sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Vaelluskirjaa 23.11.2014 – Metsävaellus Ylistarossa




Eilen satoi ensi lumen, tai joitakin hippuja lunta on kyllä näkynyt aiemminkin, mutta maa on sulanut nopeasti taas pimeänmustaksi marraskuun ikäväksi. Minä katselin aamupäivällä kissan jälkiä pihassa, sen öistä kuljeskelua, ja tämä innosti minut kuljeskelemaan itsekin. Kolmen viikon syysväsymys-masennuksen jälkeen olin aamulla saanut aikaiseksi pari runonraakilettakin. Ripustin tiaisille kolme talipalleroa, otin olkalaukkuni, jalkaan kumisaaappaat ja lähdin.

Päivä oli lumisadeillan jälkeen kaunis ja kirkas. Lumi oli valottanut maan. Aurinkokin näyttäytyi puolipilvisellä taivaanrajassa. Oli iltapäivän kolmas tunti ja se hohti oranssina pallona vain hieman horisontin yläpuolella lehtensä menettäneiden puiden oksastojen läpi, pellon takana taivaaseen mustavalkoista grafiikkaa piirtävän metsikön läpi.

Minä raaputin mieleeni runon:

Yksinäinen naakka koivun latvassa
horisonttiin putoavan auringon yläpuolella.
Aurinko on naarmuuntunut
oranssinkarvaiseksi
lehdettömien puiden oksastoissa.

Jatkoin Möllintietä valtatielle ja sen yli metsän laitaan, vaikeasti kuljettavalle metsätraktorin uralle, ainoalle kirkonkylään johtavalle metsäreitille, jonka kuluneen vuoden aikana olen Ylistarosta löytänyt. Hanki oli täällä vielä koskematon, kukaan ei ollut kulkenut tätä hankalaa polkua vielä lumisateen jälkeen. Melkein koskematon: siellä täällä polun ylittivät myyrien pienet jälkijonot: kolosta koloon, polun toiselta puolen polun toiselle puolelle. Joskus jäljet olivat kiireettömät, kuin uutta lunta ihmettelevät, uutta reittiä etsivät. Toisaalla jäljet pinkaisivat polun yli kiireisinä, loikkivin askelin. Siellä täällä myyryläinen oli ahertanut polun yli edestakaisin, ehkä siirrellen talvivarastoja uuteen paikkaan niin että pienen eläimen moneen kertaan tallottu jälkijono toi mieleen myyrien moottoritien.

Talletin muistin verkkokalvolle kuvan:

Vastasataneen lumen pinta
on vielä kulkematon.
Vain myyrien ja päästäisten polut
risteilevät siellä täällä sen ylitse
sukeltaen esiin hangen alta
hukkuen takaisin hangen kätköihin.

Käännyin ja katselin taakseni, omia jälkiäni, jotka hieman hoippuen olivat merkinneet kulkuväylän auringonlaskun suunnasta tähän pisteeseen, jossa nyt olin. Valo tuli vielä kirkkaana oksien lomitse. Polun varrella molemmin puolin suopursuja, joiden latvukset olivat saaneet ohuen valkoisen vaipan:

Suopursujen latvoissa
valkoisia tähdistöjä:
ensi lumi on hunnuttanut ne
talven morsiamiksi.

Ohuen lumen peittelemänä
metsäojitettu puupeltokaan
ei näytä raiskatulta.

Jatkoin matkaani mäntymetsikön läpi ja pienen pellon reunaa kallioisen haavikon laitaan ja uudelle polulle, jossa joku oli jo kulkenut: hevosen, kärryjen ja ihmisen jäljet kiersivät metsikköä ja johtivat minut eteenpäin kattonsa menettäneen riihen ohi pellonylityskohtaan. Pellon halkaisi puro tai oja, jonka yli oma polkuni kulki lumen alle piiloutunutta puusiltaa pitkin. Pysähdyin sillalle katselemaan puroa.

Puro vielä sulana
lumisten mättäiden laikuttamana.
Puron sula on rajattu
puhtaan lumen, osmankäämien
ja pajupensaiden verkostolla.

Tulen alkuillan hämärtymössä nuotiopaikalle pururadan varteen. Pysähdyn siihen. Kaksi sauvakävelijää ohittaa minut lenkkipolkua pitkin. Tervehdin: ”Ette sitten vielä ottaneet suksia mukaan.” ”Ei mutta sauvat on.” Jään katselemaan, kun he sauvakävelevät näkymättömiin. Otan nuotiopaikalla kuvan.

Nuotiopaikka ohuen lumen peitossa.
Lumi kiipeää kallioita pitkin ylös
taivaaseen ojentuvien mäntyjen juuriin.

Tässä on makkaralenkin muotoisen pururadan kääntöpiste, josta puradan alkuun pääsee kahta kautta. Lähden siihen suuntaan mistä lenkkeilevä pariskunta oli tullut. Kiipeän pienen mäen yli ja tulen mäntyistutuksien pilaamalle uudelle rämeelle. Sen halki pururata on vedetty viivottimella viimeisen kilometrin. Viivottimen jälki näkyy mäntyjen reunustamana valkoisena suorana, jota reunustavat talven hiihtolatua varten pystytetyt valopylväät, jotka tekevät etäisyydelle perspektiivin. Vasta rämeen puolivälissä hiljaisuuden rikkovat ensimmäiset linnunäänet.

Puukiipijän kutsuääni
lentää männystä korvaani
lumihankea pitkin.

Tulen pururadan päähän, tai oikeammin alkuun. Täällä näen uudelleen sauvakävelijät jotka ovat perillä yhtä aikaa, mutta jatkavat hieman eri reittiä asutukseen. Jatkan metsikön poikki kylätielle. Metsikössä räkättää parvi alkutalveksi jääneitä rastaita, joita pihlajanmarjat ovat houkutelleet viipymään. Ne kokoontuvat yöksi männikköön kuin yömajaan.

Kirjoitan haikumittaan:

parvi rastaita
lentää metsän yömajaan
viipyvät vielä

Tulen asutukseen ja kauppakeskukseen ja kaupan kautta jatkan maantietä pitkin kotiin, kun ilta on jo pimentänyt maiseman ja maantien ja kävelytien laidassa tievalot puhkovat kalmankelmeitä valoreikäjonoja maiseman hämäränmustaan ja peltojen tummenevanharmaaseen lakanaan. Nivusissa ja munaskuissa alkaa tuntua kuljetut seitsemän kilometriä, kun kävelen viimeiset sadat metrit kotiin Ylistaron asemanseudun ankeuteen. Olen ostanut linnuille auringonkukan siemeniä ja täytän niillä piha-aidan päälle kiinnitetyn harjakattoisen lintulaudan.