keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Vaelluskirjaa - Runovaellus Kaukolanrantaan 29.7.2014




Sisällä oli tukalaa
ulkonakin oli tukalaa
helle vain jatkui
päätin lähteä uimarannalle
reppuun uimahousut ja pyyhe
kassiin gary snyderin erämaan opetus
uimarannalla oli ainoa paikka
olla katveessa
pyöräilin sinne kaupan kautta
perunapellot kasvoivat perunanvartta
ohrapellot heilimöivät
tulin kylälle
vein kauppaan tyhjät
ostin kivennäisvesipullon ja filttereitä

Tulin Kaukolanrantaan
vanhan koivun alla tanssi
pieniä hyttysenkaltaisia hyönteisiä
omaa tanssiaan äänettömästi ylös ja alas
valtavassa parvessa niitä oli miljoona
polkupyöräpaikka oli vapaa
ja poppelipensaiden varjo johon asetuin
levitin pyyhkeeni istuin siihen
uimahoususilleni
tuuli vähän ja oli sopivan vilpoista
katselin rannan osmankäämejä
jotka kasvattivat mustia patukoita
ja viuhkamaisia miekkalehtiä
ryteikkönä matalassa rantavedessä
ruohonleikkurin ääni naapuritontilla
ärsytti korvaa

Kauempana istui nainen
lukemassa naistenlehteä
minä otin esiin erämaan opetuksen
ja tupakat ja kivennäisvesipullon
ja ryhdyin lukemaan snyderia
varjossa oli vilpoisaa
kun tuulikin sopivasti
luin tero tähtisen esipuhetta
enkä ollut kaikista asioista samaa mieltä
beat-kirjallisuuden thoreau on klisee
luin hitaasti polttelin sätkiä
katselin kaikkea välillä
vedessä polski parvi lapsia
naista kiinnosti naistenlehti kovasti
kaksi kyyhkystä lensi yli
aikovatkohan ne munia
vielä uudestaan

Kun lapset ja äiti lähtivät
menin itsekin uimaan
vesi niin lämmintä että tarkenin
vain parikymmentä vetoa alavirtaan
ja takaisin
joki tässä paikassa on kaunis
hiekkapohjassa isoja eläviä simpukoita
ne ovat paljon ihmiskuntaa vanhempia
lajina ja elävät pitkään
raakut 200-vuotiaiksi
ovat melkein kadonneet ihmisen hävittäminä
jokisimpukatkin tanssivat vedessä
omaa hidasta tanssiaan
uivat välillä koteloaan aukoen
luonnon luonnollinen tanssi kaikessa

Tulen takaisin rantaan
siirrän pyyhkeeni ja tavarani auringon puolelle
ja istun selin aurinkoon
joka kääntyy ja laskee hitaasti
puiden latvoja kohti
jatkan lukemista
ja tuskastuttavan esipuheen pääsen esseeseen
joka on ylistyslaulu luonnolle, erämaalle,
villille ja vapaalle,
intiaaniheimoille, hirvipoluille
ja alkuperäiselle ihmiselle
joka ei ole kadottanut yhteyttä luontoon

Puiden varjot pitenevät joen yli
ja tulevat lopulta pyyhkeelleni
rantaan tulee moottoripyörällä
ja kahdella mopoautolla joukko nuoria
ne jättävät toisesta autosta ikkunan auki
ja teknon soimaan, korviin kuuluu
vain basson jumputus
neitonen menee uimaan
pojat seuraavat katseella rannalta
ja minäkin seuraan
en kestä musiikkia enkä ruohonleikkuria
joka ei tunnu lopettavan koskaan
pakkaan tavarani ja teen lähtöä
neitonen on tullut auton taakse vaihtamaan uimapukua
kun tulen polkupyörälle ja käännän sen
en malta olla vilkaisematta vähän
nuori nainen on riisunut yläosan
näen hänen rintansa sivulta
rinnan kaari on kaunis vielä

Pyöräilen kotiinpäin
kerään pari tyhjää tölkkiä matkalta
tämä lakeus kodin ja kylän välillä
liisn tuttu niin moneen kertaan kuljettu
mutta etäällä taivaalla ihailen
kilometrin korkuista cumulus pilveä
joka saa uuden muodon joka hetki
poljen pilveä kohti
mutta se on hyvin kaukana
tulen postilaatikolle ja kotiin
istun tietokoneen ääreen pohtimaan tätä kaikkea

Virtaavan veden musiikkia


Gary Snyder: Virtaavan veden musiikkia
Valitut runot 1957 – 1992
105 s. Suom. J.K. Ihalainen
Palladium-kirjat 1994

Otteita kirjasta/Pitkä läpileikkaus:

Esipuheesta kirjaan No Nature 1992:

Mikä on läheistä? Jalat ja kädet, mietteiden, tietojen ja muistojen sekoitus; keittiö ja vuodevaatteet. Ja oma kieli. Miten ihanaa on syntyä Amerikkalaiseksi Puhujaksi, olla todella jonkin maankolkan ”paljasjalkainen”.


Minä kumarran myös alkuperäiselle amerikkalaiselle laululle, tarinalle ja elämänmuodolle; lännen vanhojen metsien itsepintaiselle kasvulle ja Tyynen meren rannikon lumisille vuorenhuipuille, sekä eräille suurille opettajille.

Motto:
”Kun elämä oli täyttä
ei ollut olemassa historiaa.”
Chuang Tzu


Näkymä syksyiseltä vuorelta

Alhaalla laaksossa savuinen sumu
kolme päivää hellettä, viiden sadepäivän jälkeen
pihka kimmeltää jalokuusen kävyissä
nuorten hyttysten parvet
yli kallioiden ja niittyjen.


Heinää hevoselle

”Ensimmäisen kerran liikuttelin heinää
seitsemäntoista iässä. Sinä päivänä ajattelin
että varmasti ottaisi päähän
tehdä tätä koko elämäni.
Ja piru vieköön, juuri sitähän
minä olen koko elämäni tehnyt.”


Vihreä oksa

”Tulet elämään neliskanttisissa
harmaissa taloissa karussa maassa
ja noista neliskanttisista harmaista taloista
huolimatta tulet nääntymään.”
-Juomavettä. Kuka näkikään ilmestyksen
maapallon korkealla ja yksinäisellä keskipisteellä:
Hullu Hevonen
meni katselemaan Aamutähteä
ja nelijalkaiset ihmiset, ryömivät ihmiset
seisovat ihmiset ja lentävät ihmiset
tietävät kyllä miten puhua.


Tämä runo on karhulle

Muut kaikki olivat jo lähteneet
karhunvatukkapensailta, mutta eräs tytöistä
kaatoi korinsa ja kokosi marjojaan
pimeässä.
Pitkä mies seisoi varjossa, otti häntä kädestä
vei hänet kotiinsa. Hän oli karhu.
Talossa vuoren juurella
tyttö synnytti sukkelia tummia lapsia
joilla oli terävät hampaat, ja eleli vuoren
luolassa monta vuotta.


Nyt kerron myös millä ravinnolla
me elimme tuohon aikaan


Miten ylimaallista

Yksi käsi ylös, toinen käsi alas
”Minä yksin olen kunnioitettu”
Buddhan syntymä.
Ja koko maailmanjärjestys vavahti.
”Jos tuo vauva tosiaan sanoi noin,
minä revin hänet kahtia ja heitän koirille!”


John Muir Ritterin vuorella

Huomasin äkkiä olevani uuden vaiston
vallassa. Särkeviin lihaksiini
palasi jälleen voima, jokainen rako ja särö
kalliossa näkyi kuin mikroskoopissa,
jäseneni liikkuivat sellaisella varmuudella
ja tarkkuudella ettei sillä voinut olla
mitään tekemistä minun kanssani


Öljy

laiva polttaa tulipesäsydäntään
laskimot täynnä höyryä hermoradat kuparista
vapisee ja hieman mutkittelee ja aina kulkee -
rungon kevyt heilahtelu ja turbiinin
syvä tärinä jalkojen alla.


teksti

Aamuyöstä satoi.
Me nukuimme mudan ja tuhkan seassa,
heräsimme aamun sarastaessa, tuli oli sammunut.
Taivas oli pilvetön, näimme
aamutähden viimeisen pilkahduksen


myytti

Pilvi mutisee
vuoret ovat sinun mielesi.


Joulukuu Yasessa

Tunnen itseni muinaiseksi, ikään kuin
olisin elänyt monta elämää.
Enkä tule koskaan tietämään
olenko hullu
vai olenko tehnyt
niin kuin karmani vaatii.



Kaikki pimeän tunnit kaikkialla korjaavat
ja oikovat ihmisten puheita
ja tuottavat hilpeän aamun -


Läpi savuaukon

I

Tuli on tikkaiden juurella. Tuli on keskellä. Seinät ovat pyöreät. On myös olemassa toinen maailma tämän maailman alapuolella tai sisällä. Tie sinne kulkee savun läpi. Ei ole välttämätöntä miettiä yhteyksiä.


II

Ulos kivasta tulevat
naamiotanssijat
tasankomiehet
tasankomiehet menevät maan sisään.


ihmisen juottamia
maanalaisia tunneleita
luisevia kuonan jumalia
isoäiti marjoineen
ulos
läpi savu aukon.


Palava saari

Käännettyämme pellon
anna maukkaiden perunoiden kasvaa.
Ja istuttuamme yhdessä alas mielemme mukaan
mietiskelemään Dharmaa
tuo mukanasi kukka ja hohde.
Anna meidän kaikkien nukkua rauhassa yhdessä.


Vallankumouksen vallankumous

Jos kapitalistit ja imperialistit
ovat riistäjiä, ovat massat työläisiä.
Ja puolue
on kommunistinen.

Jos sivilisaatio
on riistäjä, on massat luonto.
Ja puolue
on runoilijat.

Jos abstraktinen järkiperäinen äly
on riistäjä, on massat alitajunta
ja puolue
on yogit.

Ja VALTA
tulee mantrojen siementavuista.


Virtaavan veden musiikkia I

istuin kalliolla auringossa
katsellen vanhaa petäjää
aalto pyyhkäisi häikäisevän valkean
joenhiekkaan.


Virtaavan veden musiikkia II

Puhdas virtaava virta
puhdas virtaava virta

Sinun vetesi on valoa
minun suussani
ja valoa minun kuivalle iholleni


Rakkaus

Naiset jotka valvoivat koko edellisen yön
lentokalaa punniten ja peraten

Laulavat rakkaudesta.

Uudelleen ja uudelleen,
laulavat rakkaudesta.


Sivistys

Maailma on menossa helvettiin kaikkine
kylineen ja valtateineen.
Villit ankkaparvet eivät
ole entisenlaisiaan.
Visentit ovat tulleet harvinaisiksi.

Hae minulle minun sulkani ja meripihkani


Pitkät hiukset

Hirvi ampuu ihmisen, jonka jälkeen ihmisen on nyljettävä Hirvi ja kannettava sen liha kotiinsa ja syötävä se. Sitten Hirvi on ihmisen sisällä. Hän odottaa ja piileksii siellä, mutta ihminen ei sitä tiedä. Kun kyllin moni Hirvi on miehittänyt kyllin monta ihmistä, iskevät he kaikki yhtäaikaa.

...

Tie länteen, maanaliseen

kaikki suomalaiset mokkasiineissaan ja
päässään suippokärkiset valkopilkkuiset lakit,
verkolla kalastaen, ansoja virittäen, saunoen,
laulaen kädet yhteenliitettyinä, keinuen
penkillä edestakaisin, silmissä
rakkauden pilke

Björn – Braun – Bear – Karhu


Menin Maverickin baariin

Me lähdimme – valtatien päälle -
vanhojen tähtien alle -
jyrkänteiden varjossa
palauduin omaksi itsekseni,
oikeaan työhön, siihen
”Mikä on tehtävä”


Kylpy

Pilvi taivaalla. Tuulessa huojuvat männyt.
Pieni puro solisee upottavalla niityllä

tämä on meidän ruumiimme.

Tuli sisällä ja kiehuva vesi kiukaan päällä
me huokaisemme ja tulemme alas lauteilta
kietaisemme pyyhkeen vauvojen ympärille
astumme ulos,

musta yö, kaikki tähdet.


Kulotus

Tuli on vanha tarina.
Minä hakuaisin
talonpoikaisjärjellä
ja kunnioituksella luonnon lakeja kohtaan
auttaa maatani
kuumalla puhdistavalla
kulotuksella.


Suuri Äiti

Eivät kaikki jotka kulkevat

Suuren Äidin istuimen editse

pääse ohi pelkällä tuijotuksella.


Erämaan Kutsu

Kaikki nämä amerikkalaiset
lentävissä taivaskaupungeissaan
pumppaamassa myrkkyjä ja räjähteitä
ensin Aasiaan
ja sitten Pohjois-Amerikkaan,

sodassaan maapalloa vastaan.
Kun homma on hoidettu ei ole
paikkaa maan päällä

Kojootin piiloutua.


Valon käytöstä

Se lämmittää luitani
sanovat kivet

Minä otan sen sisääni ja kasvan
sanovat puut
lehdet ylhäällä
juuret alhaalla

Laaja epämääräinen valkeus
kiskoo minut yöstä ulos
sanoo pakeneva yöperhonen


Äiti Maa: Hänen valaansa

Pohjois-Amerikan, Kilpikonnasaaren,
ottivat miehittäjät
jotka käyvät sotaa ympäri maailmaa.
Nouskoot muurahaiset, nouskoot kiduskotilot, saukot,
sudet ja hirvet ja ottakoot pois antimensa
noilta robottikansoilta.

Yhteishenkeä. Ihmiset.
Seisovat Puuihmiset!
Lentävät Lintuihmiset!
Uivat Meri-ihmiset!
Nelijalkaiset, kaksijalkaiset, ihmiset!


Peruskallio

kosketus joka melkein menee ohi -
silmäysten pensaikko -
pienet askeleet -
jotka lopulta tallaavat
kovaa maastoa.
Pilvi kiemurtelee ja sumuuntuu
kerääntyy savensiniseen
kesäisen sateen ukonsalamoina.


Huomisen laulu

Kilpikonnasaari palasi
ystäväni nakutti auki kuivaneet kojootin ulosteet
sisältä löytyi maaoravan hammas
johon hän teki reiän, ripusti sen
kultasormukseen
ja korvaansa.


Mitä tapahtui täällä ennen

nyt

ilmavoimien suihkukoneet
matkaavat koilliseen, jyristen
joka aamu. Poikani kysyvät, keitä nuo ovat?

ME TULEMME NÄKEMÄÄN
KUKA TIETÄÄ
MITEN ELETÄÄN

Sininärhi rääkäisee männyn latvasta.


Kohti huippua

I

pyydystää tulen, jatkaa matkaansa
euraasian tundran porolaumat
ommeltu nahkavaatetus, mammutin
kylkiluista kasattu asumus.

Biisoni, karhu nyljetty ja paloiteltu
avaa eläinten rintakehät ja vatsat, pääkallot
ruhot aivan kuin omamme -
piirokset kallioissa.


III

verkot ovat solmuja täynnä
iho on rajavartija, turkisvuota lainattua lämpöä;
jousi on raajan vipu tuulessa
jättiläismäinen keskikaupungin rakennus
on pystyyn nostettu joenuoma.

lietepolut. ”vaivalloiset ja monimutkaiset tiet
kuljettamaan ravinto seittien läpi.”


IV

Kaksi puunkaatolaulua

Metsänhoito. ”Kuinka
monta ihmistä
kaadettiin
Vietnamissa?”

Avohakkuu. ”Toiset
olivat lapsia,
toiset ylikypsiä.”


Ilman

luonnon
hiljaisuus
sisällä.

Voima sisällä.
Voimaa

ilman.


Lapsille

Kiivetäksenne näitä tulevia vuorenhuippuja
yksi neuvo sinulle,
sinulle ja lapsillesi:

pitäkää yhtä
tutustukaa kukkasiin
tulkaa valoksi


Lew

”Tulin vain sanomaan
opeta lapsille kiertokulusta.
Elämän jaksoista. Kaikesta muusta kiertokulusta.
Niistä on kaikessa kysymys, ja tämä kaikki
on unohdettu.”


Runoilijoista

Mielen runoilija
pysyttelee talossa.
Talo on tyhjä
eikä siinä ole seiniä.
Runon
näkee kaikilta sivuilta,
kaikkialla,
kerralla.


MAA on meidän äitimme ja mies ja nainen menevät suoraan hänen luokseen, tarvitsematta välittäjää.
ILMA on meidän hengityksemme, henkemme, inspiraatiomme: virta josta tulee puhetta kun sen virittää. ”Kiertyä takaisin samaan työntöön”, sanovat japanilaiset; Fushi, bushi, Trkoittaa myös solmua, kehrää, laulua.
TULI tarvitsee polttoainetta ja sydämen polttoaine on rakkaus. Rakkaus joka panee runouden leiskumaan ei ole pelkkää kevään vihreyttä, vaan nostaa ikivanhoista verkoista myötätunnon ja erotiikan tekoja, jotka on varastoitu olemassaoloomme, jotka ovat geeneisssämme ja unissamme, fossiilirakkaus – hyvin hauras nimitys sille syvälle haudatulle ilolle joka puhkeaa ajateltuna kukkaan
VESI on luominen, muta jossa ryömimme; vuorovesien huuhtoutuminen soluissa. Veden runoilija on Luoja. Hänen kalligrafiansa ovat raiteet, juovat ja jäljet joita me elävät olennot jätämme toisiimme: maailmaan: hänen runoissaan.

Kirveenvartta

Opettajani Shih-hsiang Chen
käänsi tämän vuosia sitten
ja ymmärrän: Pound oli kirves,
Chen oli kirves, minä olen kirves
ja minun poikani on kirveenvarsi, joka
pian saa muotonsa, malli
ja työkalu, kulttuurin kädentaito,
näin me etenemme.


Katse menneeseen

Eräänä kesänä
vaelsin kahdesti ylös Piuten vuorelle,
raivausryhmämme leiri oli Bear Valleyssa.
Sain ensimmäisen kerran tuntuman moottorisahaan
kaataessani puita leirin kokille.
Piutevuorella. Ja tähyilin Sawtoothsin
vuorenharjalle itään.


Kolme peuraa yksi kojootti
juoksevat lumessa

Ensin kolme peuraa loikkii ohi
ja sitten kojootti viuhahtaa perään
häntä jäykkänä

seison hetken mykistyneenä kaksi sekuntia
puiden ja lumen puhdas mustavalkoisuus

Kojootti on palannut!


Pieniä lauluja Gaialle

haukka sukeltelee ja kaartelee
suolarämeen yllä

oi, tämä hidasliikkeinen järjestelmien
järjestelmä, pyörittää ja kääntää

heinäsirkkamies ajaa autollaan läpi.

Mitä minä olen oppinut

Mitä minä olen oppinut paitsi
käyttämään työkaluja oikein?

Kovien miellyttävien töiden
väliset hetket

Istun vaiti, juon viiniä,
ja mietin omiani
kuivia kannikkamietteitäni.


Dillingham, Alaska, Pajubaari

Kaikki uudet laulut.
Maailman työläisten baareissa.
Tehtyäni työpäivän maansiirtokoneella. Rekan
hurinan vaiettua.
Karibu pääsee livahtamaan
etummaiset koivet ensin
lämpimän öljyputken alla jumissa -


Vanha Luonnotar

Vanhalla Luonnottarella
on luonnollisesti kassillinen luita
kätkettynä jonnekin.
Kokonainen huone täynnä luita!

Karvat ja ruston muruset
kylvettynä metsiin.

Kettu näykkii karvoja ja hammasta.
Näkinkenkäkasa
luunsiru joentörmällä.

...

Wren-Kanjoni

Me melomme eteenpäin, huopaamme, käännymme
kiepumme läpi pyörteiden ja aaltojen
kirnuavan vedenvaahdon portaille.
kaiken jylinän yllä
kuulemme Wren-kanjonin laulun.


Hirvipolut

Olen seurannut kapeita mutkittelevia harjanteita,
terävähuippuisia ja pykäläisiä
kuin rikkinäinen katkaisusaha
poikki koko Hirvimaailman katon
pitkin muinaista vaelluspolkua,
ylittäen hulluna kalliot ja tomun ja lumen -
keveästi laskeutuen poikki ylängön niittyjen,
ilma täynnään lupiinin tuoksua,
ilma täynnään Hirvenlannan hajua,
ilma täynnään lyhytikäisten
hentojen alppikukkasten tuoksua.


Merimiehen laulu

Tänään olin töissä syvissä pimeissä tankeissa
ja kiipesin kannelle katselemaan merta:
lokit ja suolaiset aallot keinuivat ohi,
ja Arabyn vuoret.

Minä olen seilannut yksinäisiä valtameriä
ja kulkenut yksinäisissä kaupungeissa.
Olen oppinut paljon ja menettänyt paljon,
ja todistanut että maapallo on pyöreä.


Vulture Peak

Kaikki pojat ovat kokoontuneet sinne
vulture Peakille, korkeaan ilmanalaan
katsomaan miten kierto kulkee
aivoista kiveen, kivestä maahan,
kierrossa rakkaus ja viisaus ovat samanarvoisia,
mutta jakautuvat valon tavoin esittääkseen näytelmän,


Vuodet

Uusi ruoho kasvaa
läpi tammenlehtien ja männynhavujen
me istutamme muutaman puun lisää
ja katselemme miten yötaivas
vaihtaa väriään.


Salaista tietoa

Elämä mennyt sen etsimiseen
kuin mato mullassa,
kuin haukka. Vangiten lankoja
luonnostellen luita
arvuutellen minne tie johtaa.


Arktos

Sateenkaari kimaltaa pääskysistä,
mutkittelevista kurjista.

Jääniityt ja luminiityt soivat
hänen saapuessaan pitkin sateenkaaren siltaa

Vuorten Ilo
”Suuri Naaras Karhu”


Miten runo tulee minulle

Se tulee kompuroiden yli
kivenlohkareiden yöllä, se pysyttelee
pelokkaasti leirituleni
ulottumattomissa
menen tapaamaaan sitä
valon reunalle


Kiivetessäni Sierra Matterhornia

Vuorijono toisensa perään
vuodesta toiseen vuodesta toiseen.
Olen yhä rakastunut.


Hiki

Alasti leppoisaa, niukasti pelkoja,
voimakas sielu, ei peiteltävää,

tämä elämä:
me tulemme kyllin vanhoiksi
ja lopulta nautimme siitä!
Tapaamme ja hikoilemme
tuulisella rannalla.


Kusiwoqqóbi

Aurinko väkehtii vulkaanilasissa,
tuuli sadoilla vuorenhuipuilla,
pilkon puita, haistelen kaarnaa,
luulin kuulevani ”Kusiwoqqobi”
pehmeän äänen etäällä

tomusta, tuulesta.


Rakentamista

Nyt Persianlahden vuonna
valheiden ja rikosten vuonna jota Hallitus nimittää
hyveiden vuodeksi.
Tämä tanssi Aineen kanssa
jatkuu: rakennuksemme ovat tukevia
elää, opettaa, istua,
istua niin että kuulee kellon soiton -
tämä on historiaa. Tämä on historian ulkopuolella.


Väreilyä pinnalla

Laahaava sulka aalloilla -
ryhävalas hyppää pintaan
nielaisten sillin
- Luonto ei ole mikään kirja, vaan tapahtuma
vanha ylevä kulttuuri

Alati tuoreita tapahtumia
raaputetaan esiin, pyyhitään pois. Ja käytetään
käytetään uudelleen -

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Pöytälaatikon runot XII – Kymmenennnet kymmenen runoa




XCII

Valokuva on ajalta
ennen camera obscuran keksimistä
se on väärennös runoilijasta
kiveä vasten veistämässä kaislahuilua
soimaan huiluisella äänellä.

Meren ranta on vino.
Vesi valuu pitkin paperia,
jossa kiinnitettä on liian vähän,
hopeakromidi valuu viemäriin.

Valokuvaaja tekee kuviaan,
väärentää itsensä merenrannan runoilijaksi,
tuulihuilun soittajaksi.
Mutta ranta on ollut jo ennen häntä.

Hän valehtelee kuin joukahainen,
tekee kuviaan,
näyttelystä tulee menestys.
Hän kiinnittää kuvat seinälleen
ja käskee ystäviensä kehua niitä.


