lauantai 26. heinäkuuta 2014

Pöytälaatikon runot IX – seitsemännet kymmenen runoa



LXI

1

Vuori on taivaan yläpuolella
taivas pyrkii ylöspäin ja vuoren sisään
on latautunut energiaa
muutosten kirja puhuu:

”jos sinulla on kolme tietä
valitse niistä keskimmäinen
vaikein taito
on kulkea kohtuullisen hyveen
ja paheen tie”


LXII

2

Kuljen lumiseen metsään
närhi rääkäisee jossain
ja näin kylmänä talvena
hippiäiset ovat vaikeuksissa
liian pienet linnut
mutta hiljaisessakin metsässä
kuuluu vähän ääntä, näkyy liikettä
ja nämä tapahtumat huomaa paremmin
orava heilahtaa oksien suojaan

LXIII

3

Katselen taivasta
ajattelen vuoren sen yläpuolelle
miten korkealle on kiivettävä
ohut lasi erottaa minut kaikesta
se on sivistyksen mitta
kuin iho

”noudata taivaan taoa”
ikkunasta näen vain lumisen metsän
hippiäiset
tätä talvea ne eivät selviydy


LXIV

Rannalla heilahtaa illan tihentyessä
hitaan miehen varjo

mies mittaa menneisyyttään
pimeyttä
jalan kuljettua matkaa

syksy on tässä ja nyt
myöhäinen ilma

aamulla vesi on jäätynyt
jään läpi tuijottavat
läpitunkemattomat
aukijähmettyneet silmät

ilmaan jää kaikumaan
hidastuvien askelten ääni


LXV

Olisi helpompi hengittää
jos ei olisi tätä pimeyttä ympärillä
uhkaavaa taivasta
että kohta on talvi

ikkunasta näkee vain omaan huoneeseensa
kirjoituskoneen jota vieras ihminen kirjoittaa
paperilla näkyy takaperoista tekstiä
sanataas, sanataas

haluan kehittää filosofian
että kaikki ei tapahdu ikuisesti
uskonnon
että olen olemassa vain yhden kerran
ikävän
että joku tulisi ja koskettaisi

sittenkin kun nämä sormet on nostettu pois
kirjoituskoneen näppäimistöltä
vieras on lähtenyt ovesta
eikä tässä huoneessa ole ketään
tuijottamassa pimeään lasin läpi


LXVI

1

Sieniaikaan keräsin sieniä
kuivasin niitä
vanhasta ladosta löysin astemitan
kuvittelin että sitä on käytetty
auringon mittaamiseen
se oli vesipumpusta

kaivo jäätyi
hakkasin kirveellä avantoa
kannoin puita
lepakot talvehtivat mökin vintillä

huoneessa minulla oli sienet
ja vesipumpun astemitta
kerros kerrokselta vesi ehtyi
postikortissa
pyhä fransiscus saarnasi linnuille

lintulaudalla hömötiaiset ja punatulkut
metsähiiri kirjoittamassa uuteen lumeen
pienet jäljet, metsän kieltä ja kirjoitusta

kun osaisi kuunnella niin tarkasti
että kuulisi, aina on vähän ääntä
aavistettava liike männyn juurella
kun pyy tai teeri säntää lentoon
säikähdys!


LXVII

2

Haluan selviytyä tämän talven yli
asun huonetta, ikkunan takana metsä:
se on minulle kaikki
päivät, valo, pienet eläimet
joita on vaikea nähdä

pohjoinen maisema ja kylmät ehdot
joiden varassa mittaan päiviä
mittaan auringon korkeutta
se jaksaa taas muutaman asteen
ehkä pari tuntia pidempään

mitä minä teen kahdella tunnilla valoa?


LXVIII

Tulla itsekseen kuin runo
heikentyneen sillan yli kantava ajatus
japanilaiset rakentavat sen niin
että se jännittyy
sortuu lopulta ylöspäin

minä kuljen jyrkänpartaan yli riippusiltaa
hätkähdän kosken energiaa, vesiputousta
ihmiset osaavat kyllä kahlitsemisen
mutta entä jos päämääränä
onkin vapaus, riippumattomuus
näistä rakenteista
silloista

eläimillä on aikaa paljon enemmän
etsiä kahluupaikka
ylityskohta
vaikka tämän elämän piti olla pitkä
muutaman vuosikymmenen mittainen
unohdan sen heti
nähdessäni koskikaran vesikivellä


LXIX

Jäniksenverellä
maalaan ruskean ristin ovenpieleen
että talo varjeltuisi
pahoilta hengiltä, historialta
vedän sälekaihtimet ikkunan eteen
ja munkkiudun

ajattelen mooseksen ihmettä
miten paljon väkivaltaa ja verta
yhtä käsinkosketeltavaa
kuin uutiset suurvaltojen suhteista
ei minulla ole näkyä, ilmestystä
että kirjoittaisin evankeliumin
uhraisin poikani

ei minulla ole edes poikaa
pesen ovenpieliä puhtaaksi
kadun että jänis oli ammuttava
näin vähäpätöisen asian tähden
eivät ne tule tänäkään yönä
todet, painajaiset

lopulta muistan
ettei risti ole kuoleman ja kiellon merkki
vaan matkan ja määränpään


LXX

Harakka lentää risu nokassaan
kuuseen joen rannalla
eikä joki välitä
minä kuljen penkereitä
puhallan viime kesän heinään
ohutta ääntä, etsin lintujen pesiä

istun pesäpuun juurelle odottamaan

sataa räntää, tulee vettä
välillä päivät ovat aurinkoisia
yöllä maa vetää jäähän
ja minä näen painajaisia
tästä ajasta

kunnes pesän pohjalle kierähtää muna

istun ja puhaltelen käsiini
hitaat päivät nousevat pystyyn
kaatuvat

kuoren sisältä olen kuulevinani koputusta
en ole odottanut turhaan – ja olen:
ei synny munasta miestä
kaatamaan maailmantammea vieläkään

sade jatkuu, pesästä
lähtee lentoon korkeintaan sana, ajatus
jonka painosta väsyneenä harhailen
etsin uusia pesiä
eikä joki välitä

jäät tekevät lähtöä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti