Valokuva on ajalta
ennen camera obscuran keksimistä
se on väärennös runoilijasta
kiveä vasten veistämässä
kaislahuilua
soimaan huiluisella äänellä.
Meren ranta on vino.
Vesi valuu pitkin paperia,
jossa kiinnitettä on liian vähän,
hopeakromidi valuu viemäriin.
Valokuvaaja tekee kuviaan,
väärentää itsensä merenrannan
runoilijaksi,
tuulihuilun soittajaksi.
Mutta ranta on ollut jo ennen häntä.
Hän valehtelee kuin joukahainen,
tekee kuviaan,
näyttelystä tulee menestys.
Hän kiinnittää kuvat seinälleen
ja käskee ystäviensä kehua niitä.
XCIII
Miten se metsän vaikerrus kuuluisi
huoneeseen sulkeutuneena iltana
kun en saa luetuksi, kirjoitetuksi
enkä puhutuksi
mikä minun on
keskuslämmitys kohisee putkissa
että ulkona on kylmä
minä poltan tupakkaa ketjussa
ei minusta oikeastaan enää ole
muuta kuin tupakan savu
ja silloin sinä ehkä tulet
avaat housuista vetoketjun
ja pujahdat käsi
housujen sisään pitämään kyyhkysen
munia
hautomaan linnunpoikasia pesään
ja tulee toisenlainen ilta
kuvaruudussa välähtää
arabialaisen hevosen kiima
XCIV
1
Hakkuuaukean yläpuolella
palokärjen lennon nykivä muisto
kolmenkymmenen vuoden kuluttua
tällä paikalla kasvaa toinen metsä
toisenlainen, kuin pellossa
viljeltyjä puita
haluan syvemmälle, ikimetsään
missä puut vieläkin kuolevat pystyyn
tuulenkaatamat maatuvat
kuulematta moottorisahan ääntä
istun kannolle miettimään, katselen
aukean poikki vedettyjä metsäojia
näen taimikon nousevan
puiden kasvavan peittämään
ison tikan jäljen taivaalla
XCV
2.
Kaukaa kuulomatkan rajoilta
olen kuulevinani
ennustajalinnun
surumielisen huudon
en pääse selville äänen
alkulähteestä
onko palokärki lentänyt
ikimetsään josta uneksin
jossa aikaa ei mitata näillä
yksiköillä
vaan puun sydämeen kasvavilla
renkailla
auringon, kuun ja tähtien radoilla
tai silmänräpäyksellä
kun kanahaukka iskee puun niskaan
onko edes palokärki löytänyt sinne
vai hakkaako nyt koloaan
ladon kylkeen metsän laidassa
rummuttaako ikäväänsä
parinkaipuuta
suurjännitejohtojen metallipylvään
päähän
lankojen siristessä kevättalven
pakkasessa
kuin heinäsirkat, niityllä
metsä on kasvanut täyteen mittaan
harvennettu virheettömäksi
XCVI
1,
Kahdeksan vuotta sitten lähdin
merenrantakaupungista
nyt olen palannut saman meren äärelle
maan ja taivaan rajaviivaan
jossa kallio laskeutuu portaina alas
aaltoihin
kivistä siltaa aika on kuluttanut,
sade syönyt
vuodet ovat syövyttäneet sitä kuin
ajatuksia
jotka eivät löydä kotimaataan
silmät hapuilevat horisonttia
joka häviää sumun sisään
etääntyvien lokkien huudot
minä kahlaan rantakallioita
tietoja runoilijasta, joka kerran
kuleksi
sepittämässä tätä maisemaa
ei sitä miestä enää olemassa
sillä riittävän kauan tietämisen
tietä etsittyään
ihminen asettuu vaakasuoraan ja kuolee
minä pysähdyn kuuntelemaan
meri ja ranta vaikenevat koko
olemassaolollaan
XCVII
2.
Kuljen vaivalloisesti eteenpäin
mieleen tulee vain vanhoja ajatuksia
ja tuuli tulee ihmisen poikaan
ja ihmisen läpi
metri on vapautunut jäisestä
kuormastaan
harmaalokkien parvet lentävät
pohjoista kohti hajanaisena
linnut huutelevat
matalasti, kaklattavat
minä tunnen sivullisuuteni tähän
maisemaan
etsin jotain sellaista jonka nimeä en
tiedä
ja minua pelottaa huhtikuun julmuus
katselen kiveä johon joku on kuin
pienellä taltalla
hakannut nimiä, kirjaimia, kotiloiden
syövyttämää tyhjää
”Jeesus elää. Jumala on herra.”
näin yksinkertaista on ihmisen puhe
luonnon keskellä
karimerkit kaukana horisontissa
kuin haaksirikkoutuneiden
muistomerkkejä
”navigare necesse est vivere nonest
necesse”
minulla on koko päivä aikaa
ja sen jälkeen kaikki päivät miettiä
elämäni
ja kulkemisen tarkoituksia
olen väsynyt kaikkiin
tarkoituksettomiin päiviin
XCVIII
Taivaanrajassa aamun valo
leikkaa haavan hämärään
sirkkelinterä pyörii hitaasti
taivaalle
hahmottaa maiseman horisonttiin
lumisen lakanan
johon puut, metsiköt, siellä täällä
talot
puhkovat reikiä
on joulukuun päivä
helppo katsoa kauas
kesän ja lämmön muistoon
sitäkö miettivät
pienet eläimet, lakanan alle
suojautuneet
muurahaiset keossaan, nokkosperhoset
perhosentoukat koteloissa, syksyllä
syntyneet
aavistelevat vasta
nopeasti unohdan itsekin
muiston lämpö ei jaksa
sirkkelinterä
on liian kaukana lämmittämään
tätä päivää, ohutta ilmaa
XCIX
Armeijan tukikohta on sota
kuten ihmisen tukikohta on maan vapaus
ja yksilön vapaus suhteessa
todellisuuteen
painan käteni korvalle ja raavin
partaani
veden voimakkain ominaisuus tiheys
mutta ilman kaikkia ominaisuuksiaan se
olisi muuta
teen välillä juustovoileivän
kolmipiikit elävät elämäänsä
vedenalaisessa maailmassaan
minä elän elämääni omien ehtojeni
varassa
enkä tiedä miten onnelliseksi
ajatteleminen
ihmisen tekee tai elämisen
jokapäiväisyys
ajojensa epäileminen ja etsiminen,
kysyminen
kuin olisi lähdössä tietämään
alitajunnan lähteitä
kolmipiikit eivät paljon pohdi zenin
filosofiaa
hetken ja sanan mahdollisuutta
niillä ei ole sodankäynnin teoriaa
aavistusta siitä miten koukkuun jäänyt
mato
tai ihminen luikertalaa, miksi
odotan että puhelin soi
odotan että kahvivesi kiehuu
odotan kesää ja toisia vuodenaikoja
pöydillä lojuu papereita ja kirjoja
ja sukkia
ja kukkien siemeniä, ihmiseksi
tulemisen ituja
painan korvani maata vasten ja
kuuntelen
uutisia ilmansuunnista ja ajasta
XCX
Miten yhden ainoan rikkinäisen
äänen jälkikuva
jaksaa
että minulla on taas vaikea olo
illan ulkoatulevat äänet kuulen
en sisältä läheltä
sitä
huoneessa minulla on toinen
yksinäisyys
tämä lakeus niin laaja
että aurinko uppoaa keskelle peltoa
illalla, ja minä omistan kaiken tämän
ja vainioiden takaiset metsät
lyhyt on koiranputken kesä
keräilen kaikenlaista
muistinkantaman rajoilla uskon
muutakin on
kirjoista etsin pakoa
tyhjyydestä, tyhjyyttä ylistän
muistoa, väriä, ääntä, muotoa
edes yhtä ehjää esinettä
etsin
kesäillan tyhjän läsnäolon hetki
yhtäkkiä tulee täyteen
ikkunantakaista ääntä
kerttu jota en tunne
hätäilee poikasiaan
eihän minulla ole, juuri siksi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti