatta Jaakolankin mailta. Metsämökin ikkunasta näkyy puiden sijasta valtatie. Metsänhenget ovat joutuneet pakenemaan ties minne. Taiteilija reagoi aloittamalla oikeustaistelun, joka lopulta tuottaa Pyrrhoksen voiton, Jaakolalle maksetaan symbolinen 4000 markan korvaus luomiskyvyn menetyksestä.

Alpo Jaakola ja Pirkko Sievers eivät kestä elämää tuhotun ympäristön keskellä vaan muuttavat vuonna 1979 Torkvilleen, jonne muuton vihamielinen kurkijokelaisten seura yrittää estää. Äkkijyrkkä taiteilija on saanut Loimaalla vastaansa laajan vihamielisten ihmisten rintaman, jota vastaan hän joutuu taistelemaan aseettomana ja yksin. Metsämökin vanhan osan Jaakola saa rauhoitettua omasta hakemuksesta luonnonsuojelualueeksi.

Torkville, toinen ja kolmas nainen

Varsinkin Pirkko Sieversille, ”metsään juoksijalle”, Karhulan ympäristötuho ja pakkomuutto Torkkalaan on liian raskas isku. Jo entuudestaan mielenterveysongelmista kärsinyt Pirkko ei kestä muuttoa Karhulasta. Torkvillessa hän juoksee oman amokinjuoksunsa loppuun.

Matti Kekki on kuvannut Pirkko Sieversin elämänkohtaloa Jaakola-elämäkerrassa seuraavasti: ”Suuri tuskainen, piinaava murhe, ’Sorge’ lankeaa joidenkin ihmisten osaksi. Näin tapahtui Pirkko Sieversille … Pirkko Sievers oli ulkopuolisille hiljainen, introvertti ihminen, jonka varsinainen elämä oli sisäistä laatua. Ulkopuoliselle se oli vain aavistettavissa, läheisille tietysti parhaiten. Jaakolalle Pirkko Sievers oli suoraan osa luontoa.”

Vielä senkin jälkeen, kun kuvaan ja Alpo Jaakolan elämään astuu keväällä 1980 kolmas nainen, Marja Siltanen, Pirkko etsii turvapaikkaa Torkvillesta, asustaa talon alakerrassa, kun Alpo ja Pirkko asuvat yläkertaa. Tilanne on skitsofreeninen. Alpo Jaakola syyttää ja syyllistää itseään. Näin jatkuu 5 – 6 vuotta. Keväänseisauspäivänä 1987 tulee eteen suuri tuntematon. Pirkko Sieversin huoneessa syttyy tulipalo, jossa saamiinsa vammoihin hän sairaalassa kuolee.

Marja Siltanen, sittemmin Jaakola, on Alpo Jaakolan elämänkumppani ja vaimo viimeiset 17 vuotta. Jaakolan elämä on tässä vaiheessa jo taloudellisesti vankemmalla pohjalla, joskin verottajan pohjaton tasku aiheuttaa edelleen haaksirikkojen ja konkurssien uhkia. Elämässä on kuitenkin jo tiettyä elitistisyyttäkin, joka ei missään vaiheessa näy taiteilijan tuotannossa. Torkvillen ympäristö kokee suuria muutoksia laajojen istustus ja ympäristöllistämistöiden kautta. Jaakola laskee istuttaneensa Torkvillen koulun ympäristöön noin 1700 puuta.

Marja oli tamperelainen galleristi, joka alun perin tuli hakemaan Alpolta joitakin teoksia galleriassaan järjestettäviä näyttelyitä varten. Sielujen sympatia syttyi heti ja hieman myöhemmin roihahti liekkiin loppuelämän jatkunut rakkauskin. Marja Jaakola organisoi Torkvillessa järjestettyjä kesänäyttelyitä, jotka ovat jatkuneet taiteilijan kuoleman jälkeenkin ainakin viime kesään asti.

Marja on hoitanut Torkvillen seuraelämää, mutta myös tukenut taiteilijaa vaikeina sairausjaksoina ja masennuskausina. Yhteistyössä syntyi myös sarja applikaatioita ja metsään luontopolku. Hän on Matti Kekin kirjassa saanut lisänimen ”Dona Marja”. Talven pelko sai nimittäin pariskunnan hankkimaan talvehtimispaikakseen asunnon myös Arucasin alueelta Kanarialta. Kun käytännön näyttelynjärjestelyt ovat hoituneet pitkälti Marjan kautta, saattoi taiteilija viimeisinä vuosina keskittyä omaan taiteelliseen työhönsä.

Läpimurron vuosikymmenet

1970-luvusta tulee Alpo Jaakolan taiteellisen läpimurron vuosikymmen. Sitä luovat Kalkkeen kotinäyttelyn jälkeen pääkaupunkiseudullakin kasvanut arvostus ja useat suuret yksityisnäyttelyt. Samalla alkaa syntyä pohjoisen shamaanikolleegan Reidar Särestöniemen tapaan myös myyttisiä sävyjä Alpo Jaakolan taiteilijakuvaan.

Naistenlehdet kiinnostuvat Jaakolasta viimeistään 80-luvulla Marja Jaakolan astuttua Alpo elämään. Samaan aikaan Jaakolan taidenäyttelyistä on muodostunut massatapahtumia. Torkvillen kesänäyttelyiden kävijämäärä nousee tuhansiin ihmisiin ja osaltaan alkaa rasittaa myös sairastelevan Jaakolan taiteellista työskentelyä. Kanarialta Arucasin alueelta löytyy pakopaikka, talviasunto, jonka ympäristön rakentaminen Jaakolan kuollessa jää osittain keskeneräiseksi. Vain Taide-lehden arvostus jää puuttumaan, Alpo Jaakola on yhä eräissä ”kriitikkopiireissä” persona non grata.

On hämmästyttävää, että muistopuiston urakoinnin lisäksikin Jaakola teki koko 70-luvun ajan myös mittavia öljy- ja akryylimaalaussarjoja, veistoksia eri materiaaleista sekä akvarelli- ja grafiikantöitä. Helsingin Taidehallissa järjestetyt suurnäyttelyt 1972 ja 1975 muodostuivat myös yleisömenestyksiksi. Kansainvälisesti Jaakolan taide tuli tunnetuksi vuonna 1973 Yhdysvalloissa järjestetyssä laajassa suomalaisen taiteen näyttelykiertueessa, jossa Jaakolan omaperäinen taide herätti huomiota. Vuonna 1979 oli sitten vuorossa 50-vuotispäivien kunniaksi juhlanäyttelysarja Keravan Taidemuseossa, Helsingin Taidetalossa ja kotikoululla Loimaan Torkkalassa.

Vuonna 1982 Alpo Jaakolan taidetta nähtiin ensimmäisen kerran Seinäjoella, mutta Pohjanmaalla oli päästy tutustumaan hänen taiteeseensa ensimmäisen kerran jo niinkin varhain kuin 1962 Vaasan Kaupungintalolla järjestetyssä näyttelyssä. Seinäjoen taidehallin näyttely kuului kuitenkin laajempaan näyttelykiertueeseen, johon Torkvillen kesänäyttelyn lisäksi kuuluivat näyttelyt ainakin Porissa, Porvoossa ja Kirkkonummella. Seinäjoella esillä oli hengästyttävät yli 100 taideteosta grafiikkaa, tussitöitä, maalauksia ja veistoksiakin, pääosin vuosina 1980 ja 1981 tehtyjä.

Seinäjoen näyttelystä kirjoitetuissa lehtijutuissa voidaan nähdä samaa ristiriitaista asennoitumista, joka on ollut leimallista suhteessa Jaakolan taiteeseen yleensäkin. Tarja Kuoppala toteaa Vaasa-lehdessä, että ”Taidemaalari Alpo Jaakola maalaa sisältään. Hänen taidettaan ei voi luokittaa yhteen kategoriaan eikä edes toiseen. Jaakolan taulut ovat hänen näkyjään, joskus painajaisiakin, mutta taatusti hänen omiaan. Näyt ovat kuitenkin sellaisia, että ne herättävät katsojan, jos ei aivan ensimmäisellä niin ehkä jo toisella tai kolmannella.”…”Jaakolan työt heittelevät mieltä kylmän ja lämpimän puolelle, mutta haaleiksi ne eivät jätä ketään. Jaakolan töissä on jotain samaa ylienergisyyttä kuin teoksessaan Ylienerginen tanssi ja väsynyt oinas”.

Ilkassa Lasse Rauhala toteaa, että Jaakola ”jo vuosikymmeniä on ehtinyt aiheuttaa ankaraa päänvaivaa niin kriitikoille kuin taiteesta kiinnostuneelle yleisöllekin. Hän kun ei nähtävästi suostu alistumaan määriteltävissä oleviin tyylisuuntiin ja kaavoihin, jyrää kuin luonnonvoima omalla persoonallisella tavallaan eikä vähääkään välitä oppineitten esteettisestä taidefilosofiasta.”

Rauhala jatkaa: ”Etikettejä, nimilappuja ja määritelmiä on tosin kasattu Alpo Jaakolan tuotannon ilmaisutyylin luokittelemiseksi vaikka millä tavalla, siinä jo hänen perimmäinen, omaperäinen taiteilijalaatunsa hukkuu selitysyritysten suohon.”…”Jaakolan töiden yhteydessä voisi pikemminkin puhua eräänlaisesta tajunnanvirrasta, mitä erilaisimpien mielleyhtymien yhdistelemisestä, alitajuisista elementeistä, unenkaltaisista, epätodellisista sielunmaisemista.”

Naisenkuvia

Jaakolan taiteessa voidaan löytää eräitä läpi tuotannon toistuvia teemoja, joista varsinkin naiskuvat muodostavat nimenomaan Jaakolalle leimallisen jatkumon. Jaakolan maalauksissa ja varsinkin 1980-luvun tussipiirroksissa naiskuvat toistuvat tietynlaiseen manierismiin asti. Ne tarjoavat myös mielenkiintoisen polun taiteilijan tapaan kuvata ali- ja ylitajuntaansa. Jaakolalle henkisyys on henkilöllisyyttä ja se näkyy hyvin selvästi juuri Jaakolan naiskuvauksessa.

Jaakolan naisia kuvaavissa maalauksissa olivat ne sitten muotokuvia, surrealistisia tai symbolisia maalauksia ja veistoksia, nainen näyttäytyy aina eräänlaisena madonnana, mutta usein myös viettelijättärenä, synnyttäjänä, ehkä jopa porttonakin, tavalla johon sisältyy aina mystistä henkisyyttä. Jaakolan portot ovat Maria Magdalenan kaltaisia viattomuudessaan. Hänen ikonimaisimmatkin naiskuvansa sisältävät tajunnanvirtaa, dekoratiivista käsittelytapaa, moni- ja kuvakerroksisuutta, joka hengästyttää.

Jaakola itse toteaa jossain yhteydessä olevansa keskiaikainen ihminen ja juuri naiskuvauksessa keskiaikaisuus ja jopa sitä varhaisempi bysanttilainen, goptilainen ja slaavilainen, ikonimainenkin maalausperinne saa kertojansa ja kuvaajansa. Jaakolan maalauksissa naisen kasvot ovat ikonimaisesti pelkistettyjä ja tyypiteltyjä, muotokuvissakaan hän ei milloinkaan pyri ulkonaiseen realistiseen yhdennäköisyyteen vaan teokset kuvaavat aina myös mallin sisintä.

Dekoratiivisuus syntyy sitten esimerkiksi kuvattavien vaatteissa ja taustassa ilmenevästä kerronnallisuudesta, jossa hyvin usein lähestymistapa on impressionistinen, symboliikkaa pursuileva. Jaakolan naiskuvat tuovat mieleen usein myös venäläisen emigranttitaiteilijan Marc Chagallin maalaukset, jonka surrealismin lähteenä olivat kotikylän kansanomaiset ja kansantaiteesta vaikutteensa saaneet kuvaukset. Naismaalauksissa Jaakolan sommitelmissa voidaan myös nähdä yhtä aikaa goottilaisen katedraalin ja ortodoksisen sipulikirkon henkistä jylhyyttä, kupolistoja ja holvikaaria.

Seestymistä, sairastelua, menetyksiä

Ulkonaisesti Alpo Jaakolan 80- ja 90-luvuista muodostui taiteellisen seestymisen ja taloudellisen menestyksen ajanjakso. Taiteilija maalasi edelleen jatkuvana virtana, teokset kiinnostivat myös ostavaa yleisöä. Kesänäyttelyihin virtasi väkeä Suomesta ja ulkomailtakin Japania tai Yhdysvaltoja myöten. Kuitenkin hän koko ajan järjesti vaimonsa Marjan kanssa myös laajoja kotimaan näyttelykiertueita, joissa Jaakolan ”rajut kuvat” hämmensivät, ärsyttivät ja kiehtoivat katsojia.

Jaakolan myytti vain kasvoi läpi 1980-luvun. Loimaan shamaani ja maahinen laajeni julkisuuden persoonana jo taiteensa rajojen ulkopuolellekin. Teatraalisuudenkin arvon tajuava Jaakola antoi omintakeisia haastatteluja, joissa tuli hyvin esille hänen verbaalinen ilotulittelunsa, joka ei jäänyt kuvallista kerrontaa mielikuvituksettomammaksi. Jaakola oli sananleikkijä.

Yksityisesti Jaakolan elämää kuitenkin varjostivat nuoruuden raskaissa töissä ja patsaspuiston raatamisessa syntyneet repivät ruumiilliset vaivat, selkäkivut, läheisten ihmisten kuolemat ja 80-luvun puolivälissä todettu ja leikattu keuhkosyöpä, kuolemansairaus, joka antoi taiteilijalle kuitenkin kerran parantuneena vielä toistakymmentä vuotta armonaikaa.

Elämäkerrallisesti 1980-luku on julkisen asemansa vakiinnuttaneen taiteilijan ulkokuoren takana hämmentävää vuoristorataa. Keväällä 1980 raju molemminpuolinen rakastuminen Marja Siltasen kanssa. Rakastumista seuraa heti menetys, kun tuli tuhoaa Karhulan savusaunan, ehkä tuhopoltto, sitä ei koskaan saatu selville. Vuoden 1981 juhlanäyttely ja sen saama kielteinen kritiikki merkitsee taiteilijalle häpeän päiviä ja taloudellisen tilanteen kiristymistä.

Alpo ja Marja Jaakola ahertavat 80-luvun alun Torkkalan koulun ympäristössä, jonne puuistutusten lisäksi kohoaa uusia veistoksia. Taloudellinen ahdinko jatkuu, vuonna 1983 Jaakola ei saa töitään Helsingin Taidehalliin, ”josta on muodostunut kolhoositalli”. Seuraavana vuonna taiteilija on kuitenkin mukana valtakunnannäyttelyssä Lappeenrannassa ja 1985 hänelle myönnetään jo taiteilijaprofessorin arvonimi. Taiteilija joutuu kuitenkin kohtaamaan samana vuonna ensimmäistä kertaa oman kuolemansa varjon keuhkoissaan ja sairaalahoidossa TYKSissä.

Yleisöäänestyksessä vuonna 1985 Jaakola valitaan suosituimmaksi loimaalaiseksi, mutta hyvin olisi ääniä kertynyt varmasti myös vihatuinta loimaalaista valittaessa. Seuraavana vuonna Jaakola toipuu sairaudestaan, vierailee tasavallan presidentin juhlavastaanotolla ajautuakseen uuteen vakavaan kriisiin, jonka aiheuttaa Pirkko Sieversin kuolema 1987. Samana vuonna kuvatussa tv-elokuvassa ”Toisenlainen totuus Alpo Jaakolasta” nähdään syvässä elämänkriisissä ja masennuksessa elävä taiteilija. Tv-elokuva esitetään myös Ruotsissa ja Jaakolalle aiheutuu jälleen ikäviä käänteitä.

Retrospektio, kuolema ja toinen tuleminen

Kun Torkvillesta on tullut yhä suositumpi taideturistien matkailukohde etsitään henkisiä pakopaikkoja ulkomaanmatkoista ja Kanariansaarilta. Uusi suojasatama löytyy Arucasin alueelta, josta Alpo Ja Marja ostavat talviasunnokseen talon. Sen pesän rakentaminen jatkuu sitten koko 90-luvun Jaakolan kuolemaan asti, mutta samalla jatkuu vilkkaana kotimaan näyttelytoiminta, patsaspuiston ja Torkkalan alueen ympäristörakentelu ja vimmainen maalaustahti, joka huipentuu Turun retrospektiiviseen näyttelyyn vuonna 1996.

”Tein 70 työtä”, toteaa Jaakola eräässä viimeisessä tapaamisessaan elämäkerran kirjoittajan Matti Kekin kanssa. Mutta keuhkosyöpä on samaan aikaan uusinut ja taiteilija poistuu keskuudestamme helmikuussa 2007. Taiteilija on poistunut, mutta hänen elämäntyönsä ja taiteensa jäävät jäljelle ja jälkeen. Siitä on osoituksena nyt hieman yli 10 vuotta Jaakolan kuoleman jälkeen järjestetty näyttelykiertue, joka vierailee Seinäjoen Taidehallissa, Lahden Taidemuseossa ja Aineen Taidemuseossa Torniossa.

Vaikka Torkvillessa taiteilijan leski Marja Jaakola on jatkanut vuosittain kesänäyttelyn perinnettä, voidaan vuosien 2008 – 2009 näyttelykiertue nähdä eräänlaisena Alpo Jaakolan toisena tulemisena. Haudan takaa Loimaan shamaani koskettaa jälleen teoksillaan katsojaansa.







sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Kirjoja hyllystäni: Elämä jota elät - Bo Carpelan 24.10.1926 – 11.2.2011

I

Syysvaellus:


Mies kulkee metsän läpi,

on hämärää, on valoisaa.

Ei tapaa juuri ketään,

pysähtyy, katselee syystaivasta.

Hän on menossa kirkkomaalle

eikä kukaan seuraa häntä.


(Bo Carpelan: Viileä päivä 1961)


Kiinnostuin runoudesta keskikoulun viimeisellä luokalla joskus vuoden 1973 – 1974 tietämillä. Kristiinankaupungin kirjastossa käteeni sattui painotuore kirja: ”Bo Carpelan: Elämä jota elät – runoja vuosilta 1946 – 1973”. Pidin alusta lähtien Carpelanin runojen luontokuvista, yksinäisyyden tunnosta, hienosta melankoliasta. Ryhdyin kirjoittamaan kirjastosta lainatusta kokoelmasta runoja muistiin pieneen sinikantiseen vihkooni. Lainasin kirjan uudelleen ja vielä uudelleen. Jotkut runot osaan lähes ulkoa vieläkin. Muita runoilijoita en siinä vaiheessa vielä tuntenutkaan.


Juuri noihin aikoihin koulun ainekirjoitustunnilla eräänä aiheena oli Pentti Saarikosken Alue -kokoelmasta poimittu runo. Tietämättömyyden ja vakaumuksen syvällä rintaäänellä perustelin parin konseptipaperin mittaisella aineella, miksi Bo Carpelan on hyvä runoilija ja miksi Pentti Saarikoski on huono. Aineesta sain muistaakseni ihan kiitettävän, mutta jokin omantunnon tapainen alkoi kalvaa mielessä. Miten voin tuomita Saarikosken noin täysin, kun en ole yhtään muuta hänen runoaan lukenut. Ryhdyin lukemaan myös Saarikoskea ja samoihin aikoihin löysin Eeva-Liisa Mannerin. Käsitykseni Saarikoskesta muuttui, tieto runoudesta alkoi kasvaa, mutta kunnioitus ja arvostus Bo Carpelanin runoutta kohtaan jäi.


Bo Carpelanin kirjoihin ryhdyin perehtymään tarkemmin. Muita runokokoelmiahan häneltä ei tuohon aikaan ollut suomennettukaan, mutta yritin kääntää ”Den svala dagen” -kokoelman runoja keskikoulun antamalla mitättömällä ruotsinkielentaidollani, sanakirjasta joka sanan tarkastaen. Kirjastosta löytyi myöhemmin myös pari Carpelanilta suomennettua nuortenromaania sekä romaani ”Myöhäiset äänet” , jonka teemana on ydintuho. Se kolahti nuoren luonnonsuojelijan ja maailmanlopun synkistelijän päähän kuin häkä. ”Myöhäiset äänet” on oikeastaan ehkä enemmän proosaruno kuin romaani. Sen kieli on uskomattoman kaunis runollinen kuvakudelma, josta yhä on jäänyt mielen jälkiä ja häilähdyksiä, vaikka viimeisestä kirjan lukukerrasta lienee aikaa jo yli 25 vuotta.


Lukioaikana mielessäni alkoi itää ajatus tulla isona kirjailijaksi. Bo Carpelan siihen oli perimmäinen syyllinen.


II


Lyyrisestä sarjasta:


1

Niin kuin tämä loputon viiva:

poski, kaula, tie, taivaanranta;

niin kuin nukkuva, kuoleman ja elämän

välille jännittynyt, umpeen painuneiden

silmäluomien hellyydessä.

Niin kuin keveitten askelten hilpeys,

kuin aurinko, märät lehdet, taivas

ja kaikkien muinaisten lähteiden laulu ajasta,

kesän, pehmeiden teiden

ja pienten kitkerien yrttien kauneudesta.

Niin kuin varjojen leikki lepäävällä kädellä

ja päivä lämmintä, puita, pääskysiä.

Niin kuin tämä loputon viiva:

poski, kaula, tie, taivaanranta.


(Bo Carpelan Runoja 1946 – 1954)


Maailmanrunoudessa loppusoinnuista ja mitallisuudesta alettiin luopua osittain jo 1800-luvun lopulla ja viimeistään 1900-luvun alkupuolella. Suomessa Tulenkantajat avasivat Olavi Paavolaisen johdolla 1920-luvulla ikkunoita Eurooppaan, mutta tuuletus jäi varsin lyhytakaiseksi ja suomenkielisen runouden valtavirta pysyi mitallisena ja loppusointuisena 1950-luvun lopulle asti, jolloin mm. Mirkka Rekola, Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner ja Paavo Haavikko ravistivat lopullisesti suomalaisen modernin runouden mitallisen perinteen kahleista.


Ruotsinkielisellä puolella runouden modernismin tuuli puhalsi 1920-luvulla rajummin. Ruotsinkielisen runouden modernismin edelläkävijöiksi nousivat Hagar Olsson, Elmer Diktonius, Edith Söfergran, Gunnar Björling, Rabbe Enckell ja hieman myöhemmin Henry Parland. Heidän vaikutuksensa suomenruotsalaiseen runouteen jäi pysyväksi eikä keskeinen suomenruotsalainen runous enää palannut perinteisen mitallisen tai loppusointuisen runon tielle. Ruotsinkielisellä puolella ovet ja ikkunat olivat pysyvästi auki maailmanrunouden moderneille virtauksille.


Kun Bo Carperlan aloitti julkisen runoilijanuransa 20-vuotiaana vuonna 1946 ilmestyneellä kokoelmalla "Som en dunkel värme", hän liittyi alusta lähtien tähän ruotsinkieliseen modernin runouden perinteeseen. Mikään runouden suuri uudistaja hän ei tässä suomenruotsalaisessa katsannossa kuitenkaan missään vaiheessa ollut. Carpelanin runouden voima on runojen lyyrisyydessä ja kuvallisuudessa, kielen selkeydessä ja tarkkuudessa.


Carpelan oli kiinnostunut myös klassisesta musiikista ja modernista kuvataiteesta. Klassisella musiikilla saattaa olla vaikutusta Carpelanin runojen herkkään kielelliseen, sisäiseen rytmiin. Olisiko sitten klisee sanoa, että kiinnostuksesta kuvataiteeseen on peräisin runojen vahva kuvallisuus. Kuvataiteen merkitystä Carpelanille ja hänen runoudelleen kuvaa myös vuonna 1999 ilmestynyt runokokoelma: ”Kleen taulun nimi”. Ja jälleen teoksen nimi sävähdyttää itseäni. Olen pitänyt Paul Kleetä itselleni keskeisimpänä 1900-luvun kuvataiteilijana.


Mielenkiintoista on, että vaikka Carpelan läpi koko kirjallisen tuotantonsa on hyvin selkeästi ensisijaisesti runoilija, hän on toistaiseksi ainoa kirjailija, joka on saanut kahdesti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja molemmat palkinnot tulivat romaaneista – vuonna 1993 ilmestyneestä teoksesta Alkutuuli ja vuonna 2005 ilmestyneestä romaanista Kesän varjot. Mutta myös Carpelanin proosassa sen keskeisin elementti on kielen runollisuus ja lyyrisyys. Carpelan on runoilija ja kirjoittaa proosaa kuin runoa.


III


Aamu, ilta:


Ruoho taipuu viileästi,

on aamu, ilta

elämässäsi.

Lähellä teitäsi

kulkee viimeinen päivä

piillen kenties puitten lehvistöön

tai äänettömiin kaupunkeihin

joissa huutosi ei kuulu.


(Bo Carpelan: Viileä päivä 1961)


Bo Carpelan poistui tästä todellisuudesta 84-vuotiaana 11.2.2011 ilmeisen täyden runoilijanelämän eläneenä. Hänen viimeiseksi elinaikana julkaistuksi teoksekseen jäi vuonna 2008 ilmestynyt romaani Lapsuus. Carpelan kuului suomenruotsalaiseen sivistyneistöön ja hänen runoudessaan ja romaaneissaan kuultaa läpi tietynlainen klassinen jylhyys. Oppiarvoltaan Carpelan oli filosofian tohtori. Väitöskirjansa hän teki Gunnar Björlingin runoudesta.


Henkilökohtaisesti olen valitettavasti lukenut myöhempinä vuosina vain sieltä Carpelanin suomennettua tuotantoa. Osasyynä tähän lukemattomuuteen ovat minua ajoittain pitkiäkin aikoja vainoavat maksamattomista kirjastosakoista johtuvat lainauskiellot kirjastosta. Mutta Bo Carpelanin runovalikoima ”Elämä jota elät” ja pari muutakin hänen runokirjaansa on myöhemmin kulkeutunut ihan markkinahintaan kirjakaupasta ostettuna kirjahyllyyni.


Ja läheisimpiä Carpelanin runoista ovat minulle edelleen kokoelman ”Elämä jota elät” alkupään runot; ne joita silloin 15-vuotiaana kirjoitin sinikantiseen vihkooni. Niihin yhä uudelleen palaan. Ne minussa sytyttivät kipinän runouteen joka johti myös oman esikoisrunokokoelmani ”Lintujen silmissä kivien kylmyys” ilmestymiseen vuonna 1981. Ja muuhun runouteen myöhemmin. Kaikuja Bo Carpelanin runokielestä epäilen edelleen löytyvän myös omasta runoudestani.


Ja niitä kirjallisia aukkoja Bo Carpelanin tuotannostahan voi poistaa hänen julkaistuista teoksistaan edelleen ja varsinkin nyt suuren suomenruotsalaisen kirjailijan ja runoilijan kuoleman jälkeen. Nyt kun Bo Carpelanin elämän ja tuotannon voi nähdä kokonaisena, sillä kuten Pentti Saarikoski toteaa: ”Ihminen on kokonainen vasta kun hän on kuollut.” Ja Carpelan itse:


Odotuksestasi ei lähde tietä.

Päivä sulaa kuin mykkä kello -

kuule se soivan niin olet varjojen joukossa,

tuhkana ajan tuulessa. Ylläsi kaartelevat

vaitiolon, paon valittavat linnut

loputonta kehää yli hämärän tulon.

(Bo Carpelan: Runoja ensimmäisistä kokoelmista 1946 – 1954; kirjassa Elämä jota elät)