ja uupui siihen.
Ilma ei liikkunut.
Katvetta kesti pitkään.
Aurinko tulee vihdoin taas kätköstään,
kun pyöräilen kylälle.
Ylistarolaisia motoristeja ajaa vastaan
täysissä tamineissa:
Musta kypärä ja musta nahkatakki.
Saan mielikuvan
miten kasvojen ihra sulaa
kuin Robert Crumbin sarjakuvassa.
Ja kun kypärä riisutaan,
alta paljastuu pelkkä hymyilevä
pääkallo.
On pääkallokeli.
Ostan kesän ensimmäiset mansikat.
Myyjän mukaan ne tosin ovat lähes
viimeisiä.
Tulen rannalle.
Kolme naista istuu
samalla asialla kuin minä.
Melkein näen ”vahingossa”
erotiikkaa.
”Viisaat istuvat puun varjossa”,
muistelen.
Istun katveeseen.
Vastarannalla sepelkyyhky
rantakivellä, varjossa sekin.
Ehkä se käy uimassakin.
Ainakin minä käyn.
Rannassa vesi liian lämmintä,
virrassa viileää.
Siitepölylautta ajelehtii
jokea pitkin alas.
Kaksi lapintiiraa lentää ylävirtaan.
Kolmekymmentä vuotta sitten
minulle opetettiin, että lapintiirat
esiintyvät ulompana merellä
kalatiirat merenlahdissa ja sisävesissä
mutta lapintiira on pikku hiljaa
kalatiiralta jokivarret ja
sisäjärvetkin.
Mikähän niiden selviytymisessä on
ero?
Menen kuitenkin ottamaan
vähän luisille jaloille valoa,
ei luuvaloa sentään.
Huomaan että mahdollisesti kunnan
tontille
voi mennä viinimarja- ja
omenavarkaisiin.
Kartassa tämä on puistoksi merkitty
kaikki,
vaikka ei täällä mitään puita
olekaan
noita kahta omenapuuta lukuunottamatta.
No laulussa sanotaan, että poppeli on
puu.
Katselen pilvien liikkumattomuutta
taivaalla
lähes meditaation tilassa.
Vain kynäni rapsuttaa silloin tällöin
paperia.
Kassissa Gary Snyderin Erämaan opetus
ja Tere Vadenin toimittama kirja
Linkolasta.
En vieläkään pääse alkuun
mihinkään.
Olen rättipää tässä rannalla:
Ehkäisen auringonpistosta.
Luen Snyderin Virtaavan veden musiikkia
(valittuja runoja 35 vuoden ajalta)
joen partaalla, ranta-auringossa.
Hänellä on tässä kokoelmassa
koko siihenastinen elämä.
Niinhän minäkin teen;
kokoan 35 vuoden aikaa.
”Matkustat ajassa eteen ja taakse”,
eräs sanoi.
Näin juuri, vaikka vähemmän eteen,
mutta joskus.
Ajoittain kirjoitan vanhuuden runoja
vihkooni.
Gary Snyder: kukkahattumies,
selkäreppuvallankumouksellinen,
maailmankiertäjä,
”beat-kirjallisuuden Thoreau”.
Minulla on Alaska, Intia, Australia
ja Kalliovuoret näkemättä
- ja intiaanien pyhät paikat.
Ne jäävät vain kuvittelun varaan.
Käyn uudelleen uimassa.
Lapset keräävät joen pohjasta kilvan
simpukoita.
(En tiennytkään että tämä on
simpukkajoki.)
Ja yksi lapsi puhuu minulle!
kysyy osaanko sukeltaa takaperin
ja näyttää itse miten.
Virtaavan veden musiikkia,
karhurunot, saunarunot.
Snyder käy Suomessakin,
mutta saunan ovat keksineet kyllä
intiaanit.
Minuun tulee snyder-mieli
ja tekee mieli taas jatkaa
oman loputtoman runoni kirjoittamista.
Kun luen snyderia,
huomaan, että meissä on paljon samaa,
vaikka en tuntenut häntä silloin,
kun kirjoitin omat näkyni
pöytälasatikkoon
muuten kuin Kerouackin Matkalta.
Roskaryhmään
kerään rannalta 12 roskaa,
enemmänkin olisi.
Käyn kusella.
Joku sanoi, että kusen liikaa
vaelluskirjassa,
mutta kun vaellus yleensä kestää
koko päivän
niin pakkohan siinä on kusellakin
välillä käydä.
Käyn katsomassa
ovatko viinimarjat kypsiä,
noin viikon kuluttua.
Syön niistä muutaman;
ovatko ne tosiaan ei-kenenkään
maalla?
Juon vielä kolmannen tölkin.
Sitten saa riittää.
Rannalla mieleen tulee yksi ajatus,
kirjoitan sen myöhemmin.
Käyn katsomassa
onko simpukat jätetty laiturille,
olisin päästänyt ne takaisin veteen,
mutta lapset ovat tehneetkin sen itse.
Vielä kerran käyn uimassa
rantaa pitkin myötävirtana
ja takaisin.
Sepelkyyhky jaksaa huhuta
vastarannalla.
Jokin pieni korento lentää
vedenpintaa pitkin.
Paarma syö polvitaipeeni,
kun kävelen takaisin pyyhkeelle.
Noukin vielä muutaman roskan
ja lokin sulan.
Muistan kun Torniossa
joku oli kulottanut uimarannan liepeitä
ja istuttanut kaskinauriita.
Keräsin ne silloin syödäkseni,
mutta nyt minulla on mansikat.
Pajulintu huikkailee poppelissa.
Minä huikkaan oman olueni loppuun
ja lähden.
Vielä kuovin hätäinen varoitus;
onko sillä edelleen jälkikasvua
huolehdittavana?
Naaraat ovat muuttaneet jo,
jättäneet ukot huolehtimaan
lapsikatraasta.
Puhaltelen paarmoja jaloistani,
salakat hyppivät pituutta pinnassa,
(olen nähnyt yhden hyppäävän viittä
loikkaa),
tiirat kirisevät,
taas tuo maiskahtava ääni pinnassa,
jonka lähdettä en ymmärrä,
olen kuulevinani hemppoja parven.
Koivujen ja kuusten
pitenevät varjot siitepölylautassa,
kulkevat iltaa kohti
(vai illasta poispäin?)
Kirjoitan:
”Ja varjot kasvavat illasta poispäin
joen yli.”
Kaksi valkovikloa kivellä,
kivenharmaat selät,
niiden peilikuvat vedessä.
(Kesti pitkään ennen kuin tunnistin
linnut.
outoja ääniä:
kuin kapustarinnan haikea tyyyyy,
nokikanan tai tiiran ääntä
muistuttava tö tai töö)
nahistelevat siinä kivellä huvikseen
vähän,
jään seurailemaan.
Tuosta voisi maalata akvarellin:
linnut muistan ja kivet pysyvät.
Ne kahlaavat veteen
ja tavoittavat heijastuksensa veden
pinnasta
ilta-auringon pakenevassa valossa.
”tyyyt, krää-ääk”
Tulee parvi ihmisiä
ja menevät uimaan.
Linnut pakenevat:
varoitus kuin kuovin
”ty-ty-ty-ty-ty-ty-ty”
Rastasverkkoja tullaan vetämään
viinimarjojen päälle.
Kyllä täällä omistetaan kaikki.
Toiveajattelua,
että entinen kunnanpuutarhuri
olisi istuttanut viinimarjoja yleiseen
käyttöön.
Pensaanomistajilta ottamieni
viinimarjojen
vastapainoksi tarjoan mansikoita
heidän lapsilleen.
Ensin poika ja sitten tyttö
uskaltavat ottaa kohteliaasti
kumpikin yhden.
No en minäkään montaa viinimarjaa
syönyt.
Pojat tulevat mopoillaan
rannalle räpisemään.
Ei mitään pahaa siinä.
Ylistaron ainoa virkistysalue.
Mutta illan rauha on mennyt.
Lähden pyöräilemään kotia kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti