Ennakkoluulo toiseen potenssiin

Kuuntelin radiosta henkilön haastattelua. Ilmeni että hastateltu on lyhytkasvuinen, alle metrin mittainen, on istunut elämänsä rullatuolissa, ja on vammainen. Sen lisäksi hän on yrittäjä, kirjoittanut kirjan, opettaa naurujoogaa ja puhuu positiivisesta elämänasenteesta.

Kuuntelin haastattelua mielenkiinnolla, korvat höröllä. Ihminen joka jaksaa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olla avoin, positiivinen ja aktiivinen. Yrittää ratsastaa ja pudota hevosen selästä luita rikkoen. Pitää sitäkin positiivisena kokemuksena. Kaikki se onnellisuushan meiltä tavallisilta harmailta kadunkulkijoilta elämästä puuttuu.

Miten tuo kohtalon murjoma ihminen jaksaa olla iloisempi ja energisempi kuin minä? Kunnioitin hänen sanomaansa, ihailin hänen kirjaansa jota en kylläkään ole lukenut, arvostin elämäniloa ja positiivisia ajatuksia joita hän kertoi, kun ikkunan takana levittäytyi alkutalven illan pimeys. Elin mielessäni naurujoogatunteja hänen oppilaanaan. Olin niin sanotusti lääpälläni.

Kävin välillä kusella.

Äkkiä havahduin.

Mitä erityistä tämä ihminen minulle kertoi? Miten hänen sanomansa poikkeaa Jari Sarasvuon sanomasta? Myös Jari Sarasvuo on kirjoittanut kirjoja, myös Jari Sarasvuo on positiivinen ja elämäniloinen, myös Jari Sarasvuo voisi opettaa naurujoogaa ja naurattaakin monissa seminareissa yleisöään. Jari Sarasvuo laskuttaa varmasti enemmän tekemisestään ja haastateltu puolestaan kertoo ja kirjoittaa aivan varmasti enemmän oman elämänkokemuksensa pohjalta sanomaansa.

Kuitenkin inhoan Jari Sarasvuota syvästi, mutta tämän ihmisen puhetta kuuntelin herpaantumatta.

Mutta sanoma on pohjimmiltaan sama. Itse asiassa sanat ja kielikin olivat samat. "Suhtautukaa elämään positiivisesti, niin minäkin suhtaudun. Ottakaa vastaantulevat asiat haasteina ja tarttukaa niihin joihin parhaiten pystytte."

Huomasin äkkiä olevani toiseen potenssiin asennevammainen. Näyttelen hyväksyväni vammaisuutta mutta nostankin vammaisen jalustalle, vaikka hän ei sanoisi sen kummempaa kuin Sarasvuo. Pyyhittyäni ihailun kultapölyn haastatellun ympäriltä, huomasin että hän on kyllä arvostettava ihminen, mutta hänen sanomassaan ei ollut mitään sellaista jota en ennen olisi kuullut. Lukematta kirjaa epäilen, ettei se ole sen parempi kuin jonkin "terveen" ihmisen kirjoittama. Naurujoogan opettajia on suomessa leegio. Rullatuolissa eläjiä myös.

Häpeän itseäni. Kaikista ennakkoluuloista vapautumisen luuloistani huolimatta huomaan olevani edelleen syvästi vammainen: En osaa suhtautua vammaiseen kuten ihmiseen!