LXI
1
Vuori on taivaan yläpuolella
taivas pyrkii ylöspäin ja vuoren
sisään
on latautunut energiaa
muutosten kirja puhuu:
”jos sinulla on kolme tietä
valitse niistä keskimmäinen
vaikein taito
on kulkea kohtuullisen hyveen
ja paheen tie”
LXII
2
Kuljen lumiseen metsään
närhi rääkäisee jossain
ja näin kylmänä talvena
hippiäiset ovat vaikeuksissa
liian pienet linnut
mutta hiljaisessakin metsässä
kuuluu vähän ääntä, näkyy
liikettä
ja nämä tapahtumat huomaa paremmin
orava heilahtaa oksien suojaan
LXIII
3
Katselen taivasta
ajattelen vuoren sen yläpuolelle
miten korkealle on kiivettävä
ohut lasi erottaa minut kaikesta
se on sivistyksen mitta
kuin iho
”noudata taivaan taoa”
ikkunasta näen vain lumisen metsän
hippiäiset
tätä talvea ne eivät selviydy
LXIV
Rannalla heilahtaa illan tihentyessä
hitaan miehen varjo
mies mittaa menneisyyttään
pimeyttä
jalan kuljettua matkaa
syksy on tässä ja nyt
myöhäinen ilma
aamulla vesi on jäätynyt
jään läpi tuijottavat
läpitunkemattomat
aukijähmettyneet silmät
ilmaan jää kaikumaan
hidastuvien askelten ääni
LXV
Olisi helpompi hengittää
jos ei olisi tätä pimeyttä ympärillä
uhkaavaa taivasta
että kohta on talvi
ikkunasta näkee vain omaan
huoneeseensa
kirjoituskoneen jota vieras ihminen
kirjoittaa
paperilla näkyy takaperoista tekstiä
sanataas, sanataas
haluan kehittää filosofian
että kaikki ei tapahdu ikuisesti
uskonnon
että olen olemassa vain yhden kerran
ikävän
että joku tulisi ja koskettaisi
sittenkin kun nämä sormet on nostettu
pois
kirjoituskoneen näppäimistöltä
vieras on lähtenyt ovesta
eikä tässä huoneessa ole ketään
tuijottamassa pimeään lasin läpi
LXVI
1
Sieniaikaan keräsin sieniä
kuivasin niitä
vanhasta ladosta löysin astemitan
kuvittelin että sitä on käytetty
auringon mittaamiseen
se oli vesipumpusta
kaivo jäätyi
hakkasin kirveellä avantoa
kannoin puita
lepakot talvehtivat mökin vintillä
huoneessa minulla oli sienet
ja vesipumpun astemitta
kerros kerrokselta vesi ehtyi
postikortissa
pyhä fransiscus saarnasi linnuille
lintulaudalla hömötiaiset ja
punatulkut
metsähiiri kirjoittamassa uuteen
lumeen
pienet jäljet, metsän kieltä ja
kirjoitusta
kun osaisi kuunnella niin tarkasti
että kuulisi, aina on vähän ääntä
aavistettava liike männyn juurella
kun pyy tai teeri säntää lentoon
säikähdys!
LXVII
2
Haluan selviytyä tämän talven yli
asun huonetta, ikkunan takana metsä:
se on minulle kaikki
päivät, valo, pienet eläimet
joita on vaikea nähdä
pohjoinen maisema ja kylmät ehdot
joiden varassa mittaan päiviä
mittaan auringon korkeutta
se jaksaa taas muutaman asteen
ehkä pari tuntia pidempään
mitä minä teen kahdella tunnilla
valoa?
LXVIII
Tulla itsekseen kuin runo
heikentyneen sillan yli kantava ajatus
japanilaiset rakentavat sen niin
että se jännittyy
sortuu lopulta ylöspäin
minä kuljen jyrkänpartaan yli
riippusiltaa
hätkähdän kosken energiaa,
vesiputousta
ihmiset osaavat kyllä kahlitsemisen
mutta entä jos päämääränä
onkin vapaus, riippumattomuus
näistä rakenteista
silloista
eläimillä on aikaa paljon enemmän
etsiä kahluupaikka
ylityskohta
vaikka tämän elämän piti olla pitkä
muutaman vuosikymmenen mittainen
unohdan sen heti
nähdessäni koskikaran vesikivellä
LXIX
Jäniksenverellä
maalaan ruskean ristin ovenpieleen
että talo varjeltuisi
pahoilta hengiltä, historialta
vedän sälekaihtimet ikkunan eteen
ja munkkiudun
ajattelen mooseksen ihmettä
miten paljon väkivaltaa ja verta
yhtä käsinkosketeltavaa
kuin uutiset suurvaltojen suhteista
ei minulla ole näkyä, ilmestystä
että kirjoittaisin evankeliumin
uhraisin poikani
ei minulla ole edes poikaa
pesen ovenpieliä puhtaaksi
kadun että jänis oli ammuttava
näin vähäpätöisen asian tähden
eivät ne tule tänäkään yönä
todet, painajaiset
lopulta muistan
ettei risti ole kuoleman ja kiellon
merkki
vaan matkan ja määränpään
LXX
Harakka lentää risu nokassaan
kuuseen joen rannalla
eikä joki välitä
minä kuljen penkereitä
puhallan viime kesän heinään
ohutta ääntä, etsin lintujen pesiä
istun pesäpuun juurelle odottamaan
sataa räntää, tulee vettä
välillä päivät ovat aurinkoisia
yöllä maa vetää jäähän
ja minä näen painajaisia
tästä ajasta
kunnes pesän pohjalle kierähtää
muna
istun ja puhaltelen käsiini
hitaat päivät nousevat pystyyn
kaatuvat
kuoren sisältä olen kuulevinani
koputusta
en ole odottanut turhaan – ja olen:
ei synny munasta miestä
kaatamaan maailmantammea vieläkään
sade jatkuu, pesästä
lähtee lentoon korkeintaan sana, ajatus
jonka painosta väsyneenä harhailen
etsin uusia pesiä
eikä joki välitä
jäät tekevät lähtöä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti