maanantai 17. syyskuuta 2012

Vapaamuurareiden pesässä

Jokin aika sitten vierailin vapaamuurareiden valtakunnallisessa konventissa Seinäjoella. Vapaamuurarit ovat avautumassa ulospäin, joten he järjestivät Seinäjoen Areena-hallissa kaksi yleisölle avointa luentoa. Lisäksi luentoja kommentoimaan oli kutsuttu ikään kuin kustokseksi liikkeen ulkopuolelta Ilkan entinen päätoimittaja Kari Hokkanen.

Painelin Areena-halliin pienessä tihkusateessa niskat kyyryssä lauantai-iltana hieman ennen kello 12. Areena-hallin ulkopuolella oli joitakin tummapukuisia miehiä ja pari naistakin tupakilla. Sisällä salissa mustapukuisia miehiä liikkui lisää, salista toiseen. Kyselin missä kyseinen yleisötilaisuus mahtaisi olla, juuri kenelläkään ei tuntunut olevan selvää käsitystä asiasta. Lopulta ilmeni, että olin tullut paikalle kaksi tuntia liian aikaisin.

Lähdin Kirkkopuiston kautta kaverin luo pitämään sadetta ja palasin takaisin. Mustapukuisia miehiä kerääntyi puolisoineen yleisötilaisuussaliin. Huomasin että lähes puolet yleisöstä oli naisia. Vapaamuurarithan eivät hyväksy naisia jäseniksen, mutta ilmeisesti valtakunnalliseen konventtiin heilläkin on osanotto-oikeus. Ainoa tietämäni naisjäsen, jolla on "ulkojäsenenä" ollut oikeus osallistua vapaamuurareiden kokouksiin on teosofisen liikkeen perustaja Madame Blawatsky.

Mieltäni askarrutti muutama vapaamuurariuteen liittyvä kysymys, mutta huomasin joutuneeni niin salin syrjään noin 400 veljen taakse, että minkään kysyminen sieltä käsin olisi mahdotonta. Kiinnitin huomioni siis paikallaolevaan yleisöön. He toimivat aivan kuin normaalit ihmiset. En nähnyt vapaamuurarisormuksia sormissa, en huomannut outoja vapaamuuraritervehdyksiä, ihan puristivat kättä tutun kohdatessaan. Edes suuremmilla mestareilla ei ollut omituisia kaapuja yllään tai käätyjä kaulassaan.

Olin vähän pettynyt: Ei tämä olekaan niin jännittävää kuin olisi pitänyt olla.

Kiinnitin huomiota vielä erääseen seikkaan: Lehdistöä lukuunottamatta taisin olla ainoa "yleisö" tilaisuudessa. Minut erotti harmaasta villapaidasta ja paskaisista farkuista mustapukuisten miesten joukossa.

II

Vapaamuurariudesta ja uskonnosta yleisötilaisuudessa luennoi Veli Sakari Lehmuskallio, Vapaamuurariudesta ja hyväntekeväisyydestä Veli Tapio Vartiainen. Kommenttipuheenvuorot käyttivät edellämainittu Ilkan entinen päätoimittaja Kari Hokkanen ja rovastiveli Sakari Töyli. Vapaamuurareiden salaisista rituaaleista tai sen toiminnasta yhteiskunnan taustavaikuttajana ei kerrottu.

Niinpä luennot olivat varsin yksitotisia. kävi ilmi että vapaamuurariutta on vastustettu sekä Venäjällä että natsi-Saksassa, että se ei ole uskonto kirkko eikä raamattupiiri. Se edustaa uskoa yhteen Jumalaan jonka mukaan jäseniä voivat olla niin muslimit, juutalaiset kuin kristitytkin. Se ei ole monoliittinen looshi, sillä ei ole kansainvälistä johtoa. Liittymisen ehtona on myöntävä vastaus kysymykseen Jumalan olemassaolosta. Ateismi on pannassa.

Vapaamuurareissa on (vain) noin 7000 jäsentä. Hyväntekeväisyyteen suunnatut kokonaislahjoitukset vuosittain ovat noin 250 000 euroa. Pääosa lahjoituksista menee sotaveteraaneille, heidän leskilleen ja sosiaaliseen vanhusten asuntopolitiikkaan, muutama prosentti hädässäoleville vapaamuurariveljille. Kauhajoen kouluammunnan jälkeen yhden ammutun äidin lapsi on otettu paikallisen looshin kummilapseksi.

III

Kari Hokkasen kommenttipuheenvuoro oli päivän piristävintä antia. Vaikka olen Hokkasen kanssa yleisesti ottaen kaikesta eri mieltä ja Hokkanen sujuvasti luovi läpi vapaamuurariudesta yleisesti esitettyjen syytösten, hän esitti myös pari piristävää toteamusta.

Hokkanen arveli että vapaamuurariudesta yleisesti esitetyt "väärinkäsitykset" saattaisivat selittyä vapaamuurareiden vaikealla terminologialla, vaikkapa "jumaluudesta": "Suuri arkkitehti", "Ylin rakennusmestari" ja "Kaikkein korkein".

Hokkanen analysoi: Riitit ja termistöt ovat vanhoja. Tittelilitaniat ovat sisäisen koheesion ylläpitäjinä jatkossakin tapeellisia, vaikka ne aiheuttavat sen että väärinkäsityksiä ja hyökkäyksiä tulee esiintymään jatkossakin riittämiin. Riitit ovat myös houkutin, jota ilman järjestööön tuskin olisi yhtä paljon kiinnostusta.

Hokkanen ihmetteli, miten tämä hyväntekeväisyyden osuus jäsentä kohti on vain noin 37 euroa vuosi, kun järjestön jäsenet ovat sentään melko hyvätuloista väkeä. Tähän myöhemmin vastattiin että vapaamuurarit harjoittavat hyväntekeväisyyttä muulloinkin kuin kokouksissaan, mutta tunnustettiin että ennen kokouksissa annettiin kolehtiin 20 markan seteleitä, mutta euroaikana vain kolikoita.

IV

Pieni kahinakin vapaamuurarikokouksesta oli saatu aikaan jo ennen kokousta. Muuan pappi oli esittänyt Ilkan yleisönosastossa mielipiteen, jonka mukaan vapaamuuraeiden ohjelmaan kuulunut Jumalanpalvelus Lakeuden Ristissä ei olisi hyväksyttävää.

Rovastiveli Esko Töyli käytti aiheesta kimmastuneen puheenvuoron, jossa hän perusteli, ettei vapaamuurarius ole uskonto vaan jokaiselle muurarille mieluisa harrastus joka kehittää heidän henkistä toimintaansa. Hän muistutti että vapaamuurariveljeskunnassa Suomessa on mukana noin 30 pappia.

V

Se mikä minulle jäi epäselväksi kun jatkuvassa tihkusateessa kävelin kotiin on tämä "Hyvä Veli"-järjestelmä. Että vaikka vapaamuurareita on vain noin 7000, jos he ovat yhteiskunnan johtotehtävissä, muun muassa kuntien ja rakennusliikkeiden johtopaikoilla, onko veljeydellä jotain vaikutusta heidän yhteiskunnallisessa päätöksenteossaan. Myöskään näiden ulospäin tihkuneiden naurettavien rituaalien merkitystä en jaksa ymmärtää. Erilaiset vihkimysrituaalit ovat salaisia jopa alemmanasteisille muurareille itselleen.

Leikkivätkö vaikutusvaltaiset johtajat vapaamuurareissa vain lapsellisia ja lapsuudessa kokematta jääneitä leikkejä, vai puuhataanko näiden kulissien takana jotain vakavampaakin?

maanantai 10. syyskuuta 2012

Pieni vaelluskertomus

Vaelluspäiväkirjasta, Välikylän mökiltä, 8.-10.9.2012

I

Tulimme tänne eilen kulttuurin neuvoin, äitini ja minä. Veljeni vaimoineen oli menossa omalle mökilleen Kaskisiin saareen. Meidät heitettiin tänne, Välikylän torpalle, illansuussa. Sataa tihuutti emmekä illalla tehneet oikein mitään: tulet kylmään hellaan, hain sylillisen valmiita puita liiterikopista, ruoho on kasvanut pitkäksi ja märkänä kasteli kengät. Sateesta huolimatta tuli syttyi hyvin. Keitimme kahvit. Minä jatkoin illalla Gary Snyderin Erämaan opetuksen lukemista. Teen siitä merkintöjä toisaalle tähän vihkoon. Join vajaat puoli pulloa laimennettua viiniä. Iltayöstä kirjoitin runon:

Yöllä, Välikylän mökillä
huomaan että syyskuun yö
ei tarkoita täälläkään pimeyttä.
Tietenkin on, omista ikkunoista
ulosvirtaava kodikas valo,
mutta sitä uhkaavampana
taivaanrajassa häälyy
Kaskisten satamasta ja Närpiön kasvihuoneista
lähes 30 kilometrin päästä
tunkeva etäinen valo,
joka kuin likainen auringonlasku
tuo mieleen inhimillisen tuhoamiskulttuurin,
joka täälläkään ei ole riittävän etäällä.
Miten pitkälle minun pitäisi mennä
päästäkseni tämän sivilisaation ulottumattomiin?

II

Nukuin hyvin, mutta herään aamuyön puolella uudelleen. Minulla on viinin aiheuttama vanhenevan miehen tarve. Lähden ulos:

Yö mökillä, lähden käymään kusella.
Puolikuu valaisee pihaan puiden varjot,
selkeinä, teräväpiirteisinä.
Ilma on seestynyt yöksi,
pilvet lähes kadonneet.
Katselen taivasta,
jossa tähdet hohtavat kirkkaina.
Yksinäinen satelliitti lentää hitaasti
keskitaivaan yli, sen viivottimen suora
lentorata viiltää taivaaseen naarmun,
ihmisen jäljen.
Mietin kaikkia näitä naarmuja avaruudessa,
taivas on niitä täynnä,
kuljen ajotielle, nähdäkseni avarammin.
On täysin hiljaista. Jostain kuuluu
muutama puhahdus, ehkä pöllö, jota en tunne.
Löydän Otavan helposti, Ison Karhun,
ja sen avulla Pohjantähden ja Pikku-Otavan.
Tarkistan Pohjantähdestä ilmansuunnat.
Kyllä: torppa on rakennettu pohjois-eteläsuunnassa
kuten ennen tavattiin rakentaa,
ilman karttaa tai kompassia,
Pohjantähden mukaan.
Vaikka tie kulkee kokonaisuudessaan länsilounaasta itäkoilliseen
se tällä kohdalla tekee mutkan
ja kaartaa pohjoisen kautta länteen
hämäten omaa sisäistä kompassiani.
Murehdin hetken viime talvena torpan taakse
tien toiselle puolelle ilmestynyttä hakkuuaukiota
ja palaan takaisin sisään.

III

Herään aamulla valoisan jo tultua. Kävelen ajotielle, jossa ei ole vielä liikennettä. Tien pintaan on vedetty kesällä uusi öljysora. Hakkiuuaukea ulottuu kilometrin etäisyyteen. sen keskellä muutama eurodirektiivien mukainen mänty pystyssä, siemenpuuna, lintujen laulupuuna, käkien kukuntapuuna, kuten Kalevalassa kerrotaan. Jossain niistä yksinäinen räkättirastas. Aukean laidassa pysäköitynä keltainen metsäkonehirviö. Pihan vieressäkin pieni metsikkö on hakattu, mutta onneksi säästöhakkuulla. pyyt ovat kuitenkin metsiköstä karkottuneet. Tämä torppa on eräänlaista raja-aluetta. Rannikolle päin jatkuvat viljelyslakeudet Tiukanjoen varressa, pohjoiseen voisi periaatteessa kävellä metsiäs pitkin Vaasaan, mutta silläkin suunnalla hakkuuaukeat puhkovat metsiä, metsäautotiet ja metsäojitukset viiltävät niihin haavoja.

Pihassa kuuntelen punarintojen napsutusta
aamun rauhassa.
Talitiaiset, sinitiaiset ja töyhtötiaiset tiitittävät kutsuääniään.
Hakkuuaukean männyssä
yksinäinen räkättirastas.
Tämä on kulttuurin rajamaata.
Joskus tämä seutu on ollut sitä,
mitä Gary Snyder nimittää yhteiseksi maaksi, mutta kaikki täällä on yksityistä,
kuten hakkuuaukea ja sen laidassa
metsäkone osoittaa: keltainen hirviö
perässä teksti HITACHI, bensatankissa ZACIR 130 LCD.
Hakattu maa-ala on linnuista tyhjä
tuota rastasta lukuunottamatta.
Tällä puolen tietä lintuja ja ääniä on enemmän.
Hippiäisparvi vaeltaa
latvaoksia pitkin tontin yli,
käpytikka tai palokärki nakuttaa puuhun muutaman terävän iskun,
mustarastaspari pulisee toisilleen metsässä.
kulttuurin rajamaa: toisaalta kuuluu naakkojen ääniä,
hakkuuaukion takana huutelevat korpit,
naakat ovat monena kesänä pesineet savupiippuun
johon nyt on laitettu peltikate niille esteeksi.
Ensimmäiset autot ajavat ohi,
tie on kesällä saanut öljysorapinnan,
onneksi liikenne on vähäistä,
auto ohittaa paikan kerran noin 10 minuutissa.
Minulla alkaa tulla ihoon kylmä
ja palaan takaisin sisään.

IV

Aamulla teen tulet pesään ja ryhdyn kahvinkeittoon. Hella vetää taas hyvin, joskus se oikuttelee ja savut tulevat sisään. Se on oma persoonansa. Ihmisen elämän keskipiste on koti ja kodin keskipiste on tulisija, jotenkin näin Gary Snyder kuvailee. Ystäväni muistuttaa, että tulisija on tärkeä myös karjalaisille. Kotiseutunsa rajan taakse menettäneille. Tekevät kotiseutumatkoja entisille asuinsijoilleen. Monesti asumuksesta on jäljellä ja löytyy enää tulisijan paikka. Se tuo mieleen muistot ja monesti silmistä silloin tirahtavat kyyneleet.

Sytytän tulet, hella vetää.
Ryhdyn kahvinkeittoon.
Äiti herää, vie öisen kusiämpärin ulos.
Ulko-ovi on jäykkä,
äiti pelkää että ei saa yksin sitä auki,
pelkää yöllä herättävänsä minut,
piha on yöllä pimeä, ruoho märkää,
siksi kusiämpäri.
Äiti paistaa kananmunat,
aamukahvilla munaleipää syödessä
tulee mieleen,
että juuri näin pitäisi elämän olla.

V

Tämä mökillä oleminen
on eräänlaista meditaatiota.
Mieli ja ajatukset ovat erilaisia kuin kaupungissa,
puhtaampia.
Ja ulkona sataa jälleen,
ruohonleikkuu ja muut pihatyöt
on jätettävä huomiseen.
Pitkään ruohoon ovelta huussiin
muodostuu nopeasti poluntapainen.
Mutta sade puhdistaa maiseman.

Maiseman käsitteestä kiistelemme usein vuokraisännän kanssa. Vuokraisännälle maisema on aivan erityinen maalauksellinen paikka. Minulle maisemaa on kaikenlainen luonto. Vuokraisäntäni nimittää minun maisemaani näkymäksi. Tavallaan hän on oikeassakin. Muinaiset kiinalaiset nimittivät maisemiksi vuoria ja vesiä, joita he siveltimillään maalasivat paperikääröihin. Mutta minulta tätä maisemaa, joka käsittää kaiken luonnon, ei voi kukaan määritellä pois. ja tavallaan minäkin olen oikeassa, sillä kuten Gary Snyder kirjoittaa: "On olemassa valtava maisemakuvakäärö nimeltä ´Loputtomat vuoret ja virrat´(joka on pantu ching-dynastian aikaan eläneen lu-Yanin nimiin ja joka nykyisin on näjhtävänä Freerissä). Suurikokoisessa kuvassa näkyy kivien, puitten, harjujen, vuorten ja vesiväylien lisäksi ihmisiä ja heidän työntekoaan: talonpoikia ja heidän olkikattopisia mökkejään, pappeja ja temppelirakennelmia, oppineita pienten ikkunoittensa takana, kalastajia veneissään, matkustavia kauppiaita kuormineen, äitejä ja lapsia." Kaikki tämä, koko elämänpiiri, on ollut Lun Yuanille (tai kuka käärön sitten on maalannutkin) hänen "maisemaansa".

Mökki on paitsi tila ja olinpaikka

myös tämän paikan ja maiseman keskus.
Koska torppa on vanha
se saa miettimään tässä mökissä
ja ympäristössä aikanaan eläneitä.
Kuulen äidiltäni,
että joen toisella puolella,
vastaavassa torpassa,
jonka pihassa usein kalaretkillä istun
lintuja kuuntelemassa,
on aikanaan tapettu vanha nainen.
Nykyisin tapetun naisen mökki on autio,
ruoho on vallannut sen pihan
ja porraspään
ja tuntuu kuin kukaan ei enää
sitä omistaisi.

VI

Kävin sienimetsässä.
Ei tällaisella säällä pitäisi mennä
sienimetsään lainkaan.
On satanut kaksi päivää melkein taukoamatta.
Polku, jota olen tottunut metsään kulkemaan
on levennetty traktorin mentäväksi;
se kasvoi pitkää suoheinää.
Polvet kastuivat, reikäiset saappaat
kastuivat, ja sukat ja jalat niissä.
Muistin vanhan neuvon, että vaellukselle
lähtiessä ainakin varusteiden tulisi olla kunnolliset.
Kiinalaiset Otso-kumisaappaat kestävät vain
yhden metsäretken.
Olin hirvikärpäasten syöttinä, niitä on onneksi
vähemmän kuin viime vuonna,
jolloin metsään ei ollut edes menemistä.
Nyt se oli marjoista tyhjä, ei mustikkaa,
ei puolukkaa, mutta vain neljä möngertäjää päässäni,
rouskuja oli, mutta ne olivat jo aivan nuorina
tummuneet alapinnalta,
orakaspaikan löysin, orakkaat olivat pilaantuneet
sateessa kaikki.
Lähes tyhjin toimin, kastuneena, palasin mökilleni.

VII

Joitain lintuhavaintoja olen tehnyt: Keväällä löysin kurjen pesimäsuon, kurjet huutelivat suon suunnasta edelleen, nyt syysmuuton kaihoisia jäähyväisiä suolle. Käpylintuparvi hyöri lähikuusikossa, koiras innostui kuusenlatvaoksalla lauluntapaiseeen, vaikka on jo syyskuu, pesimäaika kaukana takana ja poikaset maailmalla. Lauloi kai omaksi ja muun parven iloksi. Palokärki korotti kauempana. Jokin kanalintu, luultavasti teeri, pölähti lentoon männiköstä. Tässä soisessa korvessa vanhat kuuset kasvavat vielä naavaa, metsänpohja on vuoroin sammaleinen, vuoroin risukkoinen, kanervainen, sateenmärässä liukastelen ja kompuroin. Kerään sieniä, rouskuja vajaat puoli ämpärillistä. Kerään sieniä kunnes alkaa jälleen sataa, harmaa pilvi uhkaa pohjoisesta, minä suunnistan takaisin mökille. Täällä, Välikylässä, minusta tuntuu aina siltä kuin tämä mökki, tämä seutu olisi minulle enemmän koti kuin ikävä kaupunkiasuntoni.

Illalla auringon jo laskettua, hämärässä joka kääntyi hämäränpimeää kohti, piirsin nopean luonnoksen akvarellia varten hakkuuaukiosta, sen takana erottuvasta metsänrajasta, oudonvärisestä pilvimassasta sen yläpuolella, horisontin yläpuolelle kohoavien mäntyjen ja yksinäisen koivun siluetista, muutamasta hädin tuskin erottuvasta pensaasta etualalla. Hämärässä hakkuuaukean surullista tilaa ei voinut nähdä.

VIII

Yöllä heräsin taas katsomaan taivasta. Oli jälleen tähtikirkasta ja tähdet loistivat pihaan kirkkaina, toisin kuin kaupungissa, kotipihallani, jossa taivas on öisinkin ruosteenpunaisen valosaasteen värittämä.

Löysin taas helposti
Ison Karhun, Pikku Karhun
ja vielä kolmannen samankaltaisen
kirkkaiden tähtien kuvion,
jota nimitän isoimmaksi karhuksi.
Ja sahanteräinen tähtikuvio taivaan laessa,
sen nimeä en nyt muista.
Mietin muinaisia astronomeja,
jotka ovat nähneet tähtikartassa eläimet,
astrologeja, jotka kehittivät horoskoopit,
johonkin niidenkin ennustusten täytyy perustua.
Taivas, tähtitaivas, on varmasti ollut
alkukantaiselle ihmisiselle jumaluus ja ihme
niin kuin se on sitä ihmettelevälle
minälle vieläkin.

VIII

Päivällä leikkasin nurmikon loppuun, oli vihdoin selkeää, kaunista, aamulla koleaa. Sahasin ja haloin kirveellä pari kuusentukkia. Keräsin omenat puusta, joka vanhuuttaan välillä oli jo vuosia lähes tyhjä, mutta on nyt vironnut uudestaan. Toistakymmentä kiloa omenia. Miksi meillä on tarve mitata kaikki. litroittaa, kilottaa kuutioida tai laskea ajassa?

Lähdin lyhyelle kävelylle lähipellolle:

Kurjet viestittivät

pesimäsuolta viljapellossa ruokaileville
ja takaisin.
Huudot kantavat kilometrien päähän.
Kommunikaatioon ne eivät tarvitse
lankapuhelinta tai kännykkää.
Parven yhteinen elinpiiri
rajoittuu huutomatkan sisään.
Pian ne nousevat siivilleen auraksi
ja lähtevät muuttoon.
Hanhen yksityinen kaakahdus taivaalla.
Seuloin katseellani taivasta,
mutta en löytänyt lintua mistään.
Perunapellot kasvavat vielä apulannan voimin,
mullattuja perunoita, olen sitä mieltä,
että koko perunanviljelyn periaate
multauksineen on Suomessa alunperin
käsitetty väärin, eivät perulaiset ja bolivialaiset,
joiden mailta perunat Eurooppaan ovat kulkeutuneet
viljelleet sitä noin.
Kannatan kateviljelyä, tai vuokraisäntäni tapaa
kasvattaa muutamaa perunaa
autokatoksen takana heinäkompostissa.
Taas kotipihassa,
korpit rähisevät lähellä jollekin,
ehkä haukalle, pöllölle, kissalle tai ketulle.
Minulla ei ole tänään mihinkään kiire.

IX

Päivä kuluu tavallisissa merkeissä. Luen Kerouacin Maanalaiset-romaania vähän. Se on kirjoitettu kolmessa päivässä. Olisi saanut jäädä kirjoittamattakin: pilvihörhöilyä ja pillunmetsästystä, puolivillaista henrymilleriä. Täällä mökillä, torpassa, se ei iske. Pakkaan reppuni ja tavarani. Valmistaudun lähtöön. Meidät haetaan illansuussa. Pari pientä ja kaunista päivää elämästäni noukin tähän kirjoitukseen ja muistojeni arkistoon. Vielä illalla Kauhajoella, rivitalon toisessa kerroksessa, äitini asunnossa, poimin tukastani yhden hirvikärpäsen ja lennätän sen parvekkelta pihamaalle.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Luonnonkansojen ja villin luonnon opetuksia

Gary Snyder: Erämaan opetus
Savukeidas Kustannus, 2010

Koska blogistina minulla on periaatteessa vapaus kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo, kuten useimmat poliitikot tekevätkin, kirjoitan nyt Gary Snyderin ekologista esseekokoelmaa "Erämaan opetus" liippaavan artikkelin. En kuitenkaan tässä kirjoituksessa käsittele kainkaan itse kirjaa, jonka valistuneet lukijat voivat itse lainata kirjastosta tahi ostaa kirjakaupasta. Kerron sen sijaan hieman kyseisen Gary Snyderin tautoista Jack Kerouckin kirjojen ja suomentajan esipuheen perusteella.

Jack Kerouac julkaisi eräänlaiset beat-sukupolven ja hippiliikkeen klassikot, teokset "Matkalla" ja "Dharmapummit", joista jälkimmäisessä hänen kanssaan seikkailee Kerouacin eräänlainen idoli, Japhy Rider. Siinä missä Kerouac ei ymmärrä vuoristoissa vaeltamisesta mitään, Japhy Rider ymmärtää ja opettaa häntä.siinä missä vaelteleva hippi ei ymmärrä mitään zen-buddhismista ja taolaisuudesta japhy Rider ymmärtää ja selittää hänelle olemisen tarkoitusta ja muita seikkoja.

Lyhyesti: Japhy Rider on siis Kerouacille eräänlainen hippiliikkeen liepeillä kuljeskeleva eksentrinen idoli, vähän kuin Nuuskamuikkunen on Muumilaaksossa muumeille. Tai Joel Hallikainen Pekko Aikamiespojan maailmassa. Mutta nyt taisin vetää yhtäläisyysmerkkejä jo liian pitkälle?

Tuo Japhy Rider on todellisuudessa lähes 1:1 olemassaoleva henkilö Gary Snyder, runoilija ja esseisti, joka kylläkin liikkui hippiliikkeen ja beat-sukupolven liepeillä, tunsi vanhempia beat-runoilijoita kuten Allen Ginsbergin ja pörräsi ajoittain yhdessä nuorempien beat-runoilijoiden kuten Jack Kerouackin kanssa, mutta joka luontosuhteen kokemisessa kulki omia teitään kaukana heistä.

II

Gary Snyderin esseistinen pääteos "Erämaan opetus", "The Practise of the Wild" on ilmestynyt alkukielellä vuonna 1990. Suomeksi teos on ilmestynyt Savukeitaan kustantamana vuonna 2010. Kirjan on suomentanut Tero Tähtinen.

Mitä siis kertoo Tero Tähtinen alkusanoissaan Erämaan opetuksista. Hän pohtii kirjoituksessaan muun muassa tutkija Raymond Williamsin käsityksiä ihmisen luontosuhteen kulttuurihistoriallisista muutoksista.

Pakanallisena aikana ja vielä monoteistisen kristinuskon alkuvaiheissa fyysinen luonto nähtiin Kaikkivaltiaaan palvelijana ja tämänpuoleisena edustajana, ihminen ymmärrettiin olemuksellisena osana luonnon järjestystä. Uuden ajan alussa kiisteltiin myös ihmisluonnon alkuperäisestä olemuksesta. Osa valistusajan yhteiskuntafilosofeista näki yhteiskuntaa hypoteettisesti edeltäneen "luonnontilan" menetettynä paratiisina, jossa rauha, tasa-arvo ja omaisuudettomuus olivat vallinneet.

Williams korostaa, että suhteemme fysikaaliseen luontoon muokkaa myös suhtautumistamme toisiin ihmisiin. Sekä kapitalismi, imperialismi että sosialismi ovat aina perustuneet taloudellis-poliittiselle yhtälölle, jossa luonnonvarat ja muut ihmiset ilmenevät vain raaka-aineina ja joissa toiset hallitsevat ja toisia alistetaan.

III

Amerikkalaisen ekokirjailija ja ympäristöaktivisti Gary Snyderin "Erämaan opetus" esseeekokoelman voi nähdä yhtenä vastauksena Williamsin filosofiseen hätähuutoon. Samalla teos pyrkii todistamaan, että samalla kun ihmissuku on vieraantunut ympäröivästä luonnosta, se on vähitellen muuttunut muukalaiseksi myös itselleen.

Gary Snyderin maailmankatsomus ei ensisijaisesti perustu pelkälle filosofoinnille ja kirjaviisaudelle vaan on muovautunut olennaisesti hänen omakohtaisten kokemustensa kautta.

Snyder syntyi vuonna 1930 San Fransiscossa ja kasvoi vanhempiensa maatilalla. Snyder viihtyi lapsuudesta lähtien luonnossa, patikoi metsissä ja kiipeili vuorilla. Hän työskenteli muun muassa merimiehenä, palovartinjana ja eräänlaisena eräoppaana Yosemiton kansallispuistossa. Hän opiskeli kirjallisuutta ja antropologiaa Reed Collegyssa, myöhemmin kaukoaasian kieliä Kalifornian yliopistossa.

Opiskeluaikanaaan Snyder tutustui Allen ginsbergiin, Jack Keorouaciin ja muihin beat-sukupolven tuleviin suuruuksiin. "Toisaalta hän eittämättä kuului beat-hahmojen ydinporukkaan, toisaalta hänen elämäntapansa ja tuotantonsa poikkesivat aikalailla perinteisestä beat-kirjallisuudesta. (...) Useimmat beat-liikkeen edustajista olivat syntyperäisiä kaupunkilaisia ja heille Snyderin raskaaseen fyysiseen työhön ja askeettiseen elämäntapaan tottunut maalaisuus näyttäytyi lähestulkoon eksoottisena."

IV

Jack Kerouacin romaanissa Dharmapummit Gary Snyder (Japhy Rider) näkee keskiluokkaisen mitättömyyden sijaan näkyjä rinkkavallankumouksesta, missä ihmiset hylkäävät maallisen mammonan ja lähtevät vuorille etsimään todellista vapautta.

Romaanissa Japhy Rider lähtee lopulta kauan suunnittelemallleen matkalle Japaniin ja näin tapahtui Gary Snyderillekin. Snyder kliinnostui opiskeluaikanaan yhä enemmän zen-buddhalaisuudesta ja matkusti Japaniin 1956. Siellä hän asui ja harjoitti zen-meeditaatiota aluksi Daitokuji-temppelissä Kiotossa, myöhemmin luostarin maallikkoharjoittelijana ansaitsi leipänsä mm. opettamalla englantia ja työskentelemällä öljytankkerissa. Vuonna 1959 Snyder palasi takaisin Yhdysvaltoihin.

Myöhemminkin Snyder on vaellellut runsaasti paitsi omilla kotiseuduillaan myös maailman äärissä. Hän on tutustunut intiaanien alkuperäiskulttuureihin, mutta matkustellut muun muassa Australiassa, Intiassa ja Alaskassa.

V

"Ekologinen tiedostaminen, vihreä etiikka ja huoli biosfäärin tilasta ovat määritelleet  Snyderin kirjallista tuotantoa alusta lähtien."

Vuonna 1974 julkaistu "Turtle Island" (Kilpikonnasaari) toi hänelle Pulizer-palkinnon. Toinen maininnan arvoinen teos on metafyysinen runoelma Mountains and rivers Wihout End (1996), joka yhdistelee toisiinsa geologiaa, myyttejä, aasialaista taidetta ja intiaanien rituaaleja. Snyder kirjoitti teosta neljän vuosikymmenen ajan.

Snyder itse kirjoittaa maailmankatsomuksestaan teoksessa Earth House hold (1969): "Olen runoilija ja edustan siten maan päällä kaikkein arkaaisimpia arvoja, jotka ulottuvat aina myöhäispaleoliittiselle kaudelle asti: Maankamaran hedelmällisyyttä, eläinten taianomaisuutta, yksinäisyydestä saatua voimaaja näkyjä, initiaatioiden ja uudelleensyntymisen kauhistuttavuutta, tanssin synnyttämää rakkautta ja hurmioita sekä alkuperäiskansojen yhdessä tekemää työtä."

VI

Vuonna 1990 jjulkaistu "Erämaan opetus" on siis Snyderin esseistinen pääteos. Siinä hän pureutuu kysymykseen inhimillisen kulttuurin ja villin luonnon rajasta, joka pohjimmiltaan on harhaa: Villi luonto ei ole jotakin etäistä tai ulkopuolista vaan päinvastoin osa ihmisen todellista olemusta.

"Erämaan opetus" on myös ympäristöpoliittinen kiistakirjoitus, joka ruoskii läntisen kulttuurin henkistä latteutta, kaiken pyhän ja ylevän katoamista, mikä on mahdollistanut yksisilmäisen, pelkille taloudellisille voitoille perustuvan tuhoamiskulttuurin.

Snyderin aatteelliset esikuvat teoksessa henkilöityvät zen-mestari Eigei Dogeniin ja ympäristöfilosofian klassikkoon Henry David Thoreau´un. Dogen henkilöi Snyderille eläväksi muuttunutta viisautta ja korkeinta oivallusta todellisuuden perimmäisestä luonteesta. thoreau taas edustaa materialismia vastustavan ja luontoa rakastavan mutta tieteellisesti pätevän vastarinnan ruumillistumaa.

Snyderin ympäristöfilosofia sulattaa itseensä uskonnollisen hartauden, tieteellisen eksaktiuden ja runollisen haltioitumisen. Hänen näköalansa kattaa sekä ajattelun ja tunteen että ne ylittävän transsendentisen kokemuksen.

VII

Ympäristöliikkeen äärisuuntien leimautuessa nykyään jopa ekofasistisiksi, Snyder kulkee ekologisessa arvomaailmassa omia polkujaan. Hänen mukaansa "Järkevällä tavalla radikaali ympäristöliike ei missään tapauksessa ole antihumaani." Ihmisen rinnalla kulkee koko ajan luonto, ihmisen alkuperäinen koti ja temppeli.

Suomeksi on Snyderilta aiemmin ilmestynyt vain yksi teos, J.K. Ihalaisen 1994 toimittama ja suomentama "Virtaavan veden musiikkia" (Palladium-kirjat) joka esittelee Snyderin runoutta viiden vuosikymmenen ajalta,

Nykyaikaisessa ekokriisissä Snyderin kirjallinen tuotanto, hänen ekologinen humanisminsa on entistä ajankohtaisempaa. Kuten kirjailija itse toteaa:

"Vielä vähän aikaa sitten metsät olivat sielussamme, auringon täplittämä myyttinen koti, ajaton ja ehtymätön elämän lähde. Nyt ne ovat katoamassa. Me olemme kaikki uhanalaisia metsäläisiä."

VIII

JK. Kiitän suomentaja Tero Tähtistä mainiosta esipuheen esseestä, jota oheisessa kirjoituksesssa olen röyhkeästi siteerannut ja "varastanut" omiin tarkoituksiini. Itse asiasssa koko kirjoitus on kuitenkin vain osittain omin sanoin kirjoitettu referaatti Tero Tähtisen esipuheesta.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Ei enää ihminen



Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Gummerus 1982

Alkulauseesta:
Onneksi minut karkotettiin Auschwitziin vasta vuonna 1944, siis sen jälkeen kun Saksan hallitus oli työvoiman puutteen takia päättänyt pitkittää tuhottavien vankien elämää ja suonut näille melkoisia helpotuksia keskeyttäen toistaiseksi tuhoamiset poikkeustapauksia lukuunottamatta.

Sen takia ei tämä kirjani, josta siis puuttuvat erikoiset kauhuteot, tuo maailman lukijoille mitään erityistä uutta tuhoamisleirien hirvittävää aineistoa. Tätä ei ole kirjoitettu uusien syytteiden esittämiseksi; se voi korkeintaan tarjota lähdeaineistoa ihmismielen rauhallista tutkimusta varten.

Minusta tuntuu tarpeettomalta vakuuttaa, että mitään ei ole keksitty.”

I Matka
Italian fasistinen miliisi vangitsi Primo Levin vuoden 1943 joulukuun 13. päivänä. Primo Levi oli italianjuutalainen: joka tovereineen oli perustanut vuoristoon sissiosaston: ”Oikeus ja vapaus”. Itse sissiosaston toiminta oli Primo Levin kuvaamana lähinnä surkuhupaisaa.

Meiltä puuttuivat yhteydet, aseet sekä rahoittaja ja kokemus niiden hankkimiseen sekä pystyvät miehet, ja niin jouduimme tulvan alle, jonika muodostivat epäpätevät henkilöt jotka hyvän- ja pahantahtoisina saapuivat tasangoilta etsimään olematonta järjestöä, jolla ei siis ollut henkilöstöä, aseita eikä suojakseen piilopaikkaa, ei tulisijaa, kattilaa eikä kenkäpaperia.”

Miliisille sissiosaston ”Oikeus ja vapaus” olemassaolo ei tietenkään ollut lainkaan yhtä yhdentekevää ja niin tapahtui alkulauseessa kuvattu pidätys. Primo Levi vangittiin ja vietiin kuulusteluihin, joissa hän selitti olevansa ”hebrealaista rotua oleva Italian kansalainen”. Hänet vietiin Modenan lähellä olevaan Fossolin leiriin, jonne hän saapui vuoden 1944 kesäkuun lopulla.
Leiriin saapui saksalainen sotilasosasto, joka määräsi kaikki leirin juutalaiset lähtemään mukaansa. Minne, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta jotain Primo Levi ja hänen toverinsa aavistivat: ”Me olimme keskustelleet paljon puolalaisten ja saksalaisten pakolaisten kanssa ja tiesimme, mitä lähteminen merkitsi.”

Perinteet vaativat, että kuolemaantuomittujen katseen täytyy olla ylhaisen muodollinen todistaakseen kuluttaneensa loppuun kaikki kiihkon ja vihan aiheet, ja kun tuomio ei edusta muuta kuin yhteiskunnan vaatimaa synkän velvollisuuden täyttymistä, niin oikeuden täytäntöönpanijakin voi tuntea uhriaan ko0htaan sääliä.

Näin saadaankin aikaan, ettei tuomittu tunne tuomion vihaa, vaan pitää kohtaloaan väistämättömänä ja oikeudenmukaisena ja saa rangaistuksella armahduksen.”

Lähtöä edeltävänä yönä ”jotkut sanoivat jäähyväisiä elämälle tavalla mitä pitivät parhaana. Toiset rukoilivat, toiset ryhtyivät muihin toimenpiteisiin ja muut päihdyttivät itsensä intohimoista täydellisimmällä, kuoleman tietoisuudella”. Ja koitti seuraava aamu ja lähdön hetki.

Aurinko nousi kuin petturi, joka on päättänyt osallistua ihmisten suunnitelmiin toistensa tuhoamiseksi. Meissä myllertävät erilaiset tunteet. Tietoinen alistuneisuus, puhkeamaton kapinamieli, uskonnollinen kohtalonusko, pelko, toivottomuus yhtyivät valvotun yön jälkeen kaikissa hillityksi mielettömyydeksi. Mietiskelyn ja itsehillinnän aika oli päättynyt ja vain kotiemme kauniit muistot nousivat kahleitta ainoina järjellisinä ajatuksina, tuskallisina kuin miekaniskut ja kirkkaina kuin salamat, koska ne olivat vielä niin läheisiä sekä ajassa että etäisyydessä.
Teimme tällöin monenlaisia tekoja; mutta on parempi ettei niistä ole jäänyt muistoa.”

Junassa matkalla tuntemattomaan määränpäähän. Vaunuja oli kaksitoista ja vankeja kuusisataaviisikymmentä, Primo Levin vaunussa 45. ”Epämukavuus, iskut, kylmä, jano pysyivät pinnalla koko matkan ajan ja se4n jälkeen ja tukahduttivat lopullisen toivottomuuden. Emme tunteneet elämisen halua emmekä tietoista alistuneisuutta, sillä harvat ihmiset kykenevät niihin, emmekä me olleet muuta kuin ihmiskunnan tavallisia edustajia.”

Otimme helpotuksen tuntein vastaan tiedon päämäärästämme: Auschwitz; nimi, jolla ei ollut mitään merkitystä silloin yleensäkään eikä meille ollenkaan, mutta joka kuitenkin tarkoitti jotakin paikkakuntaa täällä maan päällä.”

Perillä. Purkautuminen vaunuista tapahtuu yhdellä iskulla. Kymmenkunta SS-miestä jaottelee vangit kahteen osaan yksinkertaisilla kysymyksillä: ”Montako vuotta? Terve vai sairas?”

Nyt tiedämme että tuo nopea ja summittainen valikointi johtui siitä, että meitä pidettiin pystyvinä työskentelemään Saksan valtakunnan hyväksi ja että monoWitz-Bunan ja Birkenaun leireihin lähetettiin junastamme yhdeksänkymmentäkuusi miestä ja kaksikymmentäyhdeksän naista ja että kaikista muista joita oli yli viisisataa, ei ainoakaan ollut elossa kahden päivän kuluttua.”

II Pohjalla

Leirin portilla kirkkaasti valaistu kirjoitus, ”Arbeit macht frei”. Suuressa tyhjässä huoneessa vihdoin vesihana, josta kiellettiin juomasta koska vesi oli saastaista. ”Wassertrinken verboten”.

Tämä oli helvetti. Nykyisin, meidän päivinämme, helvetin täytyy olla sellainen. Suuri tyhjä huone, jossa meidän täytyy pysyä jaloillamme, ja huoneessa vesihana, josta virtaa vettä, jota ei voi juoda, ja me odotamme jotakin varmasti kauheaa, eikä mitäämn tapahdu, eikä mitään tapahdu senkään jälkeen. Mitä ajatella? Ei voi enää ajatella, sillä tällaista on kuolleena oleminen. Joku istahti lattialle. Aika kului hetki hetkeltä.”

Toinen näytös alkoi. Vangeilta parturoitiin päät kaljuiksi ja vietiin alastomina suihkuhuoneeseen. ”Oli edelleenkin yö, emmekä tienneet näkisimmekö enää päivää.” Lopulta he e saivat tietää missä he olivat: Monowitzissa, Auschwitzin vieressä Kaliziassa. Leiri oli työleiri ”Arbeitslager”, jonka kaikki vangit työskentelivät kumitehtaassa jonka nimi oli Buna, ja siksi leiriäkin sanottiin Bunaksi.

Ja yö päättyi ja tuli ensimmäinen aamu.

Kellon soidessa leiri tuntui heräävän pimeydestään. Vesi alkoi suihkuta kiehuvana hanoista. Viisi minuuttia aikaa peseytymiseen, ja kohta sisälle ryntäsi neljä henkilöä (ne parturit), jotka huutaen ja tuuppien ajoivat meidät kylpeneinä ja höyryävinä viereiseen jäiseen huoneeseen, jossa toiset heittivät meille tuntemattomia rääsyjä ja työnsivät käteemme puupohjaisen, risaisen kenkäparin; meillä ei ollut aikaa ymmärtää mitään, ja sitten olimme jo ulkona jäisessä, sinisessä lumessa, paljain jaloin ja alastomina, kaikki omaisuus käsissämme ja saimme juosta toisen parakin päähän noin sadan metrin matkan. Siellä saimme luvan pukeutua.”

Tällöin totesimme ensimmäisen kerran, että kielestämme puuttuu sana kuvaamaan tätä rikosta, ihmisen tuhoamista. Silmänräpäyksessä oli meille melkein profeetallisella voimalla selvinnyt totuus: olimme joutuneet pohjalle. Huonommin kuin nyt ei enää voinut käydä, alhaisempaa inhimillisen olemassaolon tilaa ei enää ole, sellaista ei voi ajatella.”

Primo Levi on nyt vanki, ”Häftling”, hänen nimensä on nyt 174517. Se tatuoitiin hänen vasempaan käteensä. Tatuoinnin jälkeen vangit kuljettiin parakkiinsa.

Ja sitten: janosta kiihkoisena näin ikkunan ulkopuolella aivan käsivarren ulottuvilla näin kauniin jääpuikon. Avasin ikkunan, otin jääpuikon, mutta heti paikalla ilmestyi eräs suurikokoinen tukeva vartija, joka iski minua raa'asti. ”Warum?” (miksi), kysyin heikolla saksallani. ”Hier ist kein warum” (täällä ei kysytä miksi), hän vastasi ja paiskasi minut sisäpuolelle.”

Vähitellen selviää leirin koko, selviävät eri parakkien tehtävät, tulevat selviksi leirin säännöt. Kieltoja on lukemattomia, samoin käyttäytymistä koskevia sääntöjä, opittavaksi tulee lukemattomia erikoisia asioita, kuten esimerkiksi kynsien lyhentäminen puremalla tai hiertävien kenkien aiheuttamat ongelmat:

Ei pidä luulla, että kengät edustaisivat keskitysleirin elämässä mitään toisarvoista tekijää. Kuolema alkaa kengistä, sillä ne merkitsevät suurimmalle osalle meistä todellisia kidutusvälineitä. Ne voivat muutaman tunnin marssin jälkeen aiheuttaa hiertämishaavoja, jotka saattavat tulehtua, niin että kuolema seuraa.”

Työtä tehdään käytännössä joka päivä kahdessasadassa 15-150 henkilön ryhmässä joiden jokaisen johtaja on 'Kapo'. Työaikaa on koko valoisa aika. Työtä ei tehdä opimeänä aikana eikä sumussa, koska pimeys ja sumu voisivat antaa vangeille tilaisuuden paeta. Sen sijaan sitä tehdään sateella ja lumipyryssä ja silloinkin kun Karpaattien kovat tuulet puhaltavat.

Sellaista on elämämme. Jokainen päivä on samanlainen ja noudattaa ennakolta määrättyä järjestystä: ausrücken, ausrücken, lähtöä, tuloa, työtä, nukkumista ja syömistä, sairastumista ja kuolemista.”

III Alkumuodollisuudet

Primo Leviä heiteltiin parakista toiseen ja työryhmästä toiseen kunnes hänet sijoitettiin parakkiin 30, jossa hänet majoitettiin samaan vuoteeseen Dienan kanssa. Kysymykset vaivasivat Primon mieltä, ”miten söisin ilman lusikkaa?” ”Miten saisin peseytyä?” Kunnes hän vajosi levottomaan uneen. Ja niin tuli herätys.

Koko parakki vavahti liitoksissaan, valot syttyivät, kaikki ympärilläni ryhtyivät kiihkeään puuhaan, silittivät huovat paikalleen, pukeutuivat kuumeisen kiireesti, juoksivat ulos jälleen ilmaan puoliksi pukeutuneina, ryntäsivät kohti käymälää ja pesuhuonetta ja monet virtsasivat eläinten lailla juostessaan säästääkseen aikaa, sillä viiden minuutin kuluttua alkoi leivän jakelu, jolloin jaettavana oli leipä, brot, bruit, broit, blebj, pain, lechem, kenýer, pyhä harmaa möykky, joka näytti jättiläismäiseltä naapurin kädessä ja naurettavan pieneltä omassa.”

Leipä oli myös ainoa rahamme. Niiden muutamien minuuttien aikana, jotka kuluivat leivän jakamisesta sen kuluttamiseen, oli parakki täynnä vaatimuksia, pyytelyjä ja pakenemista.”

Toivottomuudessaan Primo Levi aikoo laiminlyödä peseytymisen pesuhuoneen haisevalla vedellä, mutta hänen ystävänsä Steinlauf antaa hänelle tärkeän opetuksen. Primo muistelee: ”Pääajatus siinä oli, että leiri oli perustettu muuttamaan meidät eläinten kaltaisiksi, että meidän ei pidä antaa tehdä itseämme pedoiksi, ja että tässäkin paikassa saattoi selviytyä hengissä. Sen takia täytyisi yrittää selviytyä kertomaan tästä, todistamaan, ja selviytymisen edellytyksenä oli, että säilyttäisi sivistyneestä elämästään ainakin perustan.”

IV Ka-Be

Työryhmissä Primo Levi oppii jotain keskitysleirien organisaation ideologiasta. Jotkut etuoikeutetut päästetään vähemmällä, muut joutuvat rehkimään voimien äärirajoilla. ”Tämä harmittaa minua, ellei muusta syystä niin siksi, että niin luonnostaan kuuluu järjestykseen, että ettuoikeudet sortavat oikeudettomia; tälle inhimilliselle säännölle perustuu koko keskitysleirin yhteiskunnallinen rakenne.”

Uusi kokemus on loukkaantumisen seurauksena joutuminen Ka-Behen, kramnkenbauhun, sairaiden X-osastoon. Kahdeksan parakki, joissa on jatkuvasti noin kymmenesosa leirin asukkaista mutta harva siellä on kauermmin kuin kaksi viikkoa eikä kukaan kauemmin kuin kaksi kuukautta: ”Noiden kahden ajan välissä meidän on joko parannuttava tai kuoltava.” Ne jotka eivät osoita paranemisen merkkejä saavat Ka-Besta passituksen kaasukammiolle.

Ka-Bessa Levi oppii jotain keskitysleirin hierarkiasta: lääkintämiehet halveksivat heitä, koska he olivat koulutettuja ja siksi kehnoimpia selviytymään: ”Zwei linke Hände” (Kaksi vasenta kättä). Puolanjuutalaiset halveksivat heitä, koska he eivät osaa jiddishiä. Lääkintämies nöyryyttää Leviä ja ennakoi hänelle tuomion vammasta: ”Du Jude, kaputt. Du schnell Krematorium fertig.” (Sinä juutalainen, loppu. Sinä pian krematorioon valmis.)

Ja millä perusteella sitten valitaan kaasuun ja krematorioon joutuvat. Primo Levin vankinumero on 174517. Numerointi aloitettiin 18 kuukautta aiemmin. Buna-Monowitzissa on leiriläisiä kymmenentuhatta ja Auschwitzissa ja Buchenwaldissa kolmekymmentätuhatta. ”Wo sind die andere?” (missä ovat muut?) Näin kysyy Leviltä Schmulek joka jo seuraavana aamuna valikoidaan kahdesta parakista lähtevästä ryhmästä siihen toiseen, joka ei käsitä parantuneita. Μitään toivoa ei ole.

Ajatuksissamme, hetkeksi kaukana raakalaisuudesta ja lyönneistä voimme sulkeutua omaan itseemme, ja silloin meille käy selväksi ettemme palaa täältä. Olemme matkustaneet tänne sinetöidyissä vaunuissa, olemme nähneet naisemme ja lapsemme lähtevän matkalle olemattomuuteen, orjina olemme marssineet sata kertaa eteenpäin ja takaisin mykkinä väsymyksestä, uupuneina sielussamme kuin olisimme joutuneet nimettömään kuolemaan. Emme palaa. Kukaan ei ole lähtevä, ei kukaan joka voisi kuljettaa maailmalle omassa lihassaan pahan tiedon siitä, mitä Auschwitzissa ihminen on tehnyt ihmistä vastaan.”

V Yömme

Kahdenkymmenen Ka-Bessa vietetyn yön jälkeen Primo Levin haava on käytännössä parantunut ja tyytymättömänä elämäänsä siellä hän on puoliksi valmis lähtemään. "Mutta Ka-Besta tuleva mies on melkein aina alaston ja henkistä tasapainoa vailla, kun hänet työnnetään pimeään ja kylmyyteen. Hänen housunsa putoavat, hänen kenkänsä puristavat ja paidasta puuttuvat kaikki napit. Hän etsii inhimillistä yhteyttä, eikä kohtaa kuin käännettyjä selkiä. Hän on suojaton ja haavoittuva kuin vastasyntynyt ja hänen on juuri sinä aamuna marssittava työhön."

Ja vihdoin yö, uni: "Miksi pitää päivien tuskan siirtyä uniimme niin pysyvästi, aina toistuvalla näyttämöllä, missä kerromme ja missä meitä ei kuunnella?"

"Tantaloksen unet ja kertomusunet kuvautuvat mieleemme epäselvien kuvien kankaaksi, päivän kärsimykset, nälkä, lyönnit, kylmyys, väsymys, pelko ja ahneus jatkuvat yöllä muodottomina näkyinä ja äänettömänä väkivaltaisuutena, ja elämä vapaudessa ilmestyy meille vain kuumehoureiden mukana. Voi herätä millä hetkellä hyvänsä, jähmettyneenä kauhusta, kaikki ruumiinosat vapisten, sen takia että tuntuu kuin olisi huudettu kovalla äänellä ja käsittämättömällä kielellä vihainen käsky."

VI Ja niin edelleen

Nyt minulla on oikeastaan valittavana kaksi tietä: Bloginkirjoittajana olen tehnyt muistiinpanoja Primo Levin keskitysleirikokemuksista jo noin 5 liuskan verran. Olen kuitenkin kirjan uusintalukemisessa ja muistiinpanoissa vasta noin sivulla 70 eli vasta vajaa kolmasosa kirjasta on käsiteltynä. Voin jatkaa kirjan lukemista (mitä jatkankin) ja muistiinpanojen tekemistä (mitä teenkin), ja lopulta kirjoittaa aiheesta kirja-arvostelun kaltaisen asiallisen lyhyehkön jutun. Mutta bloginkirjoittajana minulla on toinenkin tie ja mahdollisuus. Voin julkaista tämän raakileen, koska ainoastaan minä itse päätän blogini sisällöstä. Tässä vaiheessa päätän toimia noin. Miksi avata koko kirjan sisältöä teille, lukekaa itse! Ehkä julkaisen kirjasta jotain toisesta näkökulmasta myöhemmin.

Mutta, tässä vaiheessa tyydyn kertomaan vain että Primo Levi kuvaa keskitysleirin arkea, ajoittain nerokkain kielikuvin. Hän tekee kirjassaan eräänlaista keskitysleirin psykoanalyysia, kirjoittaa psykohistoriaa keskitysleiristä samaan tapaan kuin C.G.Jung kirjoitti Jumalan psykoanalyysin teoksessa Job saa vastauksen. Kirjassa tällainenko on ihminen ei ole sankareita. Yhtä eläimellisiksi muuttuvat sekä vartijat, kapot, että vangit. Jotenkin kirjan nimi sen pariin kertaan nuoruudessani luettuani muuttuukin aina mielessäni: "Primo Levi: Ei enää ihminen".

Max stirner ja eksistentialismi ynnä muuta filosofiaa

Lähinnä ystäväni Tony Färdingin innoittamana kirjoitan kolumninomaisen tekstin, jossa käsittelen hivenen yksilöanarkisti Max Stirneriä, eksistentialismia ja muutakin hämärää erityisesti 1900-luvun filosofiassa. 

Vuokraisäntäni tietää 1900-luvun filosofiasta, erityisesti eksistentialismista, huomattavasti enemmän kuin minä. Minä taas uskon tietäväni vuokraisäntääni enemmän muun muassa anarkismista, muinaisen Kreikan filosofiasta sekä taolaisuudesta.

Englannissa asuva ystäväni Viki väittää 1800-luvun alkupuolella ja puolivälissä vaikuttaneen yksilöanarkisti Max Stirnerin olleen eksistentialistisen filosofian edelläkävijä. Myöhempinä varsinaisina eksistentialisteina Viki mainitsee muun muassa Heideggerin, Sartren, de Beauvoirin ja Albert Camus´n. Minä en tätä väitettä purematta niele. Itse taas pidän eksistentialismin perustajana Sören Kierkegaardia, en esimerkiksi Friedrich Nietzscheä.

Kysyn siis asiaa vuokraisännältäni joka on perehtynyt erityisesti Heideggerin filosofiaan. Hän vastaa puhelimessa lyhyesti, että sekä Kierkegaard, Heidegger että Camus kiistivät olevansa tai eivät olleet eksistentialisteja, no Kierkegaardin aikaan sellaista sanaa ei tosin vielä oltu keksittykään. hän ehdotti että tässä katsannossa ensimmäinen eksistentialisti oli Marcus Aurelius.

Miksi siis Max Stirner ei ollut eksistentialisti? Koska hän oli individualistianarkisti joka pyrki lakkauttamaan valtion ja vaati että koko yhteiskunnallisen järjestelmän pitää perustua yksilönvapauteen ja egoismiin. Tämä poikkeaa perustavalla tavalla Sartren ja kumppaneiden ajatuksesta, että ihminen on maailmaan heitetty ja hänellä on sekä vapaus, vapaaehtoinen ja osittain pakotettu valinta sekä vastuussa maailmassa olemisesta. Eksistentialismi ei vaadi maailmasta eristäytymistä vaan siinä olemista vapauden ehdoilla.

Automatkalla kohti linja-autoasemaa ja valintaani poistua joksikin päiväksi Seinäjoelta vuokraisäntäni kertoi myös hauskan jutun filosofi Bertrand Russelista joka on perustanut muun muassa Suomen Sadankomiteaa liippaavan kansainvälisen rauhanliikkeen ydinsotaa vastaan. Russell oli niin sanotusti freelance-filosofi, jolla oli päivisin joutilasta aikaa. Sillä välin kun esimerkiksi hänen runoilijaystävänsä T.S.Eliott (lehtimies) oli töissä, russell tapasi käydä viihdyttämässä eliottin vaimoa ja eräitä muitakin filosofiasta kiinnostuneita naishenkilöitä.

Sitä, puhuivatko Russell ja Eliottin vaimo filosofiasta vai runoudesta, vai tekivätkö kenties jotain ihan muuta, tarina ei kerro.