XCIII

Miten se metsän vaikerrus kuuluisi
huoneeseen sulkeutuneena iltana
kun en saa luetuksi, kirjoitetuksi
enkä puhutuksi
mikä minun on
keskuslämmitys kohisee putkissa
että ulkona on kylmä
minä poltan tupakkaa ketjussa
ei minusta oikeastaan enää ole
muuta kuin tupakan savu
ja silloin sinä ehkä tulet
avaat housuista vetoketjun
ja pujahdat käsi
housujen sisään pitämään kyyhkysen munia
hautomaan linnunpoikasia pesään
ja tulee toisenlainen ilta
kuvaruudussa välähtää
arabialaisen hevosen kiima


XCIV

1

Hakkuuaukean yläpuolella
palokärjen lennon nykivä muisto

kolmenkymmenen vuoden kuluttua
tällä paikalla kasvaa toinen metsä
toisenlainen, kuin pellossa
viljeltyjä puita

haluan syvemmälle, ikimetsään
missä puut vieläkin kuolevat pystyyn
tuulenkaatamat maatuvat
kuulematta moottorisahan ääntä

istun kannolle miettimään, katselen
aukean poikki vedettyjä metsäojia
näen taimikon nousevan
puiden kasvavan peittämään
ison tikan jäljen taivaalla


XCV

2.

Kaukaa kuulomatkan rajoilta
olen kuulevinani
ennustajalinnun
surumielisen huudon
en pääse selville äänen alkulähteestä

onko palokärki lentänyt
ikimetsään josta uneksin
jossa aikaa ei mitata näillä yksiköillä
vaan puun sydämeen kasvavilla renkailla
auringon, kuun ja tähtien radoilla
tai silmänräpäyksellä
kun kanahaukka iskee puun niskaan

onko edes palokärki löytänyt sinne
vai hakkaako nyt koloaan
ladon kylkeen metsän laidassa
rummuttaako ikäväänsä
parinkaipuuta
suurjännitejohtojen metallipylvään päähän
lankojen siristessä kevättalven pakkasessa
kuin heinäsirkat, niityllä

metsä on kasvanut täyteen mittaan
harvennettu virheettömäksi


XCVI

1,

Kahdeksan vuotta sitten lähdin
merenrantakaupungista
nyt olen palannut saman meren äärelle
maan ja taivaan rajaviivaan
jossa kallio laskeutuu portaina alas aaltoihin
kivistä siltaa aika on kuluttanut, sade syönyt
vuodet ovat syövyttäneet sitä kuin ajatuksia
jotka eivät löydä kotimaataan
silmät hapuilevat horisonttia
joka häviää sumun sisään
etääntyvien lokkien huudot

minä kahlaan rantakallioita
tietoja runoilijasta, joka kerran kuleksi
sepittämässä tätä maisemaa
ei sitä miestä enää olemassa
sillä riittävän kauan tietämisen tietä etsittyään
ihminen asettuu vaakasuoraan ja kuolee
minä pysähdyn kuuntelemaan
meri ja ranta vaikenevat koko olemassaolollaan


XCVII

2.

Kuljen vaivalloisesti eteenpäin
mieleen tulee vain vanhoja ajatuksia
ja tuuli tulee ihmisen poikaan
ja ihmisen läpi
metri on vapautunut jäisestä kuormastaan
harmaalokkien parvet lentävät pohjoista kohti hajanaisena
linnut huutelevat
matalasti, kaklattavat
minä tunnen sivullisuuteni tähän maisemaan
etsin jotain sellaista jonka nimeä en tiedä
ja minua pelottaa huhtikuun julmuus

katselen kiveä johon joku on kuin pienellä taltalla
hakannut nimiä, kirjaimia, kotiloiden syövyttämää tyhjää
”Jeesus elää. Jumala on herra.”
näin yksinkertaista on ihmisen puhe luonnon keskellä
karimerkit kaukana horisontissa
kuin haaksirikkoutuneiden muistomerkkejä
”navigare necesse est vivere nonest necesse”
minulla on koko päivä aikaa
ja sen jälkeen kaikki päivät miettiä elämäni
ja kulkemisen tarkoituksia
olen väsynyt kaikkiin tarkoituksettomiin päiviin


XCVIII

Taivaanrajassa aamun valo
leikkaa haavan hämärään
sirkkelinterä pyörii hitaasti taivaalle
hahmottaa maiseman horisonttiin
lumisen lakanan
johon puut, metsiköt, siellä täällä talot
puhkovat reikiä

on joulukuun päivä
helppo katsoa kauas
kesän ja lämmön muistoon
sitäkö miettivät
pienet eläimet, lakanan alle suojautuneet
muurahaiset keossaan, nokkosperhoset
perhosentoukat koteloissa, syksyllä syntyneet
aavistelevat vasta

nopeasti unohdan itsekin
muiston lämpö ei jaksa
sirkkelinterä
on liian kaukana lämmittämään
tätä päivää, ohutta ilmaa

XCIX

Armeijan tukikohta on sota
kuten ihmisen tukikohta on maan vapaus
ja yksilön vapaus suhteessa todellisuuteen
painan käteni korvalle ja raavin partaani
veden voimakkain ominaisuus tiheys
mutta ilman kaikkia ominaisuuksiaan se olisi muuta
teen välillä juustovoileivän
kolmipiikit elävät elämäänsä vedenalaisessa maailmassaan
minä elän elämääni omien ehtojeni varassa
enkä tiedä miten onnelliseksi ajatteleminen
ihmisen tekee tai elämisen jokapäiväisyys
ajojensa epäileminen ja etsiminen, kysyminen
kuin olisi lähdössä tietämään alitajunnan lähteitä
kolmipiikit eivät paljon pohdi zenin filosofiaa
hetken ja sanan mahdollisuutta
niillä ei ole sodankäynnin teoriaa
aavistusta siitä miten koukkuun jäänyt mato
tai ihminen luikertalaa, miksi
odotan että puhelin soi
odotan että kahvivesi kiehuu
odotan kesää ja toisia vuodenaikoja
pöydillä lojuu papereita ja kirjoja ja sukkia
ja kukkien siemeniä, ihmiseksi tulemisen ituja
painan korvani maata vasten ja kuuntelen
uutisia ilmansuunnista ja ajasta


XCX

Miten yhden ainoan rikkinäisen
äänen jälkikuva
jaksaa
että minulla on taas vaikea olo
illan ulkoatulevat äänet kuulen
en sisältä läheltä
sitä

huoneessa minulla on toinen
yksinäisyys

tämä lakeus niin laaja
että aurinko uppoaa keskelle peltoa
illalla, ja minä omistan kaiken tämän
ja vainioiden takaiset metsät

lyhyt on koiranputken kesä

keräilen kaikenlaista
muistinkantaman rajoilla uskon
muutakin on
kirjoista etsin pakoa
tyhjyydestä, tyhjyyttä ylistän
muistoa, väriä, ääntä, muotoa
edes yhtä ehjää esinettä
etsin

kesäillan tyhjän läsnäolon hetki
yhtäkkiä tulee täyteen
ikkunantakaista ääntä
kerttu jota en tunne
hätäilee poikasiaan
eihän minulla ole, juuri siksi

