sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Kirjoja hyllystäni: Elämä jota elät - Bo Carpelan 24.10.1926 – 11.2.2011

I

Syysvaellus:


Mies kulkee metsän läpi,

on hämärää, on valoisaa.

Ei tapaa juuri ketään,

pysähtyy, katselee syystaivasta.

Hän on menossa kirkkomaalle

eikä kukaan seuraa häntä.


(Bo Carpelan: Viileä päivä 1961)


Kiinnostuin runoudesta keskikoulun viimeisellä luokalla joskus vuoden 1973 – 1974 tietämillä. Kristiinankaupungin kirjastossa käteeni sattui painotuore kirja: ”Bo Carpelan: Elämä jota elät – runoja vuosilta 1946 – 1973”. Pidin alusta lähtien Carpelanin runojen luontokuvista, yksinäisyyden tunnosta, hienosta melankoliasta. Ryhdyin kirjoittamaan kirjastosta lainatusta kokoelmasta runoja muistiin pieneen sinikantiseen vihkooni. Lainasin kirjan uudelleen ja vielä uudelleen. Jotkut runot osaan lähes ulkoa vieläkin. Muita runoilijoita en siinä vaiheessa vielä tuntenutkaan.


Juuri noihin aikoihin koulun ainekirjoitustunnilla eräänä aiheena oli Pentti Saarikosken Alue -kokoelmasta poimittu runo. Tietämättömyyden ja vakaumuksen syvällä rintaäänellä perustelin parin konseptipaperin mittaisella aineella, miksi Bo Carpelan on hyvä runoilija ja miksi Pentti Saarikoski on huono. Aineesta sain muistaakseni ihan kiitettävän, mutta jokin omantunnon tapainen alkoi kalvaa mielessä. Miten voin tuomita Saarikosken noin täysin, kun en ole yhtään muuta hänen runoaan lukenut. Ryhdyin lukemaan myös Saarikoskea ja samoihin aikoihin löysin Eeva-Liisa Mannerin. Käsitykseni Saarikoskesta muuttui, tieto runoudesta alkoi kasvaa, mutta kunnioitus ja arvostus Bo Carpelanin runoutta kohtaan jäi.


Bo Carpelanin kirjoihin ryhdyin perehtymään tarkemmin. Muita runokokoelmiahan häneltä ei tuohon aikaan ollut suomennettukaan, mutta yritin kääntää ”Den svala dagen” -kokoelman runoja keskikoulun antamalla mitättömällä ruotsinkielentaidollani, sanakirjasta joka sanan tarkastaen. Kirjastosta löytyi myöhemmin myös pari Carpelanilta suomennettua nuortenromaania sekä romaani ”Myöhäiset äänet” , jonka teemana on ydintuho. Se kolahti nuoren luonnonsuojelijan ja maailmanlopun synkistelijän päähän kuin häkä. ”Myöhäiset äänet” on oikeastaan ehkä enemmän proosaruno kuin romaani. Sen kieli on uskomattoman kaunis runollinen kuvakudelma, josta yhä on jäänyt mielen jälkiä ja häilähdyksiä, vaikka viimeisestä kirjan lukukerrasta lienee aikaa jo yli 25 vuotta.


Lukioaikana mielessäni alkoi itää ajatus tulla isona kirjailijaksi. Bo Carpelan siihen oli perimmäinen syyllinen.


II


Lyyrisestä sarjasta:


1

Niin kuin tämä loputon viiva:

poski, kaula, tie, taivaanranta;

niin kuin nukkuva, kuoleman ja elämän

välille jännittynyt, umpeen painuneiden

silmäluomien hellyydessä.

Niin kuin keveitten askelten hilpeys,

kuin aurinko, märät lehdet, taivas

ja kaikkien muinaisten lähteiden laulu ajasta,

kesän, pehmeiden teiden

ja pienten kitkerien yrttien kauneudesta.

Niin kuin varjojen leikki lepäävällä kädellä

ja päivä lämmintä, puita, pääskysiä.

Niin kuin tämä loputon viiva:

poski, kaula, tie, taivaanranta.


(Bo Carpelan Runoja 1946 – 1954)


Maailmanrunoudessa loppusoinnuista ja mitallisuudesta alettiin luopua osittain jo 1800-luvun lopulla ja viimeistään 1900-luvun alkupuolella. Suomessa Tulenkantajat avasivat Olavi Paavolaisen johdolla 1920-luvulla ikkunoita Eurooppaan, mutta tuuletus jäi varsin lyhytakaiseksi ja suomenkielisen runouden valtavirta pysyi mitallisena ja loppusointuisena 1950-luvun lopulle asti, jolloin mm. Mirkka Rekola, Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner ja Paavo Haavikko ravistivat lopullisesti suomalaisen modernin runouden mitallisen perinteen kahleista.


Ruotsinkielisellä puolella runouden modernismin tuuli puhalsi 1920-luvulla rajummin. Ruotsinkielisen runouden modernismin edelläkävijöiksi nousivat Hagar Olsson, Elmer Diktonius, Edith Söfergran, Gunnar Björling, Rabbe Enckell ja hieman myöhemmin Henry Parland. Heidän vaikutuksensa suomenruotsalaiseen runouteen jäi pysyväksi eikä keskeinen suomenruotsalainen runous enää palannut perinteisen mitallisen tai loppusointuisen runon tielle. Ruotsinkielisellä puolella ovet ja ikkunat olivat pysyvästi auki maailmanrunouden moderneille virtauksille.


Kun Bo Carperlan aloitti julkisen runoilijanuransa 20-vuotiaana vuonna 1946 ilmestyneellä kokoelmalla "Som en dunkel värme", hän liittyi alusta lähtien tähän ruotsinkieliseen modernin runouden perinteeseen. Mikään runouden suuri uudistaja hän ei tässä suomenruotsalaisessa katsannossa kuitenkaan missään vaiheessa ollut. Carpelanin runouden voima on runojen lyyrisyydessä ja kuvallisuudessa, kielen selkeydessä ja tarkkuudessa.


Carpelan oli kiinnostunut myös klassisesta musiikista ja modernista kuvataiteesta. Klassisella musiikilla saattaa olla vaikutusta Carpelanin runojen herkkään kielelliseen, sisäiseen rytmiin. Olisiko sitten klisee sanoa, että kiinnostuksesta kuvataiteeseen on peräisin runojen vahva kuvallisuus. Kuvataiteen merkitystä Carpelanille ja hänen runoudelleen kuvaa myös vuonna 1999 ilmestynyt runokokoelma: ”Kleen taulun nimi”. Ja jälleen teoksen nimi sävähdyttää itseäni. Olen pitänyt Paul Kleetä itselleni keskeisimpänä 1900-luvun kuvataiteilijana.


Mielenkiintoista on, että vaikka Carpelan läpi koko kirjallisen tuotantonsa on hyvin selkeästi ensisijaisesti runoilija, hän on toistaiseksi ainoa kirjailija, joka on saanut kahdesti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja molemmat palkinnot tulivat romaaneista – vuonna 1993 ilmestyneestä teoksesta Alkutuuli ja vuonna 2005 ilmestyneestä romaanista Kesän varjot. Mutta myös Carpelanin proosassa sen keskeisin elementti on kielen runollisuus ja lyyrisyys. Carpelan on runoilija ja kirjoittaa proosaa kuin runoa.


III


Aamu, ilta:


Ruoho taipuu viileästi,

on aamu, ilta

elämässäsi.

Lähellä teitäsi

kulkee viimeinen päivä

piillen kenties puitten lehvistöön

tai äänettömiin kaupunkeihin

joissa huutosi ei kuulu.


(Bo Carpelan: Viileä päivä 1961)


Bo Carpelan poistui tästä todellisuudesta 84-vuotiaana 11.2.2011 ilmeisen täyden runoilijanelämän eläneenä. Hänen viimeiseksi elinaikana julkaistuksi teoksekseen jäi vuonna 2008 ilmestynyt romaani Lapsuus. Carpelan kuului suomenruotsalaiseen sivistyneistöön ja hänen runoudessaan ja romaaneissaan kuultaa läpi tietynlainen klassinen jylhyys. Oppiarvoltaan Carpelan oli filosofian tohtori. Väitöskirjansa hän teki Gunnar Björlingin runoudesta.


Henkilökohtaisesti olen valitettavasti lukenut myöhempinä vuosina vain sieltä Carpelanin suomennettua tuotantoa. Osasyynä tähän lukemattomuuteen ovat minua ajoittain pitkiäkin aikoja vainoavat maksamattomista kirjastosakoista johtuvat lainauskiellot kirjastosta. Mutta Bo Carpelanin runovalikoima ”Elämä jota elät” ja pari muutakin hänen runokirjaansa on myöhemmin kulkeutunut ihan markkinahintaan kirjakaupasta ostettuna kirjahyllyyni.


Ja läheisimpiä Carpelanin runoista ovat minulle edelleen kokoelman ”Elämä jota elät” alkupään runot; ne joita silloin 15-vuotiaana kirjoitin sinikantiseen vihkooni. Niihin yhä uudelleen palaan. Ne minussa sytyttivät kipinän runouteen joka johti myös oman esikoisrunokokoelmani ”Lintujen silmissä kivien kylmyys” ilmestymiseen vuonna 1981. Ja muuhun runouteen myöhemmin. Kaikuja Bo Carpelanin runokielestä epäilen edelleen löytyvän myös omasta runoudestani.


Ja niitä kirjallisia aukkoja Bo Carpelanin tuotannostahan voi poistaa hänen julkaistuista teoksistaan edelleen ja varsinkin nyt suuren suomenruotsalaisen kirjailijan ja runoilijan kuoleman jälkeen. Nyt kun Bo Carpelanin elämän ja tuotannon voi nähdä kokonaisena, sillä kuten Pentti Saarikoski toteaa: ”Ihminen on kokonainen vasta kun hän on kuollut.” Ja Carpelan itse:


Odotuksestasi ei lähde tietä.

Päivä sulaa kuin mykkä kello -

kuule se soivan niin olet varjojen joukossa,

tuhkana ajan tuulessa. Ylläsi kaartelevat

vaitiolon, paon valittavat linnut

loputonta kehää yli hämärän tulon.

(Bo Carpelan: Runoja ensimmäisistä kokoelmista 1946 – 1954; kirjassa Elämä jota elät)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti