Lyriikkamme modernismin juurilla

I

Suomalaisen modernin lyriikan juuret lähtevät kaukaa. Jos 1900-luvun suomalaisesta lyriikasta etsii modernisteja, voi aloittaa vaikkapa Eino Leinosta, joka vuosisadan vaihteessa uudisti radikaalisti runon totunnaista muotokieltä. Hän nosti perinteisen loppusoinnun rinnalle kalevalamittaisen alkusointuisen runon. Leinon runoudessa yksityinen ja yleisinhimillinen kohtasivat, hän oli suuri kansallinen romantikko, laulullinen lyyrikko, jonka runous on kestänyt vuosikymmenten kulutuksen. Ja juuri tässä ilmenee suuren runoilijan keskeinen ominaisuus: runouden täytyy kestää yli aikansa, juuri runous on kirjallisuuden muoto, joka parhaimmillaan on "ikuista", ajan hapon kestävää.

Eurooppalaisen modernismin ja loppusoinnuttoman runouden kotiutuminen suomenkieliseen runouteen kesti kuitenkin pitkään. Kun ruotsinkielisellä puolella Hagar Olsson ja kumppanit kokeilivat ja löysivät loppusoinnuttoman runon jo 1910-luvulla, pysyi suomenkielinen runous tiukasti muodon kahleissa. 1920-luvulla tosin Tulenkantajat tekivät suursiivousta kirjallisessa lastenkamarissamme ja avasivat ikkunoita Eurooppaan. Vuonna 1928 Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Olavi Paavolainen) runokokoelma Valtatiet oli käänteentekevä monessa suhteessa. Se oli futurismista vaikutteita saanutta modernia kiihkeärytmistä kaupunkilyriikkaa, kirjallinen protesti, mutta sen vaikutus suomalaiseen runouteen ei jäänyt pysyväksi. Runouden valtavirta meillä pysyi 50-luvun loppuun asti perinteissä, loppusoinnuissa ja riimeissä.

Lopullista modernismin läpimurtoa suomenkielisessä lyriikassa  saatiin odottaa 1950-luvun lopulle. Silloin astui esille uusi runoilijasukupolvi, jonka keskeiset nimet ovat edelleen ajankohtaisia. 50-luvun lopun ja 60-luvun uusi runous irrotti tekstin lopullisesti loppusoinnun kahleista, se oli mitattoman lyriikan nopea vallankumous, mutta samalla myös runon sisällön vallankumous. Tämän runon vallankumouksen eturintaman muodostivat Helvi Hämäläinen, Paavo Haavikko, Väinö Kirstinä, Aila Meriluoto, Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner, Mirkka Rekola, Tuomas Anhava... He ovat määritelleet suomalaisen runouden keskeiset suuntaviivat pitkälle 1980- ja 1990-luvulle asti ja heidän lyriikkaansa vasten voi peilata myös runouden 1960-luvun jälkeisiä uudistuspyrkimyksiä. Toisaalta muun muassa Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava nousivat sitten 1900-luvun lopun uudemman kirjallisuuden portinvartijoiksi, kuuluivat siihen etuoikeutettujen kastiin, joka määräsi sen, mikä uudemmassa kirjallisuudessa oli julkaisemisen arvoista ja mikä ei.

Runous on talo, jonka huoneissa puhaltaa monenlaisia tuulia, mutta sen perustukset ovat pysyviä, ikiaikaisia. Oli runo sitten hermeettiseen sisäänpäin kääntyneeseen sulkeutunut tai poliittinen ja kantaaottava, sen täytyy kestää yli oman ajankohtansa, yli sen tilanteen missä runo on kirjoitettu. Runouden perimmäinen vaatimus Raamatun runoudesta lähtien on yleisinhimillisyys ja yleispätevyys ja näiden perustusten sisällä ja ympärillä runouden polkuja voi rakentaa moneen suuntaan, mutta runo ei ole runo mikäli sillä ei ole kestävää sisältöä. Pelkkä kapina ei riitä runon valtakunnaksi. Tämä on kompassi joka kädessä voi tarkastella eräitä 50-luvun jälkeisen suomenkielisen runouden keskeisiä tekijöitä.

II

Helvi Hämäläinen aloitti kirjallisen tuotantonsa jo 30-luvun lopulla ja kuului suunnannäyttäjiin 50-luvun modernismissa, jonka luopuminen mitasta ja riimistä herätti jonkin aikaa kiivasta kirjallista keskustelua. Helvi Hämäläinen, Mirkka Rekola ja Eeva-Liisa Manner ovat keskeisiä nimiä siinä runouden suuntauksessa, joka etsi tietään metafyysiseen, ihmisen ja maiseman henkiseen voimakkuuteen. Kun vielä 40-luvulla ja 50-luvun alkupuolella runouden valtavirta toteutti koskenniemeläistä suurta kansallista tehtävää, näiden runoilijoiden lähtökohta oli toinen. he kääntyivät yksityiseen, joka samalla oli yleistä, ikiaikaista, koska se sai voimansa ihmisen psyykkisestä energiasta. He edustavat runoudessamme mystiikan ja järjen avioliittoa, mutta enemmän mystiikan puolelle kallistuneina. 

Tämän mystisen runouden vastapainona oli runouden realismi ja kielellinen uudistaminen, jota edustivat muun muassa Paavo Haavikko, Väinö Kirstinä ja Pentti Saarikoski. Väinö Kirstinä näistä selkeimmin asettui kielen majataloon, jossa runouden kieli ja muoto ovat keskeisiä pilareita. Hän kirjoitti semanttista lyriikkaa, runoa jossa kieli toimi oman merkki- ja sääntöjärjestelmänsä puitteissa. Paavo Haavikko taas kirjoitti 60-luvulta lähtien ironista, yhteiskunnallisesti kantaaottavaa runoa, joka tuomitsee yhteiskunnallisen diktatuurin, mutta on peruspessimistinen kaikkien aikojen kaikkia järjestelmiä kohtaan. Pentti Saarikoski taas oli suomalaisen nykyrunouden suuri yksinäinen "eino leino", runoilija joka matkusti kielen maisemassa kuin kotonaan ja jonka runoudessa ajattelun ja tunteen lähtökohdista kutoutuu kirkasta, kokonaisvaltaista, kosmopoliittista tekstiä.

Jos etsii suomalaisen nykyrunouden keskeisiä perusteoksia, niitä jotka ovat voimakkaimmin vaikuttaneet ja kestävimmin määrittäneet niitä linjoja, joita myös uudemmat runoilijat ovat omalla tuotannollaan kommentoineet, joiden kehässä runouden keskeinen ydin elää, tulee etsimättä mieleen Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella (1962), Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka (1956), Paavo Haavikon Talvipalatsi (1959) ja Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi (1965).

III

Eeva-Liisa Mannerin "Tämä matka" oli läpimurtoteos, jossa hän määritteli koko tulevan runotuotantonsa perustan. Mannerin runoissa soi kosminen yksinäisyys, hän on metafyyrikko, joka matkustaa runoissaan unen maisemaa, etsii tietä lopullisen rajan tuolle puolelle. Manner on symbolisti, jonka runoudessa "Tämä matka"-teoksesta lähtien toistuvat samat kristallinkirkkaiksi kiteytyneet kuvat aina muuntuen, mutta tiukasti samaa totuutta tavoittaen. Hän on mystikko, jonka runoudessa tämä veneenmuotoinen arkku, ruumis, on vain välivaihe ja matkanteon väline.

Paavo Haavikko on yhtä kiinni todellisuudessa kuin Eeva-Liisa Manner on mystiikassa. "Talvipalatsi" on ensimmäinen kokoelma, jossa Haavikko on kokonaan karsinut runoistaan illuusiot. Hän on ehdoton kyynikko suhteessa yhteiskuntaan. Historian ja vallan lait ovat julmia, kirjassa "Ikuisen rauhan aika" (1977) Haavikko esittää maailman malliksi sodan. hän on uskossaan yhteiskuntaan Linkolan linjoilla, mutta opportunistina häntä ei kiinnosta mikään ekoterroristinen toiminta. Maailmassa ja yhteiskunnassa toimivat ekonomian lait ja kustannusyhtiön toimitusjohtajana Haavikko mielellään otti osansa näiden lakien hedelmistä.

Jo Pentti Saarikosken ensimmäinen kokoelma "Runoja" (1958) merkitsi vallankumouksellista uudistusta suomalaisessa runomaisemassa. Saarikoski toi runouteen arkipäiväisen, riisui sen ylevistä naamioista. Hänen runonsa risteilevät raadollisen arkitodellisuuden ja kreikkalaisten filosofien suurten ajatusten maastossa ja molemmat ovat yhtä pyhiä ja epäpyhiä. runo on runo on runo. Sen ei tarvitse olla enempää eikä vähempää. Saarikoski on runon runon kielen mestari alusta alkaen, mestaroimaton. Hänelle olennaista runossa on hengitys ilma ja ihmisen puhe. Vuonna 1962 ilmestynyt "Mitä tapahtuu todella" oli avainkokoelma, josta tuli 60-luvun lopun kirjailijasukupolven kulttiteos. se on eeppinen runoelma maailman tilasta, poliittinen, yhteiskunnallinen ja yksityinen, hän liikkuu kaikkialla, hän on runoilija ja runoilee, siitä syntyy runo eikä sen tarvitse noudattaa mitään muuta kuin omia lakejaan.

Saarikoskelle kieli on runon keskeinen elementti, mutta se on silti hänelle aina vain maailman ja todellisuuden kuvaamisen väline. Sen sijaan Väinö Kirstinä tuo suomalaiseen runouteen dadaismin hengen, jossa runot tappavat ja tyhjentävät pois merkitystä, kielestä tulee itseisarvo, jonka varassa koko runo elää ja hengittää. Luonnollinen tanssi (1965) on pitkälle vietyä kielen kokeellisuutta ja akrobatiaa, runot ironisia kollaaseja tai äänne- ja kuviorunoja, kieli itsessään on hänelle taideteos, baabelin torni, oma maailmansa jossa metsästetään sanojen riistaa.

IV

Oikeastaan näissä neljässä esimerkkitapauksessa on jo määritelty ne keskeiset elementit, joissa runot ja runoilijat ylipäänsä liikkuvat. He matkustavat kielen ja todellisuuden ja todellisuuden ylittävän mystiikan maisemassa, ne tavoittavat arkipäiväistä tai tavatonta, yksityistä tai yleisinhimillistä. Kirjoituksessa mainitut modernismin pioneerit pystyttivät nykyrunoutemme peruskivet ja keskeiset suuntaviitat. Heiden jälkeensä kenttä oli laaja, avoin ja vapaa uusien runoilijoiden tulla.