Alpo Jaakolan taiteesta

1950-luku

Alpo Jaakolan ammattimaisen taiteentekemisen voidaan katsoa alkaneen vuodesta 1951, jolloin hän meni oppilaaksi Turun piirustuskouluun. Omaelämäkerrassa julkaistu tilaustyönä piirretty muotokuva vuodelta 1949, armeija-ajalta, on vielä kiiltokuvamainen. 1940-luvulta säilyneitä maalauksia voidaan pitää harjoitustöinä tulevaa taiteilijanuraa varten.

1950-luvun alkupuolen tuotannosta merkittävä osalla on ollut tyly kohtalo. Turun piirustuskoulun aikaisista töistä Jaakola poltti suurimman osan tilanahtauden vuoksi. Loput opiskeluaikaiset työt ja Ateljee Tornin näyttelyssä myymättömät työt joutuivat Metsämökin eristeeksi, mistä ne kaivettiin uudelleen päivänvaloon vasta 1990-luvulla. Verosaatavista järjestetyssä pakkohuutokaupassa vuonna 1960 Jaakolan teoksia myytiin 5 – 20 markan hinnalla ja myydyt työt ovat kaiketi kadonneet suureksi osaksi jäljettömiin.

Alpo Jaakolan säilyneet maalaukset 1950-luvun alkupuolelta osoittavat taiteilijan jo kypsyneen taiteellisen omaperäisyyden. Maalaamista tosin häiritsi taloudellinen ahdinko, Metsämökin sähköttömyys, värien puute ja suoranainen nälkiintyminen, joka ehkä oli osasyynä myös eräisiin Jaakolan kokemiin näynomaisiin ja yliluonnollisiin tapahtumiin.

Kun Jaakolan opettaja Osmo Laine 1950-luvun puolivälissä kirjoittaa kritiikissä arvostavasti ja kannustaen Jaakolasta ”Pimeän Metsän maalarina”, kommentoi taiteilija Pilvenpiirtäjässä: ”Tein siihen aikaan kynttilänvalossa, sähköstä ei ollut puhettakaan. Myöhemmin yritin laittaa kynttilän hatturenkaaseen kuten Rembrandt mutta hattu syttyi. Maalasin lattialla polvillani, sivellin sentään apuvälineenä.”

Osittain teosten synkkyys ja harmaus johtui värien vähyydestäkin. Muistikuva 1950-luvun puolivälistä: ”Heräsin veden äänekkääseen tippumiseen lattialle. Mökin katto vuoti. Sitä tuli virtanaan. Sade oli yltynyt. Olin yöllä maalannut mustanharmaan aamun, ei ollut muita värejä, olisin halunnut hävittää sen. Ajattelin maalata uudestaan päälle enkelin, jonka olin nähnyt yöllä, musta enkeli kirkkaalla taivaalla. Minulta puuttui sinistä, puuttui enkelin väriä, enkelin poskipuna, enkelin silmien väri. Minkäväriset hiukset, minkäväriset huulet, ylimaallisen väriset. Minulta puuttui rubiini, minulta puuttui roosa, minulta puuttui violetti, minulta puuttui pariisinsininen, minulta puuttui sienna, okra, keltainen, valkoinen. Valkoista oli vähän, mustaa paljon. Mustasta ja valkoisesta saa harmaata. Mistä tehdä sinistä? Yritin liottaa vanhoja vaatteita, kuumentaa niitä kauan. Se ei onnistunut, väri ei lähtenyt. Erilaisista sienistä olin syksyllä saanut jonkinlaista väriä keittämällä, samoin sammalista, kuusenoksista.”

Kuitenkin Jaakola jo 1950-luvun taloudellisessa ahdingossakin osoitti moniulotteisuutensa ja täyden kypsyytensä taidemaalarina. Surrealismi näkyy voimakkaana vaikutteena 1950-luvun loppupuolen ja 1960-luvun tuotannossa, mutta se suodattuu Jaakolan omapäisen ja omintakeisen kuvakerronnan läpi. Täyttä mestaruutta osoittavat esimerkiksi maalaus ”Naiset tulevat metsästä” (1958), jykevä ”Omakuva omena kädessä” (1959) tai koskettava ”Lintujen pidättelijät” (1960).

1960-luku

1960-luvun alun maalauksissa uutena elementtinä tulee kuvaan maalausten sähköinen ja vimmainen yksityiskohtia pursuileva tuhatkätisyys ja moniulotteisuus. Maalaukset täyttyvät tapahtumista, yksityiskohdista, hehkuvavärisistä dekoraatioista. Jaakola ahtaa koko surrealistisen maailmankuvansa yhteen maalaukseen ja näin yhä uudelleen ja uudelleen, itseään koskaan toistamatta. Ryöpytys on hurja, sitä vain etäisesti muistuttavaksi voi ajatella Teemu Mäen monikerronnallisia teoksia.

1960-luvulla Jaakolan taloudellinen ahdinko alkoi vihdoin väistyä ennen muuta vuonna 1963 Kullervo ja Helena Kalkkeen järjestämän kotinäyttelyn jälkeen. Taloudellinen menestys koetaan eräissä kriitikkopiireissä kaupallistumisena, Jaakolan osallistumattomuus silloin kun kaikki osallistuvat herättää kielteisiä vastareaktioita. Jaakolan tähden arvellaan sammuneen jo 1960-luvun puolivälissä.

Totta on että eräät Jaakolan 1960-luvun alkupuolen teokset suoraan alitajunnasta pursuavine tajunnanvirtoineen, voidaan nähdä Jaakolan tuotannossa eräänä kerronnallisena huippukautena, mutta myöhemmässä tuotannossa Jaakola yksinkertaisesti vain sisäistyy enemmän ja suuntaa huomiotaan muualle. Hän ei suostu pysähtymään jo saavutettuun, mikä tuntuu alinomaa ahdistavan hänen taiteensa luokittelijoita ja tuhoavan luokitusyritykset.

Pinnan alla kytee. Jaakola on 60-luvun loppupuolella aloittanut patsaspuiston tekemisen, joka vie vuosien ajan kesäkaudet, eikä tuotteliainkaan, luomisvoimaisinkaan taiteilija sentään pysty tekemään kaikkea yhtä aikaa. Jonkinlainen tasaantuminen maalausvyörytyksessä lienee tässä vaiheessa välttämätön.

Kun Jaakolan Metsämökkiin vuonna 1966 valmistuu lisäsiipi lähinnä veistosten tekemiseen, hän kuvailee lisäsiiven funktiota: hitsaamo-hidastamo-jakamo ja hajottamo. Näistä aineksista Jaakolan maalaustaiteessakin pitkälti on kysymys. Tosin voisi sanoa hidastamon kohdalla yhtä hyvin nopeuttamo ja samalla periaatteella voidaan muuttaa ja kääntää kaikki muutkin hänen taiteeseensa liittyvät epiteetit.

Jaakola ehtii myös täysin uusille alueille avustaessaan eräitä ylioppilas- ja teinilehtiä tullen hetkeksi nuorisoidoliksikin. Vuonna 1967 ilmestyy Jaakolan sarjakuvateos Ruusuruoska joka on ajassaan täysin outo lintu. Ruusuruoskassa seikkailee eräänlainen Alpo Jaakolan alter ego pasifistis-milittaristisen sarjakuvan päähenkilönä.

Matti Kekki on osuvasti verrannut Johanneksen hahmoa ”Kunnon sotamies Svejkiin”. Yhtä hyvin Johanneksen voisi rinnastaa Sven Dufvaan. Absurdi sankari hortoilee kuitenkin onnekkaasti selviytyen läpi sotatantereiden ja kun hän vihdoin käsittää, mistä sotahommissa oikein on kysymys, huutavat upseerit hädissään tunnolliselle sotamiehelle: ”älä ammu, nehän ovat vihollisia…rauhanneuvottelijoita.”

1970-luku

Jaakolan taiteeseen elämän pohjan varmistuminen ja vakiintuminen ei jätä ainakaan negatiivisia jälkiä. Olennainen muutos tapahtuu oikeastaan vain 70-luvun vaihteessa maalausmateriaaleissa: Jaakola siirtyy öljyväristä muovipohjaisiin akryyliväreihin. Akryyleilla hän maalaa kuitenkin edelleen hyvin ”öljyvärimäiseen” tyyliin ja sen mahdollistamat tasaiset väripinnat eivät juurikaan houkuttele taiteilijaa.

Jaakolan taiteessa voi nähdä rintarinnan impressionismia ja kubismia, ikonimaisuutta ja pointillistista värinkäsittelyä, naivistista kansantaiteen omaisuutta ja dadahenkistä kuvan hajottamista. 70-luvun tuotannon päälinjoina voidaan nähdä surrealistinen ja kubistinen ilmaisutapa, vaikka Jaakola omaelämäkerrassaan kieltää yhtymäkohdat esimerkiksi Picassoon, jonka teoksiin hänen töitään on verrattu liiankin usein. Teosten ja taiteilijapersoonan luokittelun vaikeus syntyy siitä, että hän tuntuu noukkivan vaikutteita yhtä aikaa hyvin monista lähteistä ja samalla niiden pohjimmaisena vireenä on alitajunnan syvästä kaivosta nostettu ehdottoman omintakeinen ja tajunnanvirrallinen ilmaisu.

Alpo Jaakolaa persoonana on luonnehdittu myyttiseksi ja mystiseksi, epäesteetiksi, naivistiksi ja symbolistiseksi surrealistiksi, kalevalahenkiseksi kansantaiteilijaksi ja groteskiksi humoristiksi, eideetikoksi, selvänäkijäksi ja mystikoksi. Jo nämä määreet antavat kuvan siitä, että hänen taidettaan lopulta on mahdotonta karsinoida mihinkään totunnaiseen, määritellä perinnäisten taidesuuntien tai ilmaisutapojen mukaan. Jaakolan taide on ehdotonta ja omaa, liikkui hän sitten millä aluevesillä tahansa.

Jaakola itse kommentoi Pilvenpiirtäjässä eräitä taiteellisia vaikuttajiaan ja vaikuttimiaan. Suomalaisesta taiteesta hän nostaa esiin ennen muuta Akseli Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin, myöhemmältä ajalta opettajansa Otto Mäkilän, pohjoismaisista Edward Munchin, Böcklinin ja Josephsonin. Kansainvälisessä taidevirrassa Jaakola tunnustaa impressionisteista vaikuttajakseen vain Renoirin vaikka yhtymäkohtia voidaan helposti löytää myös Matisseen.

Suuruutta taiteessa edustavat van Gogh ja Picasso, loistavia maalareita 1800-luvun useat impressionistit kuten Millet, Gauguin, Chagall ja Rousseau. Kuvanveistossa Jaakola luettelee Rodinin sekä myöhemmältä ajalta Mooren, Epsteinin ja Giagomettin.

Kotimaasta Jaakola nostaa esiin Heikki W. Virolaisen maalatut puuveistokset, Olavi Lanun betonin mestarin ja Heikki Häiväojan – oikean kivisilmän. 1900-luvun kotimaisessa maalaustaiteessa Jaakolaa kiehtovat myös Eemu Myntti ja Vilho Lampi, unohdettu Lauri Saari, omalla tavallaan myös Seppo Similä, Kalervo Palsa, Reidar Särestöniemi. Osa näistä taiteilijoista on jättänyt jälkensä myös Jaakolan omaan tuotantoon, osa ehkä ei…

70-luvun puolivälissä alkaa Jaakolan piina ja katkera oikeustaistelu tuhotusta Metsämökin ympäristöstä. Jaakola menettää luomiskykyään 4000 markan edestä, näin ainakin oikeuden lopullisen päätöksen perusteella. Tulee ajolähtö kotimetsistä, joita ei enää ole, muutto Torkvilleen, jossa kuvaan astuu vuonna 1980 Marja Siltanen, sittemmin Marja Jaakola, taiteilijan elämän kolmas ja viimeinen pitkäaikainen elinkumppani.

Alpo Jaakolan taide on jo löytänyt omat uomansa. Patsaspuisto laajenee edelleen ja uusia patsaita alkaa nousta myös Torkvillen ympäristöön. Marja Jaakola toimii eräänlaisena suojakilpenä herkän ja herkästi haavoittuvasieluisen taiteilijan ja ympäröivän vihan- ja pahantahtoisen maailman välillä. Jaakolan status kasvaa ja elämään tulee kaikkien henkilökohtaisten tragedioiden ohella ulkokuorena tiettyä elitistisyyttäkin.

1980-luku

1980-luvulla Jaakolan patsaspuisto ja metsäveistosalue ovat laajentuneet monumentaalisiin mittoihinsa mutta uusia veistoksia syntyy sekä näyttelyihin että Torkvillen ympäristöön. On kiinnitettävä huomiota Jaakolan taiteessa nimenomaan valtavaan veistosten määrään. Puu, kivi ja metalli sekä betoniveistosten tekijänä Jaakola voidaan nähdä jonkinlaisena ITE-taiteen pioneerina ja tällä alueella hän on lähinnä kansantaiteilijaa, kansanomaista käsityöläisyyttä ja kansanhuumoria.

Läpi 80-luvun Jaakola jatkaa sairauksista ja suruista huolimatta vimmaista maalaamistaan. Jaakola saa taiteilijaprofessorin arvonimen ja nähdään presidentin uudenvuoden vastaanotolla, mutta samalla elämän synkissä pohjavireissä uivat ensimmäistä kertaa puhjennut keuhkosyöpä ja Pirkko Sieversin traaginen kuolema. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun vaihteessa syntyy myös suuri joukko omaelämäkerrallisia piirroksia Jaakolan valmistellessa omaelämäkertaansa, vuonna 1991 ilmestynyttä Pilvenpiirtäjää.

Piirroksissa voidaan nähdä miten Jaakola on voimakas kuvankertoja, kuvannäkijä, muistikuvat ovat syöpyneet mieleen kuin etsauksina. Kirjallista omapäisyyttä ja nerokkuuttakin edustaa omaperäinen sanoilla leikittelevä kielenkäyttö, joka oli tullut tutuksi jo yhdessä Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan kanssa toteutetussa kirjassa Meri kiipeilee (1965) ja sarjakuvakirjassa Ruusuruoska (1967).

1990-luku

Jaakola jatkaa tuotteliaana taiteensa kaikilla sektoreilla läpi koko 1990-luvun kuolemaansa asti. Turun taidemuseon retrospektiivinen näyttely vuonna 1996 oli Jaakolan taiteellinen testamentti, vaikka sitä eivät näyttelyä järjestettäessä ystävätkään vielä aavistaneet. Keuhkosyövän uusiutuminen uuvuttaa lopulta taiteilijan, jonka elämänlanka katkeaa katkeaa helmikuussa 1997.

Jaakolan taiteesta ei koskaan ole tehty kokonaisinventaariota, hänen teostensa tarkasta lukumäärästä taiteilijalla itselläänkään ei ollut aavistusta. Niitä on kadonnut jäljettömiin, tuhottu ja tuhoutunut. Useita tuhansia teoksia on joka tapauksessa säilynyt jälkipolvillekin. Viidellä vuosikymmenellä jatkuva tuottelias ja jatkuvasti uusiutuva taiteentekeminen on jättänyt oman omituisen leimansa maamme 1900-luvun taiteeseen.