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Vaelluskirjaa – Vaellus uimarannalle 27.7 ja 28.7 2014



27.7.2014

Sisällä oli lämmin. Ulkonakin oli lämmin. Päätin lähteä uimarannalle katveeseen lukemaan kirjaa. Jalkaan uimahousut ja säädyllisyyden vuoksi farkut, mukaan pyyhe, kalsarit, Gary Snyderin Erämaan opetus ja Virtaavan veden musiikkia. Otin pyöräni ja lähdin. Suunnistin kaupan kautta rannalle. Hämmästyin kun kaupan edessä muuan alkuperäisasukas alkoi puhua minulle. Sanoi että on ilimoja pirelly. Juttelimme tovin säästä. Olimme samaa mieltä siitä, että talvella on kyllä kylmempää eikä tätä hellettä kannata valittaa. Mutta ihmettelin miksi joku puhui minulle. Vaikuttavatko mielialalääkkeet niin että myrkyn nielleen irvistys naamalta on kadonnut? En ole katsonut itseäni peilistä vaikka yhdessä runossa niin väitinkin.

Vein tyhjät, ostin tilalle täydet ja jatkoin rantaan. Minulla on siellä oma pyörätelinekeksintö. Ainoassa katveessa oli jo joku ja autosta purkautui lisää, kaikkiaan neljä aikuista ja lapsi. Rohkaisin mieleni ja kysyin lupaa istua toisaalle siihen varjoon. Sain sen. Luin vähän aikaa Virtaavan veden musiikkia, joen rannalla kun olin:

"Virtaavan veden musiikkia II

Puhdas virtaava virta
puhdas virtaava virta

Sinun vetesi on valoa
minun suussani
ja valoa minun kuivalle iholleni

sinun virtaamisesi
musiikkia
minun korvissani, vapaasti,

virtaa vapaasti!
Sinun kanssasi
minussa."

(Gary Snyder: Virtaavan veden musiikkia - valitut runot 1957 – 1992)

Tuossa on kyllä sisennyksiä, mutta luultavasti blogspot syö ne. Mutta, kun olin lukenut jonkin aikaa ihmiset alkoivat puhua minulle. Jo toisen kerran tänään ja kahdeksan kuukauden Ylistarossa asumisen aikana! Paljastui että kaksi heistä oli vieläpä alkuperäiskansaa, ylistarolaisia. Kolme oli samalla asialla kuin minä, lapsi halusi uimaan ja kuski oli tietenkin selvin päin. Lopulta äiti lähti viemään lasta ja pyysi minut mukaan. No uimaan vaan sitten. Nainen oli vesipeto ja minä jäin vahtimaan lapsen uimista uimaliiveissään. Hän sanoi, ettei osaa sukeltaa. No ei noissa tamineissa kyllä!

Uimme aikamme, hylje pitkin jokea ja minä rantaa pitkin hieman kauemmas ja takaisin kun kuljettajakin oli tullut vahtimaan lasta. Palasimme pyyhkeille katveeseen, paitsi hylje jäi vielä veteen. Ryhdyin juttelemaan kuljettajan ja vähän muidenkin kanssa. Tämä Tapio kertoi olleensa kiinnostunut linnuista aina ja noteerasi rannalta paukapäiset osmankäämit ja jokea pitkin lentävät lapintiirat. Ja muutkin alkoivat puhua minun kanssani ja minä olin aivan ihmeissäni.

Minulta kysyttiin mitä kirjaa luen ja minun piti vaatimalla vaatien alkaa lukea runoa siitä. Luin pätkän jossa on hauska kuvaus suomalaisista. Se on runossa Tie, länteen maanaliseen, jonka Marjatta Ripsaluoma käänsi 80-luvulla Lakeuden Kutsuun hieman toisella nimellä, mutta tämän kirjan on kääntänyt J.K. Ihalainen ja kustantanut Palladium-kirjoissaan:

”Seuraten metsiä länteen, ja
kumpuillen, pitkin laidunmaita,
karhuja ja sieniä jäljittäen,
poimien marjoja koko matkan.
Menevät Suomessa viimein kylpyyn:
kuin Klamatien punahonkaiseen saunaan

kaikki suomalaiset mokkasiineissaan ja
päässään suippokärkiset valkopilkkuiset lakit,
verkolla kalastaen, ansoja virittäen, saunoen,
laulaen kädet yhteen liitettyinä, keinuen
penkillä edestakaisin, silmissä
rakkauden pilke

Björn – Braun – Bear – Karhu

{salamoiva sateenkaari suurenmoinen pilvipuu
oksilla linnut vuoropulevat}
Eurooppa. ”Länsi.”
karhut ovat menneet
paitsi Brunhilde?”

Ja he pitivät runostani ja halusivat tutkia kirjaa itse. Ja minä juutuin kuljettajan kanssa keskusteluun linnuista ja luonnonsuojelusta ja Kyrönjoesta ja sen suojelusta ja aurinkolämmityksestä ja muusta. Kerroin miten olin istunut ympäristöministeri Kaj Bärlundin virka-autossa kun hän kävi lopulta suojelemassa Kyrönjoen ja Mikkelinsaaret, ja että näiden jokivarren asukkaiden ja luonnonsuojelijoiden toiminnan tähden tulvasuojelu toteutettiin ilman voimaloita ja nyt kaikki muut paitsi voimayhtiöt ovat tyytyväisiä.

Ja ryhdyimme puhumaan musiikista: Skädämistä ja muista pohjalaisista bändeistä, jotka olivat hyviä mutta joita kukaan ei enää muista. Hän kertoi Ylistaron, Ilmajoen ja Lapuan kuuluisuuksista, Ylistarostahan on pelkästään lähtenyt Juha Tapio, Orvokki Autio ja Munamies, Lapuall ovat asuneet Juhamatti ja Miljoonasateen Heikki Salo.

Siinä ryhmässä oleva naisella oli jalat huonossa kunnossa, niin että hän ei päässyt pystyyn eikä oikein kävelemään. Ne olivat turvonneet ja kipeät. Hänen miehensä taas ei osannut uida ja pelkäsi vettä niin ettei halunnut sen lähellekään. Niinpä otimme hylkeen kanssa naista käsivarsista kiinni ja kuljetimme hänet puoliksi kantaen laiturille, niin että hän sai vilvoitella vedessä varpaitaan. Hän piti siitä suuresti, kun muutoin ilmeisesti ei päässyt kotoaan juuri uloskaan huonojen jalkojen tähden.

Ja me jatkoimme puhetta ja vaihdoimme puhelinnumeroita, kunnes heidän lopulta piti lähteä. Ja minä jäin rantaan yksin lukemaan kirjaa vielä vähän matkaa kunnes aurinko alkoi laskeutua ja lähdin itsekin kotiin – sanomattoman onnellisena. Kahdeksan kuukauden jälkeen olin tutustunut ihmisiin Ylistarossa!

Kotona muistin vielä, kun olin kysynyt kuljettajalta, että ”Mikä minussa on vikana, kun kukaan Ylistarossa ei ole puhunut minulle.” Hän vastasi: ”Ei sinussa mitään vikaa ole. Jotkut täällä on semmoosia. Minullakin on työkaveri, joka ei ole kahdeksaan vuoteen muuta kuin murissut.”

28.7.2014

Pyöräilen rannalle katveeseen
osmankäämit kukkivat putkiloina
joiden päät tuuli on tyhjentänyt
kaksi tyttöä menee uimaan laiturilta
toinen käy vesikivellä asti
nousee sinne istumaan
kolme varista kaartelee vastarannalla
lapintiira lentää leijana tuulen mukana
tuuli tulee lännestä
ja aallonväreet vedessä saavat näyttämään
kuin koko joki menisi vastavirtaan
vaikka aalto ei liiku

Rempseä vaalea nainen käy uimassa
ja lähtee saman tien pois
minä vain kyhjötän rannalla
kirjoitusvihkoni ja kynäni kanssa
virtaavan veden musiikkia vierelläni
(käyn kyllä uimassa kun ranta on tyhjä)
ja tuuli selaa vihkoni sivuja
katselen kaaliperhosen kevyttä
hoipertelevaa lentoa

Historia, mietin historiaani
vanhempieni ja isovanhempieni historiaa
kun istun tässä rannalla
se pitää kirjoittaa joskus
luen snyderia
hän kirjoittaa ajan läpi
kuten minäkin nuorempana tein
nyt yritän pysyä tässä hetkessä
västäräkki lentää ohi
varjossa on sopivan viileä hengittää

Taas yksi nainen menee uimaan
hän kastelee rintojaan ja käsivarsiaan
vedessä vyötäisiään myöten
ja ryhtyy polskimaan selkää
vesi, virtaava vilvoittava vesi
minulle jotenkin pyhä, tämä joki
nainen kelluu, ui kuin valas
muistan siitä erään henkilön

kaksi sepelkyyhkyä
niiden polveilevaa lentoa katsrelen
laskeutuvat vesikivelle ottamaan aurinkoa
sinne missä viimeksi olivat valkoviklot
käyvät välillä juomassa vettä
ne lentävät vastarannalle
ja alkavat taas huhuta

kukkakärpäset tulevat kiertelemään minua
huiskaisen yhtä ja saan ne matkoihinsa
väkivaltaa käyttämättä, kärpäsensiipiefekti
ryhdyn keräämään rannalta roskia
ei niitä paljon ole
60 senttiä palautuspulloista
mutta joku oli viskannut kaksi lasipulloa
murskaksi, en saanut kaikkia siruja talteen

minua alkaa ärsyttää tuo
raivaussahan ääni rannalla
pakkaan tavarani ja lähden kotiin
kotimatkalla näen miten ohra tuleentuu
ja minua naurattaa varis
jonka keskimmäiset pyrstösulat puuttuvat
alkaa lintujen sulkasadon kuukausi


Pöytälaatikon runot XI – Yhdeksännet kymmenen runoa



LXXXI

Eurooppalainen epätoivo

1.

Aamu repii itsensä riekaleiksi,
on noustava pystyyn
ja kuljettava tämänkin päivän putkessa.
Päässä jyskyttää valtamerilaivan konehuone:
Antabus, antabus, antabus, antabus.
Sumusta tulee esiin Titanicin keula;
sen ei pitänyt upota.
Taivas on raskaana.
Tuuli pyyhkii aamun riekaleet pois.
Olen taas yksin.
Jyskytys vaimenee,
kaupunki vaanii salakavalasti,
sen kaduilla lepää
eurooppalainen epätoivo.


LXXXII

2.

En ole pyöveli vaan uhri.
Iltapäivälehdet riekkuvat sensaatiota,
korpit kerääntyvät haaskalle,
kesy apina kiipeää puuhun.
Musta kenraali komentaa joukkojaan,
joukot marssivat tahdissa,
tahdissa, tahdissa, tahdissa, tahdissa.
Kaikki päät katsovat samaan suuntaan.
Jostakin kuuluu laukaus.
Se saattaa olla suuren pamauksen alku.


LXXXIII

3.

Pilvet uhkaavat sadetta,
aikatuuli puhaltaa
ja pyyhkii tuhat vuotta pois
ihmiskunnan muistista.
Tuhat vuotta sotaa, väkivaltaa, kidutuksia.
Noitavainot jatkuvat yhä:
Vasta toissapäivänä apina saatiin vangittua häkkiin,
eilen sille alettiin tehdä kokeita,
sen geneettistä perimää muutettiin,
sen kaikista jälkeläisistä tulee sinisilmäisiä.
Tai ehkä apina ammutaan avaruuteen,
siitä tulee ensimmäinen astronautti.
Sensaatio. Joka tapauksessa.


LXXXIV

4.

Kenraali on komentanut joukkonsa tavaravaunuihin
rautatieasemalta.
Juna lähtee kiskomaan miehiä kohti pohjoista.
Vihollinen on näkymätön,
se saattaa vaania missä tahansa.
Nyt on pidettävä pää kylmänä.
Pitkin jänkää hiipivät hitaat miehet,
nostavat kiväärinsä,
ahma säntää liikkeelle
ja taittaa poron niskan.
Korpit vaistoavat haaskan.
Radioaalloilta alkaa kuulua jotain uutta.
Kansallinen vapautusrintama
on ottanut haltuunsa lähetysaseman.


LXXXV

5.

Mittaan näitä katuja,
jotka kävelevät vastaan vihan voimalla.
Kansanmurha on tapahtunut
eikä kukaan ole kertonut siitä.
Tiedotusvälineet vaikenevat,
televisiosta ei tule mitään erikoista,
mutta kansanmurha on tapahtunut.
Musta kenraali komentaa joukkojaan,
levysoittimen neula on juuttunut samaan uraan,
Marlene Dietrich nikottelee,
joukot marssivat tahdissa,
ainoastaan mallinuket näyttävät eläviltä.


LXXXVI

6.

Angstlos!
Päässäni jyskyttää
angstlos, angstlos, angstlos, angstlos.
Mitä se on?
Mahalaukkuni on riekaleina,
kannan kaljapullon pöytään
vapisevin käsin.
Kaikkien näiden ihmisten olemassaolo
ahdistaa minua,
apina hyppää toiseen puuhun
ja jostakin kuuluu laukaus kesken hypyn.
On jaksettava tämä päivä loppuun,
on jaksettava tämä ilta loppuun,
on jaksettava tämä yö loppuun,
on jaksettava
ja sama jatkuu taas.


LXXVII

7.

Hallitsija on vangittu.
Tieto tekee ihmiset levottomiksi.
Painonvartijat keskeyttävät kokouksensa hetkeksi
ja jatkavat taas.
Levyautomaatti nielee kolikon,
minä menen tiskille
ja tilaan uuden oluen.
Vain kaiken turhuus
jää ilmaan väreilemään
eikä päänsärky vieläkään hellitä.
Musta kenraali, entä jos olen keksinyt sen itse.
Pelästyn,
joukot marssivat päässäni,
valtamerilaivan konehuoneessa
jokin päästää ilkeän äänen,
epäkesko pyörii vielä hetken
ja pysähtyy.


LXXVIII

Yksin on kuljettava
ihmisen tie
tietäjät ovat piiloutuneet
tänä aikana

teosofit kääntyneet salaiselle matkalle
aamun maahan
ja paperiuskontoon
erämaan tuuli syö gibranin kirjoitukset
turha on odottaa profeettoja
korkeita profiileja

käärme pesii minun päässäni
se lämmittelee kivillä
jotka olen valottanut muistiin
kundaliini on käpertynyt syvälle
elämättömyyteen, toisen ajan odotukseen
ja mahahaava antaa merkkejä itsestään

lugumagiaan ei uskota
se on viihdettä
eliphas levin kabbalistiset kirjoitukset
kaikki täällä niin todellista
että siihen ei jaksa
vain antautua jaksaa

ainoa tapa selviytyä
olisi kai kävellä puistoon
ja puistosta metsään
ja unohtua sinne

ainoa tapa selviytyä
ihmisen puolustaa voimakkaintaan
löytää michiman rohkeus
hävittää kultainen temppeli


LXXXIX

Paperin edessä olen avuton
sinä olet poissa nyt
jätit minulle tämän paperin
poissaolon päiviä varten
en tiennyt että se on yhtä vaikeaa
kuin istua lähekkäin tuntemattoman kanssa

haen hyllystä kirjoja, selaan
ja pistän takaisin hyllyyn
koira saa olla toisessa huoneessa
odottaa että tulisin kuten minä odotan sinua
kaikki maailmassa tiivistyy odottamiseen
sanat ovat hitaita, itsekseenpuhuminen
pitkäveteistä, miten pitkäveteistä
odotan puhelinsoittoa
istun sängyllä huoneen heikossa valossa
ulkona helmikuun viimeinen iltahämärä

elämä on hidas, illan kaltainen
kirjan jota ei saa luetuksi
koska pelkää jokaisen sivun olevan viimeinen

ajan lyhyt historia on kerrottu kolmella sanalla
minä istun huoneessa ikävöiden sinua
nyt minulla on vain tuoksusi vuodevaatteissa
runot jotka minulle kerran kirjoitit
annoit ja revit myöhemmin
lampun valo tekee itkunkaltaista kipeää silmiin
yhtä kirjaa minulla ei nyt ole
vain sinä, tuntematon, voisit kääntää
ja selittää sen


LXXXIX

Pohjoisella havumetsävyöhykkeellä
meren ja kaupungin välimaastossa
yksinäinen mies juoksuttaa koiraansa
rantoja, iltoja pitkin
koira juoksee, mies rämpii perässä
lumeen ahdistettuja jälkiä
silmänlumeita
hän istuu kahvilassa
kirjoittaa romaania nimeltä maailma
hänen on helppo olla ja elää
vain ajatusten paino harteillaan
nojaa kätensä poskeen, rodinin ajattelija
poskessa pään paino
joka tulee käsivartta pitkin sydämeen
kerran kuljettuaan hän muistaa metsän
ja tuomitun talon
kevyttä musiikkia kuin polttaisi pesässä
runoilijan tekstiä, omaa kieltä
eikä hormi vedä
mies savuttaa menneisyyttään, entisiä ajatuksia
aina jokin vimma ja kiire
läikyttää kahvia lautaselle, ryystää sitä
kuunnella ihmisten hätäisiä outoja puheita
valehdella itsensä yksinäiseksi ja metsään
ja koiraansa kuljettamaan rannalla
hihnanmittaisessa vapaudessa
kevyttä musiikkia
on hömötiaisen typerä ääni
lintulaudalla


XC

Seinällä roikkuu pari kuivattua kaislaa
kirjahyllyn päällä savinen lintu
maalaus jonka nimi on matkakertomus
elämästä? linnunsulka!
näinkö nopeasti saavutettiin ja menetettiin
kaikki se arvokas
joka teki ihmisestä soturin
kamikazelentäjän, arkun painoisen
että jäljellä on vain muistin yritys
selvittää haalistnutta valokuvaa
jousella-ampujasta
amorko?
elämä
vain ampui kohti
ja itseään tähtäävä mies
niitti syksyisestä merenlahdesta kaislat
outo kahlaaja rannalla hätäili
amorko? amorko?
tähän aikaan vuodesta
kuin olisi nähnyt suopöllön lentävän lakeutta
keskellä joulukuunhämärää päivää
junan ikkunasta
mies painaa nenänsä lasiin ja miettii
lintujen ja ihmisten tarkoitusta
matkanteon ajatusta täällä
ja miten kaukana aina on kaikki jota kaipaa
ei koskaan läsnä ja miten läsnäolo
tekee kaikista yksinäisyyksistä mahdotonta