Alpo Jaakolan taiteilijaelämää

(Kuva: Alpo Jaakola sotaanlähtö)

Älä välitä Arnold

”Ei ole pitkäkään matka tästä Herstoniin, sanoin veljelleni, jos on luotu temppuilijaksi. Ei ole pitkäkään matka tästä Herstoniin, sanoi veljeni, kun on luotu temppuilijaksi.

me kaksi

me sopivat temppuilijaksi

me mentiin Herstoniin

tivoliin

ja roikuttiin

siellä apinahäkeissä

me Herstonin apinat kirppuineen

kyllä opittiin tuntemaan

ja kuitenkin

kaikki tuntui niin surulliselta

kun me saatiin nauramaan

loppupuolella Herstonin aikaa

kaikki ihmiset vainajiksi.

Ei ole pitkäkään matka tästä takaisin Liverpooliin, sanoin veljelleni, jos on luotu vakavaksi. Ei ole pitkäkään matka tästä Liverpooliin, sanoi veljeni, kun on luotu vakavaksi.”

(Pirkko Jaakola: Älä välitä Arnold)

Aprillin pilaaja

Alpo Jaakola parahti ensimmäisen kerran tässä maailmassa aprillipäivänä, 1.4. 1929. Eipä ollutkaan aprillia! Oli syntynyt taiteilija, joka sanojensa mukaan on ollut taiteilija siitä lähtien, tosin aloittaen taidemaalauksen vasta 3-vuotiaana.

Myöhemmin Jaakola piti syntymänsä ajoittumista juuri huhtikuun ensimmäiseen jollain tavalla merkittävänä ja merkitsevänä, eritoten kun ”huhtikuu on kuukausista julmin”. ”Tuntematta astrologiaa” Jaakola arvelee omaelämäkerrassaan Pilvenpiirtäjä huhtikuun vaihteessa tapahtuneen syntymän vaikuttaneen luonteensa ristiriitoihin.

Sopivaa on myös, että juuri aprillipäivä - pilanteon, juksaamisen ja valehtelun päivä - on sattunut syntymäajankohdaksi kuvallisen tarinan kertojalle, jonka taiteessa mikään ei ole eikä näy niin kuin olemme sen tottuneet näkemään.

Valehtelijaksi Alpo Jaakolaa ei kuitenkaan voi nimittää, yhtä vähän kuin hänen taidettaan voi väittää epätodeksi. Jaakola ammensi mystisiä ja myyttisiä kuviaan syvältä tiedostamattoman kaivosta, maalauksensa ja veistoksensa hän purki esiin alitajunnasta ja tiedostamattomasta. Se vaati avohaavan päähän. Toisesta todellisuudesta noukitut näyt purkautuivat taideteoksiksi suoraan tästä pään aukileesta.

Taiteessa hän eli epätodellisuuttaan suoralla mielellä, maalasi ja veisti ainoastaan sitä mitä näki. Mutta Jaakolan taidetta katsoessa vakuuttuu kerta kaikkiaan siitä, että hän katsoo toisin kuin kukaan muu. Jaakolan taide tuo mieleeni Jyrki Pellisen runokokoelman nimen: ”Niin päinvastoin kuin kukaan.”

Niin Jaakola valjasti hevosensa, tarttui suitsista, hivautti lautasille ja lähti taiteen tantereille täyttä ravia. Ei kysynyt keneltäkään neuvoa miten hevosta ohjastetaan.

Perheen piirissä

Väinö Henrik Jaakolalle ja vaimolle Kaisa Jaakolalle syntyi neljä lasta; ikäjärjestyksessä Juha, Alpo, Jouko ja Pirkko. Isä Väinö oli pientilallinen ja sekatyömies. Hänen kerrotaan olleen verbaalisesti lahjakas. Liekö tarinankerronnan perinnettä ollut suvussa laajemminkin, kun Jaakolan tilan kantaisän Oskarin kerrotaan tulleen ”Poikasena yksin kuolemantietä Turun suunnasta kohti Loimaata selviten juuri ja juuri hengissä. Näky oli lohduton, nälkään nääntyviä ja nääntyneitä ihmisiä. Elettiin suuria nälkävuosia 1865 – 1867”.

Kaisa Jaakola oli ”syvän uskonnollisen vakaumuksen läpitunkema kansannainen”. Äidin puolelta lienevät periytyneet Alpon ja runoilijasisko Pirkon näkymykset. Äidinäidillä Amanda Karoliina Jokisella samoin kuin äidillä Kaisa Jaakolalla tiedetään olleen poikkeuksellisia, parapsykologien kuvaamia kykyjä, jotka olivat perheen tiedossa. Kaisan uskonnollisuudesta johtuen tieto näistä kyvyistä pysyikin tiukasti perheen sisällä.

Kaisan (ja hänen äitinsä Amandan) esivanhempien kautta Alpon geeneihin lienee tullut myös Suomen sodan aikoihin annos idän perinnettä, joka ilmenee sekä ulkonäössä että temperamentissa. ”Sinä olet kyllä Venäjältä”, Amandan mies oli tokaissut katsellessaan korpinnokkaista, palavasilmäistä vaimoaan. Noidan sukua, olisi joku voinut lisätä.

Vanhimmalle pojalle Juhalle elämänura oli etukäteen kaavoitettu. Vähävaraisessa perheessä luonnollista oli, että Juha heti pakollisten kouluopintojen jälkeen ryhtyi isänsä tavoin työmieheksi. Mahdolliset taiteelliset haaveet saivat jäädä taka-alalle.

Alpon ja äidin suhde oli läheinen ja äiti oli perheessä se, joka kannusti Jaakolaa taiteelliselle uralle. Äiti kaupitteli tulevan taiteilijan kirkkotöitä uskonsisarille, joskus hieman pakollakin. Äiti oli Alpon matkassa junassa silloinkin, kun Jaakola 22-vuotiaana vuonna 1951 matkusti Turkuun pyrkiäkseen piirustuskouluun. Kotoa Alpon taiteilijataivalta tuettiin sen mihin köyhän työläisperheen rahkeet riittivät.

Alpon nuorempi veli Jouko oli myös kuvataiteesta kiinnostunut, mutta valitsi varmemman putkiasentajan ammatin. Myöhemmin reuma runteli hänen kätensä täysin, niin että Joukosta varhain tuli työkyvytön. Taideharrastus Joukolla kehittyi niin pitkälle, että hän yhdessä Alpon kanssa järjesti kerran yhteisnäyttelynkin. Joukon maalausten on kerrottu olleen kiinnostavia siinä missä Alponkin, mutta tähän näyttelyyn pikkuveljen taiteellinen ura pysähtyi. Maalausharrastusta Jouko jatkoi omassa hiljaisuudessaan tämän jälkeenkin, mutta ei laittanut enää maalauksiaan näyttelyihin esille.

Arkaaista runoutta

Pirkko-sisko on Alpo Jaakolalle aina ollut hyvin läheinen. Hänestä tuli kirjailija. Vuonna 1965 Pirkko Jaakola julkaisi kustantamo Tajon kautta esikoisteoksensa, runokokoelman Älä välitä Arnold. Teoksessa on Alpo Jaakolan kuvitus. Suomalaisessa runoudessa elettiin 60-luvulla kokeilujen aikaa ja jotain uutta ja kummallista on Pirkko Jaakolan runoudessakin. Hän ilmenee kokoelmassa melko puhdasverisenä ja mustaa groteskia huumoria viljelevänä synkkävärisenä surrealistina, jonka runouden groteskit piirteet tuovat mieleen Samuel Beckettin absurdit romaanit ja näytelmät.

”Tämä on eräs kaikkein merkillisimpiä runokokoelmia meillä kautta aikojen. Sama villi uusarkaainen väkevien kuvien maailma mikä on meille tuttu Alpo Jaakolan taiteesta repeää tässä hänen sisarensa esikoiskokoelmassa tajuttavaksemme ja ehkä kauhisteltavaksemmekin…” Näin kirjan takakannessa.

Pirkko julkaisi vielä toisen Alpo Jaakolan kuvittaman runosarjan vuoden 1967 (?) Vuosirengas- antologiassa. Pääasiallisen kirjallisen uransa Pirkko Jaakola on kuitenkin tehnyt näytelmäkirjailijana, hänen teoksiaan on esitetty pääasiassa tv-näytelminä ja radiokuunnelmina.

Lukuvimma ja maalausvimma

Alpo Jaakolan lapsuus sujui varsin tavanomaisissa merkeissä. Pojat leikkivät poikien leikkejä. Ehkä mielikuvitus kuitenkin saattoi erottaa Alpon ympäristöstään. Kaksi intomielistä harrastusta hänellä lapsuudesta lähtien oli – lukeminen ja kuvataide. Jaakola oli siitä lähtien kun lukemaan oli oppinut Loimaan kirjaston ahkerimpia lainaajia. Jaakolan lukuintoon kiinnitettiin huomiota kirjastossakin, vaikka joskus pienen lainaajan rajuissa leikeissä ryvettyneitä, likaisia käsiä saatettiin katsoa pitkin nenänvartta.

Alpo Jaakolan elämää sävytti varhaislapsuudesta lähtien koleerinen piirtämisen ja maalaamisen, myöhemmin myös kuvanveiston vimma. Tälle vimmalle, pakkomielteenomaiselle taiteen tekemiselle ei koskaan laitettu suitsia suuhun, sen toteuttamiseen ei oppimestareita tai innoittajia tarvittu.

Jo koulussa Alpon taiteelliset lahjat huomattiin ja hän sai erivapauden piirtää mielikuvituksesta. Ei kuitenkaan matematiikan tunnilla; opettajan kerrotaan selanneen hiljaisena ja totisena Alpon matematiikan vihkoa, joka oli käytetty tykkänään toiseen tarkoitukseen. ”Laskupää jäi huonoksi”, taiteilija on tunnustanut. Alpon isoveli Juha puolestaan puolusti taiteellista veljeään opettajalle matematiikan aiheuttamista vaikeuksista: ”Kyll Alpo laskut osaa, jättää tekemättä.”

Pasifistina armeijassa

Alpo Jaakola suoriutui armeijasta pasifistinakin, vaikkakin ilmeisen omintakeiseen tyyliin, koskapa sai armeijatovereiltaan kutsumanimen Hullu-Jaakola. Aseistakieltäytyminen tai siviilipalvelus eivät sodanjälkeisenä aikana olleet asepalveluksen vaihtoehtoja. ”Sodan jälkeen kuri ja kuritus olivat pahempia kuin nykyisin, sivarit tulivat muotiin vasta rauhan vuosina Vietnamin aikaan”, Jaakola kuvailee Pilvenpiirtäjässä (1991). Selkkauksiakin sattui, armeija-ajan loppuviikot Jaakola vietti putkassa piirrellen pioneerien vihkoon naisia ilman vaatteita 5 markkaa, puolipukeiset 10 markkaa.

Armeija-ajan tuntoja Jaakolan tuotannossa on nähtävissä myöhemmin hänen 60-luvun alkupuolella piirtämissä sarjakuvissa. Vuonna 1967 ilmestyneessä sarjakuvakirjassa Ruusuruoska seikkailee pasifistismilitaristinen päähenkilö ja valepukuista sodanvastaisuutta ilmenee myös Teinilehteen 1960-luvun alkupuolella tehdyissä yhteiskunnallisesti kantaaottavissa kuvituksissa. Mainittakoon että Pentti Linkolan pasifistinen pamfletti ”Isänmaan ja ihmisen puolesta – eikä ketään vastaan” ilmestyi vuonna 1960 saaden aikaan Suomessa nuorison keskuudessa laajempaa sodanvastaista liikehdintää. Mutta Jaakola ei polttanut muodinmukaisesti sotilaspassiaan: hiiret olivat tuohon aikaan jo syöneet sen vintiltä.

Turun surrealismi

Maalaustaiteessamme tapahtui 50-luvun mittaan kaksi merkittävää uudistusta. Se kansainvälistyi ja abstrahoitui. Sodan jälkeen USA:ssa kehittynyt abstrakti ekspressionismi (Euroopassa informalismi) rantautui viiveellä myös Suomeen. Kuvaan ilmestyivät 50-luvun loppupuolella ensimmäiset konkretistit. Näiden vastapainona Turun puolessa ilmeni oma omintakeinen taidehistoriallinen sivujuonne, surrealistinen maalaustyyli, joka kehittyi jonkinlaiseksi koulukunnaksi asti.

Turun surrealismin alkujuurta voidaan etsiä jo 1910-luvulta, jolloin Edwin Lyden teki pioneerityötä hylkäämällä esittävän realismin ja kulkemalla kohti henkis-hengellistä maalaamista. Uskonnon ja taiteen orgaaninen yhteys johti 1920-luvulla ekspressionistisiin ja kubistis-konstruktiivisiin teoksiin, joiden teoreettinen perustan hän löysi Wassily Kandinskyn ”Taiteen henkisestä sisällöstä” – ennen kaikkea värien ja musiikin välisistä suhteista.

Lydenin oppilas Otto Mäkilä liikkui 30-luvulla Euroopassa Tulenkantajien hengessä, lähinnä Pariisissa, ja toi matkoiltaan tuliaisina Suomeen ja Turkuun varsinaisen surrealismin. Sen eräänä merkittävimpänä ikonina voidaan nähdä Mäkilän maalaus: ”He näkevät mitä me emme näe” (1939).

Alpo Jaakolan aikalaisista ja nuoremman polven surrealistisista taiteilijoista Turun seudulla voidaan mainita surrealistit Juhani Linnovaara ja Max Salmi. Graafikoiden joukossa surrealisteja on ollut leegio.

Turun surrealistinen liike ja surrealistinen koulukunta aiheutti todennäköisesti myös sen, että Alpo Jaakolan taiteeseen suhtauduttiin alusta alkaen Turun suunnassa myönteisemmin kuin pääkaupunkiseudulla, missä taiteen valtaväylä oli kulkemassa kohti täysin ei-esittävää informalismia ja konkreettista maalausta. Otto Mäkilä vaikutti opettajana Turun Piirustuskoulussa, jossa Alpo Jaakolakin suoritti lyhyeksi jääneitä taideopintojaan.

Surrealismi on jättänyt oman leimansa myös Alpo Jaakolan taiteeseen, erityisesti 1950- ja 1960-luvun säilyneeseen taiteelliseen tuotantoon. Se näkyy selkeästi muun muassa sellaisessa merkkiteoksessa kuin ”Lintujen pyydystäjä” (1960).

Alpo taidekoulussa

Alpo Jaakola ilmestyi Turun piirustuskouluun ja turkulaisiin taideympyröihin armeijakokemusten jälkeen vuonna 1951. Kovin hedelmälliseksi taideopiskelu ei kuitenkaan muodostunut, Jaakola oli jo urautumassa oman sisäisen näkemyksensä mukaisen maalaamiseen.

Opettaja Hannes Siivosen cezannelaista esikubistista tyyliä persoonallinen taidemaalarin alku ei kyennyt nielemään vaan teki omalla ”ekspressionistis-symbolististisella” tyylillään. Jaakola toisteli omaa mantraansa: ”muoto jää, väri häviää”.

Pariisista Piirustuskouluun opettajaksi tullut Otto Mäkilä suhtautui Jaakolan taiteeseen ymmärtävämmin, koputteli hyväksyvästi piipunperällä oppilasta päähän, ”se oli suuri hyväksyntä”.

Osmo Laine opetti mallipiirustusta kipsiveistoksista, se tuotti Jaakolalle vaikeuksia. Naisveistoksen päästä tuli ”sisäistynyt muoto, joka ei vastannut kipsimallia”. Sen sijaan hän oppi piirtämään Michelangelon Orjan polven todella kolmiulotteisena.

Puolentoista vuoden taideopintojen jälkeen sekä opettajat että oppilas itse tulivat siihen tulokseen, ettei Turun Piirustuskoululla ollut Jaakolalle mitään annettavaa. Omaan lentoon lähtöön kannusti varsinkin Otto Mäkilä.

Jotain Turun Piirustuskoulusta kuitenkin jäi käteenkin. Jaakolan ensimmäinen pidempiaikainen naisystävä - jonka kanssa Jaakola myöhemmin meni siviiliavioliittoonkin – löytyi Turun Piirustuskoulusta. Hän oli maalausluokassa mallina toiminut Seija Nykänen.

Alkutaival metsämökissä

Alpo Jaakolan taiteen alkupolku oli kivikkoinen. Nälkätaiteilua, niin kuin niin monella. Juha-veljen mailta Alpo löysi mökin paikan suuren kiven juurelta, metsän keskeltä. ”Mieli teki metsään aukeilta, joilla joskus tuntui siltä, että ihminen asuu pöydällä, savipöydällä kaikkien nähtävänä”.

Huhtikuussa 1953 Alpo aloitti isänsä kanssa mökin rakennustyöt ja kahden kuukauden kuluttua alkeellinen 5 markan alkupääomalla jätelaudoista ja hylkypuusta rakennettu mökki oli valmis. Sinne Alpo asettui asumaan Seijan kanssa, joka kiitti polvillaan ensimmäisestä kodistaan.

Mökki oli ”nälkämökki”, vailla sähköä ja muita mukavuuksia. Täällä Jaakola aloitteli itsenäistä taiteilijan uraansa, maalasi vähillä väreillä tummasävyisiä, synkähköjä kuvia. Välillä hätäaputöissä tai Turun satamassa. Ruokalistalla luusoppaa, kesällä nokkoskeittoa. Perunoista oli pula.

Jaakola oli järjestänyt yksityisnäyttelyn Turussa hotelli Tornissa 1953. Kritiikissä suhtauduttiin myönteisesti, mutta työt jäivät myymättä ja joutuivat metsämökin eristeeksi yhdessä Turun piirustuskoulun töiden kanssa. Ne ”löydettiin” uudelleen vasta 1990-luvulla. Jo piirustuskoulun aikaan Jaakola oli polttanut suuren osan tuotannostaan tilanpuutteen takia.

Ero Seijasta tuli pian metsämökin valmistumisen jälkeen vuonna 1954, taiteilijaelämässä seurasi tilapäisempiä naissuhteita, yksinäisyyttä metsämökillä, maalaamista ja aktivoituvaa näyttelytoimintaa. Varsinainen ero tapahtui Tukholmassa, jossa Alpon sanojen mukaan Seija työnsi ja toinen nainen veti. Virallinen ero siviiliavioliitosta saatiin aikaiseksi kuitenkin vasta 1967, jota ennen Jaakola oli ehtinyt elää Pirkko Sieversin kanssa susiparinakin jo useita vuosia.

Taiteen pakkohuutokauppa

Pakkaset ajoivat Alpo Jaakolan metsämökistä talven kylmimmäksi ajaksi evakkoon ja olosuhteiden pakosta mökki muuttui osavuotisasunnoksi. Sinne Alpo toi huhtikuussa 1960 uuden vakavan naissuhteensa Pirkko Sieversin.

Samana vuonna niskaan iskivät veroviranomaisten kynnet: taiteilijalta ulosmitattiin 40 työtä ja osa vuoden 1959 tuotannosta. Pakkohuutokaupassa maalauksista maksettiin 5 markasta 20 markkaan. Taistelua veroviranomaisten kanssa jatkui vuoteen 1962 asti, jolloin Alpo Jaakola vannoi varattomuusvalan ja sai näin aikaan välirauhan ulosmittaajien kanssa.

Taiteen pakkohuutokauppa jätti herkkään taiteilijasieluun syvät haavat jotka arpeutuivat hyvin hitaasti jos koskaan. Silloisia tuntojaan Jaakola purkaa vuonna 1990 valmistuneessa piirroksessa, jossa metsämökin edustalla taiteilija pätkii koivupuuta kalsolla kirveellä jalassa verryttelyhousut, joista toinen puntti on kokonaan irronnut. Etualalla on sateiden pilalle liottama saviveistos, jonka betonivaluun ei ole ollut varaa. Ovensuussa seisoo ihmisarka Pirkko. Kaksi poliisia on tullut ulosmittaamaan Alpon maalauksia.

Jaakolan piirroksen oikeassa alalaidassa on paljonpuhuva, jaakolamaiseen tyyliin kirjoitusvirheitä pursuva groteski teksti: ”1960 LOKAKUUN LOPPUA. AIKA SEKAANUSS. 1900 ALUN SANTARMIT ILMOITTVAT MINULLE: MÄRKÄ PUU PALAA JOS SEN SAA SYTTYMÄN KUTEN SODASSA – SAVVITYÖNI ETUALALLA KESTÄNYT SYYS EI SADETTA VAAN LUHISTUI. SEMENTTIÄ EI OLLUT.”

Jaakolan taulujen pakkohuutokaupan jälkeen koko laki taiteellisen tuotannon ulosmittauksesta on muuttunut. Nykyään katsotaan, ettei elävän taiteilijan omistamaa tuotantoa voida ulosmitata, koska hän tarvitsee teoksiaan uusien taideteosten luomisen virikkeeksi. Ulosmittausoikeus syntyy vasta myyntitilanteessa.

Absurdia jälkipuintia ulosottoviranomaisten kynsien pituudesta käytiin hieman toisessa muodossa vielä 1980-luvulla, jolloin kuvanveistäjä Taisto Martiskaiselta ulosmitattiin hänen haudaltaan taiteilijan itselleen tekemä hautamuistomerkki. Käräjiä käytiin korkeinta hallinto-oikeutta myöten. Patsas sai pysyä haudalla. Tällä kertaa perusteena ei kuitenkaan ollut taiteilijan tuotannon jatkuminen vaan hautarauha.

Patsaspuisto

Ensimmäiset kuvanveistoon liittyvät kokeilut varhaislapsuuden saviveistosten jälkeen – joita taiteilija jokaisessa meissä lienee tuon ikäisenä harrastanut – olivat noin kahdeksanvuotiaana tehdyt puunaamiot, jotka Alpo Jaakola maalasi vesivärein ja jotka muistuttivat intiaanien riittinaamioita. Niillä tuleva taiteilija peljätti Kirkkokallion maantien varrella ohikulkevia naisia.

Myöhemmin kuvanveisto, aluksi puu- ja pian myös kivi-, sementti-, betoni- ja metalliveistokset muodostavat merkittävän sivu- ellei peräti pääjuonteen Jaakolan taiteessa varsinaisen maalaustaiteen rinnalla. Jaakolan veistotaiteessa voidaan nähdä paitsi afrikkalaistyylistä primitivismiä myös 2000-luvulla arvoon nostetun ITE-taiteen piirteitä.

Puuveistoksia alkoi ilmestyä Jaakolan näyttelyihin 1960-luvun alusta lähtien, (kenties aiemminkin ?). Kivi materiaalina alkoi kiehtoa taiteilijaa Metsämökin läheisyydessä sijainneiden neljän pirunpellon innoituksesta. Kiveliöitä joista paljastui päällimmäisiä kiviä nostamalla kymmenentuhannen vuoden aika. ”Jos oli murhetta, synkkä mieli, kivet rauhoittivat liikkumattomalla painollaan muistuttaen kivimerta.”

Ensimmäinen kiviveistos syntyi pirunpellosta löydettyyn 20 senttiä korkeaan punagraniittiin taltalla ja piikillä hakaten. Vuonna 1960 syntyy lisää kivi- ja puuveistoksia. Metsämökin kiviaidan teosta ja mökin seiniin veistetyistä reliefeistä ja maalauksista alkoi vuonna 1964 suurempi ympäristötaiteellinen urakka. Metsämökin maisemiin alkoi kehkeytyä veistospuisto, johon sitten 60-luvun puolivälistä alkaen alkoi hämmästyttävällä energisyydellä syntyä puu-, kivi- ja metalliveistoksia.

Jaakolan patsaspuisto tuskin löytää Suomesta vertailukohtaa, Jaakola-elämäkerrassa Matti Kekki vertaa sitä toiseen Pohjoismaiseen jättipuistoon Wiegelandiin, jonka henkiset lähtökohdat ovat kuitenkin absoluuttisen erilaiset. ”Jaakolan irrationaalisille lähtökohdille ei mittatikkua löydy”.

Vuosina 1969-1970 Alpo Jaakola alkaa tehdä veistospuistoa kesäisin kokopäivätyönä. Fyysisen työn määrää kuvaa merkintä vuodesta 1974: ”Ennätyksellinen vuosi, 120 tonnia taidetta”. Myöhemmin Karhulasta Torkvilleen muuton jälkeen monumentaaliveistokset leviävät myös uuden asuinpaikan ympäristöön.

Metsämökin piinavuodet

Patsaspuiston ”pirunkuvat” herättivät vastareaktioita lähiympäristön asukkaissa, lukuunottamatta metsänväkeä ja luonnonhenkiä, jotka Jaakolan tekemiset hyväksyivät. 60-luvun lopulta 1980-luvulle asti jatkuvat Alpo Jaakolan piinavuodet. Kilpajuoksussa elintilaa uhkaavien ympäristömuutosten kanssa taiteilija laajentelee reviiriään uusien rakennusten noustessa Karhulaan.

Vuonna 1965 nousee maisemiin ateljeerakennus ja saadaan vihdoin sähkö, seuraavana vuonna valmistuu mökin lisäsiipi, vaja johon tulee taidepaja: hitsaamo-hidastamo-jakamo ja hajottamo. Vuonna 1969 Jaakola saa ostetuksi lisämetsää, jonne kohoaa veistoksia ja hirsimökki. Samaan aikaan alkavat Metsämökin asuinympäristön rakenteissa kuitenkin nakertaa sivistyksen ja kehityksen valepukuihin naamioituneet kuolemankellot elinympäristöä asumiskelvottomaksi.

1971 pikatiestä johtuva meluhaitta pakottaa Alpo Jaakolan ja Pirkko Sieversin evakkoon rakkaasta metsämökistä. Taiteilija on kertonut korviensa soineen pikatien valmistumisesta lähtien. Kehityksestä kauhuissaan on myös metsän väki. Patsaspuisto joudutaan jättämään oman onnensa nojaan, vaikka taiteilija sitä edelleen kesisin laajenteleekin.

Rauhallisempi asuinpaikka löytyy lopulta Eksyssuolta, josta kunta myy 5 hehtaaria suoaluetta sisältäen myös metsäisiä kallioita. Suomökki valmistuu Haaran koululta puretun saunan rakenteista. Mökki valmistuu kolmessa viikossa kevättalvella 1972. Alpo, Jouko-veli ja Kalle Lahti tekevät vaikeakulkuiseen Käpälämäkeen luontoon sopivan vaatimattoman rakennuksen. Asumisolot paranevat pari vuotta myöhemmin suuren hirsisen Ylätalon noustessa maisemiin. Alueelle valmistuu lisäksi kaksi savusaunaa.

Ympäristöterroria ja oikeustaistelua

Pikatie sai Jaakolan evakkoon, mutta varsinainen Piina alkaa vuonna 1975 samaan aikaan kun oululainen omalaatuinen elokuvaohjaaja Eeli Aalto kuvaa Jaakolasta eriskummallista henkilödokumenttia, joka esitetään seuraavana vuonna televisiossa samannimisenä, Piinana. Jaakolalle ja hänen ”pirunkuvilleen” kostetaan luonnon kautta. Niin taiteilija vakaasti uskoo ja vaikea on muuta kuvitella seuranneen tapahtumaketjun traagisista vaiheista.

Pikitien, pikatien rakentaminen ei riitä vaan tuhoavat voimat alkavat saartaa Jaakolan asuinympäristöä joka puolelta. Hänelle kostetaan hänen taiteellinen poikkeavuutensa sen kautta mikä taiteilijalle on rakkainta ja ehtymättömän luomiskyvyn syvin lähde. Eksyssuon laidalla aloitetaan hakkuut ja metsämökin läheisyydessä nirhataan puita.

1976 Mökin lähellä sijainnut suuri vanha metsä tuhotaan. ”Ensimmäiset meihin kohdistuvat luonnon myrkytykset aloitetaan juhannusaattona. Kurjenpolvet kouristelevat teiden varsilla, viimeiset lehdokit hävitetään. Sadan metrin mittainen kuusiaita myrkytetään”, Jaakola luetteloi lohduttomana.

Seuraavana keväänä ympäristöä tuhoavat voimat kaatavat tienvarsikoivikon, puita ja pensaita kaadetaan luvatta Jaakolankin mailta. Metsämökin ikkunasta näkyy puiden sijasta valtatie. Metsänhenget ovat joutuneet pakenemaan ties minne. Taiteilija reagoi aloittamalla oikeustaistelun, joka lopulta tuottaa Pyrrhoksen voiton, Jaakolalle maksetaan symbolinen 4000 markan korvaus luomiskyvyn menetyksestä.

Alpo Jaakola ja Pirkko Sievers eivät kestä elämää tuhotun ympäristön keskellä vaan muuttavat vuonna 1979 Torkvilleen, jonne muuton vihamielinen kurkijokelaisten seura yrittää estää. Äkkijyrkkä taiteilija on saanut Loimaalla vastaansa laajan vihamielisten ihmisten rintaman, jota vastaan hän joutuu taistelemaan aseettomana ja yksin. Metsämökin vanhan osan Jaakola saa rauhoitettua omasta hakemuksesta luonnonsuojelualueeksi.

Torkville, toinen ja kolmas nainen

Varsinkin Pirkko Sieversille, ”metsään juoksijalle”, Karhulan ympäristötuho ja pakkomuutto Torkkalaan on liian raskas isku. Jo entuudestaan mielenterveysongelmista kärsinyt Pirkko ei kestä muuttoa Karhulasta. Torkvillessa hän juoksee oman amokinjuoksunsa loppuun.

Matti Kekki on kuvannut Pirkko Sieversin elämänkohtaloa Jaakola-elämäkerrassa seuraavasti: ”Suuri tuskainen, piinaava murhe, ’Sorge’ lankeaa joidenkin ihmisten osaksi. Näin tapahtui Pirkko Sieversille … Pirkko Sievers oli ulkopuolisille hiljainen, introvertti ihminen, jonka varsinainen elämä oli sisäistä laatua. Ulkopuoliselle se oli vain aavistettavissa, läheisille tietysti parhaiten. Jaakolalle Pirkko Sievers oli suoraan osa luontoa.”

Vielä senkin jälkeen, kun kuvaan ja Alpo Jaakolan elämään astuu keväällä 1980 kolmas nainen, Marja Siltanen, Pirkko etsii turvapaikkaa Torkvillesta, asustaa talon alakerrassa, kun Alpo ja Pirkko asuvat yläkertaa. Tilanne on skitsofreeninen. Alpo Jaakola syyttää ja syyllistää itseään. Näin jatkuu 5 – 6 vuotta. Keväänseisauspäivänä 1987 tulee eteen suuri tuntematon. Pirkko Sieversin huoneessa syttyy tulipalo, jossa saamiinsa vammoihin hän sairaalassa kuolee.

Marja Siltanen, sittemmin Jaakola, on Alpo Jaakolan elämänkumppani ja vaimo viimeiset 17 vuotta. Jaakolan elämä on tässä vaiheessa jo taloudellisesti vankemmalla pohjalla, joskin verottajan pohjaton tasku aiheuttaa edelleen haaksirikkojen ja konkurssien uhkia. Elämässä on kuitenkin jo tiettyä elitistisyyttäkin, joka ei missään vaiheessa näy taiteilijan tuotannossa. Torkvillen ympäristö kokee suuria muutoksia laajojen istustus ja ympäristöllistämistöiden kautta. Jaakola laskee istuttaneensa Torkvillen koulun ympäristöön noin 1700 puuta.

Marja oli tamperelainen galleristi, joka alun perin tuli hakemaan Alpolta joitakin teoksia galleriassaan järjestettäviä näyttelyitä varten. Sielujen sympatia syttyi heti ja hieman myöhemmin roihahti liekkiin loppuelämän jatkunut rakkauskin. Marja Jaakola organisoi Torkvillessa järjestettyjä kesänäyttelyitä, jotka ovat jatkuneet taiteilijan kuoleman jälkeenkin ainakin viime kesään asti.

Marja on hoitanut Torkvillen seuraelämää, mutta myös tukenut taiteilijaa vaikeina sairausjaksoina ja masennuskausina. Yhteistyössä syntyi myös sarja applikaatioita ja metsään luontopolku. Hän on Matti Kekin kirjassa saanut lisänimen ”Dona Marja”. Talven pelko sai nimittäin pariskunnan hankkimaan talvehtimispaikakseen asunnon myös Arucasin alueelta Kanarialta. Kun käytännön näyttelynjärjestelyt ovat hoituneet pitkälti Marjan kautta, saattoi taiteilija viimeisinä vuosina keskittyä omaan taiteelliseen työhönsä.

Läpimurron vuosikymmenet

1970-luvusta tulee Alpo Jaakolan taiteellisen läpimurron vuosikymmen. Sitä luovat Kalkkeen kotinäyttelyn jälkeen pääkaupunkiseudullakin kasvanut arvostus ja useat suuret yksityisnäyttelyt. Samalla alkaa syntyä pohjoisen shamaanikolleegan Reidar Särestöniemen tapaan myös myyttisiä sävyjä Alpo Jaakolan taiteilijakuvaan.

Naistenlehdet kiinnostuvat Jaakolasta viimeistään 80-luvulla Marja Jaakolan astuttua Alpo elämään. Samaan aikaan Jaakolan taidenäyttelyistä on muodostunut massatapahtumia. Torkvillen kesänäyttelyiden kävijämäärä nousee tuhansiin ihmisiin ja osaltaan alkaa rasittaa myös sairastelevan Jaakolan taiteellista työskentelyä. Kanarialta Arucasin alueelta löytyy pakopaikka, talviasunto, jonka ympäristön rakentaminen Jaakolan kuollessa jää osittain keskeneräiseksi. Vain Taide-lehden arvostus jää puuttumaan, Alpo Jaakola on yhä eräissä ”kriitikkopiireissä” persona non grata.

On hämmästyttävää, että muistopuiston urakoinnin lisäksikin Jaakola teki koko 70-luvun ajan myös mittavia öljy- ja akryylimaalaussarjoja, veistoksia eri materiaaleista sekä akvarelli- ja grafiikantöitä. Helsingin Taidehallissa järjestetyt suurnäyttelyt 1972 ja 1975 muodostuivat myös yleisömenestyksiksi. Kansainvälisesti Jaakolan taide tuli tunnetuksi vuonna 1973 Yhdysvalloissa järjestetyssä laajassa suomalaisen taiteen näyttelykiertueessa, jossa Jaakolan omaperäinen taide herätti huomiota. Vuonna 1979 oli sitten vuorossa 50-vuotispäivien kunniaksi juhlanäyttelysarja Keravan Taidemuseossa, Helsingin Taidetalossa ja kotikoululla Loimaan Torkkalassa.

Vuonna 1982 Alpo Jaakolan taidetta nähtiin ensimmäisen kerran Seinäjoella, mutta Pohjanmaalla oli päästy tutustumaan hänen taiteeseensa ensimmäisen kerran jo niinkin varhain kuin 1962 Vaasan Kaupungintalolla järjestetyssä näyttelyssä. Seinäjoen taidehallin näyttely kuului kuitenkin laajempaan näyttelykiertueeseen, johon Torkvillen kesänäyttelyn lisäksi kuuluivat näyttelyt ainakin Porissa, Porvoossa ja Kirkkonummella. Seinäjoella esillä oli hengästyttävät yli 100 taideteosta grafiikkaa, tussitöitä, maalauksia ja veistoksiakin, pääosin vuosina 1980 ja 1981 tehtyjä.

Seinäjoen näyttelystä kirjoitetuissa lehtijutuissa voidaan nähdä samaa ristiriitaista asennoitumista, joka on ollut leimallista suhteessa Jaakolan taiteeseen yleensäkin. Tarja Kuoppala toteaa Vaasa-lehdessä, että ”Taidemaalari Alpo Jaakola maalaa sisältään. Hänen taidettaan ei voi luokittaa yhteen kategoriaan eikä edes toiseen. Jaakolan taulut ovat hänen näkyjään, joskus painajaisiakin, mutta taatusti hänen omiaan. Näyt ovat kuitenkin sellaisia, että ne herättävät katsojan, jos ei aivan ensimmäisellä niin ehkä jo toisella tai kolmannella.”…”Jaakolan työt heittelevät mieltä kylmän ja lämpimän puolelle, mutta haaleiksi ne eivät jätä ketään. Jaakolan töissä on jotain samaa ylienergisyyttä kuin teoksessaan Ylienerginen tanssi ja väsynyt oinas”.

Ilkassa Lasse Rauhala toteaa, että Jaakola ”jo vuosikymmeniä on ehtinyt aiheuttaa ankaraa päänvaivaa niin kriitikoille kuin taiteesta kiinnostuneelle yleisöllekin. Hän kun ei nähtävästi suostu alistumaan määriteltävissä oleviin tyylisuuntiin ja kaavoihin, jyrää kuin luonnonvoima omalla persoonallisella tavallaan eikä vähääkään välitä oppineitten esteettisestä taidefilosofiasta.”

Rauhala jatkaa: ”Etikettejä, nimilappuja ja määritelmiä on tosin kasattu Alpo Jaakolan tuotannon ilmaisutyylin luokittelemiseksi vaikka millä tavalla, siinä jo hänen perimmäinen, omaperäinen taiteilijalaatunsa hukkuu selitysyritysten suohon.”…”Jaakolan töiden yhteydessä voisi pikemminkin puhua eräänlaisesta tajunnanvirrasta, mitä erilaisimpien mielleyhtymien yhdistelemisestä, alitajuisista elementeistä, unenkaltaisista, epätodellisista sielunmaisemista.”

Naisenkuvia

Jaakolan taiteessa voidaan löytää eräitä läpi tuotannon toistuvia teemoja, joista varsinkin naiskuvat muodostavat nimenomaan Jaakolalle leimallisen jatkumon. Jaakolan maalauksissa ja varsinkin 1980-luvun tussipiirroksissa naiskuvat toistuvat tietynlaiseen manierismiin asti. Ne tarjoavat myös mielenkiintoisen polun taiteilijan tapaan kuvata ali- ja ylitajuntaansa. Jaakolalle henkisyys on henkilöllisyyttä ja se näkyy hyvin selvästi juuri Jaakolan naiskuvauksessa.

Jaakolan naisia kuvaavissa maalauksissa olivat ne sitten muotokuvia, surrealistisia tai symbolisia maalauksia ja veistoksia, nainen näyttäytyy aina eräänlaisena madonnana, mutta usein myös viettelijättärenä, synnyttäjänä, ehkä jopa porttonakin, tavalla johon sisältyy aina mystistä henkisyyttä. Jaakolan portot ovat Maria Magdalenan kaltaisia viattomuudessaan. Hänen ikonimaisimmatkin naiskuvansa sisältävät tajunnanvirtaa, dekoratiivista käsittelytapaa, moni- ja kuvakerroksisuutta, joka hengästyttää.

Jaakola itse toteaa jossain yhteydessä olevansa keskiaikainen ihminen ja juuri naiskuvauksessa keskiaikaisuus ja jopa sitä varhaisempi bysanttilainen, goptilainen ja slaavilainen, ikonimainenkin maalausperinne saa kertojansa ja kuvaajansa. Jaakolan maalauksissa naisen kasvot ovat ikonimaisesti pelkistettyjä ja tyypiteltyjä, muotokuvissakaan hän ei milloinkaan pyri ulkonaiseen realistiseen yhdennäköisyyteen vaan teokset kuvaavat aina myös mallin sisintä.

Dekoratiivisuus syntyy sitten esimerkiksi kuvattavien vaatteissa ja taustassa ilmenevästä kerronnallisuudesta, jossa hyvin usein lähestymistapa on impressionistinen, symboliikkaa pursuileva. Jaakolan naiskuvat tuovat mieleen usein myös venäläisen emigranttitaiteilijan Marc Chagallin maalaukset, jonka surrealismin lähteenä olivat kotikylän kansanomaiset ja kansantaiteesta vaikutteensa saaneet kuvaukset. Naismaalauksissa Jaakolan sommitelmissa voidaan myös nähdä yhtä aikaa goottilaisen katedraalin ja ortodoksisen sipulikirkon henkistä jylhyyttä, kupolistoja ja holvikaaria.

Seestymistä, sairastelua, menetyksiä

Ulkonaisesti Alpo Jaakolan 80- ja 90-luvuista muodostui taiteellisen seestymisen ja taloudellisen menestyksen ajanjakso. Taiteilija maalasi edelleen jatkuvana virtana, teokset kiinnostivat myös ostavaa yleisöä. Kesänäyttelyihin virtasi väkeä Suomesta ja ulkomailtakin Japania tai Yhdysvaltoja myöten. Kuitenkin hän koko ajan järjesti vaimonsa Marjan kanssa myös laajoja kotimaan näyttelykiertueita, joissa Jaakolan ”rajut kuvat” hämmensivät, ärsyttivät ja kiehtoivat katsojia.

Jaakolan myytti vain kasvoi läpi 1980-luvun. Loimaan shamaani ja maahinen laajeni julkisuuden persoonana jo taiteensa rajojen ulkopuolellekin. Teatraalisuudenkin arvon tajuava Jaakola antoi omintakeisia haastatteluja, joissa tuli hyvin esille hänen verbaalinen ilotulittelunsa, joka ei jäänyt kuvallista kerrontaa mielikuvituksettomammaksi. Jaakola oli sananleikkijä.

Yksityisesti Jaakolan elämää kuitenkin varjostivat nuoruuden raskaissa töissä ja patsaspuiston raatamisessa syntyneet repivät ruumiilliset vaivat, selkäkivut, läheisten ihmisten kuolemat ja 80-luvun puolivälissä todettu ja leikattu keuhkosyöpä, kuolemansairaus, joka antoi taiteilijalle kuitenkin kerran parantuneena vielä toistakymmentä vuotta armonaikaa.

Elämäkerrallisesti 1980-luku on julkisen asemansa vakiinnuttaneen taiteilijan ulkokuoren takana hämmentävää vuoristorataa. Keväällä 1980 raju molemminpuolinen rakastuminen Marja Siltasen kanssa. Rakastumista seuraa heti menetys, kun tuli tuhoaa Karhulan savusaunan, ehkä tuhopoltto, sitä ei koskaan saatu selville. Vuoden 1981 juhlanäyttely ja sen saama kielteinen kritiikki merkitsee taiteilijalle häpeän päiviä ja taloudellisen tilanteen kiristymistä.

Alpo ja Marja Jaakola ahertavat 80-luvun alun Torkkalan koulun ympäristössä, jonne puuistutusten lisäksi kohoaa uusia veistoksia. Taloudellinen ahdinko jatkuu, vuonna 1983 Jaakola ei saa töitään Helsingin Taidehalliin, ”josta on muodostunut kolhoositalli”. Seuraavana vuonna taiteilija on kuitenkin mukana valtakunnannäyttelyssä Lappeenrannassa ja 1985 hänelle myönnetään jo taiteilijaprofessorin arvonimi. Taiteilija joutuu kuitenkin kohtaamaan samana vuonna ensimmäistä kertaa oman kuolemansa varjon keuhkoissaan ja sairaalahoidossa TYKSissä.

Yleisöäänestyksessä vuonna 1985 Jaakola valitaan suosituimmaksi loimaalaiseksi, mutta hyvin olisi ääniä kertynyt varmasti myös vihatuinta loimaalaista valittaessa. Seuraavana vuonna Jaakola toipuu sairaudestaan, vierailee tasavallan presidentin juhlavastaanotolla ajautuakseen uuteen vakavaan kriisiin, jonka aiheuttaa Pirkko Sieversin kuolema 1987. Samana vuonna kuvatussa tv-elokuvassa ”Toisenlainen totuus Alpo Jaakolasta” nähdään syvässä elämänkriisissä ja masennuksessa elävä taiteilija. Tv-elokuva esitetään myös Ruotsissa ja Jaakolalle aiheutuu jälleen ikäviä käänteitä.

Retrospektio, kuolema ja toinen tuleminen

Kun Torkvillesta on tullut yhä suositumpi taideturistien matkailukohde etsitään henkisiä pakopaikkoja ulkomaanmatkoista ja Kanariansaarilta. Uusi suojasatama löytyy Arucasin alueelta, josta Alpo Ja Marja ostavat talviasunnokseen talon. Sen pesän rakentaminen jatkuu sitten koko 90-luvun Jaakolan kuolemaan asti, mutta samalla jatkuu vilkkaana kotimaan näyttelytoiminta, patsaspuiston ja Torkkalan alueen ympäristörakentelu ja vimmainen maalaustahti, joka huipentuu Turun retrospektiiviseen näyttelyyn vuonna 1996.

”Tein 70 työtä”, toteaa Jaakola eräässä viimeisessä tapaamisessaan elämäkerran kirjoittajan Matti Kekin kanssa. Mutta keuhkosyöpä on samaan aikaan uusinut ja taiteilija poistuu keskuudestamme helmikuussa 2007. Taiteilija on poistunut, mutta hänen elämäntyönsä ja taiteensa jäävät jäljelle ja jälkeen. Siitä on osoituksena nyt hieman yli 10 vuotta Jaakolan kuoleman jälkeen järjestetty näyttelykiertue, joka vierailee Seinäjoen Taidehallissa, Lahden Taidemuseossa ja Aineen Taidemuseossa Torniossa.

Vaikka Torkvillessa taiteilijan leski Marja Jaakola on jatkanut vuosittain kesänäyttelyn perinnettä, voidaan vuosien 2008 – 2009 näyttelykiertue nähdä eräänlaisena Alpo Jaakolan toisena tulemisena. Haudan takaa Loimaan shamaani koskettaa jälleen teoksillaan katsojaansa.