Maskun, Munkokinkon ja Pompieruksen matkassa

Kirjoja hyllystäni:
Mirkka Rekola: Maskuja
- pieniä elämänmittaisia juttuja
144 s.
WS Bookwell Oy 2002

Kun Mirkka Rekola (1931-2014) vuonna 1954 tuli suomalaisen runouden kenttään kokoelmallaan "Vedessä palaa", hän esittäytyi täysin valmiina, omintakeisena ja omaperäisenä runoilijana. Rekola oli puhdasverinen lyyrikko ja aforistikko. Hänen yli puolen vuosisadan mittainen tuotantonsa käsittää 18 runokokoelmaa ja 7 aforismikokoelmaa. Muutakin on kuitenkin ilmestynyt. Vuonna 1987 ilmestyi tarinakokoelma "Maskuja - pieniä elämänpituisia juttuja". Vuonna 2002 Maskuista ilmestyi toinen laajennettu painos, joka sisälsi runsaasti uusia maskuja ja piirroksia. Tämän kirjan ostin hyllyyni Ylistaron kirjaston poistomyynnistä.

Wikipedian mukaan "Rekolaa on pidetty vaikeasti tulkittavana lyyrikkona, mikä voi johtua ilmaisun äärimmäisestä tiiviydestä ja monimerkityksellisyydestä". Itse taas pidän hänen ilmaisuaan kirkkaankuulaana ja täsmällisenä, vaikkakin täysin omasta maailmastaan tulevana ja siksi vaikeasti määriteltävänä. Niille on vaikea löytää vertailukohtaa mistään muusta suomalaisessa kirjallisuudessa. Nuoruudessani minuun kolahtivat erityisesti Rekolan proosarunot ja aforismit.

Samalla tavalla vaikeasti määriteltävää kuin Rekolan lyriikka ovat maskut. Mitä nämä oikein ovat? Runoja? Pienoisnovelleja? Tarinoita, kyllä. Mutta kuuluvatko ne lasten vai aikuisten osastolle? Antaa siis Rekolan kertoa itse mitä maskut oikein ovat: 

"Kun kuljin yksin ja toisen kanssa, minulla oli tapana kertoa juttuja jottei maailma muuttuisi ikäväksi. Niiden piti olla hauskoja. Aina ne eivät olleet. kun sitten kerran huomasin, etten enää kertonutkaan niitä, aloin muistella mitä olin unohtanut."

Runouden opettajani Risto Ahti sanoi joskus Oriveden opistossa runouden olevan sitä, että käännetään asiat ensin ylösalaisin ja sitten takaisin. Se on kuin näin syntyvä lumisade jouluisessa lasipallossa, jolla lapsena leikin. Juuri näin toimii myös Rekolan runous sekä hänen maskunsa. Hän kääntää maailman ylösalaisin ja sitten takaisin paikalleen ja ehkä vielä kerran ylösalaisin. Jos Rekolan maskuille nyt välttämättä jotain vertailukohtaa haluaa löytää, mieleen tulee Leena Krohnin proosa tiiveimmillään tai Tove Janssonin Muumi-tarinat. Jossain näiden välisessä laajassa avaruudessa maskut liikkuvat.

Maskujen päähenkilö on Masku Pakainen itse, ominpäin ajattelija, tai voiko sanoa ajattelija? Masku tokaisee totuuksia, jotka on oivallettu täsmälleen päinvastoin kuin tavallisesti tavataan nähdä. Masku kävelee pitkin elämänpolkuja ja katselee elämää oudoista ikkunaluukuista ja näkövinkkeleistä. Aivan yksin hän ei kuitenkaan ole. Mukana matkoilla kulkee kaksi ystävää, naiivinviisas Munkokinko ja filosofinen pessimisti, pitkän matkan murehtija Pompierus. Nämä kolme kuljettavat tarinaa epäloogisesti eteenpäin läpi vaelluksen, joka samalla kun saa lukijan nauramaan esittää syvällisiä ajatuksia, jotka ovat kuin zen-buddhistisia kaskuja. Annetaanpa muutaman maskun puhua:

"Matkalla kesälomalle, jollakin pysäkillä
Masku Pakainen liittyi seuraan eikä sitten
eronnut meistä. Kuljimme kivikkoista tietä,
ja hän hyppeli kiveltä kivelle.
- Luulee olevansa niin iloinen kun loikkii näin.
Mieluummin minä painuisin kivien väliin kuin
olisin kivillä hyppelemättä.
Tie muuttui soratieksi. Masku alkoi kävellä
raskaasti.
- Kuuletteko, tiekin murtuu, hän sanoi"

"Masku oli taas menossa jonnekin. 'Ḿaailmassa
on niin pohjaton murhe maailman vuoksi. Ei ole muuta pohjaa',hän sanoi 'kuin tämä jalkapohja, ja sekin on rikki'."

Näin astuu kuvaan Munkokinko:

" 'Ei kukaan mene', se oli hänen ensimmäinen
lauseensa, kun hän oli lapsi ja pysyttelipeiton alla. Mutta sitten myöhemmin tuli hälytys. Kaikki painuivat kellariin, hän nosti päätään ja kysyi 'munkokinko täytyy mennä'. Ja siitä
hän sai nimensä. "

Aina välillä Masku matkallaan kohtaa Pompieruksen, milloin edestä milloin takaapäin:

"Masku näki Pompieruksen kulkevan edellään kaukana tiellä. Hei Pompierus, hän huusi mutta tämä ei kuullut. Silloin Masku otti jalat alleen ja pinkaisi hyvää vauhtia Pompieruksen luo. Pompierus oli yllättynyt. Siinä näet, Masku sanoi, äänikin liikkuu hitaammin kuin minä, ethän sinä vieläkään ole kuullut huutoani."

Ja silloin kun kaksi tai kolme näistä kohtaa syntyy hulvattomia paradokseja:

"Pompierus painoi etusormellaan vuoroin toista
sierainta ja vuoroin toista. Syysilma tuoksui
metsältä. Minä hengittelen näitä tuulenhenkosia, hän
selitti Maskulle. Mutta sitä en kyllä käsitä, kun
sanot, että atmosfääri, hennoinkin tällainen
voi olla jotain kestävintä. Mitä sinä tarkoitat?
Kukka voi lähettää tuoksunsa ja vielä tuoksunsa
muistonkin. Mutta kun en ole kukka. En minä
välittäisi jättää tänne hajuani.
Kuka sitä haluaisi, Masku sanoi. Sinun hajuasi.
Tai minun. Minä vain sanoin, että kun lakkaa
hengittämästä, tajuatko, silloin sitä jättää
atmosfäärin."

On syytä korostaa, että missään vaiheessa maskut eivät lankea pelkäksi sanahelinäksi, vaan jokaisen maskun sisältä löytää syvällistä aforistista ajattelua ja kokonaisuutena maskut muodostavat ehjän kertomuksen. Rekola liikkuu maskuissaan ajassa ja ulottuvuuksissa ja niiden lävitse kuultaa syvä eetos, huoli maailman tilasta ja ihmisen tilasta maailmassa. Jokaisen maskun Rekola on itse kuvittanut omilla tussipiirroksillaan jotka avaavat maskuun vielä yhden puolen ja ovat puhdasta zeniä.

Itse olin täysin aseistariisuttu maskujen edessä, luin niitä eteenpäin hitaasti ja välillä nopeasti, välillä nauruun purskahtaen ja välillä jonkin syvällisen mietteen edessä pohtimaan pysähtyen. Ja kun olin lukenut kirjan loppuun, aloin lukea sitä heti alusta uudestaan.

(Pahoittelen että Blogspot rivitti maskut uudelleen.)